Part 16

-- Leslie, rakkaani, kuinka onkaan laitasi? kysyi Anna, vaikka tuo kysymys oikeastaan oli täysin tarpeeton.

-- En voi sanoa sinulle mitään -- älä tiedustele... En välittäisi siitä, vaikka sen tietäisitkin -- päinvastoin se olisi minulle mieleen -- mutta en voi sanoa sitä sinulle -- enkä kenellekään muulle... Varmaankin on pääni ollut sekaisin -- ja nyt tuntuu niin oudolta, kun pitää jälleen koettaa tyyntyä ja saada aivonsa selviksi.

Hän nauroi vihlovan katkeraa naurua. Anna laski kätensä hänen ympärilleen.

-- Leslie -- onko käynyt niin, että sinä olet ruvennut pitämään Owen Fordista?

Leslie irroittihe äkkiä hänestä.

-- Kuinka voit tietää sen? huudahti hän kiihkeästi. -- Anna, mistä olet saanut tietää sen? Onko se kasvoissani kirjoitettuna jokaisen luettavaksi? Onko se todellakin niin ilmeistä?

-- Ei, ei, älä pelästy! Minä -- en voi sanoa sinulle, millä tavoin olen saanut tietää sen... Tulin vain ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, rakkaani... Leslie, älä katso minuun tuolla tavoin!

-- Halveksitko sinä minua? kysyi Leslie hiljaisella, liikutetulla äänellä. -- Pidätkö minua katalana, velvollisuudestaan välittämättömänä ihmisenä? Vai pidätkö minua ainoastaan mielipuolena, joka olisi teljettävä lukkojen taa?

-- En kumpanakaan. Leslie, rakas ystäväiseni, puhukaamme hiukan järkeä keskenämme, kuten voisimme tehdä jokaisessa muussa elämän vakavassa tilanteessa. Sinä olet huolinesi sulkeutunut hiukan liiaksi omaan itseesi, ja siten on elämänkatsomuksesi saanut hiukan sairaalloisen sävyn. Sinä tiedät, että sinulla on taipumusta tuonlaiseen umpimielisyyteen, ja olet kerta kaikkiaan luvannut minulle taistella sitä vastaan.

-- Mutta tiedätkös -- on niin -- niin nöyryyttävää rakastaa häntä -- hänen pyytämättään rakkauttani -- ja kun en minä itse ole vapaa enkä oikeutettu rakastamaan ketään! sanoi Leslie haikeasti. -- Se juuri saattaa minut tuntemaan häpeätä...

-- Siihen ei sinulla ole mitään aihetta! Mutta olen suruissani siitä, että sinä olet kiintynyt Oweniin, sillä nykyisellään tulevat asiat saattamaan sinut yhä onnettomammaksi.

-- Tuo tunne ei ole ollut sellainen, jonka huomaisi vähitellen kasvavan ja jota voisi varoa -- jos nimittäin on omaatuntoa, jatkoi Leslie alkaen kulkea levottomasti rantaa pitkin. -- En käsittänyt ollenkaan, kuinka laitani oli... Mutta sitten tuli päivä -- viikkokausi sitten -- jolloin hän sanoi minulle, että kirja oli valmis ja että hänen täytyisi pian lähteä pois. Silloin -- silloin oli kuin silmäni olisivat auenneet ja minä oivalsin tilani. Minusta tuntui kuin olisin saanut voimakkaan iskun. En sanonut mitään -- puhekykyni petti -- en saanut sanaakaan esiin enkä tiedä miltä näytin... Oi, minä menehtyisin häpeään, jos minun täytyisi ajatella, että hän ymmärsi kaikki... tai edes aavistikaan, miten asiat olivat...

Anna kulki vaieten, mieli surullisena. Hänenhän täytyi pitää Owenille antamansa vaitiolon lupaus. Leslie puhui edelleen, kiihkeästi ja nopeaan, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut helpotusta saada avata sydämensä.

