Part 10

-- En minä välitä siitä niin paljoa oman itseni tähden, vastasi neiti Cornelia halveksivasti. -- Minä tiedän, mitä merkitsee siistiä miesten jälkeen. Mutta joskus tulevaisuudessa, kun he ovat saaneet maailman niin sekaisin, etteivät he enää selviydy asioista, he kenties suurella kiitollisuudella suovat meille äänioikeuden saadaksensa kuorman siirretyksi meidän hartioillemme. Niin he ovat kaiketi tuumineet tuon asian. Naisillahan on kyllä kärsivällisyyttä. Muuta en minä tiedä sanoa siihen asiaan.

-- Job oli myöskin kärsivällinen, vaikka oli mies, virkahti kapteeni Jim.

-- Niin kuuluu olleen. Siksi hän olikin niin harvinainen otus, että hänen nimensä on säästynyt jälkimaailmalle, sanoi neiti Cornelia ynseän halveksivasti. -- Mutta hyvä ei aina seuraa nimen mukana. Muistatko Job Taylorin? Toista niin ärhäkkää ja kiukkuista ukkoa ei varmaan ole koskaan asunut lahden tällä puolen.

-- Mutta hänellähän oli niin kauhistuttava kotiristi siedettävänä, Cornelia. Sitä vaimoa et edes sinäkään voi puolustaa. En unohda koskaan, mitä ukko MacAllister sanoi hänestä hänen hautajaispäivänänsä: "Epäilemättä hän oli kristitty nainen, mutta luonto hänellä oli sellainen kuin itse paholaisella."

-- Voihan hän kyllä koetella kärsivällisyyttä, myönsi neiti Cornelia vastahakoisesti, -- mutta se seikka ei kumminkaan riitä hänen miehellensä puolustukseksi siitä mitä hän sanoi hautajaispäivänä. Hän palasi kirkkotarhalta samoissa vaunuissa kuin isäni, ja hän ei avannut suutansa, ennenkuin he olivat melkein kotona. Silloin hän oikaisi itseään, henkäisi syvään ja sanoi: "Usko tai älä, Stephen, mutta tämä on elämäni onnellisin päivä." -- Mutta sellaisiahan miehet ovat. No, pian hän meni uusiin naimisiin, ja silloin hän sai rouvan, jolla oli pontta luonteessansa. Hän huolehti ensi työksensä siitä, että Job Taylor pystytti ensimmäiselle rouvallensa komean kultakirjaimin koristetun hautapatsaan. Siihen jätettiin tilaa myöskin toisen rouvan nimelle -- sillä hän sanoi että varmaankaan ei olisi ketään, joka muistuttaisi hänen miestään pystyttämään hautapatsaan hänelle.

-- Taylorin perheestä muistuu mieleeni -- kuinkas onkaan rouva Lewis Taylorin laita, joka asuu The Glenissä, tohtori? kysyi kapteeni Jim.

-- Hän kyllä paranee hiljakseen, mutta hänen täytyy tehdä liiaksi työtä, vastasi Gilbert.

-- Hänen miehensä raataa myöskin otsansa hiessä -- hän lihottaa porsaita näyttelyihin, sanoi neiti Cornelia. -- Hän on kuuluisa muhkeista porsaistansa. Hän on paljon ylpeämpi porsaistansa kuin lapsistaan. Porsaat lihovatkin ja kukoistavat, mutta lapsia ei kannata liioin kehua. Hän valitsikin niille köyhän äitiraukan, joka näkee nälkää kilpaa tenavien kanssa. Porsaat saavat kerman ja lapset sinisen maidon.

-- Sattuu joskus, Cornelia, että minun täytyy myöntää sinun olevan oikeassa, niin raskasta kuin se onkin, sanoi kapteeni Jim. -- Tuo mitä sanoit Lewis Taylorista, on selvä, vastaanväittämätön totuus. Kun näen hänen onnettomat lapsiraukkansa, joilta puuttuu kaikki mitä lapset tarvitsevat, menetän ruokahaluni moneksi päiväksi.

