Part 13

-- Leslie rakkaani, älä puhu itsestäsi noin kovia sanoja! Sinä et ole kateellinen etkä halpamielinen. Se elämä, jota olet pakosta viettänyt, ei ole tietysti voinut olla vaikuttamatta tunne-elämääsi -- sehän ei olisi ajateltavissakaan -- mutta vähemmän hieno ja jalo luonne kuin sinun olisi joutunut tykkänään harhatielle. En ole tahtonut keskeyttää sinua, koska arvelin parhaaksi antaa sinun mielin määrin keventää sydäntäsi. Mutta jätä nyt jo kaikki itsesoimaukset!

-- No, olkoon menneeksi! Mutta tahdoin, että näkisit minut oikeassa valossa. Kun sinä kerroit minulle ilosta, jota keväällä odotit -- silloin oli kuin olisin menettänyt järkeni. En koskaan voi unohtaa, että silloin käyttäydyin niin anteeksiantamattomalla tavalla. Itkin sitten kotona niin katkeran katumuksen vallassa. Ja monet hellät ajatukset ja anteeksipyynnöt ompelin tuohon pieneen mekkoon, jonka sinulle annoin. Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää, että se mitä minä valmistin, kelpasi ainoastaan -- kuolinvaatteeksi.

-- Leslie rakkaani, tuohan on sairaalloista kuvittelua -- koeta vapautua sellaisista ajatuksista! Tulin niin iloiseksi saadessani tuon mekon, ja minulle tuottaa tyydytystä ajatus, että pikku Joyceani verhoaa puku, jonka sinä olet ommellut mieli täynnä ystävyyttä minua kohtaan.

-- Anna, tiedätkös, -- minä luulen, että tulen aina pitämään sinusta tämän jälkeen. En luule, että nuo kateelliset ja vihamieliset tunteet enää koskaan saavat minua valtaansa... Tuntuu niin helpottavalta saada puhua avomielisesti kanssasi. Tuntuu aivan siltä kuin olisin avannut pimeän huoneen oven, katsoakseni jotakin inhottavaa hirviötä, jonka arvelin olevan siellä vaanimassa... Mutta valon virratessa sisään ilmenee, että hirviö olikin vain synkkä varjo, jonka valo on karkoittanut. Ja nyt ei se enää saa asettua meidän välillemme.

-- Ei, ei koskaan, Leslie, nyt olemme löytäneet toisemme, ja olen siitä niin iloinen.

-- Toivon, ettet käsitä minua väärin, jos sanon vieläkin erään seikan. Anna, sydänjuuriani vihloi, kun sinä menetit pikku tyttösi, ja jos olisin voinut pelastaa hänet hakkaamalla poikki toisen käteni, olisin sen tehnyt. Mutta surusi on saattanut meidät lähemmäksi toisiamme. Sinun sekoittamaton onnesi ei ole enää muurin tavoin meitä erottamassa. Oi, älä käsitä minua väärin, rakkaani, en iloitse siitä, ettei onnesi enää ole täydellinen -- sen voin vilpittömästi vakuuttaa -- mutta on sittenkin niin, että tuon muutoksen jälkeen ei ole mitään kuilua välillämme.

-- Käsitän senkin, Leslie. Ja nyt jätämme sikseen entiset ja unohdamme kaikki ikävyydet. Nyt tulee kaikki muuttumaan. Näetkös, Leslie -- minusta tuntuu aivan siltä, että elämällä on sinulle varattuna jotakin oikein kaunista ja ihanaa.

Leslie pudisti päätänsä.

-- Ei, sanoi hän väsyneesti. -- Ei ole mitään toivoa. Dick ei parane koskaan. Ja joskin hänen muistinsa ja muut sielunlahjansa palaisivat -- oi Anna, silloin kävisi oloni vain pahemmaksi, paljon pahemmaksi kuin se nyt on. Mutta tätähän sinä et voi ymmärtää -- sinä, joka avioliitossasi olet onnellinen... Anna, onko neiti Cornelia kertonut sinulle, mistä syystä minä otin Dickin?

