Part 12

-- Sinä et saa puhella, Anna. Odota, kunnes käyt vahvemmaksi, varoitteli Marilla.

-- Tiedäthän, kuinka vaikeneminen on aina ollut minulle vaikeata, sanoi Anna hymyillen.

Aluksi oli Anna liian heikko ja onnellinen huomatakseen, että Gilbert ja hoitajatar näyttivät vakavilta ja että Marillan silmät olivat kyynelissä. Mutta vähitellen hiipi pelko hänen sydämeensä, jähmettävänä kuin merisumu rantamille laskeutuessaan. Miksi ei Gilbert ollut iloisempi? Miksi hän ei tahtonut puhua pienokaisesta? Miksi hän ei ollut antanut hänen pitää lasta luonansa kuin tuon ensimmäisen autuaallisen tunnin? Eikö -- eikö kaikki ollut hyvin?

-- Gilbert, kuiskasi Anna rukoilevasti, -- eihän -- eihän pienokaiseen nähden ole mitään vaaraa? Sano, Gilbert -- sano!

Gilbert seisoi kauan katse käännettynä toisaanne, sitten hän kumartui Annan puoleen katsoen hänen silmiinsä. Marilla, joka tuskan vallassa kuunteli ovella, kuuli hiljaista, sydäntävihlovaa vaikertelua ja pakeni keittiöön, missä Susan ääneen itkien puuhaili patojen ja paistinpannujen kimpussa.

-- Oi tuo karitsa raukka -- tuo karitsa raukka! Kuinka hän voikaan kestää sen, neiti Cuthbert? Hän menee samaa tietä, sen saamme nähdä. Täällä hän on käyskennellyt iloisena ja onnellisena tulevaisia tuumien! Mutta onhan täällä kaksi lääkäriä -- eivätkö he voi tehdä yhtään mitään, neiti Cuthbert?

-- Luulen, ettei ole mitään tehtävissä. Lääkäritkään eivät voi tehdä ihmeitä. Gilbert sanoo, ettei ole mitään toivoa. Lapsi oli niin kovin heikko ja synnytys kesti niin kauan. Gilbert näki heti, ettei lapsi voinut jäädä eloon.

-- Ja se on niin kovin sievä pieni olento, nyyhkytti Susan. -- En ole koskaan nähnyt niin hienoja ja valkoisia pikku kasvoja -- enimmäkseen vastasyntyneet ovat punaisia ja ryppyisiä. Ja kuinka ymmärtäväisesti hän katsoi suurilla silmillään. Oi, tuota pikku tohtorinna raukkaa!

Auringonlaskun aikoina kohotti tuo pieni sielu, joka oli saapunut päivänkoitteessa, siipensä lentoon, jättäen jälkeensä haikeata surua. Neiti Cornelia otti kuolleen pienokaisen hoitajattaren lempeistä mutta vieraista käsistä ja verhosi nuo hennot, vahan valkoiset jäsenet kauniiseen valkoiseen pukuun, jonka Leslie kerran oli ommellut odotetulle vieraalle. Sitä oli Leslie itse pyytänyt. Sitten hän vei pienokaisen jälleen sisään ja laski hänet pikku äitiraukan viereen, joka vuodatti kuumia kyyneleitä.

-- Herra antoi ja Herra otti, rakas lapsukaiseni, sanoi Cornelia nyyhkyttäen. -- Siunattu olkoon Herran nimi.

Sitten hän poistui jälleen, jättäen Annan ja Gilbertin kahden kuolleen pienokaisensa luo.

Seuraavana päivänä laskettiin pieni kalpea Joy valkoiseen sametilla sisustettuun arkkuun, johon Leslie oli sirottanut hentoja orvonkukkia, ja se vietiin kirkkotarhaan lahden toiselle puolen. Neiti Cornelia ja Marilla panivat kätköön nuo suurella rakkaudella valmistetut pienet vaatekappaleet ja kauniin vauvakorin, joka oli sisustettu vanulla ja jossa pehmoiset patjat olisivat tarjonneet mukavan lepopaikan pienille lihaville jäsenille ja haituvapeitteiselle pikku päälle. Pikku Joy ei ollut lepäävä siinä koskaan, hän oli löytänyt viileämmän ja ahtaamman leposijan.