Gilbert meni keittiöön, siksi että Anna oli viitannut hänelle. Anna sulki oven ja piti hänelle pienen hyvää tarkoittavan ripityksen.

-- Gilbert, sinä ja kapteeni Jim saatte nyt lakata väittelemästä neiti Cornelian kanssa. Olen kyllä kuullut kaikki -- ovi oli raollaan -- ja nyt jo saa riittää.

-- Mutta sehän on hänestä itsestänsä niin kovin hauskaa, Anna.

-- Sehän on kyllä mahdollista, -- mutta kohtuus kaikessa -- hän voi pian suuttua täydellä todella. Nyt on päivällinen valmis ja, Gilbert, et saa antaa täti Lynden leikata hanhia! Tiedän että hän aikoo tarjoutua tekemään sen, sillä hän luulee, ettet sinä osaa tehdä sitä kunnollisesti. Mutta näytä hänelle että sinä kyllä pystyt siihen.

-- Niin, pitäisihän minun osata suorittaa se, sanoi Gilbert. -- Minähän olen jo neljä viikkoa harjoittanut teoreettisia opintoja poikkileikkauksessa ja pitkinleikkauksessa. Mutta älä puhuttele minua, Anna, silloin kun suoritan tuon leikkauksen, sillä minä olen harjoitellessani käyttänyt apuna kirjaimin merkittyjä mittausopillisia kuvioita ja voin helposti sekoittaa kirjaimet. Muistanet kaiketi itse, kuinka hankalaa oli koulussa, kun opettaja koetti saattaa oppilaat kiikkiin, käyttämällä toisia kirjaimia kuin oppikirjassa oli tai kääntämällä kuvion nurin.

Gilbert leikkasi hanhet taidokkaasti kuin kuninkaallisen pöydän hovimestari, varoen koskemasta sievästi vadille asetettuihin luumuihin ja omena viipaleisiin. Yksin täti Rakelinkin täytyi kehua hänen taituruuttaan. Ja kaikki söivät ja kehuivat hanhia herkullisine lisineen oivallisiksi. Annan ensimmäinen joulupäivällinen menestyi suurenmoisesti, ja hän loisti ylpeydestä. Istuttiin kauan pöydässä ja mieliala oli mitä hilpein. Ja kun päivällinen oli lopussa siirrettiin tuolit ja käytiin istumaan paukkuvan takkavalkean ääreen, ryhtyen paistamaan omenoita ja särkemään pähkinöitä. Kapteeni Jim, joka nyt istuessaan kylläisenä lämpimän lieden ääressä, tunsi suurta tyydytystä, alkoi kertoella vanhoja ja silti alati uusia kertomuksiansa, ja niitä kuunneltiin nyt kunnes aurinko jo lähestyi taivaanrantaa, punaisena kuin japanilainen lyhty, ja poppelien sinertävät varjot lankesivat pitkinä lumen peittämän kujanteen poikki.

-- Ei, nyt minun täytyy lähteä hoitamaan majakkaani, sanoi kapteeni Jim lopuksi. -- Ehdin töin tuskin kotiin, siksi kuin aurinko menee mailleen. Kiitoksia hauskasta joulusta, hyvä tohtorinrouva! Ottakaa Davy mukaanne jonakin päivänä majakalle, ennenkuin hän jälleen matkustaa kotiin.

-- Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä nuo kivijumalat, sanoi Davy, kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen odottavan mitä suurinta huvia.

XVI.

UUDENVUODENVALVONTA MAJAKASSA.

Vihervaaran asukkaat matkustivat heti juhlapäivien kuluttua jälleen omalle maallensa, Marillan annettua juhlallisen lupauksen palata kevätpuoleen jälleen kuukauden ajaksi. Talviusmat alkoivat hälvetä, tiheten untuvankaltaiseksi lumisateeksi, satama meni jäähän, mutta merenlahti oli vielä sulana. Kellanruskeat tantereet olivat roudassa, siellä täällä lumen peitossa.

