Part 11

Tuon kehotuksen noudattaminen ei sentään käynyt Annalle niinkään helpoksi, sillä sattui yhä edelleenkin, että hän väliin tunsi vaistolla, johon eivät mitkään järkisyyt tehonneet, Leslien jostakin ihmeellisestä ja käsittämättömästä syystä kantavan kaunaa häntä kohtaan. Väliin tuo salainen vakaumus riisti häneltä huvin, jota heidän hyvä toveruutensa olisi tuottanut, mutta toisin ajoin hänen onnistui karkoittaa se melkein tykkänään mielestänsä. Mutta tuo pieni oka ei poistunut, ja Anna tunsi voivansa minä hetkenä tahansa saada pistoksen. Tuo pelko toteutuikin haikealla tavalla sinä päivänä, jolloin hän kertoi Leslielle, mitä kevät oli tuova mukanaan tuohon pieneen haavekotiin. Leslie katsoi häneen silmin, joiden ilme oli kalsean vihamielinen.

-- Vai niin, vai saat sinä vielä senkin kaiken lisäksi, sanoi Leslie puoleksitukahtuneella äänellä. Ja lisäämättä ainoatakaan sovinnollisempaa sanaa, hän käännähti ja meni kotiin ketojen poikki.

Anna oli syvästi loukkaantunut, ja hetken aikaa hänestä oli kuin ei hän voisi enää koskaan pitää Lesliestä. Mutta kun Leslie eräänä iltana pian senjälkeen tuli häntä tervehtimään, oli hän niin ystävällinen ja sydämellinen ja hellä, ettei Anna voinut häntä vastustaa, vaan antoi anteeksi ja unhotti kaikki. Mutta hän ei maininnut Leslielle enää koskaan sanaakaan iloisista toiveistansa, eikä Leslie myöskään ottanut tuota asiaa puheeksi. Mutta eräänä iltana, lopputalven ja keväimen vaiheilla, tuli Leslie tuohon pieneen valkoiseen taloon juttelemaan hämärissä, ja lähtiessään hän jätti valkoisen kotelon pöydälle. Anna huomasi sen hänen lähdettyänsä ja avasi sen ihmeissään. Se sisälsi pienen valkoisen mekon, joka oli ommeltu mitä erinomaisimmalla huolella ja koristettu hienoin kirjailuin, reikäompeluksin ja poimutelmin. Jokainen pistos oli käsin suoritettu, ja kaulakaarre ja hihansuut olivat reunustetut kallisarvoisilla pitseillä. Mukanaseuraavassa kortissa oli kirjoitettuna: "Tervehdys Leslieltä."

-- Niin monen tunnin työn hän on uhrannut tähän, sanoi Anna. -- Ja aineethan ovat maksaneet paljon enemmän kuin hänen varansa oikeastaan sallisivat. Kuinka kilttiä, että hän muisti minua tuollaisella lahjalla!

Mutta Leslie käyttäytyi kylmähkön torjuvasti Annan häntä kiittäessä -- ja jälleen tuntui Annasta, ettei Leslie välittänyt hänen ystävyydestänsä.

Leslien lahja ei ollut ainoa, joka saapui tuohon pieneen valkoiseen taloon. Neiti Cornelia oli toistaiseksi lakannut ompelemasta sellaisille pikkulapsille, jotka korkean järjestysnumeronsa takia eivät olleet haluttua tavaraa, ja sensijaan ryhtynyt innokkaisiin valmistuksiin hartaasti toivotun esikoisen hyväksi, jota odotettiin avosylin. Philippa Blake ja Diana Wright lähettivät kumpikin sievän pukineen ja täti Rakel Lynde lähetti useampia, joissa oiva aines ja sirot pistokset saivat korvata kirjailut ja "turhat hetaleet". Anna itse valmisti suurimman osan noista pikku varustuksista, joiden pyhyyttä ei saanut tahrata mikään koneompelu, ja tuossa puuhassa hän vietti tämän onnellisen talven onnellisimmat hetket.