-- Niin käy aina meidän korkealentoisten toiveittemme, huokasi neiti Cornelia. -- Kuinka olenkaan iloinnut tästä lapsukaisesta -- ja olin toivonut juuri tyttöä!

-- Minä olen niin kiitollinen siitä, että Annan henki säästyi, sanoi Marilla, tuntien väristystä muistellessaan noita synkkiä yöhetkiä, jolloin hänen rakas tyttösensä vaelsi läpi kuoleman varjon laakson.

-- Pikku karitsa raukka! Voikohan hän enää koskaan tulla iloiseksi! sanoi Susan.

-- Minä kadehdin Annaa, huudahti Leslie äkillisesti ja kiihkeästi. -- Ja minä kadehtisin häntä, jos hän olisi kuollutkin. Saihan hän sentään olla äiti yhden ihanan päivän. Siitä antaisin ilolla henkeni.

-- Noin ei pidä puhua, Leslie kulta, sanoi neiti Cornelia lempeän nuhtelevalla äänellä.

Hän pelkäsi, että arvokas ja aina tyyni neiti Cuthbert paheksuisi tuota tunteenpurkausta.

Annan parantuminen edistyi hitaasti ja monet seikat tekivät tuon ajan hänelle erityisen raskaaksi. Kukkaskomeus ja päivänpaiste eivät enää herättäneet hänessä ihastusta, hän ei enää voinut iloita juuri inistään, ja kun sade virtasi maahan, suri hän, että se runteli lahden takana olevaa pientä hautaa, tuulen huokaillessa poppelien latvoissa kuuli hän siinä surullisia ja valittavia ääniä, jotka ennen olivat olleet hänelle outoja.

Ystävälliset vieraat loukkasivat häntä hyväätarkoittavilla typeryyksillään, joilla he koettivat lohduttaa häntä hänen kärsimästään tappiosta. Phil Blakelta tullut kirje teki hänen kuormansa yhä raskaammaksi. Phil oli kuullut pienokaisen syntymisestä, mutta ei kuolemasta, ja hän kirjoitti Annalle hilpeän vallattoman onnittelukirjeen, joka vihloi hänen syvimpiä sydän juuriansa.

-- Oi, kuinka tuo kirje olisi tuottanut minulle iloa, jos pikku lapseni vielä eläisi, sanoi hän itkien Marillalle.

-- Mutta kun pienokainen on kuollut, tuntuu se aivan häikäilemättömältä julmuudelta -- mutta tiedänhän hyvin, että Phil ei millään ehdolla tahtoisi tuottaa minulle mielipahaa. Oi Marilla, en voi käsittää, kuinka koskaan enää voin tulla onnelliseksi -- minusta tuntuu kuin kaikki tuottaisi minulle tuskaa.

-- Aika tuo hoivaa, sanoi Marilla sydän sääliä tulvillaan, joskin hän tapansa mukaan turvautui kuluneisiin puheenparsiin.

-- Minusta tässä maailmassa ei mikään käy oikeuden mukaan, vaan kaikki on niin ihmeellistä, sanoi Anna kapinoivin mielin. -- Pikkulapsia syntyy maailmaan sinne, missä niistä ei yhtään välitetä -- missä ne saavat kasvaa hoidotta ja huolenpidotta -- vailla kaikkia kehittymisen edellytyksiä -- ja ne saavat jäädä eloon. Minä olisin rakastanut pientä tyttöstäni niin hellästi -- olisin vaalinut häntä niin huolellisesti -- tehnyt kaikki, mitä pienen hennon ihmistaimen hyväksi voi tehdä... Mutta minä en saanut pitää häntä.