Vanhan vuoden viimeinen päivä oli noita jäisen kirkkaita, loistavia talvipäiviä, jotka herättävät ihailumme voimatta voittaa rakkauttamme. Taivas oli kylmähkön sininen, ja lumikristallit kimmelsivät ilotulituksen tavoin, lehdettömät puut ojentelivat paljaita oksiansa kohden korkeutta, uhmaillen alastomassa ihanuudessaan. Sinertävänmustain minareettien kaltaisina kuvastuivat poppelit harjujen harmaaseen, lumen viiruttamaan taustaan. Varjotkin olivat erityisen tummia ja selväpiirteisiä, kuten varjojen olla tulee. Kaikki kaunis vaikutti kymmenin verroin kauniimmalta tässä häikäisevässä hohteessa, kaikki ruma kymmenin verroin rumemmalta. Ja kaikki oli joko rumaa tai kaunista. Ei ollut mitään väliasteita, ei varjojen himmentämiä värivivahduksia tai ääriviivoja, kaikki esiintyi selvästi ja räikeästi tuossa kylmästi kimmeltävässä valaistuksessa. Honkametsä yksin säilytti tavallisen sävynsä -- honka on salaperäisyyden ja pimennon puu, joka ankaran juhlallisena torjuu tyköään liian nenäkkäät valovirrat.

Mutta vihdoin alkoi päivä käsittää että se rupesi vanhenemaan. Silloin se verhosi kauneutensa haaveelliseen raskasmielisyyteen, joka sai hohteen ja värit himmenemään ja vaihtumaan mitä lempeimpiin ja vienoimpiin vivahduksiin. Terävät rajaviivat, räikeästi loistavat valokohdat vaihtuivat pehmoisen aaltomaisiin varjoihin ja miellyttävään valohohteeseen. Valkoinen satama alkoi verhoutua vienoon harmaaseen ja kalpeaan punaan, ja kaukaiset harjut sukelsivat punasiniseen usmaan.

-- Vanha vuosi eroaa kauniisti, sanoi Anna.

Hän, Leslie ja Gilbert olivat matkalla Neljän tuulen niemelle, minne kapteeni Jim oli kutsunut heidät, viettämään majakkahuoneessa uudenvuoden aattoa. Aurinko oli laskenut ja lounaisella taivaalla komeili Venus kullanhohtoisena, niin lähellä maasisartansa kuin sen on mahdollista päästä. Ensi kerran näkivät Anna ja Gilbert varjon, jonka tuon loistavan iltatähden valo luo, tuon himmeän salaperäisen varjon, jonka voi erottaa ainoastaan valkoisella lumella. Ja siinäkin havaitaan tuo tuskin näkyvä varjokuva ainoastaan silloin, kun silmämme vain vilahdukselta sattuvat siihen, ei koskaan katseemme suuntautuessa suoraan siihen.

-- Se muistuttaa haamua, eikö sinustakin? kuiskasi Anna. -- Sen näkee niin selvästi tien vieressä, katsoessaan suoraan eteen, mutta jos kääntää päätä sitä katsoaksensa, -- heti se on silloin poissa!

-- Olen kuullut että iltatähden luoman varjon voi nähdä ainoastaan kerran elämässään, ja vuoden kuluessa siitä kuin sen on nähnyt, saa osaksensa elämän ihmeellisimmän lahjan, sanoi Leslie.

Mutta hänen äänensävynsä kajahti tuikealta, kenties hän ajatteli ettei edes tuoliakaan taikakeinolla olisi voimaa tuottaa hänelle mitään iloa elämässä. Anna hymyili lempeässä tähtivalossa, hän luotti varmasti siihen, mitä tuo himmeä varjo hänelle lupasi.