Kapteeni Jim oli tuon pikku talon tavallisin vieras, ja tervetulleempi ei kukaan voinut olla. Päivä päivältä Anna kiintyi aina hartaammin tuohon suoraan ja vilpittömään vanhaan merikarhuun. Hän oli raikas kuin suolainen merituuli -- huvittava kuin vanha aikakirja. Anna ei koskaan väsynyt kuuntelemasta hänen kuvauksiansa vieraista maista, ja kapteenin lystikkäät lisäykset ja mietteet vaikuttivat häneen aina uutuudellaan viehättäen. Kaikissa noissa esityksissä ilmeni kapteenin hyväsydämisyys ja leikillinen maailmankatsomus, sulautuneina yhteen mitä sopusuhtaisimmalla tavalla. Vastoinkäymiset ja harmit eivät näyttäneet koskaan voivan turmella hänen hyvää tuultansa.

-- Minulla nyt on kerta kaikkiaan sellainen luonto, että minä iloitsen melkein kaikesta, sanoi hän eräänä päivänä Annalle, joka oli ilmaissut ihmettelynsä siitä, että kapteeni aina oli niin iloinen ja tyytyväinen. -- Ja se on käynyt minussa niin tavaksi, että tunnen mielihyvää yksin niistäkin ikävyyksistä, jotka väliin sattuvat minua kohtaamaan. Kun luuvaloni ahdistaa minua, sanon minä: "Sinä ilkiö, tuimat herrat kukistuvat äkkiä -- pian on valtasi mennyttä!" -- Ja sitten levitän päälleni joitakin vanhoja vaatteita ja juon kupin seljakeitettä -- eikä aikaakaan, niin tuo vanha hirmuvaltias päästää otteensa ja minä olen jälleen ketterä kuin kili.

Eräänä iltana, kun Anna oli istunut majakkahuoneessa takkavalkean ääressä, sattui hän näkemään kapteeni Jimin "elämänvaiheet". Kapteeni Jimiä ei tarvinnut pyytää moneen kertaan, kun kyseessä oli tuon paksun pinkan näyttäminen, vaan hän antoi sen jonkinmoisella ylpeydellä Annan selailtavaksi.

-- Minä kirjoitan nämä muistiinpanot, jättääkseni ne jälkeeni pikku Joelle, sanoi hän. -- Minusta tuntuisi niin ikävältä ajatella, että kaikki, mitä minä olen nähnyt ja tehnyt, joutuisi unhoon, minun astuttuani laivaan viimeistä retkeäni varten. Joe tulee kyllä muistamaan nuo jutut ja kertomaan ne edelleen lapsilleen ja lapsenlapsilleen.

Vanha nahkakantinen kirja se oli, jonka hän oli täyttänyt kuvauksilla retkistään ja seikkailuistaan. Anna tunsi kadehtivansa kaikkia, joilla oli kirjailijalahjat. Nuo muistiinpanot olivat tykkänään kirjallista arvoa vailla, kapteeni Jimin taituruus rajoittui suulliseen esitykseen ja petti, kun hänen oli turvauduttava kynään ja musteeseen. Hänen mehevät juttunsa kutistuivat kokoon kuivaksi tapahtumain luetteloksi, ja sekä oikeinkirjoitukseen että lauserakennukseen nähden oli niissä paljon muistuttamisen varaa. Mutta Anna tunsi, että jos nuo vaatimattomat kuvaukset vaarojen ja seikkailujen täyttämästä kunnon miehen elämästä joutuisivat taitavaan käteen, joka voisi muutamin piirroin loitsia niihin tarpeellisen värityksen ja muodontäydellisyyden, niin sukeutuisi niistä ihmeellinen kirja. Pirteä leikillisyys ja lamauttava pelko vilkuili kaikkialta esiin kapteeni Jimin "elämänvaiheista" -- odottaen mestarin taikasauvan kosketusta, herättääksensä tuhansissa lukijoissa hilpeyttä, mielenkiintoa, jännitystä.

Anna mainitsi kotimatkalla tästä jotakin Gilbertille.