-- Olen ollut niin onnellinen koko tämän kesän, Anna -- onnellisempi kuin koskaan ennen elämässäni. Luulin sen johtuvan siitä, että kaikki oli selvillä sinun ja minun välilläni ja että sinun ystävyytesi teki elämäni niin rikkaaksi ja ihanaksi. Olinhan tosin siinä osittain oikeassa, -- mutta kokonaan ei syy ollut siinä -- ah ei, ei likimainkaan... Nyt tiedän, miksi kaikki on kuin muuttunutta... Ja nyt on kaikki ohi -- nyt hän on poissa... Kuinka voin elää, Anna? Kun tänä aamuna palasin kotiin, saatettuani hänet asemalle, tuntui minusta elämäni kolkko tyhjyys melkein surmaniskulta.

-- Kun on kulunut vähän aikaa, ei se enää tunnu niin raskaalta, sanoi Anna, joka aina tunsi niin lämmintä osanottoa ystäviänsä kohtaan, että hänen oli vaikea puhua luontevasti ja sujuvasti lohdun sanoja.

Muutoin oli hänellä vielä tuoreessa muistissa, kuinka parhaimmitenkin tarkoitetut lausunnot olivat loukanneet häntä silloin, kun hän itse oli surun murtama, ja hän pelkäsi rikkovansa ystäväänsä kohtaan samalla tavoin.

-- Luulen päinvastoin, että tulen tuntemaan sen aina raskaammin, sanoi Leslie toivottomalla äänensävyllä. -- Minullahan ei ole mitään tulevaisuudentoivoa. Päivä koittaa toisensa jälkeen -- mutta hän ei palaa -- ei palaa koskaan! Oi, kun ajattelen, etten saa nähdä häntä enää koskaan, on kuin suuri ja julma käsi tarttuisi sydänjuuriini ja tempoisi niitä ja punoisi ne sekaisin... Kerran, kauan sitten, haaveksin rakkaudesta ja kuvailin silloin mielessäni, että se olisi autuaallisen ihana tunne -- ja nyt se on tällaista... Matkustaessaan pois eilisaamuna hän oli niin kylmä ja välinpitämätön. Hän sanoi: "Hyvästi, rouva Moore", niin kalsealla äänellä kuin emme olisi olleet edes ystäviäkään -- kuin en merkitsisi hänelle kerrassaan mitään. Tiedänhän kyllä, etten merkitsekään -- enkä edes tahtoisikaan, että hän pitäisi minusta -- siitä tämä kaikki vain kävisi yhä sietämättömämmäksi -- mutta olisi hän sentään voinut olla hiukan ystävällisempi!

-- Oi, jospa Gilbert tulisi! ajatteli Anna.

Hän tunsi mitä lämpimintä sääliä Leslietä kohtaan, mutta hänenhän täytyi välttää kaikkea, mikä voisi ilmaista Owenin hänelle uskoman salaisuuden. Hän tiesi, miksi nuo jäähyväiset olivat muodostuneet niin kylmiksi -- miksi ne eivät edes tulkinneet emännän ja täysihoitolaisen välillä vallinnutta hyvää toveruutta -- mutta sitähän hän ei voinut sanoa Leslielle.

-- Minä en voi sille mitään, Anna -- en tosiaankaan voi sille mitään, sanoi Leslie parka.

-- Tiedän sen kyllä.

-- Olenko sinun mielestäsi tehnyt itseni syypääksi suureen kataluuteen?

-- En voisi soimata sinua ainoallakaan sanalla.

-- Ja kuule -- ethän kerro tästä Gilbertille?

-- Mutta Leslie! Voitko todellakin luulla, että tekisin sen?

-- Ah, en tiedä. Te kaksi, Gilbert ja sinä, voitte tuntea niin erikoista luottamusta toisiinne... Minusta tuntuisi aivan luonnolliselta, että sinä kertoisit hänelle kaikki.

-- Kerron hänelle kyllä kaikki, mikä koskee minua itseäni. Mutta hyvien ystävieni salaisuuksia en minä kerro.

