Part 6

RIIKKA. Minä pyydän vaan, että jätät toistaiseksi ja lähdet nyt aittaan lepäämään. Vieraat sen kyllä suovat anteeksi. Hän kun on valvonut koko yön, ei ole enää tolkussaan--

MIKKO. Niin, se on parasta. Viekää hänet, emäntä, aittaan levolle. Ja tohtori jos tekisi hyvin ja kirjoittaisi hänelle jotain rauhoittavaa, että hän pääsee uneen kiinni, niin minä juoksen apteekkiin.

ANNA LIISA. Ei, antakaa minun puhua. En minä tarvitse rohtoja, näettehän että olen aivan levollinen ja täydessä tolkussani.

ROVASTI. Tahdotteko sitten tässä, kaikkien kuullen--?

ANNA LIISA. Tahdon. Vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan kasvojen edessä.

HUSSO. Elä hiidessä, Anna Liisa! Pidä nyt ajoissa suusi kiinni, muuten kadut. Mitä sinä turhan takeen menet lörpöttelemään.

ROVASTI. Hiljaa! Olkaa sekoittumatta tähän, te.--Jatkakaa, Anna Liisa, jatkakaa vaan pelkäämättä,--vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan kasvojen edessä.

MIKKO. Jos rovasti sallii--minä häntä puhuttelisin ensin vähäisen.

ROVASTI. Voitte tehdä sen sitten,--jäljestäpäin.

MIKKO. Tule vilvoittelemaan ulos, Anna Liisa--pikipäin vaan--

ROVASTI (nousee, kiivastuu ja lyö nyrkkiä pöytään). Pois! Häntä ei saa häiritä, minä sanon!--Nyt voitte alkaa!

ANNA LIISA. Olen tehnyt suuren synnin, jonka minun nyt täytyy tunnustaa. Tähän saakka olen sen kavalasti peittänyt kaikilta ihmisiltä, päästäkseni häpeästä ja rangaistuksesta vapaaksi. Mutta ei se peittäminen ole minua onnelliseksi tehnyt.

ROVASTI. Ei varmaankaan. Sisällinen tuska oli sitä suurempi, eikö niin?

ANNA LIISA. Se oli niin suuri, että sitä tuskin jaksoin kantaa. Omantunnon vaivat eivät antaneet minulle hetkeksikään lepoa.

ROVASTI. Rohkeutta vaan, lapseni! Mikä oli synti, jonka teit?

ANNA LIISA. Neljä vuotta sitten synnytin lapsen, metsässä tuolla, ja minä, poloinen, tapoin hänet.

RISTOLAN EMÄNTÄ. Herra Jumala!

HEIMOSEN EMÄNTÄ. Anna Liisako?--Tappanut lapsensa?

MIKKO. Minusta on kummaa, että sairaan ihmisen houreita kuunnellaan ja pidetään täytenä totena.

HUSSO. Elkää, hyvät ihmiset, uskoko häntä. Kyllä hän ottaa sanansa takaisin jo huomenna, kun on saanut yönsä nukkua.

ANNA LIISA. Asia on niinkuin olen sanonut. Jos tahdotte, niin näytän paikan, mihin hän on haudattu.

VALLESMANNI. Minun pitää virkani puolesta tehdä muutamia kysymyksiä. Tiesivätkö vanhempanne mitään tästä kaikesta?

ANNA LIISA. Ei, he ovat viattomat. He uskoivat minusta pelkkää hyvää. Ei heillä ollut pienintä aavistustakaan minun rikoksestani.

HUSSO. Lähtään pois, Mikko. Mitäs me täällä enää.

MIKKO. Kuunnellaanhan, kuinka tässä käy.

VALLESMANNI. Tämä tunnustus tuli sitten vallan odottamatta teille vanhemmille?

KORTESUO. Tunnustus? Niin, tunnustus tuli odottamatta.

VALLESMANNI. Mutta rikoksesta tiesitte jo tätä ennen, niinkö?