-- Miksi sinä et itse ryhdy tuohon yritykseen, Anna?

Anna pudisti päätänsä.

-- Ei -- minä tunnen liian hyvin kykyni rajoituksen. Mutta voi sentään, kuinka hartaasti toivoisin, että voisin sen tehdä! Sinä tiedät, Gilbert, mikä minun alani on -- haaveelliset, idylliset, viehkeät aiheet. Voidaksensa muovailla kapteeni Jimin elämänvaiheet täytyy omistaa ponnekas, naseva ja mehevä esitystapa, olla etevä sielutieteilijä, synnynnäinen humoristi ja synnynnäinen traagikko. Niin paljon hyvää tulee harvoin yhden ainoan osaksi. Paul pystyisi kyllä tuohon tehtävään, jos hän olisi vanhempi. Joka tapauksessa minä pyydän häntä tulemaan tänne kesäksi, niin että hän voi tutustua kapteeni Jimiin.

-- Tule meidän rannikollemme, kirjoitti Anna Paulille.

-- Tosin pelkään, ettet sinä täällä tapaa Noraa etkä Kultanaista tai Merimieskaksosia, mutta löydät parittoman vanhan merimiehen, joka voi kertoa sinulle ihmeellisiä juttuja.

Mutta Paul kirjoitti, että hänen valitettavasti täytyi vastata kieltävästi. Hän ei voinut tulla sinä kesänä, -- hänen täytyi lukea korkeakoulussa kaksi vuotta tutkintoansa varten.

-- Tultuani valmiiksi tulen kyllä Neljään tuuleen, kiltti opettajaneiti, kirjoitti hän.

-- Mutta sillä välin ehtii kapteeni Jim käydä vanhaksi, sanoi Anna surunvoittoisesti, -- eikä ole ketään, joka kirjoittaisi hänen elämänvaiheensa.

XVIII.

KEVÄTPÄIVIÄ.

Maaliskuun aurinko poltti lahden jäähän mustia pilkkuja ja teki sen hauraaksi. Huhtikuussa aaltoili siintävä ulappa jälleen vapaana, ja Neljän tuulen vilkkumajakka hohti jälleen tähden tavoin aina kun ilta alkoi hämärtyä.

-- Minua ilahduttaa niin kovin, että majakka on jälleen sytytetty, sanoi Anna samana iltana, jolloin se jälleen oli alkanut loistaa. -- Olen kaivannut sitä niin koko talven. Luoteinen taivas on vaikuttanut niin tyhjältä ja autiolta ilman sitä.

Pensaat ja puut koristautuivat uuden uutukaisilla kullanpunaan vivahtavilla pienillä lehdillä. The Glenin takaiset metsät kuvastuivat smaragdinvärisessä usmassa. Ranta-alangoilla liiteli päivänkoitteessa kevyitä sumuhattaroita.

Mereltä tuli tuulahduksia, tuoden mukanansa suolan ja leväin lemua, väliin myöskin vaahtoräiskeen. Leveinä ja kimmeltävinä vyöryivät mainingit. Kalastajakylä heräsi uuteen eloon. Ensi alukset olivat tulossa, niiden valkoiset purjeet tulivat esiin kimmeltävien aaltojen keskeltä, suurenivat nopeasti ja näkyivät pian satamansuun harmaanpunaisten hietakivikallioiden ja pitkähköjen, aaltomaisten hietasärkkien keskellä, joiden muotoa talvimyrskyt olivat muutelleet.

-- Kevätpäivänä sellaisena kuin tämä, sanoi Anna, -- tiedän minä tarkalleen, mitä sieluni on tunteva ylösnousemisen päivänä.

-- Keväällä on hetkiä, jolloin tunnen, että minusta olisi voinut tulla jonkunmoinen runoilija, jos olisin nuorena saanut harjoitusta, sanoi kapteeni Jim. -- Yllätän itseni väliin muistelemasta vanhoja runoja ja lauluja, joita kuulin opettajan sanelevan kuusikymmentä vuotta sitten. Muina aikoina vuodesta saan olla niiltä rauhassa. Mutta nyt pelkään pahoin, että minun täytyy mennä ulommaiselle kallioniemekkeelle ja siellä päästää kevättunteeni valloilleen.