Majakan luona he tapasivat Marshall Elliottin. Anna ei ollut aluksi liioin hyvillään siitä, että tuo pitkätukkainen ja pitkäpartainen muukalainen tunkeutui heidän tuttavalliseen piiriinsä. Mutta pian kävi ilmi, että Elliott oli varsin hauska seuraihminen -- sukkelapuheinen, lahjakas ja tietorikas sekä itse kapteeni Jimin veroinen taidossa kertoa hauskoja juttuja. Riemulla pyydettiin hänet jäämään uudenvuoden valvontaan.

Kapteeni Jimin pieni sukulainen oli tullut viettämään uudenvuodenjuhlaa kiltin sedän luona ja oli nukkunut sohvaan, jalkojensa vieressä Ensi perämies, kiertyneenä käppyrään suureksi punakeltaiseksi keräksi.

-- Hän on pieni herttainen poika, sanoi kapteeni Jim, katsoen häneen hellästi. -- Minusta on niin miellyttävää katsoa pientä nukkuvaa lasta, rouva Blythe, se on minusta kauneimpia näkyjä, mitä tässä maailmassa voi olla. Hänestä on hauska tulla vähin minun luokseni yöksi, sillä silloin hän saa maata sohvalla ja ojentaa itsensä kunnollisesti suoraksi, kotona hän nukkuu kahden veljensä kanssa yhdessä, ja siitä hän ei pidä. Hän osaa keksiä kysymyksiä, joista oikein tyrmistyy. "Setä Jim, jos minä en olisi se joka olen, kuka minä silloin olisin?" tai "Setä Jim, kuinka kävisi, jos Jumala kuolisi?" Tuollaisilla kysymyksillä hän ahdisteli minua eilisiltana riisuutuessaan. Ja entä sitä mielikuvituksen rikkautta! Hän laatii kokoon mitä ihmeellisimpiä juttuja -- ja sitten hänen äitinsä sulkee hänet vaatesäiliöön, siksi että hän valehtelee! Ja istuessaan sitten pimeässä hän keksii uuden -- joka sitten on valmis kerrottavaksi heti kun hän pääsee ulos. Mitä sainkaan kuulla eilisiltana heti hänen tultuansa! -- "Setä Jim", sanoi hän ilme mitä vakavimpana, "minulle sattui tänään eräs seikkailu The Glenissä." -- "Vai niin, poikaseni", sanoin minä, "minkälaatuinen se sitten oli?"

-- "No minä kohtasin suden kylätiellä", sanoi hän, "suunnattoman suden, jolla oli suuri punainen kita ja pitkät terävät torahampaat, setä Jim". -- "En ole tiennytkään, että olisi susia täällä lähettyvillä", sanoin minä. -- "Se tuli pitkän, pitkän matkan päästä", sanoi Joe, "ja minä luulin että se söisi minut, setä Jim". -- "Pelästyitkö sinä?" tiedustelin minä. -- "En vähääkään -- olihan minulla suuri pyssyni, setä Jim, ja sillä ammuin sutta suoraan naamaan, niin että se kaatui maahan kuolleena, setä Jim, -- ja sitten se nousi taivaaseen ja puri yhtä pienimmistä enkeleistä jalkaan", sanoi hän. Niin, minun täytyi oikein käydä istumaan, rouva tohtorinna.

Tunnit kuluivat nopeasti takkavalkean ääressä. Kapteeni Jim kertoi juttujansa ja Marshall Elliott lauloi vanhoja skotlantilaisia kansanlauluja kauniilla tenoriäänellänsä. Lopuksi kapteeni Jim otti vanhan ruskean viulunsa seinältä ja alkoi soittaa. Hän vingutti ja kihnutti sitä kaikin voimin ja hypitteli jousta kielillä, niin että siitä syntyi mitä iloisinta musiikkia, joka tuotti huvia kaikille -- paitsi Ensi perämiehelle, joka syöksähti sohvalta harmistuneesti naukuen ja livahti ulos ovesta.