-- Se oli Jumalan tahto, Anna, sanoi Marilla tuntien olevansa kykenemätön ratkaisemaan kaikkeuden arvoitusta, vastaamaan ansaitsemattoman kärsimyksen kysymyksiin.

-- Ja pikku Joyn on paljon parempi siellä, missä hän nyt on.

-- Ei, sitä minä en vähääkään usko, sanoi Anna kipeän katkerasti. Ja nähdessään Marillan kauhistuksen hän lisäsi kiihkeästi:

-- Miksi hänen sitten piti ollenkaan syntyä -- miksi syntyy kukaan meistä -- jos olisimme kerran onnellisempia kuolleina tai syntymättöminä? Minä en usko, että lapsen on parempi kuolla syntyessään kuin saada elää elämänsä -- rakastavana ja rakastettuna, -- oppia tuntemaan iloa ja kärsimystä -- voida suorittaa tehtävänsä ja kehittää itselleen luonne, joka takaa hänelle olemassaolon iankaikkisuudessa. Ja kuinka sinä tiedät, että Jumalan tahto oli että hän kuolisi? Puhuimmehan eräänä iltana pahan voimasta. Ken tietää, milloin se ryhtyy ohjaamaan elämäämme ja tapahtumain kulkua? Ja siihen täytyy sitten tyytyä nöyrästi ja levollisesti.

-- Oi Anna, älä puhu noin, sehän on Jumalan pilkkaamista, sanoi Marilla käyden todella levottomaksi, että Anna vaipuisi epäuskon kuiluun. -- Me emme voi ymmärtää -- mutta uskoa meidän täytyy -- meillä täytyy olla varma vakaumus, että kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme. Minä tiedän, että sinun on vaikea nyt juuri ajatella sillä tavoin. Mutta koeta olla luja -- Gilbertin tähden! Hän on niin levoton ja huolestunut sinun tähtesi. Voimasi eivät rupea palaamaan niin nopeasti kuin niiden pitäisi.

-- Oi, tiedän hyvin, että olen ollut kovin itsekäs, huokasi Anna. -- Minä pidän Gilbertistä enemmän kuin koskaan ennen -- ja hänen tähtensä tahdon elää. Mutta minusta tuntuu aivan kuin osa minun omasta olennostani olisi haudattuna kirkkotarhaan tuolla lahden takana. Se tuottaa niin kiihkeätä kipua sydämeeni, että pelkään jokaista uutta päivää.

-- Tuo kipu tulee vähitellen lievenemään, Anna.

-- Ajatus, että se ehkä joskus lievenee, vaivaa minua enemmän kuin mikään muu, Marilla.

-- Niin, minä käsitän sen kyllä, minulla on itselläni ollut samanlainen tunne toisten seikkojen yhteydessä... Mutta mehän pidämme kaikki sinusta niin paljon, Anna -- tahdothan toki elää! Kapteeni Jim on ollut täällä joka päivä ja tiedustellut niin osaaottavasti vointiasi -- ja rouva Moore harhailee täällä ympäristössä kuin rauhaton sielu -- ja neiti Cornelia valmistelee sinulle herkkuja jos mitä lajia. Susan ei ole siitä juuri mielissään. Mielestänsä hän osaa valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin neiti Bryant.

-- Tuo kiltti Susan! Kaikki ovat olleet minua kohtaan niin herttaisia ja enkelimäisen hyviä, Marilla. Minä en ole kiittämätön -- ja ehkäpä sitten -- kun tuo tuimin tuska on hieman vaimennut -- voin tuntea, että minun on mahdollista elää edelleen.

XX.

MARGARETA, JONKA TURMA VEI.

Anna huomasi voivansa elää edelleen, ja tulipa vielä sellainenkin päivä, jolloin hän jälleen hymyili neiti Cornelian sanasutkauksille. Mutta tuossa hymyilyssä oli jotakin Annan hymyilylle vierasta, joka ei enää ottanut siitä häipyäksensä.