-- Minusta olisi aivan sietämätöntä tietää, että hän olisi selvillä tästä. Mutta olen iloinen siitä, että sinä tiedät sen. Tuntisin itseni aivan rikolliseksi, jos salaisin jotakin sinulta. Toivottavasti täti Cornelia ei pääse tähän käsiksi... Väliin minusta tuntuu kuin hänen hirveät, kiltit, ruskeat silmänsä näkisivät aina sieluni syvyyteen saakka... Oi, minä toivoisin, ettei sumu koskaan hälvenisi, jotta saisin piiloutua siihen ainaiseksi, turvaan jokaiselta elävältä olennolta... En käsitä, kuinka voin enää elää! Tämä kesä on lahjoittanut minulle niin paljon. Tuo kammottava yksinäisyydentunne ei ole paneutunut hetkeksikään mieleeni. Ennen Owenin tuloa oli minulla väliin hyvin vaikeita hetkiä -- kun olin käynyt tervehtimässä Gilbertiä ja sinua ja minun sitten oli palattava kotiin. Te kaksi käytte aina tietänne yhdessä, mutta minä -- minä saan käydä yksin...

Owenin tultuahan me aina palasimme yhdessä kotiin illoin -- ja me nauroimme ja juttelimme aivan kuten sinä ja Gilbert -- eikä minulla enää ollut tuollaisia yksinäisiä hetkiä, jolloin mieltäni kalvoi kateus muita kohtaan... Ja entä nyt! Olen ollut houkkio ja haaveksinut houkkion tavoin... Mutta nyt olen hereillä. Ja nyt olen myöskin sanonut kaikki sanottavani -- enkä koskaan enää aio vaivata sinua tällä asialla.

-- Tässä tulee Gilbert, ja nyt sinä lähdet täältä meidän mukanamme, sanoi Anna, jonka oli mahdoton jättää Leslie parka harhailemaan yksin hietarannalla tuollaisena iltana ja sellaisessa mielentilassa. -- Meillä on veneessämme hyvin tilaa kolmelle, ja sinun veneesi me otamme matkaamme.

-- Niin, minä saanen jälleen ruveta viidenneksi pyöräksi, sanoi Leslie parka nauraen katkerasti. -- Suo anteeksi, Anna, tuo oli ilkeätä puhetta... Tietenkin minun pitäisi olla kiitollinen -- ja niin olenkin -- siitä, että minulla on kaksi hyvää ystävää, jotka ottavat minut kolmanneksi liittoonsa. Älä välitä siitä, että suuni puhuu tylyjä sanoja! Mutta minusta on kuin koko olentoni olisi hellänä, ja kaikki tuottaa minulle kipua...

-- Leslie oli kovin vähäpuheinen tänä iltana -- eikö sinustakin? sanoi Gilbert, kun Anna ja hän olivat tulleet kotiin. -- Mitä ihmettä hän teki yksin rannalla tässä usmassa?

-- Hän oli väsyksissä -- ja hänenhän on tapana mennä rantaan illalla, kun Dick on päivän kuluessa ollut erikoisen rasittava.

-- Onpa tosiaankin suunnaton vahinko, ettei hän jo aikoja sitten tavannut tuollaista siivoa miestä kuin Ford, jonka kanssa hän olisi voinut mennä naimisiin, sanoi Gilbert miettiväisesti. -- Nuo kaksi olisivat varmaankin soveltuneet erinomaisen hyvin yhteen, vai mitä arvelet?

-- Hyvä Jumala, Gilbert, rupeatko sinäkin nyt naimiskauppoja välittämään! On kauheata, kun miehet sekaantuvat sellaiseen, huudahti Anna hieman kiivaasti, peläten, että Gilbert iskisi suoraan totuuteen, jos jatkaisi samaa uraa.