KORTESUO. Eilen illalla vasta. Siitä saakka olemme olleet kuin huumeessa. Emme ole tienneet paljon sinne eikä tänne.

RIIKKA. Emmehän me voineet ruveta ilmiantajiksi--oman lapsemme ilmiantajiksi. Eihän voi lakikaan sitä vaatia.

KORTESUO. Varsinkin, kun niin pitkä aika oli kulunut.

ANNA LIISA. Minä yksin olen syyllinen. Elkää vanhempiani ahdistelko, he eivät mitään tienneet. Olinhan sen salannut heiltä samoin kuin muiltakin.

VALLESMANNI. Voitte olla rauhassa heidän suhteensa, jos asia on niinkuin sanotte. Mutta teitä en saa jättää. Minun surullinen velvollisuuteni vaatii minut panemaan teidät kiinni.

ANNA LIISA. Ja saattamaan minut ansaittuun rangaistukseen. Tehkää se, herra vallesmanni, sitä juuri tahdonkin. Tehtyä en millään enää tekemättömäksi saa--en, vaikka kuolemaan asti sitä surisin. Mutta antakaa minun kärsiä--antakaa minun kärsiä kovimmat rangaistukset, että edes jossain määrässä voisin rikokseni sovittaa. Tulkaa, minä ilolla lähden vankeuteen--ja kuritushuoneesen--ja vaikkapa mestattavaksi, kaikki, mitä ikinä oikeus minulle määrää, otan mielihyvällä vastaan.

RIIKKA. Lapsi, lapsi--ooh, rakas taivaallinen isä, vie pois tämä kalkki, en kestä sitä juoda! (Vaipuu valittaen ja puoleksi pyörtyneenä alas.)

PIRKKO (itkien). Äiti--äiti.

KORTESUO (pyyhkii kyyneleitä silmistään). Että minun täytyi tätä nähdä! Etten päässyt hautaan ennemmin!

ANNA LIISA. Isä ja äiti--elkää surko minun tähteni! Elkää surko! Ei minulla ole mitään hätää. Näettehän, kuinka olen iloinen nyt! En koko elämässäni ole tuntenut itseäni näin onnelliseksi.

JOHANNES (liikutettuna). Anna Liisa--!

KORTESUO. Etkö sinä välitä mitään siitä häpeästä, jolla meidän harmaat hiuksemme olet tahrannut?

ANNA LIISA. Suokaa se minulle anteeksi! Voi, jos jollakin tavoin vielä kerran voisin tehdä hyväksi, mitä teitä vastaan olen rikkonut.

RISTOLAN EMÄNTÄ. Sääli vanhempia.

HEIMOSEN EMÄNTÄ. Tämä heidät musertaa tyyten.

RISTOLAN EMÄNTÄ. Voi sentään! Ei sitä ihminen tiedä, mitä surua lapsistaan voi saada.

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Kylläpä teille nyt kävi ohraisesti. Kävipä tosiaankin.

MIKKO (hiljaa Hussolle). Tässä ei auta enää mikään. Täytyy antaa kaikki mennä menojaan. Lähtään pois! (Menevät.)

KORTESUO. Hautaan kun pääsisi! En muuta enää toivo.

ROVASTI. Ei niin, hyvät ystävät, ei niin! Ei teillä ole syytä suruun tällä hetkellä, vaan iloon ja riemuun. Jumalan henki on tehnyt työtä tyttäressänne ja päässyt voitolle. Elkää maailman tavoin katselko tätä asiaa, ottakaa se korkeammalta kannalta. Tähän asti on Anna Liisa vaeltanut eksyksissä. Nyt hän on löytänyt oikean tien. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme taivaan Herraa!

RISTOLAN EMÄNTÄ. Niin--onhan se niinkin, kun oikein ajattelee. Lihalle tämä on kuritus, mutta ei hengelle.

KORTESUO. Me olemme lyhytnäköisiä, me ihmiset. Emme aina ymmärrä kaikkivaltiaan tarkoituksia.

RIIKKA. Ja meissä lihallinen mieli aina pyrkii valtaan.