-- Minä en mitenkään voi saada tuossa kissassa kehitetyksi vähääkään musiikkiaistia, sanoi kapteeni Jim. -- Se ei koskaan viivy sisällä niin kauan, että ehtisi saada nautintoa esityksestä. Kun me olimme hankkineet urut S:t Maryn kirkkoon ja uusi urkuri alkoi soittaa, silloin syöksähti Elder Richards vanhus paikaltaan kuin paarman pistämänä ja pötki tiehensä aika vauhtia. Se muistutti minua niin elävästi, kaikista niistä kerroista, jolloin Ensi perämies on livistänyt tiehensä päästäksensä kuulemasta minun viulunsoittoani, että olin vähällä tyrskähtää äänekkääseen nauruun keskellä kirkkoa.

Tapa, millä kapteeni Jim soittaa liritteli viuluansa, vaikutti omituisen kiihdyttävästi ja houkuttelevasti, ja pian tunsi Marshall Elliott jalkojensa alkavan nytkähdellä. Hän oli nuoruudessaan ollut kuuluisa tanssitaituri. Ei aikaakaan, niin hän hypähti paikaltaan ja ojensi kätensä Leslietä kohden. Tämä oli heti valmis tanssiin. Ja niin he alkoivat pyörähdellä takkavalkean valossa kevein ja joustavin, mutta kumminkin tahdikkain liikkein. Leslie näytti koko olentoineen olevan mukana tanssissa -- oli kuin soiton vuoroin kiihkeät, vuoroin vienot ja hempeät sävelet olisivat saaneet hänet tykkänään valtoihinsa ja hurmanneet hänet. Ihailevana seurasi häntä Annan katse.

Sellaisena kuin tänä iltana, ei hän ollut nähnyt Leslietä vielä koskaan. Kaikki tunteen rikkaus ja lämpö, joka asui syvinnä hänen mielessänsä, näytti vapautuneen ja purppuroivan posket, sytyttävän hohdetta silmiin ja vuodattavan viehkeyttä liikkeihin. Ei edes Marshall Elliottin pitkä harja ja tuuheana tulvehtiva parta voineet turmella tuon kuvan vaikutusta. Tuo omituinen ilmiö vain lisäsi näytelmän tarumaista eriskummaisuutta. Marshall oli kuin joku muinaisajan viikinki, joka pyöri karkelossa ihanan sinisilmäisen ja kultatukkaisen pohjolan neidon kanssa.

-- Tuo oli kauneinta tanssia, mitä elämässäni olen nähnyt, ja olen sentään nähnyt monenmoista siltä alalta, sanoi kapteeni Jim, kun jousi vihdoinkin putosi hänen väsyneestä kädestänsä.

Leslie vaipui tuoliinsa nauraen hengästyneenä.

-- Minä olen aivan hullaantunut tanssiin, sanoi hän hiljaisella äänellä Annalle. -- En ole tanssinut sittenkuin kahdeksantoistavuotiaana -- mutta en tiedä mitään sen hauskempaa. Soitto kiitää läpi suonieni kuin elohopea, ja minä unohdan kaiken -- kaiken -- paitsi nautinnon, jota sen mukaisesti liikkuminen tuottaa. En tunne enää lattiaa allani, en näe seiniä tai kattoa -- minä liitelen tähtien tietä.

Kapteeni Jim ripusti viulunsa sen paikalle. Vieressä riippui kehys, jonka lasin taakse oli kiinnitetty joukko seteleitä.