-- Rakas Anna-tyttöseni, en suinkaan aio toimittaa ihmisiä yhteen -- minä en koskaan sekaannu ihmisten rakkaus- ja avioliittoasioihin, sanoi Gilbert, hieman ihmeissään Annan puheensävystä. -- Ajattelen vain, millaista olisi voinut olla.

-- Jätä sinä tuollaiset ajatukset! Sellaisen tuumiskeleminen on hukkaanmennyttä aikaa, sanoi Anna. Sitten hän lisäsi äkkiä:

-- Oi Gilbert, jospa kaikki ihmiset voisivat olla niin onnellisia kuin me!

XXVIII.

MINKÄ MITÄKIN.

-- Olen tässä lueskellut kuolinilmoituksia, sanoi neiti Cornelia, laskien sanomalehden kädestänsä ja ryhtyen jatkamaan käsityötänsä.

Marraskuun kolean taivaan alla leveni merenlahti mustanharmaana ja synkkänä, ja rantoja huuhtelivat valkoiset, pauhaavat hyrskyt. Akkunalevylle oli myrsky lennätellyt yhteentahmaantuneita märkiä, kuihtuneita lehtiä. Mutta sisällä tuossa pienessä talossa rätisi hauska takkavalkea, ja Annan sanajalat ja kurjenpolvet upeilivat vihreinä ja rehevinä.

-- Täällä sinun luonasi vallitsee aina kesä, oli Leslie sanonut eräänä päivänä. Ja kaikilla, jotka olivat käyneet haavemajassa, oli juuri sama tunne.

-- Tämähän on kauheata -- ihmisiä kuolee varmaankin nykyisin kuin kärpäsiä, jatkoi täti Cornelia. -- Tässä on nyt Päivälehdessä enemmän kuin kaksi palstaa kuolinilmoituksia, ja minä luen aina jok'ikisen rivin. Se on minun huvejani, varsinkin kun surevaiset liittävät loppuun jonkin tunteellisen omatekoisen runon. Tässä saat kuulla oikein kauniin:

"On työtä, vaivaa elo hälle ollut laaksossa tässä kyynelten. Nyt levon ainaisen hän vihdoin saanut on asunnossa autuuden."

-- Tässä on tietysti taas kysymyksessä tuollainen kurja kidutettu vaimoraukka. Rohkeneeko sitten joku vielä väittää, ettei tällä saarella tavata runoilijalahjoja! Oletko huomannut, Anna, kuinka paljon rakkaita ja hellästi kaivattuja ihmisiä kuolee? Oikein se herättää sääliä. Tässä on kymmenen kuolinilmoitusta, ja pyhimyksiä ja esikuvia ovat ne kaikki olleet, yksin miehetkin. Yksi niistä on Peter Simson-vanhus -- "suuri ystäväpiiri suree hänen ennenaikaista poismenoansa". Tuo kuuluu muhkealta! Anna, tuo ukko oli kahdeksankymmenen vuoden vanha, ja kaikki, jotka hänet tunsivat, olivat jo kolmekymmentä vuotta toivoneet hänen kuolemaansa. Lue kuolinilmoituksia, kun olet alakuloisella mielellä, rakas lapseni -- varsinkin ilmoituksia ihmisistä, jotka tunnet -- ja jos sinulla on vähääkään taipumusta leikillisyyteen, niin voin vakuuttaa, että ne vaikuttavat sinuun perin virkistävästi. Ja tiedätkös, Anna! Vanhapiika minä olen ja sinä tulen varmaankin aina pysymään, mutta minulle tuottaa niin miellyttävän tunteen se tieto, etten tule koskaan olemaan kenenkään miehen "jälkeenjättämä".

