Part 14

Kun Owen Ford saapui muhkeana purjehtivan neiti Cornelian vanavedessä, täytyi Annan myöntää itseksensä, että hänellä tosiaankin oli "edullinen ulkomuoto". Hän oli pitkä ja roteva, hänellä oli paksu ruskea tukka, suora ja kaunismuotoinen nenä ja suuret loistavat tummanharmaat silmät.

-- Huomasiko tohtorinna hänen korviansa ja kauniita hampaitansa? kysyi Susan hiukan myöhemmin. -- Hänellä oli sievimmät korvat, mitkä koskaan olen nähnyt miehenkallossa. Kas, minäni olen niin tavattoman tarkka korviin nähden. Nuorena ollessani pelkäsin aina, että saisin osakseni miehen, jolla olisi isot korvat. -- Se nyt oli turhaa huolta, sillä minulle ei sitten ole ollut tarjona korvia minkäänmallisia.

Anna ei ollut tarkannut Owen Fordin korvia, mutta hänen huomionsa oli tosiaankin kiintynyt hänen terveihin ja kauneihin hampaisiinsa Owen Fordin häntä hymyillen tervehtiessä. Hymyilyn poistuttua oli muukalaisen kasvoille tullut surumielinen ja haaveksiva ilme, joka melkein muistutti Annan kirjallisten haaveitten ylvään synkkää, salaperäistä sankaria. Mutta hänen hymyilynsä kuvasti leikillisyyttä, hilpeyttä, terävää älyä. Mitä tuli "ulkopuoleen", kuten neiti Cornelia sanoi, oli Owen Ford varsin näyttökuntoinen nuori mies.

-- Ette voi aavistaa, kuinka iloitsen siitä, että olen täällä, rouva Blythe, sanoi hän luoden ympärilleen harrasta mielenkiintoa ilmaisevia katseita. -- Minut valtaa omituinen kotiintulon tunne... Kuten ehkä tiedätte, on äitini syntynyt täällä, ja täällä hän on viettänyt lapsuutensa. Hän puhui minulle usein vanhasta kodistansa. Maantieteellisessä suhteessa tunnen tämän seudun yhtä hyvin kuin kotitienooni, ja hän on luonnollisesti kertonut minulle, kuinka talo rakennettiin ja kuinka isoisäni käyskenteli rannalla "Royal Williamia" odotellen. Otaksuin, että niin vanha talo kuin tämä olisi jo aikoja hävitetty, muutoin olisin kyllä tullut jo ennen sitä katsomaan.

-- Vanhat talot eivät katoa niin helposti tällä tarumaisella rannikolla, sanoi Anna hymyillen. -- Tämä on seutua, jossa ei tapahdu liiaksi muutoksia ja kaikki säilyttää entisyyden sävyn. John Selwynin talo on jokseenkin ennallaan, olen kuullut sanottavan, ja ruusupensaat, jotka isoisänne omakätisesti istutti morsiamelleen, kukkivat juuri nyt.

-- Tunnen näkymättömäin siteiden yhdistävän minua entisyyteen. Olisin kiitollinen, jos sallisitte minun sopivassa tilassa tutustua tähän ympäristöön.

-- Veräjämme on aina avoinna teille, sanoi Anna. -- Tiedättekö, että vanha merikapteeni, joka nyt hoitaa Neljän tuulen majakkaa, nuorena poikasena on tuntenut sekä John Selwynin että hänen morsiamensa? Hän kertoi minulle heidän tarinansa samana iltana kuin tulin tänne -- tämän vanhan talon kolmantena morsiamena.

-- Todellako? Sepä oli hauska tieto. Hänet minun täytyy saada käsiini.

-- Se ei ole vaikeata, sillä hän on meidän lähimpiä tuttaviamme. Hän on oleva yhtä kärkäs tutustumaan teihin kuin te häneen. Isoäitinne kuvastuu hänen mielessänsä loistavana tähtenä. Mutta luulen rouva Mooren odottavan teitä. Näytän teille lyhimmän tien hänen luoksensa.