-- On kyllä.

-- Se on hyvä, -- tahdoinkin, että tietäisit sen. Mutta en olisi voinut pakottautua ottamaan tuota asiaa puheeksi, jos sinä et olisi tiennyt siitä mitään. Anna, minusta tuntuu, että elämäni on ollut niin raskasta aina siitä saakka, kun olin kahdentoistavuotias lapsi... Sitä ennen oli minulla niin onnellinen lapsuus. Me olimme kyllä hyvin köyhiä, -- mutta emme välittäneet siitä paljoakaan. Isäni oli niin miellyttävä ihminen -- niin lahjakas ja hellä ja herttainen. Me olimme kuin kaksi yhdenikäistä ystävää -- kaiken muistinaikani. Ja äitini oli niin suloinen. Hän oli hyvin, hyvin kaunis. Minä olen hänen näköisensä, mutta hän oli paljon kauniimpi.

-- Neiti Cornelia sanoo, että sinä olet vieläkin kauniimpi kuin hän.

-- Neiti Cornelia erehtyy -- taikka ehkä hän arvostelee puolueellisesti. Kenties minulla on parempi ryhti -- äitini oli niin hento ja hoikka ja hän kävi kovasta työstä kumaraharteiseksi -- mutta kasvot hänellä oli kuin enkelillä. Ne herättivät minussa pyhää kunnioitusta. Me jumaloimme häntä kaikki -- isä, Kenneth ja minä.

Anna muisti, että neiti Cornelia oli antanut aivan toisenlaatuisen kuvauksen Leslien äidistä. Mutta eikö rakkauden suoma käsitys ollut oikeampi? -- Eihän sentään käynyt kieltäminen, että Rose West oli menetellyt perin itsekkäästi houkutellessansa tyttärensä menemään avioliittoon miehen kanssa, josta tämä ei välittänyt.

-- Kenneth oli veljeni, jatkoi Leslie. -- Oi, en voi sanoin selittää, kuinka rakas hän minulle oli. Ja hän kuoli mitä kammotta vimmalla tavalla. Oletko kuullut, kuinka se tapahtui?

-- Olen.

-- Anna, näin hänen pienet kasvonsa, kun pyörä kulki hänen ylitsensä. Hän kaatui selälleen. Anna -- Anna -- näen sen edessäni vielä tänäkin hetkenä... Tulen näkemään sen aina. Anna, ainoa pyyntöni hänelle, joka asuu pilvien takana, on että tuo näky haihtuisi mielestäni... Oi Herra Jumala!

-- Leslie rakkaani, älä puhu enää siitä! Minä tiedän kaikki -- jätä nuo yksityiskohdat, jotka turhaan järkyttävät mieltäsi. Tuo näky tulee haihtumaan. Ajattele pientä veljeäsi sellaisena kuin hän oli leikkiessänne, kun istuit pitäen häntä sylissäsi...

Leslie pyrki tointumaan mielenliikutuksestansa ja jatkoi hetkisen kuluttua:

-- Sitten alkoi isäni terveys heikontua ja hän kävi raskasmieliseksi -- ei enää jaksanut punnita tekojansa... Ehkä olet kuullut siitäkin?

-- Olen kyllä, rakkaani.