-- Minustakin se on ruma sana, sanoi Anna nauraen. -- Avonlean kirkkotarha on täynnä vanhoja hautakiviä, jotka ovat pyhitetyt jonkun miehen "jälkeenjääneen vaimon muistolle". Minun täytyy aina ajatella jotakin madon tai koin syömää. Samaten olisi minusta myöskin jo aika lakata nimittämästä elotonta ruumista "jäännökseksi". Hyi, minua aivan puistattaa, kun kuulen hautajaisissa toimitsijan sanovan: "Ne, jotka tahtovat nähdä vainajan maalliset jäännökset, tehkööt hyvin ja tulkoot tätä tietä!" Minusta tuntuu kuin minua kutsuttaisiin katsomaan jäännöksiä ihmissyöjien pidoista. Tarkoitan, että heillä olisi ollut vähän tanakampaa ruokaa kuin hiukan lähetyssaarnaaja-leikkelettä. -- Mutta nyt muistan muutaman seikan! Minä sain eilen kirjeen herra Owen Fordilta, ja hän lähetti kunnioittavimmat terveisensä.

-- Paljon kiitoksia -- hyvät ovat olemassa ja yhtä hyvä olisi ilmankin, sanoi neiti Cornelia tylysti.

-- Miksi ihmeessä sanot niin, täti? ihmetteli Anna. -- Luulin sinun pitäneen hänestä.

-- Miksikä ei, pidinhän kyllä hänestä -- tavallaan. Mutta en anna hänelle koskaan anteeksi sitä, mihin hän on syypää Lesliehin nähden. Nyt tuo lapsiparka kärsii sydämentuskia hänen tähtensä -- ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi huolia ennestään -- ja mies tietenkin kävelee Torontossa yhtä iloisena ja onnellisena kuin konsanaan. Mutta sellaisia ne ovat.

-- Mutta täti kulta, kuinka sinä olet päässyt tuosta selville?

-- Rakas lapsi, onhan minulla silmät päässä. Ja minähän olen tuntenut Leslien aina siitä saakka, kun hän oli pieni lapsi. Hänen kasvoillansa on tänä syksynä näkynyt uusi alakuloisuuden ja tuskan ilme, enkä ole epäillyt hetkeäkään, ettei syypäänä siihen olisi juuri herra kirjailija. En voi ikinä antaa itselleni anteeksi, että toimitin hänet tänne. Mutta en voinut aavistaa, että hän olisi sentapainen mies kuin hän oli. Ajattelin, että hän olisi juuri noita samoja miesolentoja, joita Lesliellä aina on ollut kesäisin -- ylvästeleviä ja itserakkaita nuoria hölmöjä, joista Leslie ei ole välittänyt rahtuakaan... Eräs niistä koetti saada hänen kanssaan alkuun hieman hauskaa armastelua, mutta silloin Leslie torjui hänet tyköään kaikella tarpeellisella tarmolla, niin että hän loppukesän pysyi siivolla. En voinut siksi ajatellakaan, että mitään vaaraa olisi tarjona.

-- Älä suinkaan anna Leslien saada vihiäkään siitä, että tiedät hänen salaisuutensa, sanoi Anna nopeasti. -- Luulen, että siitä koituisi hänelle uutta tuskaa.

-- Varjelkoon, hyvä ystävä! Onhan minulla toki senverran hienotunteisuutta... Ne ovat oikea synninrangaistus, kaikki nuo miehet! Ensiksi on _yksi_ niistä turmellut Leslien koko elämän, ja nyt tulee toinen samaa joukkuetta täydentämään kurjuuden. Tiedätkö, tämä meidän maailmamme on sentään kauhea!

-- Maailmassa seikka moni huolta meill' jos tuottavi, uskomme ett' kaitselmus kaikk' parhaaksemme johtaapi, tuumiskeli Anna.

-- Niin, voithan huviksesi kuvitella sitä! Ainakin pitäisi silloin olla kysymyksessä sellainen maailma, joka on kemiallisesti puhdas kaikesta miesväestä, sanoi täti Cornelia synkästi.

-- Mitä tuo inhottava miesväki nyt jälleen on saanut aikaan? kysyi Gilbert, joka samassa tuli huoneeseen.

-- Harmia -- oikein ilkeätä kiusaa. Mitä muuta ne koskaan saavatkaan aikaan?

-- Eevahan ensiksi puraisi hampaansa omenaan, neiti Cornelia.