Anna ohjasi häntä piilipuitten viereiselle talolle, poikki niityn, joka hohti valkoisena kärsämöistä. Soutuveneestä kaukaa lahdelta kuului laulua. Tuulenhenkäysten kaukaa kuljettamina saivat sävelet kuin ylevän haavemaisen soinnin. Majakan loistotähti tuikki vuoroin syttyen ja sammuen. Ihastuksen valtaamana silmäili Owen Ford ympäristöä.

-- Tällaiselta siis Neljässä tuulessa näyttää, sanoi hän. -- En ikinä olisi uskonut, että seutu on näin kaunis, vaikka äitini aina kehui sitä pilviin saakka. Millaista värien ja muotojen ihanuutta! Täällä kyllä toivun pian entisiin voimiini. Ja jos innostus johtuu kauneuden vaikutelmista, niin voin kyllä pian ryhtyä kirjoittamaan suurta kanadalaista romaaniani.

-- Eikö se ole vielä alulla? kysyi Anna.

-- Ah ei -- paha kyllä! Minusta tuntuu, kuin en vielä täysin hallitsisi aihettani. Mutta kenties pääsen paremmin käsiksi tehtävääni tässä hiljaisessa, ihanassa ympäristössä. -- Neiti Bryant kertoi minulle, että tekin harjoitatte kirjailijatointa.

-- Senvertaisesta ei kannata puhua... Olen julkaissut hiukan lastenkirjallisuutta... Ja naimisiin jouduttuani en ole kirjoittanut mitään. Minun ei suinkaan käy miettiminen suuren kanadalaisen romaanin kirjoittamista, naurahti Anna. -- Siihen ei kykyni millään muotoa riittäisi.

Owen Ford yhtyi hänen nauruunsa.

-- Kenties ei minunkaan kykyni riitä. Mutta joka tapauksessa koetan lähipäivinä tehdä yrityksen saada sen alulle, kun vain saan aikaa. Sanomalehtimiehellä ei ole paljon aikaa omintakeiseen työhön. Olen kirjoittanut aikakauskirjoihin pieniä kertomuksia ja novelleja, mutta minulla ei ole koskaan ollut tarpeeksi aikaa ryhtyäkseni rauhassa valmistelemaan suurempaa teosta. Nyt, kun minulla on kolme kuukautta lomaa, ei tuon tehtävän pitäisi olla mahdoton suorittaa. Olen koonnut joukon aineistoa -- mutta on kuin en siihen vielä olisi saanut puhalletuksi henkeä ja eloa.

Annan mieleen tuli muuan tuuma -- niin äkkiä, että hän itsekin hämmästyi. Mutta hän ei pukenut ajatustaan sanoihin, sillä he olivat nyt ehtineet Mooren talon luo. Heidän tullessaan pihaan tuli Leslie ulos verannalle ja tähysteli pimeästä odotettua vierasta. Hän seisoi juuri avoimesta ovesta virtaavassa punertavassa valaistuksessa. Hänellä oli yllään yksinkertainen kellertävänvalkoinen puuvillapuku ja vyötäröllä tavallinen kirsikanpunainen vyönsä. Leslien puvussa oli aina hiukkanen kirsikanpunaa. Hän oli kerran sanonut Annalle, että hänestä tuntui kuin puuttuisi hänen puvustansa jotakin, ellei hänellä ollut siinä koristeena edes täplä helakanpunaa, vaikkapa kukkanen vain. Annasta tuo puna oli kuin vertauskuva Leslien tulisesta luonnosta, jota pidettiin kahlehdittuna ja joka sai ilmetä ainoastaan tuon vähäisen värihehkun muodossa. Leslien puku oli hiukan avoin kaulasta ja lyhythihainen. Hänen käsivartensa olivat kuin norsunluunväristä marmoria. Selväpiirteisinä kuvastuivat ovesta lankeavan valon hohteessa hänen vartensa harvinaisen kauniit muotoviivat vienoon hämyyn. Hänen tukkansa välkkyi kullanhohtoisena. Siintäen kaartui avaruus hänen ylitsensä vielä kalpein tähdin koristettuna.