-- Tunnetteko ketään toista, jolla olisi varaa verhota seinänsä seteleillä? kysyi hän. -- Tässä on kaksikymmentä kymmenen dollarin seteliä, jotka eivät ole edes niitä peittävän lasin arvoiset. Ne ovat vanhoja seteleitä, jotka olen saanut Prinssi Edvardin saaren pankista. Minulla oli ne hallussani, kun pankki meni nurin eikä voinut enää lunastaa niitä, ja niin panin ne lasin taakse kehykseen, osaksi muistaakseni niistä, että pankkeihin ei pidä luottaa, osaksi saadakseni hiukan käsitystä siitä, miltä tuntuu olla miljoonamies. -- Nöyrin palvelijasi, Ensi perämies, tervetuloa takaisin! Älä pelkää -- nyt on melu ja ilveily lopussa tältä illalta. Vanha vuosi viipyy vielä täsmälleen tunnin luonamme. Seitsemänkymmenenkuuden uuden vuoden olen minä nähnyt tulevan tuolta lahden takaa liukuen, hyvä rouva.

-- Sinä saat nähdä sata, sanoi Marshall Elliott.

Kapteeni Jim pudisti päätänsä.

-- Ei -- en tahtoisikaan -- ainakaan en niin luule. Kuoleman kasvot käyvät aina leppeämmiksi, kuta vanhemmiksi tulemme. Mutta kuinka onkaan -- kakkihan me sentään tahdomme pitää viikatemiestä mahdollisimman kaukana luotamme. Ajatelkaapa vain Wallacen muoria, joka asuu tuolla The Glenissä! Hänellä on ollut elämässään kestettävänä kaikki mahdolliset surut, vaimoraukalla, ja kaikki omaisensa hän on menettänyt. Aina hän sanoo tulevansa iloiseksi, kun hänen vapautuksensa hetki lyö, hän on vaeltanut kyllin kauan täällä surun laaksossa... Mutta jos hän saa pienimmänkään vamman, silloin on heti toinen ääni kellossa. Kaupungista noudetaan lääkäri ja tutkinnonsuorittanut sairaanhoitajatar sekä lääkkeitä sellainen määrä, että ne riittäisivät myrkyttämään verikoiran. Elämä on kyllä kyynelten laakso, sen uskon varsin hyvin, mutta on sentään aina olemassa ihmisiä, joille kyynelten vuodattaminen tuottaa huvia.

He istuivat vanhan vuoden viimeisen tunnin hiljaisina valkean ääressä. Pari minuuttia ennen keskiyötä nousi kapteeni Jim ja avasi hiljaa oven.

-- Nyt päästämme uuden vuoden sisään, hän sanoi.

Ulkona kuvastui yö tummansinisenä. Välkkyvä kuutamoviiru kulki poikki lahden. Aallonmurtajan luona keinuivat laineet hohdellen helmiäisen väri vivahduksin. Siinä seisoi nyt tuo pieni seurue avoimella ovella odotellen -- kapteeni Jim elämän kypsyttämänä kokeneena vanhuksena, Marshall Elliott keski-iän täydessä voimassa, mutta silti köyhänä onnesta, Gilbert ja Anna kalliitten muistojen ja suloisten toiveitten vallassa, Leslie surren hukattuja nuoruudenvuosiansa ja toivotonta tulevaisuuttaan. Kello, joka oli hyllyllä tulisijan yläpuolella, löi kaksitoista.

-- Tervetuloa, uusi vuosi, sanoi kapteeni Jim syvään kumartaen, kellon lyötyä loppuun. -- Toivotan teille kaikille onnellista uutta vuotta, onnellisempaa kuin koskaan ennen. Uskallan toivoa, että mitä uusi vuosi meille tuoneekin, voimme tyytyä siihen, mitä Suuri kapteeni meihin nähden on päättänyt, -- ja kuinka kaikki muutoin käyneekin, pääsemme kumminkin kukin aikanaan turvaan varmaan satamaan.

XVII.

TULEE TÄYSI TALVI.