-- No, mutta kukas poimi omenan ja tarjosi ja kehuskeli sitä hänelle? Se oli muuan uroseläin, vastasi neiti Cornelia, vahingoniloa äänessään.

Tohtori Gilbert jäikin ymmälle vastaukseen nähden.

Voitettuaan ensimmäisen kiihkeän epätoivonsa huomasi Leslie, ettei sentään ollut aivan mahdotonta elää edelleen -- kuten meidän useimmiten käy, riippumatta siitä, minkälainen vaiva meitä ahdistaa. Voi väliin käydä niinkin, että hänellä oli oikein hauskaa istuessaan haavemajassa tuon pienen iloisen piirin keskuudessa. Mutta jos Anna ehkä oli toivonut, että Leslie unohtaisi Owen Fordin, olisi hän huomannut erehdyksensä nähdessään tuon aran, kaihoisan katseen, joka aina tuli Leslien silmiin heti kun Owen Fordin nimi mainittiin. Hellän myötätuntonsa pakottamana Anna aina kertoi Leslien läsnäollessa kapteeni Jimille tai Gilbertille uutisia Owenin kirjeistä. Niitä tuli hänelle varsin usein. Silloin Leslie vuoroin punehtui ja kalpeni, ja hänen herkät piirteensä ilmaisivat varsin selvästi mielenliikutuksen, joka sellaisina hetkinä valtasi hänet. Mutta Leslie itse ei maininnut hänestä Annalle enää sanaakaan, pitäen siten sankarillisella lujuudella lupauksen, jonka oli antanut hänelle hietarannikolla tuona muistorikkaana iltana.

Eräänä päivänä kuoli Leslien vanha koira, ja hän suri sitä katkerasti.

-- Se on ollut niin kauan minun ystäväni, sanoi hän murheissaan Annalle. -- Se oli Dickin vanha koira, näetkös -- hänellä oli se jo ennenkuin me menimme naimisiin. Hän jätti sen minun luokseni, lähtiessään matkoille "Neljällä sisarella". Carlo oli hyvin kiintynyt minuun ja sen rakkaus oli minun ainoana lohtunani tuona kammottavana vuonna äitini kuoleman jälkeen, jolloin olin aivan yksin. Kuullessani että Dick tuli takaisin, pelkäsin menettäväni sen rakkauden. Mutta ajatteles, se ei välittänyt vähääkään Dickistä, vaikka aikaisemmin oli ollut häneen niin ihastunut. Se pyrki häntä näykkimään ja murisi hänelle, ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä koskaan ennen... No, siinä tilassa kuin Dick oli, ei hän välittänyt siitä vähääkään, ja minä puolestani olin iloissani. Oli niin hauska omistaa elävä olento, jonka rakkaus kuului minulle yksin. Tuo vanha toveri on ollut minulle niin suurena lohtuna, Anna. Syksyllä se kävi niin huonoksi, että minä pelkäsin, ettei se eläisi enää kauan, mutta toivoin kumminkin voivani hoidella sitä niin hyvin, että saisin pitää sen yli talven. Tänä aamuna se tuntui aika virkeältä. Se makasi matollaan uunin edessä -- mutta äkkiä se nousi ja tassutti hiljaa minun luokseni. Sitten se laski päänsä minun polvelleni ja katsoi minuun kauan herttaisilla, uskollisilla silmillään. Sitten kävi väristys läpi sen ruumiin, ja se vaipui maahan kuolleena. Oi, kuinka tulen sitä kaipaamaan!

-- Anna minun lahjoittaa sinulle uusi koira, Leslie, sanoi Anna. -- Olin aikonut lahjoittaa Gilbertille jouluksi erään oikein muhkean ja kauniin setterin. Ehkä saankin antaa sen sinulle.

Leslie pudisti päätänsä.