Anna kuuli seuralaisensa huudahtavan hiljaa hämmästyksestä. Hämärästä huolimatta hän havaitsi tuon yllätyksen ja ihailun ilmeen, joka äkkiä kajasti hänen kasvoillansa.

-- Kuka on tuo kaunis nainen? tiedusteli muukalainen.

-- Hän on teidän tuleva emäntänne, rouva Moore, sanoi Anna. -- Niin, hän on harvinaisen miellyttävä -- eikö totta?

-- Minä -- minä en ole koskaan nähnyt hänen vertaistansa, vastasi Owen Ford hiukan hämmentyneenä. -- Sitä en olisi osannut aavistaa --

emäntää, jonka luo menee täysihoitoon, ei juuri kuvittele jumalattareksi... Ajatelkaapa tuota naista Böcklinin tai Kntipferin taulun aiheena --

aaltojen huuhtelemalla merikalliolla, leväseppele kulmilla, ihanat jäsenet helmi- ja simpukkanauhoin koristettuina -- ympärillä taistelevia tritoneja... Ja hän pitää täysihoitolaisia?

-- Jumalatartenkin täytyy elää, sanoi Anna. -- Muutoin ei Leslie olekaan mikään jumalatar -- hän on vain harvinaisen viehkeä ja miellyttävä nainen, aivan yhtä inhimillinen kuin ken tahansa meistä. Onko neiti Bryant kertonut teille herra Mooresta?

-- On -- hänhän on heikko- tai tylsämielinen, mikäli käsitin. Mutta rouva Mooresta ei neiti Bryant sanonut sanaakaan, joten otaksuin hänen olevan noita tavallisia tarmokkaita ja puuhaavia maalaisrouvia, jotka pitävät kesäisin täysihoitolaisia lisätäksensä talon tuloja.

-- Juuri niinhän Lesliekin tekee, sanoi Anna kevyesti. -- Mutta se käy hänelle tosin hiukan hankalaksi. Kunpa vain Dick raukka ei teistä tuntuisi kovin vastenmieliseltä! Mutta jos niin olisi, niin tehkää hyvin ja salatkaa se Leslieltä! Hän on niin arkatuntoinen ja se tuntuisi hänestä perin tuskalliselta. Dick on kuin suuri lapsi -- ja väliin hän voi käydä oikein kiusoittavaksi.

-- Minä en ole häntä huomaavinanikaan. Muutoin tulienkin tuskin olemaan kotona muulloin kuin ruoka-aikoina. Mutta on vallan kauheata, että tuo nainen on kahlehdittu sellaiseen ihmiseen! Hänen elämänsä täytyy olla sangen raskasta!

-- On kylläkin. Mutta säälistä hän ei pidä.

Leslie oli mennyt jälleen sisään ja tuli heitä vastaan pääovesta. Hän tervehti Owen Fordia jäykän kohteliaasti ja sanoi huolellisen emännän äänensävyllä, että illallinen oli valmis ja hänen huoneensa järjestyksessä. Dick virnisteli hyvillään ja tallusti portaita ylös kantaen vieraan matkalaukkua. Niin oli siis Owen Ford sijoitettu täysihoitolaiseksi piilipuitten ympäröimään vanhaan taloon.

XXIV.

KAPTEENI JIMIN ELÄMÄNVAIHEET.

-- Minulla on muuan aate, joka on kuin ruskea kotelo, josta kenties kerran, kun aika on täytetty, ilmestyy komea perhonen, julisti Anna Gilbertille, palattuaan jälleen kotiin.