-- Sitten oli minulla enää äitini jäljellä. Mutta minä olin kunnianhimoinen ja minulla oli päämäärä, jota kohden pyrin. Aioin hankkia itselleni hyvän valmistuksen ja ehtiä pitkälle... Opiskeluni ohella aioin antaa opetusta ja ansaita. Minulla oli jokseenkin suuret tuumat, sen saat uskoa... Mutta mitä hyödyttää puhua?... Jätän ne siksensä -- sinähän tiedät, kuinka sitten kävi. En voinut kestää ajatusta, että pikku äiti raukkani, joka kaiken ikänsä oli ollut niin kovassa työssä, joutuisi pois kodistansa. Olisinhan kaiketi voinut ansaita elatuksen meille molemmille. Mutta siihenhän olisi kestänyt jonkunverran aikaa... Ja oli kysymys vanhasta kodistamme, näetkös... Sinne oli hän tullut morsiamena -- ja hän oli pitänyt niin paljon isästäni -- kaikki hänen muistonsa olivat siellä. En voi vielä tänäänkään katua mitä tein ajatellessani, että tein hänen viimeisen elämän vuotensa onnelliseksi. Mitä Dickiin tulee, niin en naimisiin mennessäni tuntenut häntä kohtaan vastenmielisyyttä -- ainoastaan välinpitämättömyyttä. Minä tiesin, että hänellä oli hiukan taipumusta juoppouteen -- mutta en ollut koskaan kuullut hänen suhteestansa tuohon kalastajakylän tyttöön. Jos olisin tiennyt siitä, en luule, että huolenpito äidistäni olisi voinut taivuttaa minua menemään avioliittoon hänen kanssaan... Sittemmin rupesin häntä inhoamaan -- mutta sitä ei äitini koskaan saanut tietää. Hän kuoli -- ja minä olin yksin maailmassa. Olin vain yhdeksäntoista vuoden vanha -- ja olin yksin. Dick oli matkustanut tiehensä aluksella "Neljä sisarta". Toivoin, että hän vastedes oleskelisi paljon matkoilla. Merimiehen elämä oli aina houkutellut häntä. Mitään muuta en voinut toivoa tulevaisuudelta...No niin -- kapteeni Jim toi hänet jälleen kotiin, kuten tiedät, ja sitten ei minulla ole juuri paljon lisättävää. Nyt tunnet, Anna, minut kaikkein pahimmalta puolen -- olen paljastanut kaikki... Tahdotko yhä edelleen olla ystäväni?

Anna katsoi koivunrunkojen välitse taivaalle, missä puolikuun valkoinen sirppi purjehti kohden auringonlaskun merta. Hänen kasvonsa olivat hyvin lempeät.

-- Minä olen sinun ystäväsi -- ja sinä minun -- ainiaan, sanoi hän. -- Sellaista ystävää ei minulla ole ollut koskaan ennen. Minulla on ollut monta rakasta ystävää, joista olen pitänyt paljon, mutta sinussa, Leslie, olen löytänyt muutakin kuin noissa toisissa. Rikas luontosi voi tarjota minulle enemmän -- ja minulla on myöskin enemmän annettavaa kuin ollessani ajattelematon tyttönen. Me olemme molemmat naisia -- ja ainaiset ystävät.

He puristivat toistensa kättä ja hymyilivät toisillensa läpi kyynelten, jotka täyttivät sekä tummanharmaat silmät että merensiniset.

XXII.

TÄTI CORNELIA RYHTYY NEUVOTTELUIHIN.

Gilbert tahtoi, että Susan jäisi tuohon pieneen taloon apulaiseksi koko kesän ajaksi. Anna vastusteli aluksi.

-- Meillä on niin kodikasta ja hauskaa kahden kesken, Gilbert. Tuntuu häiritsevältä, kun talossa on vieras henkilö. Susan on toimelias ja herttainen, mutta eihän hän sittenkään kuulu meihin. Eikä minulle koidu mitään vahinkoa siitä, jos suoritan yksin kaikki askareet.

-- Sinun täytyy noudattaa lääkärisi määräystä, sanoi Gilbert. -- Muistatko tuon vanhan sananlaskun, että suutarien vaimot käyvät ilman kenkiä ja lääkärien vaimot kuolevat nuorina? En tahdo, että se toteutuisi minun talossani. Sinä olet hyvä ja pidät Susanin talossa, siksi kuin käyntisi käy jälleen joustavaksi ja poskesi pyöreiksi.