Ensimmäisenä päivänä, jolloin Anna voi lähteä ajelemaan, vei Gilbert hänet Neljän tuulen majakkaan ja jätti hänet sinne, lähtien itse veneellä erään kalastajakylässä asuvan potilaan luo. Vallaton tuuli kiiti yli lahden ja hietasärkkien, ajaen vedenpinnalla pieniä suippopäisiä valkoharjaisia laineita ja huuhdellen loivaa rannikkoa pitkillä mainingeilla, jotka hajaantuivat hopeanhohtoisiksi pieniksi kuohuiksi.

-- Minä olen todellakin ylpeä siitä, että te tulette ensiksi minun luokseni, sanoi kapteeni Jim peräti hyvillään. -- Istukaa toki, olkaa hyvä! Pelkään, että täällä on kovin tomuista tänään, -- mutta eihän ole tarpeen katsella tomua, kun silmien edessä on tuollainen näköala, -- vai mitä sanotte?

-- Tomu ei haittaa ollenkaan, sanoi Anna, -- mutta Gilbert sanoo, että minun pitää olla mahdollisimman paljon raittiissa ilmassa. Luulen, että menen istumaan tuonne kallioille.

-- Haluatteko seuraa vai tahdotteko mieluummin olla yksin?

-- Jos kyseessä on teidän seuranne, niin miellyttäisi se minua paljon enemmän kuin yksinolo, sanoi Anna lempeästi hymyillen.

Sitten hän huokasi. Ennen hän oli varsin kernaasti ollut yksin, nyt häntä kammotti yksinolo. Se täytti hänen mielensä aina niin haikealla yksinäisyydentunteella.

-- Täällä on ihana pieni suojapaikka, johon tuuli ei käy, sanoi kapteeni Jim heidän ehdittyänsä kallioitten luo. -- Täällä istun usein. Tässä voi oivallisesti uneksia avosilmin.

-- Uneksia, sanoi Anna huokaisten. -- Minä en voi enää uneksia, kapteeni Jim -- minulle on uneksiminen voitettu kanta.

-- Jopa jotakin, pikku rouva, tuo on vain luulottelua, sanoi kapteeni Jim. Sitten hän lisäsi vakavammalla äänellä:

-- Tiedän kyllä, miltä teistä nyt tuntuu, -- mutta ei aikaakaan, niin ilomielisyytenne palaa ja silloin alatte jälleen haaveksia kuten ennen -- ja kiitätte Herraa siitä, että voitte sen tehdä. Jos ei meillä olisi haaveitamme, ei olemassaolomme olisi paljonkaan arvoista. Kuinka voisimme ollenkaan elää, jos emme omistaisi kuolemattomuuden haavettamme. Ja se on haave, joka tulee toteutumaan, siitä voitte olla varma, rouva Blythe. Tulee päivä, jolloin te saatte nähdä jälleen pikku Joycenne.

-- Mutta silloin hän ei ole pieni sylilapseni, sanoi Anna vapisevin huulin. -- Ah, kenties hän on, kuten Longfellow sanoo, "hempeä neito, min verhona sulo on taivaan", -- mutta minä en tunne häntä -- hän on minulle muukalainen.

-- Jumala on kyllä järjestänyt sen asian paremmin, siitä olen vakuutettu, sanoi kapteeni Jim.

Molemmat istuivat hetken vaieten. Sitten sanoi kapteeni Jim hyvin lempeällä äänellä:

-- Pikku rouva, saanko kertoa teille Margaretasta, jonka menetin?

-- Varsin kernaasti, sanoi Anna lempeästi.

Hän ei tiennyt ollenkaan, kuka tuo Margareta oli, mutta hän ymmärsi, että hän nyt saisi kuulla kapteeni Jimin elämäntarinan.