Gilbert oli palannut aikaisemmin kuin Anna oli luullut ja istui nyt herkuttelemassa Susanin mansikkapaistoksen ääressä. Susan itse pysytteli taustalla -- ei juuri ihanana, mutta sen suopeampana suojelusenkelinä -- nauttien yhtä suuresti tohtorin syönnin katselemisesta, kuin tämä itse nautti syönnistänsä.

-- Millaisen toukan sinä sitten olet kehrännyt tuohon koteloon? kysyi Gilbert.

-- Sitä en sano vielä toistaiseksi, -- katsokaamme ensin, tuleeko siitä mitään.

-- No, miltä Ford tuntuu?

-- Oikein siivolta -- ja hän on hyvin miellyttävä ulkomuodoltaan.

-- Ja niin kauniit korvat hänellä on, tietääkö tohtori, sekaantui Susankin puheeseen mielihyvästä loistaen.

-- Hän on kaiketi noin kolmenkymmenen, kolmenkymmenenviiden ikäinen, -- ja hän on aikeissa kirjoittaa romaanin, sanoi Anna. -- Hänellä on miellyttävä ääni ja hänen kasvojensa ilme käy hyvin herttaiseksi hänen nauraessaan. Hän on myöskin hyvin huolellisesti puettu. Kaiken tämän ohella hän kuitenkin tuntuu hiukan raskasmieliseltä.

Owen Ford tuli seuraavana päivänä tuomaan kirjelipun Leslieltä Annalle. Auringon laskiessa hän kierteli puutarhaa talonväen seurassa, ja sitten lähdettiin kuutamossa lahdelle pienellä soutuveneellä, jonka Gilbert oli antanut laatia kuntoon huviretkiä varten. He olivat kaikki kolme ihastuneita Oweniin, ja heistä oli kuin olisivat he tunteneet hänet jo vuosikausia, mikä oli hyvä enne heidän tulevaan seurusteluunsa nähden.

-- On kovin hauska nähdä siivoa nuorisoa, pikku tohtorinna, sanoi Susan vieraan lähdettyä.

Owen oli näet vakuuttanut Susanille, että niin erinomaista mansikkahillopaistosta kuin hänen hän ei ollut ikipäivänä syönyt, ja sillä oli hän voittanut ainaiseksi Susanin suopeuden.

-- Tavattoman miellyttävä hän on, tuo nuorukainen, ajatteli hän ääneen, mennessään viemään illallisen tähteet ruokahuoneeseen. -- Sangen merkillistä, että hän on naimaton -- eihän tuollaisen miehen olisi tarvinnut kuin osoittaa siihen, jonka tahtoi. Kenties hänen laitansa on kuten minun -- oikea ei ole vielä sattunut hänen tiellensä.

Susan vaipui peräti hempeämielisiin ajatuksiin poimiessaan käytetyt astiat lämpimällä vedellä täytettyyn soikkoon.

Kahta päivää myöhemmin Anna vei Owen Fordin mukaansa Neljän tuulen niemelle esittääksensä hänet kapteeni Jimille. Raikas länsituuli huojutteli rantaman apilaniittyjä, ja kapteeni Jim tarjosi nähtäväksi mitä komeimman auringonlaskun. Itse hän oli juuri palannut kotiin lahden toiselle puolen tekemältään souturetkeltä.