-- Olkaa vain aivan levollinen, pikku tohtorinna, sanoi Susan, joka oli tullut huoneeseen Gilbertin puhuessa. -- Hoitakaa te itseänne, huolehtimatta ruokahuoneesta ja aitasta. Susan ei aio laiskotella. Eiköhän ole sentään hauska antautua toisten hemmoteltavaksi. Minä kuljetan joka aamu kahvin sänkyyn.

-- Kiitoksia vain, mutta siihen minä en suostu, nureskeli Anna. -- Olen samaa mieltä kuin neiti Cornelia, nimittäin, että on häpeä terveen naisen syödä aamiainen vuoteessa -- ja että sen, joka niin tekee, ei kannata ihmetellä miesten järjettömyyksiä.

-- Corneliasta vähät! sanoi Susan sanomattoman halveksivasti. -- Hänestäpä juuri kannattaisi puhua! Toivon, että rouva on niin viisas, ettei välitä Cornelia Bryantin lörpötyksistä. Minä en käsitä, miksikä hänen aina täytyy haukkua miehiä, jos nyt onkin osunut jäämään vanhaksipiiaksi. Naimatonhan minäkin olen, mutta ette silti kuule minun koskaan sanovan pahaa sanaa miehistä. Pidän aina heidän puoltansa. Minä olisin kyllä mennyt mielelläni naimisiin, jos olisi siksi tullut. Eikös ole ihmeellistä, ettei kukaan ole kosinut minua -- mitäs tohtorinna siihen sanoo? Enhän minä ole erityisen korea katsoa, mutta enhän minä ole sen rumempi kuin useimmat tämän puolen naiduista naisistakaan. Mutta minulla ei ole vielä koskaan ollut ainoatakaan ihailijaa. Mikähän siihen mahtanee olla syynä?

-- Varmaankin oli siksi nähty, tuumiskeli Anna perin vakavana.

Susan nyökkäsi.

-- Siinä tohtorinna osasi oikeaan. Se oli kai määrätty kohtalokseni, ja on lohdullista ajatella sillä lailla. Enhän minä harmittele sitä, ettei kukaan ole minua tahtonut, jos Kaikkivaltias viisaudessaan on niin määrännyt. Mutta välistä tulee epäilyksiä mieleeni. "Varokaa, piru voi panna latingin pyssyyn!", sanoi isäukko aina, kun me lapset kotona keittiössä tähtäsimme toisiamme haloilla. Ajatelkaas, jos tuo onkin pahan juonia, että minun pitää käydä niin yksin ilman ystävää! Silloin ei sitä voi kantaa yhtä kärsivällisesti. Mutta voisihan olla niinkin, lisäsi Susan ja hänen kasvonsa kirkastuivat, -- ettei vieläkään ole liian myöhäistä. Hyvää kannattaa odottaa kauemminkin. Välistä muistelen muuatta vanhaa renkutusta, jota tätini usein hyräili: "Ken hanhi-immen nähnyt on, niin ruman, pörröisen, Ettei se syöntä uroksen vahaisi tenhoten." -- "Missä on vielä eloa, siellä on toivoakin", sen tietää tohtori parhaiten, ja epätoivoon ei pidä joutua ennenkuin makaa arkussaan... Mutta nyt minä menen laittamaan vasikkapyytä persiljan ja hyvän kermakastikkeen kera. Olen huomannut, että tohtori pitää vasikkapyystä, ja minusta on hauska laittaa ruokaa herroille, jotka panevat arvoa sille vähälle, mitä laittaa.

Iltapäivällä tuli neiti Cornelia käymään saapuen taloon hengästyneenä huohottaen.

-- Saatana ja maailma jättävät minut joltisestikin rauhaan, mutta oma lihani tuottaa minulle hankaluutta, selitti hän vaipuen mukavaan tuoliin. -- Sinä et koskaan näytä siltä, kuin kuumuus vaivaisi sinua vähääkään, Anna hyvä. Minusta on kuin tuntisin kirsikkahillon tuoksua ilmassa! Lämmin hillo on parasta, mitä tiedän. Rakkaani, pyydäpä minut teelle ja tuo tänne hiukan hilloa leivän mausteeksi. Olen tuskin syönyt ainoatakaan kirsikkaa tänä kesänä. Gilmanin poikaviikarit ovat varastaneet kaikki minun kirsikkani, vaikka niitä oli niin paljon, että puut taipuivat.