-- Minua on niin usein haluttanut kertoa teille hänestä, jatkoi kapteeni Jim. -- Tiedättekö miksi, rouva Blythe? Siksi että tahdon, että olisi olemassa joku, joka muistaa ja ajattelee häntä, kun minä olen poissa. En voi sietää ajatusta, ettei olisi ainoatakaan ihmistä, joka hänet muistaisi. Ja nyt olen minä ainoa, joka muistan turman saaliiksi joutuneen Margaretan.

Ja niin kertoi kapteeni Jim tarinansa -- vanhan, aikoja sitten unhoon joutuneen tarinan, sillä viisikymmentä vuotta oli jo kulunut siitä kuin Margareta eräänä päivänä nukahti isänsä ruuheen ja joutui vesille -- niin ainakin arveltiin tapahtuneen, sillä ei saatu koskaan varmaa tietoa hänen kohtalostaan -- ja sitten liukui aallonmurtajan ohi ulos ulapalle, missä sai tuhonsa kovan ukkosilman aikana, joka äkkiä purkaantui valloilleen tuona tukahduttavan kuumana iltapäivänä -- viisikymmentä vuotta sitten! Mutta kapteeni Jimistä ei tuo puolen vuosisadan takainen aika tuntunut kaukaisemmalta kuin eilispäivä.

-- Minä kuljeskelin rantaa pitkin kuukausimääriä tuon päivän jälkeen, jatkoi kapteeni vapisevalla äänellä, -- merihän antaa saaliinsa takaisin, ja odotin sellaisella kauhulla ja ilolla hetkeä, jolloin saisin nähdä hänen suloisen, rakkaan, pienen ruumiinsa. Mutta hän ei palannut koskaan. Mutta kerran tulee kumminkin päivä, jolloin saan nähdä hänet, rouva Blythe. Hän odottaa minua. Toivoisin voivani kuvata teille tarkoin hänen ulkomuotonsa, mutta sitä en voi. Olen nähnyt kevyen, hopeanhohtoisen usman leijailevan päivänkoitteessa hietasärkkien yläpuolella, ja se oli hänen kaltaisensa, -- ja sitten olen nähnyt The Glenin lehdossa solakan, valkoisen koivun, jonka lehdistö on kuin hienointa harsoa, ja se muistutti myöskin hänestä. Hänellä oli vaaleanruskea tukka ja valkoihoiset lempeät kasvot, pitkät, kapeat sormet kuten teillä, rouva Blythe, mutta ruskeammat kuin teidän, sillä hän oli rannikontyttö ja sai tehdä minkä mitäkin. Väliin herään keskellä yötä ja kuulen meren kutsuvan minua kuten muinoin -- ja silloin minusta on aivan kuin minua kutsuisi Margaretani. Ja kun myrskyilee ja aallot vaikeroivat ja ähkyvät, kuulen hänen valittavan ja nyyhkyttävän niiden mukana. Mutta kun ne nauravat sellaisina päivinä, jolloin aurinko paistaa ja vesi hiljaa karehtii -- silloin kuulen hänenkin nauravan -- hellää ja samalla veitikkamaista nauruansa. Meri otti hänet minulta, Margaretani, mutta tulee päivä, jolloin saan hänet jälleen, rouva Blythe. Merellä ei ole valtaa erottaa meitä iankaikkisiksi ajoiksi.

-- Olitte kiltti, kun kerroitte tuosta minulle, sanoi Anna. -- Olen usein ihmetellyt, miksi te lämpimine sydäminenne olette elänyt elämänne yksin.

-- En ole voinut koskaan kiintyä keneenkään toiseen. Margaretani, jonka menetin, vei sydämeni mukanansa -- tuonne kauas, sanoi vanha kapteeni, joka oli viisikymmentä vuotta pysynyt uskollisena hukkuneelle morsiamelleen. -- Ettehän pahastu, rouva Blythe, jos väliin johdan puheen häneen? Nyt se tuottaa minulle iloa -- tuskan oan on särky jo aikoja ajanut pois, ja sydämessäni on jäljellä vain hänen siunattu muistonsa. Minä tiedän, että te ette unohda häntä koskaan. Ja jos vuodet, kuten toivon, aikanaan tuovat uutta pikkuherrasväkeä teidän taloonne, niin pyydän teitä lupaamaan, että te kerrotte heille tarinan Margaretastani, jonka turma vei, niin ettei hänen nimensä joudu unhoon niiltä, jotka elävät hänen jälkeensä.