Kapteeni Jim oli pistäytynyt tuomaan kopan simpukoita puutarhaa varten ja pienen tuoksumarattikimpun, jonka hän oli poiminut, kuljeskellessaan alavilla rantaniityillä.

-- Tuoksumaratti alkaa nykyisin käydä harvinaiseksi, sanoi hän. -- Pikkupoikana ollessani kasvoi sitä vielä runsaasti. Sen vieno ryydintuoksu yllättää aina niin odottamattomasti vaeltajan. Käyskentelee siinä sammalmätästen ja sanajalkojen keskellä, omistamatta ajatustakaan tuoksumaratille -- ja silloin onkin äkkiä joutunut mättäälle, joka on täynnä noita pieniä valkoisia tähtiä. Minä pidän tuosta tuoksusta, se tuo aina mieleeni äitini. Se saattaa minut aina ajattelemaan täysiä liinakaappeja ja varastohuoneita, joista leviää sulotuoksua. Opettajan rouvalla oli aina tuoksumaratin lehtiä nenäliinojensa välissä. Te voitte panna tämän pienen vihkosen nenäliinasäiliöönne, rouva Blythe. Minä en pidä ostetuista hajuvesistä, mutta hienon ja viehkeän naisen olentoon soveltuu hyvin tuoksumaratin tai lavendelin lemu.

Annaa ei ollut juuri erikoisesti ihastuttanut tuuma reunustaa kukkalavat simpukoilla, jotka hänestä tuntuivat jokseenkin epäaistikkaalta ja turhalta puutarhakoristeelta. Mutta mistään hinnasta ei hän olisi tahtonut loukata kapteeni Jimin tunteita, ja hän kiitti häntä sydämellisesti hänen hyvästä tahdostansa. Ja kun kapteeni Jim sitten suurella tyydytyksellä oli laatinut jokaisen lavan ympärille kehyksen suurista kermavalkoisista simpukoista, silloin huomasi Anna ihmeeksensä, että ne vaikuttivat varsin miellyttäviltä. Huvilapuutarhassa ne eivät olisi olleet lainkaan paikallaan eivätkä edes The Glenissäkään. Mutta tässä pienen haavemajasen vanhanaikaisessa puutarhassa, minne meren pauhu tavallisesti kuului, tuntuivat ne täysin soveltuvan ympäristöön.

-- Tuo näyttää todellakin oikein hauskalta, sanoi hän aivan täydellä todella.

-- Opettajan rouvalla oli aina simpukoita lavojen ympärillä, sanoi kapteeni Jim. -- Ja niin ihmeen hyvin hän osasi käsitellä kukkia. Hän katsoi niihin -- kosketti niitä -- ja ne kasvoivat kuin hullut. Toisilla on siinä suhteessa aivan erityisiä taipumuksia -- luulisin että teidän laitanne on samoin, hyvä tohtorinna.

-- En tiedä, voisiko sitä juuri väittää... Mutta minä rakastan puutarhaani ja minusta on hauska puuhailla siellä. Kun saa hoidella vihannoivia kasveja, tarkata kuinka uusia vesoja ilmestyy joka päivä, kuinka lehtihangoissa muodostuu sieviä nuppuja, -- silloin on minusta kuin olisi avustamassa itse luomistyössä. Tällä haavaa on minun puutarhani tosin vain täynnä lupauksia ja toiveita, -- mutta odottakaapa vähäsen, niin saatte nähdä!