ROVASTI. Sitä hartaammin koettakaamme edistyä hengen elämässä ja Jumalan avulla me pääsemme voitolle samoin kuin Anna Liisakin. (Tarttuu Anna Liisan käteen.) Niin, lähde rauhaan, lapseni. Lähde sinne, mihin omatuntosi sinua vaatii menemään. Ja vahvistakoon sinua taivaan isä, että loppuun asti lujana pysyisit. Äsken toivotimme sinulle onnea pieneen maalliseen elämänkäänteesen. Mutta tuhat kertaa innokkaammin toivotamme sinulle nyt onnea sisällisen muutoksen johdosta.

TOHTORI. Minä yhdyn rovastiin. Jääkää hyvästi!

ANNA LIISA (lankeaa ensin isänsä, sitten äitinsä kaulaan). Hyvästi, isä! Hyvästi, äiti--ja Pirkko, hyvästi!--Hyvästi kaikki.

KAIKKI. Hyvästi! Ja onnea!

JOHANNES. Anna Liisa--etkö tahtoisi antaa minullekin kättä!

ANNA LIISA. Mielelläni! Hyvästi, Johannes, hyvästi!

JOHANNES. Herran haltuun, Anna Liisa! Yksi sana vielä: sinä olet kumminkin se, joksi sinua alunpitäen luulinkin.

ANNA LIISA. Kiitos ystävällisyydestäsi!--Nyt, herra vallesmanni, olen valmis.

VALLESMANNI. Niinpä lähdemme sitten! (Menevät.)

ROVASTI. Hän vaeltaa iankaikkisen elämän tietä. Onnellinen hän.

Esirippu alas.

[1895.]

KOTOA POIS

Yksinäytöksinen näytelmä

HENKILÖT:

PENTTINEN, kauppias. ROUVA PENTTINEN. FANNY, heidän tyttärensä. RIIKKA, heidän palvelijansa. BROBERG, tohtori. ILMA AHOKAS, postinhoitaja Pöllismäellä. AHLBOM, kauppias. ROUVA AHLBOM. LINDEMAN, kultaseppä. ROUVA LINDEMAN. RANK, maalari. ROUVA RANK. FELLMAN, tehtailija.

(Sali Penttisen asunnossa. Perällä ovet auki etehiseen; molemmin puolin ovea ikkunat. Oikealla ovi sivuhuoneesen, vasemmalla samoin.

Rouva Penttinen laittelee uutimia ikkunoihin, sitoo niitä ylös helakan punaisilla nauhoilla. Riikka luuttuelee ryömyllään lattiata.)

ROUVA PENTTINEN (poistuu jonkun verran ikkunasta, seisoo kädet puuskassa ja katselee työtään kallistellen päätään oikeaan ja vasempaan). Katsopas nyt sinäkin, Riikka, näitä kartiinia. Ja sano, mitä niistä tykkäät.

RIIKKA (kohottautuu, istuu jaloillaan). Kommeet ovat kerrassa.

ROUVA PENTTINEN. Valloovatko mielestäs hyvin?

RIIKKA. Valloovat. Valloovat ihmeen hyvin. Mitenkä se rouva on ne soanunnahi nuin sievästi.

ROUVA PENTTINEN. Sitä kun, näes, on ihmisellä makua, niin saahan sitä. Mutta ovatkohan nämä nyt yhtä kauniit, kuin kauppaneuvoksen kartiinit tuolla kadun toisella puolen? Mitä luulet?

RIIKKA. Voi, ne tok' on paljon kauniimmat. Eihän niillä ook' tuommoisia punasia silkkinauhojakaan. Ja nehän ne juur' tekkövät paljon assiaan.

ROUVA PENTTINEN (lähenee uudelleen ikkunaa, tähystelee ulos). Niin, mitä niillä oikeastaan lienee siellä kiinnipitimenä? Kun sitä ei voi nähdä ollenkaan.

RIIKKA. Ei kuin valkoista nyöriä! Minä varta vasten sitä katoin kerran, kun kyökki-Mari näytti minulle huoneita herrasväen poissa ollessa. Ei ollut kuin valkoista nyöriä! Oikein minä ihmettelin.