XXI.

MUURI MURTUU.

-- Anna, sanoi Leslie, katkaisten äkkiä hetken vaitiolon, -- et aavistakaan, kuinka hyvältä tuntuu saada istua jälleen täällä sinun tykönäsi ja saada tehdä työtä, jutella -- tai vaieta -- kanssasi.

He istuivat yhdessä lemmikkimätästen keskellä puron partaalla Annan puutarhassa. Vesi vieri hiljaa loristen pieninä pyörteinä heidän ohitsensa, koivujen lehdistöt loivat heihin varjonsa, hietakäytäviä reunustivat kukkivat ruusut. Aurinko läheni taivaanrantaa, ilma oli täynnä vienoa musiikkia. Tuuli soitteli säveleitään talonviereisessä honkametsikössä, toisia säveleitä saapui aaltojen huuhtelemalta hietarannikolta ja tuulenhenkäysten mukana lahden takaa kirkolta. Anna piti kirkonkellojen soinnista, mutta nyt se aina herätti hänessä surunvoittoisia ajatuksia, -- sehän toi viestejä hänen pikku sydänkäpyseltänsä, joka uinui kirkkotarhan muurin vieressä vihreän kummun alla.

Hän katsoi kysyvästi Lesliehin, joka oli laskenut työnsä syliin ja jutteli harvinaisen avomielisesti.

-- Tuona kauheana yönä, jolloin sinä olit niin sairas, jatkoi hän, -- luulin, ettemme kenties saisi enää koskaan puhella keskenämme ja käydä yhdessä kävelemässä ja työskennellä yhdessä. Ja silloin ymmärsin niin hyvin, mitä sinun ystävyytesi vähitellen oli alkanut merkitä minulle, -- nimittäin juuri sitä, mitä sinä aluksi tahdoit, että se minulle merkitsisi, -- ja minä ajattelin, kuinka paha ja kurja minä itse olin ollut.

-- Leslie, Leslie -- minä en salli kenenkään käyttää noin rumia sanoja ystävistäni!

-- Mutta sehän on totta, -- olen ollut niin halpamielinen ja katala, ettet voi sitä kuvitellakaan... Ja nyt minun täytyy tehdä sinulle tunnustus, -- tiedän, että tulet minua halveksimaan, mutta en voi siihen mitään. Voitko ajatella, että talven pitkään ja nyt keväällä on ollut hetkiä, jolloin olen vihannut sinua.

-- Sen olen tiennyt, sanoi Anna tyynesti.

-- Tiesit sen?

-- Tiesin kyllä, näin sen silmistäsi.

-- Ja kumminkin sinä yhä edelleen pidit minusta ja olit ystäväni?

-- Ethän sinä vihannut minua kuin silloin tällöin, Leslie, Väliin pidit minusta, luullakseni.