-- Ei nyt vielä, rakkaani. En voi vielä ottaa uutta koiraa -- en voi suoda sille mitään tunteita... Ehkä -- joskus myöhemmin -- jos tahdot antaa minulle sellaisen lahjan. Tarvitsisin todellakin koiran jonkinmoiseksi suojaksi. Mutta Carlossa oli melkein inhimillisiä piirteitä -- se oli niin ymmärtäväinen ja herttainen...Tuntuisi hiukan sydämettömältä hankkia kovin pian toinen koira tuon vanhan uskollisen palvelijan sijaan.

Anna matkusti Avonleahin viikkoa ennen joulua ja viipyi siellä jonkun aikaa juhlan jälkeen. Gilbert seurasi hiukan myöhemmin, ja nyt vietettiin iloinen uudenvuodenpäivä Vihervaarassa, minne Barryn, Blythen ja Wrightin perheet kokoontuivat osoittamaan kunniaa päivälliselle, jota Marilla ja Rakel-rouva olivat valmistelleet niin suurella huolella ja puuhalla. Kun Anna ja Gilbert palasivat Neljään tuuleen, oli heidän pikku talosensa melkein uponnut lumeen, sillä seudulla oli ollut kolmas lumituisku tuona talvena, joka sitten muodostui harvinaisen ankaraksi, ja kaikkialle, missä jokin este oli ollut vastassa, oli muodostunut oikeita lumivuoria. Mutta kapteeni Jim oli lapioinut teitä veräjälle ja oville, ja neiti Cornelia oli, huolellisesti verhottuna päällysvaatteihin, uskaltanut lähteä matkaan ja oli nyt sytyttänyt tervetuliaisiksi valkean haavemajan takkaan.

-- Kuinka hauskaa, että olet täällä jälleen, rakkaani! Oletko koskaan nähnyt tällaisia kinoksia? Mooren taloa et voi ollenkaan nähdä, ellet mene ullakolle. Kuinka Leslie tulee iloiseksi, saadessaan sinut takaisin -- hänhän on ollut melkein tykkänään erillään muusta maailmasta. Onneksi Dick osaa lapioida lunta ja se on hänestä hauskaakin... Susan lähettää terveisiä, että hän tulee tänne huomenna. Minne tuli niin kiire, kapteeni?

-- Minun täytyy lähteä tallustamaan The Gleniin istuakseni hetkisen Martin Strong-vanhuksen tykönä. Luulen, ettei hänellä ole enää pitkälti aikaa elettävänä ja hän on niin yksin maailmassa. Hänellä ei ole monta ystävää -- hänellä on ollut koko elämänsä ajan niin kiire, ettei ole ehtinyt hankkia niitä. Mutta hän on ansainnut paljon rahaa.

-- No, hän ajatteli kaiketi niin, että koska ei voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa, niin oli varmempaa valita mammona, sanoi neiti Cornelia tuikeasti. -- Älköön nyt sitten myöskään valittako, ettei mammona yksin riitä hänelle seuraksi.

Kapteeni Jim lähti pois, mutta pihalla muistui hänelle mieleen eräs seikka, ja hän palasi jälleen nopeasti sisään.

-- Olen saanut kirjeen Owen Fordilta, rouva Blythe, ja hän kirjoittaa saaneensa kustantajan elämänvaihekirjalle ja se ilmestyy syksyksi. Tulin oikein suunnattoman iloiseksi saadessani tuon tiedon. Ajatelkaas, että hyväksi lopuksi kumminkin saan nähdä tuon kirjan painettuna!

-- Tuo elämänvaihejuttu tekee hänet vielä aivan hassuksi -- luulisi vanhalla miehellä sentään olevan hiukan enemmän ymmärrystä, sanoi neiti Cornelia säälivästi. -- Minä puolestani olen sitä mieltä, että maailmassa jo ennestäänkin on aivan liian paljon kirjoja.

XXIX.

ANNA JA GILBERT OVAT ERIMIELISIÄ.