-- Olin saanut toimeksi mennä sanomaan Henry Pollockille, että hän on kuolemaisillaan, kertoi hän. -- Kukaan muu ei uskaltanut sitä tehdä. He arvelivat kaikki, että se koskisi häneen perin kovasti, sillä heistä oli kuin olisi hän oikein tarmon takaa tarrautunut kiinni elämään, ja hänellä oli loppumaton määrä syksyyn toteutettavia tuumia. Vaimon mielestä hänen piti saada tieto tilastansa, ja niin ollen määrättiin minut sanomaan hänelle, ettei hän enää paranisi. Henry ja minä olemme vanhat ystävät -- me purjehdimme vuosikausia yhdessä "Harmaalla lokilla". No, minä laittauduin sinne, istuuduin yläpäähän vuoteen viereen ja sanoin hänelle kiertelemättä ja kaartelematta: "Tiedätkös, toveri, luulen, että sinulle on tullut määräys pitää purjeet valmiina lähtöön." -- Mutta kyllä minä tunsin hiukan sisäistä varistusta, sillä eihän ole hauska sanoa miehelle, joka siinä lepää mitään pahaa aavistamatta, että hän kenties ei elä yli yön. Mutta voitteko ajatella, rouva Blythe -- mustat silmät kirkkaina tuossa kuihtuneessa muodossa hän katsoo minuun hiukan viiruillen, kuin miettisi jotakin sanasutkausta, ja sitten hän sanoo: "Tuo oli vanha uutinen, Jim Boyd, sen olen jo tiennyt toista viikkoa. Keksi parempaa, jos tahdot kertoa minulle jotakin." -- Ällistyin niin, että jäin istumaan sanatonna, mutta Henry alkoi nauraa virnistellä. "Saapastelet tänne sennäköisenä kuin olisit matkalla omiin hautajaisiisi, ja sitten käyt istumaan ja panet kädet ristiin ja pyörittelet peukalonasi toistensa ympäri, ja lopuksi puserrat esiin suuren uutisesi -- joka on niin vanha, että sinertää homeesta... Tuolle ei kissakaan voisi olla nauramatta...", sanoi hän. "Kuka kumma sinulle on siitä puhunut?" kysyn minä ja istun siinä kuin kivettyneenä kummastuksesta. "Ei kukaan", sanoo hän, "ymmärsin sen itsestänikin -- viime tiistain vastaisena yönä, jolloin en voinut saada unta. Olinhan kyllä jo ennenkin epäillyt asioitten olevan sillä kannalla, mutta silloin kävin varmaksi. Vaimoni takia en ole ollut tietääksenikään koko asiasta... Olisihan kyllä ollut hauskaa, jos olisin ehtinyt saada riihen valmiiksi, sillä Eben on aika hutilus, eikä hänen työstään tule mitään kunnollista. Mutta sen saa nyt käydä kuten käy. Nyt kun olet keventänyt vanhaa sydäntäsi, Jim, voit jättää siksensä nuo hautajaiselkeesi ja kertoa minulle jotakin hauskaa." No niin, sillä lailla olivat siis asiat. Kukaan ei ollut rohjennut puhua hänelle, mitä oli odotettavissa, ja siinä hän oli maannut vuoteessaan ja ollut koko ajan siitä selvillä. On tosiaankin ihmeellistä, kuinka luonto väliin ilmaisee meille aikeensa ja ilmoittaa, milloin armonaika on lopussa ja lähtöhetki lyö. Olenko minä koskaan kertonut rouvalle siitä, kun Henry sai ongenkoukun nenäänsä?

-- Ette varmaankaan -- muistaisin sen kyllä...