-- Odotapa hiukan, keskeytti hänet kapteeni Jim, joka oli istunut huoneen kulmauksessa lukemassa erästä meriromaania. -- Sillä tavoin ei sinun pidä sanoa Gilmanin äidittömistä poikaraukoista, ellei sinulla ole täysin varmoja todisteita. Tosinhan heidän isässänsä on hiukan varkaan vikaa, mutta eihän poikia silti sovi sanoa varkaiksi. Varmaankin ovat harakat syöneet sinun kirsikkasi, niitä on ollut niin hirveän paljon tänä kesänä.

-- Harakat? kertasi neiti Cornelia halveksivasti. -- _Harakat!_ Silloin ne ovat olleet kaksijalkaisia harakoita!

-- Aivan niin! Näillä seuduin ovat harakat enimmäkseen sitä mallia, sanoi kapteeni Jim peräti vakavana.

Neiti Cornelia tuijotti häneen muutaman sekunnin. Sitten hän painautui taapäin keinutuoliinsa antautuen mitä hiilittömimmän naurunpuuskan valtaan.

-- Siinäpä pääsit nyt kerrankin voitolle, Jim Boyd. Katsos vain, kuinka äärettömän hyvillään hän on, Anna. Suu ulottuu korviin saakka! Mutta mitä harakkain jalkoihin tulee, niin jos niillä on pitkät, paljaat, päivänpaahtamat sääret ja repaleiset siniset housut, jotka huiskivat perin luisevien polvien ympärillä -- minkä kaiken näin akkunastani hyvin selvästi eräänä aamuna viime viikolla -- niin pyydän kyllä Gilmanin pojilta anteeksi. Kun ehdin alas, olivat ne poissa. En voinut käsittää, kuinka ne ehtivät pakoon niin nopeasti, mutta nythän sen tiedän, kuultuani kapteeni Jimin asianymmärtämystä osoittavan selityksen. Ne lensivät tiehensä, se on selvää.

Kapteeni Jim nauroi ja lähti pois, mielipahaksensa estettynä noudattamasta kutsua jäädä teetä juomaan ja syömään kirsikkahilloa vehnäleivän kera.

-- Minä olen matkalla Leslien luo kysymään, tahtooko hän ottaa täysihoitolaisen, kertoi nyt neiti Cornelia. -- Sain eilen kirjeen Torontosta, eräältä rouva Dalyltä, joka asui kaksi vuotta sitten jonkun aikaa minun luonani. Hän tahtoi, että minä ottaisin nyt kesäksi erään hänen hyvän ystävänsä asumaan luokseni. Hänen nimensä on Owen Ford ja hän on sanomalehtimies. Edelleen on hän tämän talon ensimmäisen asukkaan, tuon opettajan, tyttärenpoika. John Selwynin vanhin tytär meni naimisiin erään Ontariosta kotoisin olevan miehen kanssa, jonka nimi oli Ford, ja tämä Ford on hänen poikansa. Hän tahtoo nähdä tämän seudun, missä hänen äitinsä vanhemmat ovat asuneet. Hän oli keväällä pahasti sairaana lavantaudissa eikä ole vielä täysin toipunut, siksi on tohtori määrännyt, että hänen on oleskeltava merenrannalla. Hän ei tahdo hotelliin, vaan haluaisi saada kodikkaamman asunnon. Minä en voi ottaa häntä, sillä matkustan pois elokuussa. Minut on valittu edustajaksi erääseen Kingsportissa pidettävään suureen naiskokoukseen ja matkustan tietysti sinne. Enhän tosin tiedä, haluaako Leslie nähdä vaivaa ottaa hänet, mutta sopiihan kysyä, sillä ketään muuta en tiedä. Ellei Leslie häntä ota, täytyy hänen kaiketi tyytyä asumaan jossakin noista lahden tuolla puolen olevista vieraskodeista.