Gilbert laski kädestänsä paksun lääketieteellisen teoksen, jota hän oli tutkinut, kunnes maaliskuun illan yhä tihenevä hämärä pakotti hänet keskeyttämään lukunsa. Hän nojautui taapäin tuolissaan ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena ulos akkunasta. Oli varhainen kevät -- tuo aika, jolloin luonto on kenties kaikkein vähimmin eduksensa. Ei edes auringonlaskukaan voinut hohteellaan elähdyttää tuota kuollutta, kosteutta tihkuvaa maisemaa tai lahden mustapilkkuista jääaavikkoa, missä siellä täällä näkyi kimmeltäviä vesilätäköitä. Muita elonmerkkejä ei ollut näkyvissä, kuin suuri musta varis, joka lentää leyhki raskain siivenlyönnein kedon poikki. Gilbertin ajatukset kiintyivät varikseen. Oliko se perheenisä, jonka puoliso -- musta, mutta sangen ihana -- odotti sitä The Glenin metsässä? Vai nuori keikariko se oli, joka kenties oli kosioretkellä? Tai kenties kyynillinen vanhapoika, joka piti kultaista vapauttaan perhe-elämää parempana. Kuinka lienee ollutkaan -- joka tapauksessa oli varis pian kadonnut pimenemistään pimenevään etäisyyteen, ja Gilbertin huomio kiintyi paljoa miellyttävämpään näkyyn, joka hänellä oli aivan lähettyvillä.

Takkatulen loimu leikitteli iloisesti seinillä ja lattialla, ja sen hohde lankesi Gogin ja Magogin sileään valkoiseen ja vihreään selkään sekä uunin edessä olevalla matolla loikoilevan koiran hienopiirteiselle ruskealle päälle. Kimmeltäen heijastui se seinällä riippuvien taulujen puitteista ja maljakosta, jossa puutarhasta poimitut keltanarsissit upeilivat, ja se saavutti Annankin, joka istui pienen pöytänsä ääressä, ompelutyö vieressään ja kädet ristissä polven ympäri. Hän näki tulessa ihmeellisiä näkyjä -- tarulinnoja, joiden sirot torninhuiput kohosivat korkeuteen, kuun valaisemain pilvien ympäröiminä tai hehkuvan aamuruskon kultaamina -- laivoja, jotka tulivat purjehtien Hyväntoivonniemestä matkalla Neljän tuulen satamaan kallisarvoista lastia kuljettaen... Anna oli alkanut jälleen haaveilla, joskin levottomuus tummana varjona öin päivin synkistytti hänen unelmansa.

Gilbert oli jo tottunut ajattelemaan itseänsä "vanhana naineena miehenä". Mutta Annaa hän silmäili yhä edelleen rakastajan ihmettelevin, epäilevin katsein. Hän ei voinut uskoa todeksi tuota, että Anna nyt oli kokonaan hänen omansa. Olisihan se voinut olla unelma vain, jonka tämä ihmeellinen haavemaja oli loihtinut esiin. Hänen sielunsa kosketteli Annaa mitä kevyimmin ottein peläten muutoin heräämisen seuraavan ja karkoittavan haaveen.

-- Anna, sanoi hän vitkaan, -- käännäpä huomiosi minuun. Haluaisin puhua kanssasi eräästä asiasta.

Anna katsoi häneen takkavalkean punaamasta hämystä.

-- Mitä nyt, kysyi Anna hilpeästi. -- Sinä näytät niin kauhean juhlalliselta, Gilbert. Minä en ole tosiaankaan tehnyt tänään ainoatakaan kepposta -- voit kysyä Susanilta.

-- En aio puhua sinusta enkä meistä. On kysymys Dick Mooresta.

-- Dick Mooresta? toisti Anna istuutuen nopeasti pystyyn tuolissaan. -- Mitä ihmettä sinulla voi olla sanottavaa Dick Mooresta!

-- Olen ajatellut häntä varsin paljon viime aikoina. Muistatko, kuinka kerran viime kesänä hoidin häntä, kun hänellä oli niskassa suuria paiseita?

-- Muistan -- muistan kyllä.