ROUVA PENTTINEN. Ooho! Vai valkoista nyöriä?

RIIKKA. Ja kun se oli vielä semmoista paksua pukelota. Ihan kuin tuo minun etusormeni.

ROUVA PENTTINEN. Mutta mahtoi se olla rumaa?

RIIKKA. No, sen pit' olla niin rummoo, niin rummoo, ettei mihin panna.

ROUVA PENTTINEN. Sitä varten ne ne asettavatkin niin alas, ettei näkyisi kadulle.

RIIKKA. Sitä varten, tietysti. Ja entäs kun sisässähi ol' pantuna niin paljon kasvia etteen, ettei niitä ensinkään sieltä erottanut. Mutta minäpä menin sinne taakse ja katoin. Sitten oikein Marille päivittelin, että niinkö ne ovat tarkkoja teijän herrasväk', etteivät sen vertaa roahi silkkinauhoo ostoo. Meillä tok' on joka ikkunassa, pihallehi päin.

ROUVA PENTTINEN. Mitäs Mari siihen?

RIIKKA. Mitä--eihän se kun nauroo virnutti.

ROUVA PENTTINEN. Kyllä minusta vaan tuo punainen silkkinauha koristaa koko laitoksen. Miltä nyt näyttäisivät meidänkään kartiinit, ellei niitä olisi? Ei kerrassa miltään, vaikka kyllä ovat uudet ja kalliit, kaksi markkaa kun maksoivat meetri.

RIIKKA. Herra jesta--niinkö paljon? Kaksi markkaa!

ROUVA PENTTINEN. Niin, mutta siitä et saa puhua mitään, ettei tule kauppiaan korville. Hän luulee minun saaneeni ne markalla, en uskaltanut sanoa hänelle oikeata hintaa, hän kun muutamissa kohdin on niin turhan tarkka. Niin että muista vaan pitää suusi kiinni.

RIIKKA. Kyllä--kyllä tok'. Mitäpä sen kauppiaan tarvihtee sitä tieteekään, rouvan asia kait se on.

ROUVA PENTTINEN. Minun, tietysti. Mutta ne herrat aina tahtovat pistää nenänsä joka paikkaan.--Kas, tuollapa Vannykin jo tulee.

FANNY (heittää etehisessä pois päällysvaatteensa ja tulee kirjoja ja vihkoja kädessä saliin). Hyvää päivää!

ROUVA PENTTINEN. Päivää, päivää! Mitäs jatkolle kuuluu?

FANNY. Eipä mitään erinomaista. Mutta mitäs te täällä puuhaatte? Riikkakin oikein hikipäässä.

RIIKKA. Niin--nyt sitä pittää soaha puhasta, jos milloin.

ROUVA PENTTINEN. Te komma remman. Mykky remman.

FANNY. Soo! Vai tulee tänne vieraita? Ketä sitten?

ROUVA PENTTINEN. Arvaapas! Niin, koetapa tosiaankin arvata. Elä virka mitään, Riikka.

RIIKKA. En tok'. Mutta ei se nyt arvoo, Vanny neiti. Ei vaikka mikä oisi.

FANNY. Miksi en arvaisi. Tahdotteko, niin sanon heti?

ROUVA PENTTINEN. No, annapa kuulla?

FANNY. Ahlbomin--

ROUVA PENTTINEN. Niin, tuleehan ne Ahlpumminkin. Kauppias Ahlpummin. Mutta entäs muita?

FANNY. Kultaseppä Lindemanin--

ROUVA PENTTINEN. Lintemanin--oikein! Ja sitten?

FANNY. Maalari Rankin--

ROUVA PENTTINEN. Sdrankin. Sano sinä Sdrankin--

FANNY. Hänenpä nimensä on Rank--

ROUVA PENTTINEN. Niin, mutta Sdrank kuuluu paljon viinimmältä. Rank Rank--? Hyi--sehän on niin moukkamaista. Sdrank se pitää olla.