-- Nauroimme molemmat tänään tuolle vanhalle jutulle. Se tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitten. Olimme eräänä päivänä -- hän ja minä ja joukko muita -- pyydystämässä makrilleja. Taivas sentään, mitä peliä kalat pitivät tuona päivänä -- ne tulivat niin tiheinä parvina, että oli juuri kuin veden pinnalla olisi kihissyt hopearahoja, ja kaikki olivat aivan suunniltaan ihastuksesta... Siinä oli huutoa ja melua, ja äkkiä kävi niin hullusti, että Henry sai ongenkoukun suoraan nenänpieleensä. No, siinä se oli kiinni, ja toisella puolen oli väkiä, toisella suuri lyijypaino, niin että lävitse sitä ei käynyt vetäminen. Olisimme tahtoneet viedä hänet heti maihin, mutta hän teki tenää ja sanoi, että sellaisen kalaparven luota hän ei lähde tiehensä ennenkuin saa munalukon huuliinsa... Ja niin hän kalasti edelleen ja heitti makrillin toisensa jälkeen alukseen, mutta välillä hän vikisi ja ähkyi, niin että tuli surku kuullessa. Lopuksi oli parvi ehtinyt ohitse ja me nostimme ankkurin. Silloin minä otin viilan ja aioin viilata poikki koukun, joka Henryllä oli nokkaparassaan. Koetin olla niin kevytkätinen kuin ikinä mahdollista, mutta olisittepa vain kuulleet, mitä Henry sanoi! No, parempihan oli, että pääsitte sitä kuulemasta... Hyvä oli, ettei lähettyvillä ollut naisväkeä. Henryn ei muutoin ollut tapana kiroilla, mutta olihan hän kuullut minkä mitäkin laivoilla liikuskellessaan, ja nyt hän purki sen kaikki suustansa, niin että rikinkäry tuntui kauas... Lopuksi hän sitten sanoi, että hän oli saanut kyliänsä, minähän rääkkäsin häntä oikein tarmon takaa. Silloin panin viilan pois ja kyyditsin hänet Charlottetowniin tohtorin tykö, -- sinne oli kuusi vanhaa peninkulmaa, mutta lähempänä ei ollut lääkäriä -- ja koukku riippui kuten ennenkin hänen nokassansa. Ja kun me olimme tulleet perille, otti vanha tohtori Crabb viilan ja viilasi koukun poikki, juuri kuten ininäkin olin aikonut tehdä -- sillä erotuksella vain, että tohtori ei menetellyt likimainkaan niin varovasti kuin minä, niin että Henry paralla nyt olisi ollut kylläkin syytä kirkua ja voivotella...

Kun nyt kapteeni Jim ei näyttänyt enää aikovan jatkaa noiden vanhojen muistelmiensa kertomista, käytti Anna tilaisuutta esittääkseen yllättävän kysymyksen.

-- Tiedättekö, kapteeni Jim, kuka herra Ford on? sanoi hän. -- Tahdon, että koetatte arvata sen.

Kapteeni Jim pudisti päätänsä.

-- Arvoitusten ratkaisemiseen en minä ole koskaan pystynyt, hyvä rouva, sanoi hän. -- Mutta kun herrasväki tuli sisään, tuli heti mieleeni ajatus: missä olenkaan nähnyt nuo silmät jo tätä ennen? -- Sillä nähnyt ne olen, se on varmaa.

-- Muistelkaapa muuatta syyskuun aamua vuosia sitten, sanoi Anna lämpöisesti. -- Muistelkaa laivaa, joka näkyi päivänkoitteessa satamansuulla, kulkien myötätuulessa kaikki purjeet pystyssä -- kauan odotettua ja kaihottua laivaa, jonka luultiin uponneen aaltoihin... Muistelkaa päivää, jolloin "Royal William" saapui satamaan ja näitte ensi kerran opettajan morsiamen!

Kapteeni Jim ponnahti pystyyn.

-- Persis Selwynin silmät ne ovat, huudahti hän lujalla äänellä. -- Hänen poikansa te ette voi olla -- teidän täytyy olla hänen --

-- Tyttärenpoikansa, niin kyllä, olen Alice Selwynin poika.

Kapteeni Jim syöksähti petolinnun tavoin Owen Fordin kimppuun alkaen pudistella hänen kättänsä.

-- Alice Selwynin poika! Herra Jumala -- sepä vasta on hauskaa! Usein olen miettinyt, että missähän opettajan jälkeläiset mahtanevat asua. Tiesin, että meidän saarellamme ei ole ketään heistä. Alice -- Alice -- ensimmäinen lapsi, joka tuli maailmaan tuossa pienessä talossa! Ei koskaan pieni lapsi ole tuottanut suurempaa iloa! Häntä olen keinutellut käsivarsillani sadat kerrat! Kun hän alkoi opetella tepastelemaan omin neuvoin, olin minä mukana häntä tukemassa. Minusta on kuin näkisin edessäni hänen äitinsä kasvot, hänen katsoessaan pienokaiseen -- ja siitä on nyt melkein kuusikymmentä vuotta. Elääkö äitinne vielä?