-- Minun täytyy aina ihmetellä, silmäillessäni noita pieniä, ruskeita, kurttuisia siemeniä ja ajatellessani, mikä väririkkaus niihin sisältyy, sanoi kapteeni Jim. -- Kun ajattelen siemeniä ja niiden muutosta, ei minun ole ollenkaan vaikea uskoa, että niilläkin on sielu, joka tulee jatkamaan eloansa uusissa olosuhteissa. Tuskin voisi uskoa, että noissa pienissä turhanpäiväisissä esineissä, joista toiset eivät ole tomuhiukkaa suuremmat, on eloa -- eloa, väriä ja tuoksua, -- jos ei olisi omin silmin nähnyt tuota ihmettä.

Anna, joka laski odotuksenpäiviänsä samalla hartaudella kuin uskovainen rukousnauhan hopeahelmiä, ei enää voinut tehdä pitkiä kävelyretkiä majakalle taikka The Gleniin. Mutta neiti Cornelia ja kapteeni Jim kävivät usein vierailulla tuossa pienessä talossa. Neiti Cornelia oli Annan ja Gilbertin seurapiirin elähdyttävin aines. Hänen mentyänsä he aina nauroivat menehtyäksensä, niin itsenäisiä olivat hänen mielipiteensä ja niin tarmokasta hänen puheensa. Kun kapteeni Jim ja neiti Cornelia sattuivat tulemaan yhtaikaa, silloin saivat kuulijat juhlahetken. Silloin alkoi säälimätön sanasota, neiti Cornelia oli hyökkäävänä puolena, ja kapteeni pysytteli puolustusasennossa tehden vain silloin tällöin jonkin taitavasti harkitun ryntäyksen.

Anna torui kerran kapteenia siitä, että hän aina ärsytteli vanhaa ystäväänsä.

-- Ettehän toki tahtone riistää minulta elämäni suurinta huvia, naureskeli tuo parantumaton vekkuli. -- Sitäpaitsihan minä aina joudun alakynteen. Sanoja vailla ei Cornelia koskaan ole, ja jos minä joskus puhun naislogiikasta, ei hän ota puhettani kuuleviin korviinsakaan. Teillä ja puolisollanne, joka istuu ovenrakonsa takana, on yhtä hauska kuin minullakin.

Eräänä toisena iltana toi kapteeni tullessaan Annalle kieloja. Puutarha oli tulvillaan mullan ja versovan kasvullisuuden synnyttämää kosteata, tuoksuvaa höyryä, jota kevätiltoina kohoaa maasta. Uusikuu valaisi himmeästi taivaanrannalla kuvastuvaa maidon valkoista usmaa ja tähdet olivat alkaneet nousta. Lahden toiselta puolen kajahteli kirkonkellojen lempeä ääni. Tuo kirkas sointu helkähti läpi hämärtyvän avaruuden, yhtyen vuoroin vahveten ja heikontuen meren hiljaisesti pulpahtelevaan loiskeeseen. Kapteeni Jimin tuoksuvat kielot kohottivat yhä kevätillan hempeän rauhallista tunnelmaa.

-- En ole nähnyt kieloja koko keväänä ja olen kaivannut niitä, sanoi Anna painaen kasvonsa niihin.

-- Niitä ei kasva näillä seuduin, täytyy mennä aina metsämaille saakka. Sieltä minun onnistui saada niitä teille. Luullakseni ne ovat viimeiset, jotka saatte nähdä tänä keväänä, sillä ne olivat melkein lopussa.

-- Kuinka kiltti ja huomaavainen te olettekaan, kapteeni Jim! Ei kukaan muu, ei edes Gilbert -- hän teki päällään liikkeen miestään kohden -- ole muistanut, että minä keväällä aina kaipaan kieloja.

-- Minulla on nykyisin runsaasti aikaa, hyvä rouva, sanoi kapteeni Jim. -- En ole keksinyt mitään uutta luettavaa lopetettuani viime viikolla "Rakkauden harhatiet". Sitä oli kaikkiaan satakolme lukua. Rakastavaisten mentyä naimisiin päättyi kirja aivan äkkiä, joten otaksun heidän koettelemustensa ja huoltensa silloin olleen lopussa. Hauskaa, että edes kirjoissa käy siten -- todellisessa elämässä lienee kyllä toisin.