RIIKKA. Sr--Sran--Tran--Ei! Ei minun kielen' keäänny.

ROUVA PENTTINEN. No, ja vielä? Ketäs vielä tulee?

FANNY. Eivätkö ne siinä jo olleet kaikki?

ROUVA PENTTINEN. Eeii! Ei hetikään. Parhaat vielä jäljellä.

RIIKKA. Soapas nähä, arvaattako niitä viimeisiä.

FANNY. En minä nyt enää tiedä.

ROUVA PENTTINEN. Patruun Welmanin--ei sanota, Riikka, sitä kaikkian raarimpaa.

RIIKKA. Ei sanota, ei. Kiusataan Vanny neitiä ensin vähäsen.

FANNY (naurahtaa). Voi, sitä Riikkaa. Luuletteko tosiaan, että olen niin utelias? Juuri kuin minä niistä välittäisin, tulipa ketä tahansa.

RIIKKA. Välittäisittepä hyvinnii, jos tietäisitte.

ROUVA PENTTINEN. Kun tulee nuoria herrasmiehiä--

RIIKKA. Sulhasia--sulhasia! Varta vasten teitä kahtomaan.

FANNY. Olkaa nyt--!

ROUVA PENTTINEN. Ihan totta. Usko pois.

FANNY. Saattaa tulla nuoria herrasmiehiä, jos kerran on kutsuttu. Mutta eiväthän ne nyt siltä tule minua katsomaan.

RIIKKA. No, ihan justiin, teitä kahtomaan.

ROUVA PENTTINEN. Yksi ainoa tänne sentään vaan tuleekin. Mutta se vastaa kymmeniä. Sinä et arvaa, kuka se on, et vaikka ajattelisit pääsi ympäri moneen kertaan.

FANNY. Lieneekö joku Lindemanin kisälleistä?

ROUVA PENTTINEN. Oho! Sitäkö varten me nyt tässä sitten niin puuhaisimme! Ei--ylhäisempi se on--paljoa ylhäisempi--!

FANNY. Sitten se on Ahlbomin konttoristia tai puotilaisia--

ROUVA PENTTINEN. Ei--ei sinne päinkään!

RIIKKA. Tämä käyp' korkeassa hatussa ja hansikkaissa. Joko nyt arvaatta?

FANNY. Niitä on monta, jotka käyvät sylinterissä ja hansikkaissa.

RIIKKA. Muistattako kuka silloin kulki täältä ohit, kun te niin punastuitte kerran?

FANNY (vähän säpsähtäen). Ooh--mitäs te nyt, Riikka--! Tänne ei tule ketään, jonka tähden minä punastuisin.

ROUVA PENTTINEN. Vaikkako olisi tohtorismiehiä? Niin, jokos ällistyt? Tohtori Spruuper tänne tulee.

FANNY. Tohtori Broberg? Narraatte!

ROUVA PENTTINEN. Enkä narraa, kah! Usko jos tahdot. Kohta sen näet.

RIIKKA. Teistä tehhään pian tohtorinna. Ajatelkoopas: tohtorinna! Ei vähä mittään.

ROUVA PENTTINEN. Tohtorinna Spruuper! Se joltakin kuuluu, se. Voi, hyvä isä, vieläkö häntä ihminen tuonkin ilopäivän näkisi!

FANNY. Kuinka hän tänne tulee? Kun on aivan outo. Mistä saitte sen tietää?

ROUVA PENTTINEN. Mistäkö saimme tietää? Kun oli luvannut papalle eilen illalla Wellmanissa.

FANNY. Ei suinkaan isä häntä kutsunut?

ROUVA PENTTINEN. Isä? Muista nyt kerrankin sanoa »pappa» eikä aina »isä». Niin kutsunutko? Totta kait hän kutsui. Kutsututhan ne ovat muutkin.

FANNY. Minkätähden? Voi, minkätähden?

ROUVA PENTTINEN. Ja sitä sinä kysyt? Käsketäänhän niitä vieraita muuannekin, mikseikä sitten meille.