-- Sen tein kyllä. Mutta tuo toinen tunne oli aina jäljellä syvinnä sydämessäni ja se turmeli kaiken. Minä hillitsin sitä -- väliin unohdin sen tykkänään -- mutta äkkiä se saattoi tulla jälleen esiin ja saada minut valtaansa. Minä vihasin sinua siksi, että kadehdin sinua -- oi, väliin olin suorastaan sairas pelkästä kateudesta. Sinulla oli herttainen pieni koti -- sait osaksesi rakkautta -- ja onnea -- sinulla oli onnelliset tulevaisuudenunelmasi. Omistit kaikkea, mitä minä kaihosin -- enkä ollut koskaan saanut -- enkä saa koskaan. Oi, en koskaan... Siinä juuri oli tuskani ota. En olisi kadehtinut sinua, jos olisin uskaltanut toivoa, että elämäni kääntyisi koskaan parempaan päin. Mutta sellaista toivoa ei minulla ollut -- ja se juuri tuntui minusta niin järkyttävän kohtuuttomalta. Oi, minä häpesin tuota tunnetta -- häpeän sitä nyt kanssasi puhuessani -- mutta minun oli mahdoton voittaa se. Sinä yönä, jolloin pelkäsin, ettet sinä enää toipuisi -- silloin luulin saavani rangaistuksen halpamaisuudestani... Oi, kuinka pidinkään sinusta silloin! Anna, minulla ei ole äitini kuoltua ollut ainoatakaan ihmisolentoa, josta olisin voinut pitää -- ainoastaan Dickin vanha koira -- ja on niin kauheata, kun ei voi pitää kenestäkään -- elämä käy niin tyhjäksi -- eikä ole mitään niin kammottavaa kuin tyhjyys. Sinusta olisin voinut pitää niin paljon -- jos ei tuota toista kammottavaa tunnetta olisi ollut, joka turmeli kaikki...

Leslie vapisi, ja hänen puheensa kävi melkein sekavaksi, niin järkytetty oli hänen mielensä.

-- Älä puhu noin, Leslie, rukoilen sinua! Käsitän sinut niin hyvin -- miksi kiusaat itseäsi itsesoimauksilla?

-- Minun täytyy saada puhua. Saatuani tietää, että jäisit eloon, lupasin itselleni, että kertoisin sinulle kaikki, kun olisit jälleen parantunut -- ja etten enää käyttäisi hyväkseni ystävyyttäsi ja seuraasi, ilmaisematta sinulle, kuinka vähän niitä ansaitsen. Olen ollut niin peloissani -- ettet sinä enää tahtoisi seurustella kanssani, Anna.

-- Sitä ei sinun tarvitse pelätä, Leslie.

-- Oi, olen siitä niin iloissani -- et aavistakaan, Anna, kuinka iloissani minä olen. -- Leslie pani ristiin päivettyneet kätensä, joihin työ oli jättänyt jälkensä, hillitäksensä niiden vavistusta. -- Mutta kun nyt olen alkanut, tahdon kertoa sinulle kaikki. Et varmaankaan muista tuota iltaa, jolloin näin sinut ensi kerran, -- en tarkoita kohtaamistamme rannalla...

-- Ei, sehän oli tuo ilta, jolloin Gilbert ja minä tulimme ajaen tietä pitkin, -- se oli hääpäivämme ilta. Sinä ajoit hanhiasi rinnettä alas. Muistan sen erittäin hyvin! Ihailin kauneuttasi -- viikkomääriä mietiskelin, kuka sinä olit.

-- Tiesin, ketä te olitte, vaikka en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan teistä. Olin kuullut puhuttavan nuoresta lääkäristä, jonka piti nuoren rouvansa kanssa muuttaa neiti Russelin pieneen taloon. Juuri tuona hetkenä, Anna, sai vihantunteeni alkunsa.

-- Minä näin kasvojesi epäystävällisen ilmeen -- mutta koetin uskotella itselleni, että olin erehtynyt -- sillä mistä olisikaan se voinut aiheutua!