-- Minä en lue koskaan jonkinjoutavia tusinaromaaneja, sanoi neiti Cornelia luoden tuikean katseen silmälasiensa ylitse, -- mutta tiedän kumminkin, että se, joka on pysynyt naimatonna, on säästynyt paljosta pahasta.

Kuulitko, kuinka Georgie Russell voi tänään, kapteeni Jim?

-- Kävin kyllä kotimatkalla häntä tervehtimässä. Hän on paranemaan päin, mutta pahassa pulassa, kuten tavallisesti. "Edestään löytää, minkä taakseen jättää", mutta pulassaolo ei käy hauskemmaksi siitä, että itse on siihen syypää.

-- Hän on kauhea pessimisti, sanoi neiti Cornelia.

-- Ei, pessimistiksi ei häntä voi sanoa. Mutta hän ei voi koskaan järjestää asioitaan niin, että olisi oloonsa tyytyväinen.

-- No, silloinhan hän siis kaiketi lienee pessimisti.

-- Eipä suinkaan. Pessimisti on sellainen otus, joka ei edes toivokaan voivansa koskaan tulla tyytyväiseksi. Niin pitkälle ei Georgie ole vielä ehtinyt.

-- Sinä keksisit varmaankin jonkin puolustuksen itse paholaisellekin, Jim Boyd.

-- En minä, mutta kenties eräs vanha nainen, joka kerran sanoi, että hänen olennossaan on jotakin niin mielistelevää... Ei, Cornelia, paholaisesta minä en keksisi sanoa mitään hyvää.

-- Kenties et edes uskokaan häneen? kysyi Cornelia vakavalla äänellä.

-- Ja tuollaista sinä voit kysyä, vaikka tiedät, kuinka puhdasoppinen presbyteriläinen minä olen, Cornelia. Kuinka voisi presbyteriläinen selvitä ilman paholaista?

-- Mutta sinä varmaankin selviät? kinasteli neiti Cornelia edelleen.

Kapteeni Jim kävi äkkiä vakavaksi hänkin.

-- Minä uskon siihen, mitä kerran kuulin erään pappismiehen nimittävän mahtavaksi ja pahansuovaksi ja älykkääksi pahaksi voimaksi, joka vaikuttaa maailman kaikkeudessa, vastasi hän. -- Siihen minä uskon, Cornelia. Saat sitten nimittää sitä pahaksi hengeksi tai pahan periaatteeksi tai paholaiseksi tai miksi ikinä tahdot. Se on olemassa, eivätkä kaikki maailman epäuskoiset ja vääräuskoiset yhteensä voi tehdä sitä olemattomaksi -- yhtä vähän kuin he voivat tehdä tyhjäksi Jumalan olemassaoloa. Se voima on olemassa ja se ei laiskottele. Mutta minä uskon sittenkin, Cornelia, että se lopuksi kukistetaan ja voitetaan -- sano sitten minun sanoneeni.

-- Sehän olisi erinomaista, sanoi neiti Cornelia, mutta hänen äänensä ei kuulostanut erityisen toivehikkaalta. -- Mutta mitä paholaiseen ja hänen tekoihinsa tulee, niin olen varmasti vakuutettu, että hän on riivannut Billy Boothin. Oletteko kuulleet, mitä hän nyt viimeksi on keksinyt tehdä?

-- Emme, mitä sitten?

-- Hän on polttanut vaimonsa uuden ruskean verkapuvun, josta tämä Charlottetownissa maksoi kaksikymmentäviisi dollaria. Billy väitti herrojen katsoneen hänen vaimoonsa aivan liian ihailevasti, kun hänellä oli tuo puku yllään ensi kerran kirkossa. Mutta sellaisiahan ne ovat.

-- Rouva Booth on sangen kaunis nainen ja ruskea pukee häntä parhaiten, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti.