-- Ei, hän kuoli minun poikasena ollessani.

-- Vai niin, vai kadotitte te kiltin äitinne niin varhain... Mutta olipa tosiaankin hauska tavata teitä! Tunnen oikein nuortuneeni sen johdosta. Tällaisia pieniä sydämenvahvikkeita saan minä vähin rouva Blytheltä -- hänellä on erityinen taito keksiä sellaista, mikä tuottaa ukolle iloa.

Kapteeni Jimin mielenkiinto lisääntyi yhä, hänen kuullessaan Owen Fordin olevan "kynäniekka" -- kuten kapteeni sanoi. Hän loi häneen katseita sellaisia, kuin olisi hän ollut yliluonnollinen olento. Hän tiesi kyllä, että Annakin kirjoitteli hiukan, mutta tuota seikkaa ei hän ollut koskaan käsitellyt vakavalta kannalta. Kapteeni Jimin mielestä naiset olivat viehättäviä olentoja, joiden piti saada äänioikeus ja kaikkea muuta hyvää, mitä he voivat toivoa, mutta hän ei uskonut heidän osaavan esityksessään noudattaa johdonmukaisuutta.

-- Ajatelkaa nyt tuotakin romaania "Rakkauden harhatiet", sanoi hän kerrankin. -- Tekijä on nainen ja katsokaas, hän on venyttänyt sadaksikolmeksi luvuksi sen, minkä olisi hyvin voinut kertoa kymmenessä. Kirjoituskiihkoinen nainen ei tiedä koskaan, milloin hänen olisi lopetettava -- juuri Siinä on pahin paikka... Hyvän kirjailijan tunnusmerkki on juuri se, ettei hän lavertele liikoja.

-- Herra Ford haluaisi kuulla muutamia teidän hauskoista jutuistanne, kapteeni Jim, sanoi Anna. -- Kertokaa hänelle kapteenista, joka tuli hulluksi ja kuvitteli olevansa lentävä hollantilainen.

Tuo oli kapteeni Jimin paras juttu. Siinä oli milloin kauhua, milloin pilaa, ja vaikka Anna jo oli kuullut sen useita kertoja, nauroi hän yhtä makeasti ja tunsi selässään yhtä viehkeitä kylmänväreitä kuin konsanaan Owen Ford. Sitten seurasi muitakin juttuja, sillä nyt oli kapteenilla mielensä mukainen kuulijakunta. Hän kertoi, kuinka eräs höyrylaiva kerran ajoi kohden hänen alustaan ja oli vähällä upottaa sen, kuinka malaijilaiset merirosvot sitä ahdistelivat, kuinka valkea siellä pääsi vahoilleen, miten hän oli auttanut erään valtiollisen vangin pakoon muutamasta etelä-afrikkalaisesta tasavallasta, kuinka hän eräänä syksynä oli kärsinyt haaksirikon Magdalena-saarten luona ja joutunut jäämään sinne talveksi, kuinka tiikeri oli hänen laivassaan päässyt irti häkistään, kuinka miehistö oli kapinoinut ja jättänyt hänet asumattomaan saareen... Useita muitakin juttuja kertoi vielä kapteeni Jim -- surunvoittoisia, lystikkäitä, eriskummaisia. Meren salaperäinen vetovoima, kaukaisten maiden ja seikkailujen houkuttele vaisuus, suurkaupunkien kirjava vilinä kuvastui eloisan havainnollisesti kuulijoiden mieliin. Owen Ford kuunteli pää käden varassa, pitäen kehräävää Ensi perämiestä polvellaan ja silmät loistavin katsein kiinnitettyinä kapteeni Jimin järeihin, päivettyneihin kasvoihin, joiden ilme kertomisen kestäessä oli niin virkeän vaihteleva.

-- Eikö herra Ford voisi saada nähdä teidän elämänvaiheitanne, kapteeni Jim? kysyi Anna, kun kapteeni lopuksi selitti kertoneensa kerrottavansa.