-- Kun olet käynyt hänen luonansa, niin tee hyvin ja palaa tänne, että voit auttaa meitä kirsikkapaistoksen syönnissä, sanoi Anna. -- Ota mukaasi myöskin Leslie ja hänen miehensä, ellei heillä ole mitään estettä. -- Vai matkustat sinä Kingsportiin. Kuinka sinun tulee siellä hauska! Saan kaiketi lähettää sinne mukanasi kirjeen eräälle hyvälle ystävälleni, rouva Jonas Blakelle.

-- Olen pyytänyt ja rukoillut rouva Thomas Holtia tulemaan mukaani, sanoi neiti Cornelia äänensävyllä, josta ilmeni, kuinka turhia hänen pyyntönsä olivat olleet. -- Hänelle tekisi niin hyvää tulla virkistäytymään henkevässä naisellisessa ilmapiirissä. Hän tappaa itsensä työllä. Tom Holt osaa virkata kauniita välipitsejä -- mutta huolehtimaan perheestänsä hän ei pysty. Hän ei ikinä ehdi ajoissa valmiiksi, jos on tehtävä jotakin kunnollista työtä, mutta hän on oikea aamunvirkku, kun on kysymyksessä ottaa onkivapa ja matorasia ja mennä kalastamaan. Mutta sellaisiahan ne ovat.

Anna hymyili. Hän oli oppinut oivaltamaan, että neiti Cornelian arvosteluissa Neljän tuulen perheenisistä oli hiukan tinkimisen varaa. Jos hän olisi luottanut niihin sokeasti, olisi hänen täytynyt saada se käsitys, ettei koko maailmassa ollut runsaampaa kokoelmaa heittiöitä ja rappiolle joutuneita miehiä ja orjuutettuja aviovaimoja kuin Neljässä tuulessa. Niinpä tiesi Anna myöskin nyt kysymyksessä olevasta Tom Holtista, että hän oli mallikelpoinen aviomies, hellästi rakastettu isä ja erinomainen naapuri. Jos hänellä kenties olikin hiukan taipumusta elää ilman huolta huomisesta ja jos hän kernaammin harjoitti kalastusta, johon hän oli ollut mielistynyt lapsuudestaan saakka, kuin maanviljelystyötä, mihin hänet oli pakotettu -- ja jos hän vielä kaiken lisäksi huvittelihe kaikessa viattomuudessa pitsinvirkkauksella ja koruompelulla -- niin ei kukaan muu kuin neiti Cornelia liene voinut katsoa noita seikkoja raskaiksi rikoksiksi. Holtin vaimo oli emäntä, joka hoiti talouttaan innolla ja hartaudella, perhe tuli hyvin toimeen tilan tuotolla, ja nuo vantterat ja voimakkaat lapset, jotka olivat perineet äitinsä tarmon, pyrkivät jo kukin kantamaan kortensa yhteiseen pesään. Ei, onnellisempaa perhettä kuin Holtin ei ollut koko Glen S:t Maryssä.

Neiti Cornelia palasi varsin tyytyväisenä Leslie Mooren tyköä.