-- Oikeuttaako se hänen miehensä pistämään hänen uuden, räätälillä teetetyn pukunsa uuniin? Billy Booth on mustasukkainen houkkio, joka tekee vaimonsa onnettomaksi. Vaimo on ollut itkemäisillään silmät päästään tuon puvun takia. Ah, Anna, jospa minä osaisin kirjoittaa kuten sinä! Silloin minä kyllä toimittaisin ne näytteille, useat tämän seudun herroista, sen saat uskoa. Mutta Boothin suvun jäsenet ovat melkein kaikki olleet päästään vialla, mikä enemmän, mikä vähemmän. Tuon nuoren Johnny Boothin olisi eilen pitänyt viettää häitä, mutta siitä ei voinut tulla mitään, sillä hän oli keksinyt hankkia itselleen tuhkarokon. Ajatelkaas, kuinka kalliiksi kaikki varustelut ovat tulleet, ja sitten hän panee kaikki tuumat sekaisin. Oli sekin nyt oiva keksintö!

-- Mutta mitäs hän siihen taisi, että sai tuhkarokon, miesparka!

-- Sitäkin nyt kannattaisi puolustella! En minä tiedä, millä tavoin hän sen hankki itsellensä, mutta sen tiedän erittäin hyvin, että hääillalliset jo olivat melkein kuin pöydällä, ja nyt kaikki pilaantuu. Sellaista tuhlausta! Kuinka sellainen voi pälkähtää ihmisen päähän? Olisi hankkinut tuhkarokkonsa lapsena ollessaan.

-- Pikku Cornelia, nyt sinä minun mielestäni puhut pelkkää pötyä.

Neiti Cornelia ei kunnioittanut häntä vastauksella, vaan kääntyi sensijaan Susan Bakerin puoleen. Tämä oli vanhahko, naimaton naisolento, ruma ulkomuodoltaan, mutta kultaa sydämeltään, ja hän oli luvannut lähiviikkoina hoitaa yksinpalvelijan tehtävät.

-- No, kuinkas täti Mandy parka voi tänään? kysyi neiti Cornelia.

Susan huokasi.

-- Ah, hän oli niin huono, Cornelia. Pelkään, että hän pian saa laulaa Karitsan kiitosta taivaassa.

-- Varjelkoon, eihän hänen laitansa toki voine olla niin huonosti! huudahti neiti Cornelia myötätunnon ja pelästyksen vallassa.

Kapteeni Jim ja Gilbert katsahtivat toisiinsa. Sitten he nousivat nopeasti paikoiltaan ja poistuivat huoneesta.

-- On hetkiä, huohotti kapteeni Jim naurunpuuskien välissä, -- jolloin olisi kuolemansynti olla nauramatta. -- Ne ovat tosiaankin verrattomia, nuo naiset, kun ne panevat parastansa!

XIX.

PILVI PIMITTÄÄ AURINGON.

Kesäkuun alussa, kun hietasärkkiä reunustavat villiruusupensaat upeilivat täydessä kukoistuksessa ja omenakukat hohtivat jokaisessa rinteiden puutarhassa, saapui Marilla poppelikujanteen takaiseen pikku taloon, mukanaan suunnaton mustanruskea, mittausopillisia kuvioita muodostavin messinkinauloin koristettu matka-arkku, joka oli saanut puoli vuosisataa asuskella rauhassa Vihervaaran ullakolla. Susan Baker, joka sen lyhyen ajan kuluessa, minkä hän oli ollut talossa astioita ja lattioita pesemässä, jo oli ehtinyt ruveta sokeasti jumaloimaan "nuorta tohtorinnaa", piti aluksi Marillaa silmällä mustasukkaisen epäluuloisesti. Mutta kun Marilla ei sekaantunut siistimiseen eikä ruoanlaittoon eikä osoittanut mitään Susanin ihailulle haitallisia aikeita, tyytyi tuo kunnon apulainen hänen läsnäoloonsa ja kertoi tuttavilleen The Glenissä, että neiti Cuthbert oli sivistynyt ja arvokas henkilö, joka tiesi paikkansa.