Uusi vuosi toi mukanansa täyden talven. Tuon pienen valkoisen talon ympärille kokoontui suuria kinoksia, ja kaikkia sen akkunoita koristivat monihaaraiset hohtavat jääkukat. Sataman jääpeite kävi aina kovemmaksi ja paksummaksi, ja pian voivat Neljän tuulen asukkaat retkeillä sitä pitkin, kuten aina muulloinkin keskitalvella. Varmat tiet viitoitti arvoisa kunnallishallitus kuusenlehvillä, ja päivin ja öin kuului niiltä hilpeätä kulkustenkilinää. Kuutamoöinä makasi Anna kuunnellen sitä kuin keijukaisten kellonsoittelua.

Koko merenlahti jäätyi umpeen ja kallioniemen majakan vilkkuva valo oli sammunut. Niinä kuukausina, jolloin kaikki meriliike oli seisauksissa, oli kapteeni Jimin toimi laiskurin virkaa.

-- Nyt ei Ensi perämiehellä ja minulla ole kevääseen saakka mitään muuta tehtävää kuin pysytellä lämpiminä ja huvitella, sanoi kapteeni Jim.

-- Entinen majakanvartija muutti aina talveksi majakasta pois, mutta minä jään asumaan niemelleni. Ensi perämies voisi kauempana maalla saada myrkkyä tai joutua koirien hampaisiin. Tosinhan aika käy hiukan pitkäksi, kun ei ole seurana lyhtyä eikä vettä, mutta kun vain hyvät ystävät väliin käyvät tervehtimässä, lienee talvi kestettävissä.

Kapteeni Jimillä oli jääpursi, ja Leslie, Gilbert ja Anna tekivät usein hänen kanssaan ihania huviretkiä, jolloin he kiitivät huimaavaa vauhtia yli lahden sileän, keinuvan jään. Anna ja Leslie kävivät myöskin hiihtämässä pitkin ketoja, poikki jäätyneen sataman, kun lumimyrsky oli riehunut, tai The Gleniin johtavilla metsäteillä, missä puut nyt seisoivat jäykkinä, muodostaen liikkumattomia holvikaaria. He sopeutuivat varsin hyvin yhteen noilla pitkillä kävelyretkillä tai jutteluhetkinä takkavalkean ääressä. Kummallakin oli jotain toiselle annettavaa -- kummallekin tuotti ystävällinen ajatustenvaihto tai tuttavallinen vaitiolo hyötyä ja huvia, mielihyvällä tunsi kumpikin, katsoessaan talojen välisten vaikeitten aitojen takaa naapuritaloon, että siellä asui hyvä ystävä. Mutta kaikesta tästä huolimatta oli Annasta kuin Leslien ja hänen välillänsä olisi ollut ikäänkuin erottava muuri -- jokin väkinäinen tunne, joka ei ottanut väistyäksensä.

-- En käsitä, miksi en voi päästä häntä lähemmälle, sanoi Anna eräänä iltana kapteeni Jimille. -- Minä pidän hänestä niin paljon -- ihailen häntä vilpittömästi -- soisin hänelle niin mielelläni oikein lämpöisen paikan sydämessäni ja tahtoisin myöskin päästä hänen sydämeensä. Mutta tuo muuri on aina esteenä.

-- Te olette ollut liian onnellinen koko elämänne, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti. -- Luulisin juuri tämän seikan olevan syynä siihen, että te ja Leslie aina pysytte hiukan vieraina toisillenne. Tuo muuri aiheutuu niistä suruista ja huolista, joita Leslie on saanut kokea. Siihen ei hän taida mitään ettekä tekään -- mutta muuri on olemassa, eikä kumpikaan teistä voi saada sitä kumotuksi.

-- Minun lapsuuteni ei ollut kehuttavan onnellinen ennen Vihervaaraan tuloani, sanoi Anna, jääden ajatuksiin vaipuneena ihailemaan hiljaisen surumielistä, kuollutta kauneutta, joka ilmeni kuutamon valaisemaan lumeen kuvastuvain alastonten puitten varjoissa.