-- Hän ottaa hänet, julisti hän. -- Hän ei tahtonut päästää sellaista tilaisuutta käsistänsä. Hänen pitää ansaita hiukan rahaa, sillä hän aikoo antaa kattaa talonsa uudelleen syksyksi, ja hän oli ollut ymmällä, mistä hän sen saisi. Arvelen, että kapteeni Jimin mielenkiinto herää, kun hän kuulee, että Selwynin tyttärenpoika tulee tänne. Leslie sanoi, että hän on menehtymäisillään halusta saada kirsikkapaistosta, mutta hän ei voinut tulla, sillä hänen piti mennä hakemaan hanhilaumaansa, joka kaikesta päättäen oli lähtenyt retkeilemään omin päin. Mutta hän sanoi, että jos paistosta jäisi pala ylitse, niin voisit panna sen talteen ruokahuoneeseen, niin hän tulisi noutamaan sen hämärissä, jolloin muutkin pedot käyvät ympäri, etsien mitä voisivat niellä. Et usko, kuinka vanhaa sydäntäni ilahdutti kuulla hänen lähettävän tuollaisen leikillisen tervehdyksen ja nauravan aivan kuten muinoin. Viime aikoina hänessä on tapahtunut suuri muutos. Hän nauraa ja laskee leikkiä kuin nuori tyttö, ja mikäli olen ymmärtänyt, käy hän täällä varsin usein.

-- Joka päivä -- muutoin minä käväisen häntä katsomassa, sanoi Anna. -- En tiedä, mitä tekisinkään, jos minulla ei olisi Leslien seuraa, varsinkin nyt, kun Gilbert on niin kovassa työssä. Hänhän on tuskin kotona milloinkaan muulloin kuin pikkutunneilla. Pelkään, että hän rasittuu aivan liiaksi. Varsin useat niistäkin, jotka asuvat lahden toisella puolen, lähettävät noutamaan häntä, kun sattuu jokin sairaustapaus.

-- Minun mielestäni he voisivat varsin hyvin tyytyä omaan tohtoriinsa, sanoi neiti Cornelia. -- Ei silti, että voin sitä mitenkään paheksua, jos he kääntyvät jonkun toisen puoleen -- hänhän on metodisti. Tohtori Blythen parannettua Allonbyn muorin luulevat ihmiset hänen voivan herättää kuolleita. En ihmettelisi, vaikka tohtori Dave olisikin hiukan kateellinen. Hänen mielestänsä tohtori Blythellä on aivan liiaksi paljon uudenaikaisia temppuja. "Aivan oikein", sanoin minä, "aivan uudenuutukainen sekin temppu oli, jolla hän pelasti Allonbyn muori raukan. Jos te olisitte hoitanut häntä, hän olisi saanut kuolla aivan omin neuvoin, ja sitten hän olisi saanut hautakiven ja siihen kirjoituksen, että Jumala armossaan oli nähnyt hyväksi kutsua hänet pois tästä murheen laaksosta." Minusta on niin hauska, kun saan puhua suuni puhtaaksi tohtori Davelle, sillä hän on niin monta vuotta pitänyt koko S:t Glenin valtansa alaisena ja hänelle on hyödyksi nähdä, että hänen menettelytapansa ovat hiukan muinaisaikaisia. Mutta tästä muistan erään seikan -- eiköhän tohtori Blythe käväisisi katsomassa sitä suurta paisetta, jonka Dick Moore on saanut niskaansa. Leslie pelkää, ettei hän pysty sitä hoitamaan. Mutta sitä minä vain en käsitä, mitä Dick Moore oikeastaan tarkoittaa sillä, että hankkii itselleen paiseita -- ikäänkuin hänestä ei olisi tarpeeksi vaivaa ilmankin.

-- Ajatteles, -- minä olen päässyt kovasti Dickin suosioon, sanoi Anna. -- Hän seuraa minua kuin koira ja hymyilee kuin lapsi, kun katson häneen.

-- Eikö se tunnu sinusta inhottavalta?

-- Ei ollenkaan. Minusta Dick pahanen ei ole ollenkaan vastenmielinen. Minusta on häntä niin kovin sääli.

-- Sinä et säälisi häntä, jos olisit nähnyt hänet pahalla päällä, jolloin hän keksii jos joitakin ilkeyksiä, sen saat uskoa! Mutta minua ilahduttaa, ettei hänen läsnäolonsa tuota sinulle pahoinvointia, sehän on suuri helpotus Leslielle. -- Nyt hän saa lisää työtä, kun hänen täysihoitolaisensa tulee. Kun hän nyt vain olisi siivo mies! Sinä tulet tietysti pitämään hänestä -- hän on kirjailija.