Eräänä iltana, kun kuulakka avaruus vielä kuvasti iltaruskon hohdetta ja punarintasatakielet tervehtivät riemuhymneillä illan ensi tähtiä, havaittiin pienessä haavetuvassa äkillistä touhua ja liikettä. Sieltä telefonoitiin The Gleniin, vanha tohtori Dave ja sairaanhoitajatar, jolla oli valkoinen päähine ja käsivarren ympärillä valkoinen nauha, saapuivat kiiruusti tuohon pieneen taloon. Marilla käyskenteli edestakaisin puutarhan käytävillä valkoisten simpukkojen keskellä, liikutellen huuliansa äänettömässä rukouksessa, ja kunnon Susan istui keittiössä puuvillatukot korvissa ja esiliina heitettynä pään ylitse.

Leslie, joka katsoi ulos akkunastaan ja näki, että jokainen akkuna tuossa pienessä haavekodissa oli valaistu, vietti unettoman yön.

Kesäkuun yö oli lyhyt, mutta niistä, jotka viettivät sen valvoen levottomassa odotuksessa, se tuntui iankaikkisuudelta.

-- Oi, eikö tästä koskaan tule loppua? huokaili Marilla.

Sitten hän huomasi, kuinka vakavilta sairaanhoitajatar ja tohtori Dave näyttivät, eikä rohjennut enää kysyä mitään. Entä jos Anna --, ei sitä ajatusta ei Marilla kestänyt ajatella päähän asti.

-- Älkää sanoko, sanoi Susan kiihkeästi vastaukseksi Marillan katseessa kuvastuvaan äänettömään tuskaan, -- että Jumala voisi olla niin julma että ottaisi meiltä tuon rakkaan karitsan, josta me kaikki pidämme niin paljon.

-- Hän on ottanut muita yhtä rakkaita, sanoi Marilla sortuneella äänellä.

Mutta aamunkoitteessa, kun nouseva aurinko hajoitteli hietasärkkien yläpuolelle kokoontuneita usmajoukkoja, muuttaen ne hohtaviksi sateenkaariksi, muuttui levottomuus riemuksi tuossa pienessä talossa. Annan henki oli pelastettu ja hänen vieressään lepäsi valkeissa pukimissa pienen pieni neitonen, jolla oli äitinsä silmät. Gilbert, jonka kasvot näyttivät harmailta ja riutuneilta tuon kammottavan yön jälkeen, tuli kertomaan uutisen Marillalle ja Susanille.

-- Jumalan kiitos, sanoi Marilla päästäen helpotuksen huokauksen.

Susan nousi ja otti puuvillatukot korvistansa.

-- Sitten laitamme aamiaista, sanoi hän pirteästi. -- Luullakseni pala ruokaa on hyväksi meille jokaiselle. Ja sanokaa te pikku tohtorinnalle, ettei hän olisi ollenkaan levoton, -- Susan hoitaa kyllä tehtävänsä. Hänen ei tarvitse välittää muista kuin pienokaisesta.

Gilbert hymyili surunvoittoisesti poistuessaan heidän luotansa. Anna, jonka valkoisilla kasvoilla vielä oli kärsimyksen leima, mutta jonka silmät loistivat äitiyden pyhästä riemusta, ei tarvinnut varoituksia huolehtia pienokaisestansa. Hän ajatteli yksinomaan häntä. Muutaman tunnin ajan hän tunsi onnea niin suloista ja puhdasta, että hän ihmetteli, eivätkö taivaan enkelit kadehtineet häntä.

-- Pikku Joyce, kuiskasi hän Marillan tullessa katsomaan äskensyntynyttä. -- Me päätimme valita sen nimen, jos lapsi olisi tyttö. Oli niin monta, joiden kaimaksi olisimme halunneet ristiä hänet, valitseminen kävi oikein vaikeaksi, ja niin päätimme antaa hänelle nimen Joyce -- voimmehan lyhentää se Joyksi -- se kuuluu sievältä. Oi, Marilla, luulin jo ennenkin olevani onnellinen. Mutta nyt tiedän, että silloin vain uneksin suloista unta onnesta... Tämä on todellisuutta.