-- Eihän hänellä siitä voi olla mitään huvia, sanoi kapteeni Jim vaatimattomasti.

Itse asiassa oli hänen hartain toivomuksensa saada ottaa esille tuo paksu pinkka.

-- Minua huvittaisi suuresti saada nähdä muistiinpanonne, kapteeni Boyd, sanoi Owen. -- Jos ne olisivat vain puoleksikaan niin ihmeellisiä kuin teidän suulliset kertomuksenne, olisivat ne minusta perin mielenkiintoisia.

Kapteeni Jim kursaili vastaan vielä hetken aikaa, mutta veti sitten elämänvaiheensa esiin vanhasta merimiesarkusta ja ojensi pinkan Owenille.

-- Teidän käy kyllä vaikeaksi ottaa selkoa minun töherryksistäni, sanoi hän. -- Koulunkäyntini on ollut vähissä. Nuo muistiinpanot olen oikeastaan kirjoittanut vain pikku sukulaiseni Joen huviksi. Hän on aina niin halukas kuulemaan kertomuksia. -- Eilen kun minä juuri hilaan veneestäni kymmenkiloista turskaa, tulee hän minun luokseni ja sanoo ilme nuhtelevana: "Setä, eikö turska ole järjetön luontokappale?" Olin näet sanonut hänelle, että järjettömille luontokappaleille pitää olla kiltti eikä niille saa tehdä pahaa millään tavalla. Jouduin nyt oikein ymmälle ja sopertelin jotakin sentapaista, että eläimet, jotka kelpaavat syötäviksi, muka muodostavat ikäänkuin poikkeuksen, niin että jos ei anna niiden kiusaantua tarpeettomasti, niin sopii niitä kyllä pyydystää... Mutta Joea ei tuo selitys näyttänyt tyydyttävän, enkä minä ollut tyytyväinen itsekään... Ah, kuinka saakaan olla varovainen sen suhteen, mitä sanoo lapsille -- ne kyllä pitävät silmällä, käykö opetus ja elämä yhteen. Ne näkevät aivan ihmisen lävitse...

Puhuessaan kapteeni Jim piti koko ajan silmällä Owen Fordia, joka tarkasti hänen elämänvaihekirjaansa. Ja kun hän hetken kuluttua huomasi vieraansa vaipuneen sen lukemiseen, meni hän salavihkaa hymyillen astiakaappinsa luo ja alkoi ottaa esille teekuppeja sekä laittaa vettä tulelle. Owen Ford erosi kirjastansa vastenmielisesti kuin saituri kultamöhkäleestä -- mutta pianhan tee oli juotu ja silloin hän kävi jälleen käsiksi kirjaan yhä lisääntyvällä mielenkiinnolla.

-- Sopiihan kirja ottaa kotiinkin, sanoi kapteeni Jim, ilmaisematta mitenkään, että tuo paperipinkka oli hänen kallein aarteensa. -- Minun täytyy mennä rantaan vetäisemään veneeni hiukan ylemmäksi. Nyt nousee pian tuuli. Aurinko laskee pilviin ja ilmassa vallitsee jonkinmoinen levottomuus. En pidä noista pilvimöykäleistä.

Owen Ford tuli hyvin iloiseksi luvasta, että hän sai ottaa kirjan mukaansa kotiin. Heidän kulkiessaan rantaniittyjen poikki kertoi Anna hänelle Margaretasta, jonka kapteeni oli menettänyt.

-- Hän on omintakeinen ja miellyttävä henkilö, tuo vanha kapteeni, sanoi Owen Ford. -- Kuinka paljon hän onkaan nähnyt ja kokenut! Hänellähän on ollut enemmän seikkailuja viikkokauden kuluessa kuin meillä muilla koko elämässämme. Luuletteko tosiaankin, että kaikki, mitä hän kertoo, on _totta_? Puhutaanhan "laivurijutuista"...