-- Olkoonpa niinkin -- mutta siinä oli sentään kysymys vain tuollaisesta ylimalkaisesta ikävän ja epätyydytyksen tunteesta, joka täyttää hellivää huolenpitoa vailla olevan yksinäisen pienen lapsen mielen. Mitään järkyttävää onnettomuutta ette te ole koskaan kokenut, rouva Blythe. Ja Leslien koko elämä on ollut melkein pelkkää murhenäytelmää. Luullakseni hän tuntee vaistomaisesti, olematta siitä itse täysin selvillä, että hänen elämässänsä on monenmoista, jota hän ei tahdo eikä voi uskoa teille, siksi että teillä ei ole edellytyksiä voida sitä täysin käsittää. Te tiedätte, että jos meillä on jokin arka kohta, niin varomme, kipua peläten, toisen ihmisen kosketusta. Tämä soveltuu yhtä hyvin sieluun kuin ruumiiseen. Leslien sielu on, niin sanoakseni, melkein ihoton, ja siksi ei ole ihme, jos hän arastellen sen piilottaa.

-- Niin, jos se vain olisi kyseessä, en siitä välittäisi, kapteeni Jim. Sen kyllä ymmärtäisin. Mutta sattuu väliin -- ei tosin usein, mutta kumminkin joskus, -- että minun täytyy otaksua, ettei Leslie pidä minusta. Väliin näen hänen katseessansa ilmeen -- niin, en voi selittää sitä muuksi kuin vastenmielisyydeksi ja vihaksi, -- se häipyy kyllä pian, mutta nähnyt sen olen, se on varmaa. Ja se loukkaa minua, kapteeni Jim. Minä en ole tottunut siihen, ettei minusta pidetä ja olen tehnyt parastani voittaakseni Leslien ystävyyden.

-- Te olette voittanut sen, tohtorinna hyvä. Älkää rasittako mieltänne tuollaisilla järjettömillä kuvitteluilla, ettei Leslie muka pitäisi teistä! Jos ei hän sitä tekisi, karttaisi hän teitä tykkänään, ja tehän olette sentään varsin paljon yhdessä. Minä tunnen Leslie Mooren -- uskokaa minua!

-- Kun näin hänet ensi kerran, hänen tullessaan hanhinensa Gilbertin ja minun ajaessa maantiellä, oli hänellä juuri sama ilme minuun katsoessaan, jatkoi Anna. -- Tunsin sen, vaikka hänen kauneutensa juuri silloin vaikutti minuun niin valtavasti. Hänen katseensa ilmaisi vihamielisyyttä sattuessaan minuun -- siitä ei voinut erehtyä, kapteeni Jim.

-- Silloin satuitte varmaankin hänen tiellensä hänen ollessaan erityisen synkällä mielellä. Tuon tuostakin hänelle tulee sellaisia raskaita hetkiä... Eihän sitä voi ihmetelläkään. Täällä käyskentelee Leslie, niin kauniina ja lahjakkaana että kelpaisi kuningattareksi, ja sensijaan häntä pidetään häkissä, vailla kaikkea, mihin nainen panee arvoa, ja hänen elämänsä koko sisältönä on hänen kurjan mieshöperönsä hoitaminen. Mutta tahdon sanoa teille, rouva Blythe, että luulen hänen kumminkin pitävän enemmän nykyisestä olostansa kuin elämästänsä ennen Dickin poislähtöä. Tämä on perin arkaluontoinen juttu... Mutta Lesliellä on ollut teistä paljon hyötyä -- hän on muuttunut toiseksi ihmiseksi teidän tultuanne Neljään tuuleen. Me vanhat ystävät huomaamme erotuksen, vaikka te itse ette huomaa. Neiti Cornelia ja minä puhuimme siitä viime viikolla, ja tämä on niitä perin harvinaisia asioita, joihin nähden olemme täysin yhtä mieltä. Luopukaa siis tuosta mielettömästä ajatuksesta, ettei hän pitäisi teistä!