-- Minusta on ihmeellistä, miksi ihmiset aina ovat niin varmoja siitä, että kahden ihmisen täytyy tuntea erityistä vetovoimaa toistensa puoleen siitä syystä, että he kumpikin toimivat kirjailijoina, sanoi Anna hiukan ivallisesti. -- Jos seppä kohtaa toisen sepän, ei kukaan odota, että he heti syöksähtäisivät toistensa syliin siksi, että molemmat ovat seppiä.

Siitä huolimatta herätti Owen Fordin tulo Annan mielessä hilpeän uteliaisuudentunteen. Jos hän olisi nuori ja miellyttävä, voisi hän tuottaa paljon hauskuutta Neljän tuulen seuraelämään. Sukulaissieluja ei siellä toden totta kasvanut joka oksalla.

XXIII.

OWEN FORD SAAPUU.

Eräänä iltana soitti neiti Cornelia Annalle. Halloo! Halloo!

-- Sanomalehdentoimittaja saapui tänne äsken. Minä kyyditsen hänet sinun luoksesi, niin sinä voit sitten näyttää hänelle tien Leslien tykö. Sillä tavoin tulee matka lyhyemmäksi kuin suurta maantietä pitkin, ja minulla on niin jumalaton kiire. Yksi Reesen tenavista on seisonut päälaellaan ammeessa, jossa oli kuumaa vettä, ja he tahtovat nyt minut heti sinne -- verhoamaan tenavan uudella nahalla, mikäli ymmärsin. Rouva Reese on sellainen homsu, ettei hän pidä huolta mistään, ja sitten hän odottaa, että muut korjaisivat kaiken pahan, minkä hän saa aikaan huolimattomuudellansa. Tuotanko sinulle paljon vaivaa, rakas ystäväiseni? -- Vai en, se on hyvä. Matka-arkkunsahan hän voi saada huomenna.

-- Varsin hyvin, sanoi Anna. -- Kuules, minkä näköinen hän on?

-- Ulkopuolenhan saat itse nähdä, kun minä tuon hänet sinne. Mitä sisäpuoleen tulee, tuntee sen parhaiten Jumalamme ja Herramme, joka hänet on luonut. Enempää en sano, sillä huomaan, että jok'ikinen ihminen The Glenissä istuu vahdissa puhelimensa ääressä...

-- Varmaankaan neiti Cornelialla ei ole liioin muistuttamista herra Fordin ulkomuodosta, sillä siinä tapauksessa hän kyllä sanoisi arkailematta ajatuksensa, vaikka koko seudun väestö olisi kuuntelemassa, sanoi Anna. -- Siitä teen johtopäätöksen, rakas Susan, että kirjailija Ford pikemminkin on kaunis katsoa kuin ruma.

-- Niin, rakas pikku tohtorinna, minä en tiedä sen mieluisampaa silmäruokaa kuin kauniin miehen katseleminen, sanoi avomielinen Susan. -- Mutta eikö meidän pitäisi tarjota hänelle jotakin? Olen juuri valmistanut mansikkapaistoksen, joka on niin maukasta, että sulaa suussa.

-- Ei, rouva Moore odottaa häntä ja on laittanut hänelle kuntoon illallisen. Muutoin tahdon säästää tuon mansikkapaistoksen omalle miesparalleni. Hän tulee kotiin vasta myöhään, pane esille paistos ja lasillinen maitoa, Susan.

-- Voi, hyvä tohtorinna, kyllä siitä riittäisi useammallekin ja jäisi vielä tähteitä... Emmehän me nyt sentään niin rutiköyhiä ole. Mutta onhan kyllä niinkin, että on parempi syöttää omaa miestänsä kuin vieraita, joiden aikeista ei ole tietoa... Ja onhan tohtorillammekin erinomaisen edullinen ulkomuoto, se täytyy sanoa...