-- Sanopa se! Mutta se johtui siitä, että sinä näytit niin onnelliselta. Nyt sinun täytyy myöntää minun olevan oikeassa sanoessani, että olin ilkeä ja halveksittava -- ajatteles, että vihasin toista naista siitä syystä vain, että hän oli onnellinen -- vaikkei hänen onnensa riistänyt minulta mitään! Siksi en tullut sinua tervehtimäänkään. Tiesinhän hyvin, että minun olisi ollut tultava -- yksin Neljän tuulen vaatimattomat seurustelutavatkin olisivat sitä vaatineet... Mutta en voinut pakottautua siihen. Istuin usein akkunan ääressä sinua tarkaten -- näin sinut miehesi kanssa illoin kävelemässä puutarhassa -- ja usein sinä juoksit poppelikujannetta pitkin häntä vastaan. Oi, mitä tuskaa silloin tunsin... Ja kumminkin olisin toisaalta niin kernaasti tutustunut sinuun. Tunsin, että olisin voinut pitää sinusta, jos en olisi ollut niin kurja -- ja olisin voinut saada jotakin, mitä en koskaan ollut omistanut -- luotettavan, yhdenikäisen ystävättären. Ja muistatko vielä tuon illan, jolloin kohtasimme toisemme rannalla? Pelkäsit minun luulevan, että sinä olit hiukan päästä vialla. Pikemmin olisi sinulla ollut syytä ajatella sitä minusta.

-- Eipä suinkaan -- mutta en todellakaan voinut oikein käsittää sinua, Leslie. Toisena hetkenä osoitit halua tutustua minuun -- toisena torjuit minut luotasi. Ehdotit itse, että me sinuttelisimme toisiamme, mutta erotessamme nimitit minua rouva Blytheksi.

-- Olin niin onneton sinä iltana. Tuo päivä oli ollut minulle niin raskas. Dick oli ollut niin tavattoman itsepintaisella tuulella. Tavallisesti hän on jokseenkin kiltti ja myöntyväinen. Mutta väliin hän sattuu joutumaan pahalle tuulelle. Sydäntäni kirveli niin kovin -- kiiruhdin siksi rantaan, heti kun olin saanut hänet vuoteeseen. Se oli ainoa turvapaikkani. Siellä istuin ajatellen kuinka isä parkani oli lopettanut elämänsä, ja minä mietiskelin, eikö minun itseni vielä jonakin päivänä kävisi samaten. Oi, mieleni oli tulvillaan synkkiä ajatuksia... Ja silloin sinä tulit tanssien rantaa pitkin iloisen ja onnellisen lapsen kaltaisena. Silloin -- silloin tunsin sinua kohtaan pistävämpää vihaa kuin koskaan senjälkeen. Ja kumminkin käytin hyväkseni ystävällisyyttäsi. Tunteet vaihtelivat sydämessäni hetkestä hetkeen. Kotiin tultuani minä itkin ajatellessani häpeissäni, mitä sinä olitkaan miettinyt minusta. Mutta on aina ollut juuri samanlaista täällä käydessäni... Väliin olen ollut sopusointuisella mielellä, ja silloin on käyntini tuottanut minulle pelkkää iloa. Mutta toisin kerroin on tuo inhottava tunne saanut minut valtaansa ja turmellut kaikki. On ollut aikoja, jolloin sinun ja koko talosi näkeminen on tuottanut minulle polttavaa tuskaa. Sinulla oli niin paljon herttaisia, somia pikkukapineita, joita en voinut sietää. Tiedätkös -- kuuluu hullunkuriselta -- mutta aivan erikoisesti minä vihasin sinun posliinikoiriasi. Oli hetkiä, jolloin sormeni oikein syyhyivät halusta ottaa Gogia ja Magogia niskasta ja paiskata yhteen niiden mustat nykerönenät... Sinä hymyilet, Anna, mutta minulle se ei ollut hauskaa... Tänne minä tulin ja näin sinut ja Gilbertin kirjoinenne ja kukkinenne ja kotijumalinenne, kuulin pilanne ja sanasutkauksenne, tarkkasin kuinka rakkautenne ilmeni joka katseessanne ja sanassanne, itsenne siitä tietämättä -- ja sitten palasin kotiin -- helvettiini! Oi Anna, minä en luule, että luonnostani olen kateellinen tai halpamielinen. Nuorena tyttönä täytyi minun olla vailla monenmoista, jota näin tovereitteni omistavan -- enkä minä silti tuntenut mielenkarvautta! Mutta on kuin viha ja kataluus viime aikoina olisivat saaneet sydämeni valtaansa! --