FANNY. Kun hän ei ole isän--kun hän ei ole papan kanssa tuttukaan.

ROUVA PENTTINEN. Miks'ei ole tuttu? Illalla kun juuri olivat yksissä patruun Wellmanin luona.

FANNY. Niin, vaan sitäpä ennen eivät ole nähneetkään toisiaan.

ROUVA PENTTINEN. Entä sitten? Mitä se tekee?

FANNY. Eikä hän ole milloinkaan meillä käynyt. Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.

ROUVA PENTTINEN. Itsestään pitänyt tulla ensi kerran?! Ole vaiti. Kuka on sanonut, että hän olisi tullut itsestään? Kyllä olisimme saaneet odottaa.

FANNY. Olisi antanut olla tulematta sitten. Mitää hän nyt ajattelee tästä! Voi sentään!

ROUVA PENTTINEN. Niin? Etköhän rupea itkemään kuin hyvästäkin asiasta. Siinä sen näet, Riikka,--mitä minä jo sanoin! Eihän tämä taaskaan ole hänelle mieleen. Kumma tyttö. Ei ymmärrä omaa etuaan.

RIIKKA. Hupsuhan työ ootta, Vanny neiti. Pappanno teille kosioita hommoo ja työ siitä vaan pahottelette. Kiitteehän teijän tok' pitäisi.

FANNY. Mitä hän oli vastannut? Tiedättekö, äiti?

ROUVA PENTTINEN. Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä milloinkaan opi sanomaan pappa ja mamma? Ihme ja kumma! Paremmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta et pääse, vaikka olet kauppiaan tytär. Niin juuri: oikean kauppiaan tytär, etkä minkään hampuusin. Käynyt lisäksi koulut, vihon viimeisetkin ja lukenut ranskat, saksat--niin pitäishän tuota nyt kielen kääntyä sen verran, että saisi sanotuksi pappa ja mamma. Jos silloin ennen--kun oltiin köyhiä vielä--mutta nyt! Kauppias Penttisen tytär ja sanoo: isä, äiti! Hyvät ihmiset, johan sille harakatkin nauravat.--Niin mitäkö hän vastasi? Kiittänyt oli vaan ja pokkuroinut ja ollut niin aarttia, että pois tieltä.

RIIKKA. Sommoo nähä, mitenkä hän sitten illalla teille pokkailoo. Herra jesta, jos vielä tänä kevännä soataisiin kihlajaiset ja heäät! Voi, ihmettä!

FANNY. Heretkää nyt, Riikka--

ROUVA PENTTINEN. Se ei ole mitään mahdotonta. Vanny on kaunis tyttö-- minä luulen, että eiköhän liene Spruuper jo katsellutkin häntä niillä silmin.

FANNY. Eikä ole! Voi, mamma hyvä--

ROUVA PENTTINEN. No, no saammehan sitten nähdä. Mutta niinpä oli Wellmanikin sanonut, ettei ole koko kaupungissa niin sievää tyttöä kuin meidän Vanny.

RIIKKA. Sitä on sanonna monj muu.

ROUVA PENTTINEN. Ja nyt kun panet sen uuden punaisen leningin päällesi--

FANNY. Enhän minä sitä näin kotona, mamma.

ROUVA PENTTINEN. Sen sinä juuri panet, sillä siinä sinä olet kaikkian nätin.

FANNY. Sepä kun on niin hirveästi koristeltu ja laiteltu. Harmaa pukuni olisi paljon sopivampi. Enkö minä saa panna sitä, mamma?

ROUVA PENTTINEN. Etkä saa, et ensinkään! Sen punaisen panet, niinkuin jo sanoin, ja sillä hyvä. Koristeltu ja laiteltu? Mitä se tekee, jos onkin koristeltu ja laiteltu? Sitä pulskempi vaan on ja komeampi. Paljon enemmän siinä toki pitäisi olla särryttimiä, mutta silloinkin panit niin vastaan, kun minä niitä olisin tahtonut.

RIIKKA. Elkee tok' harmaaseen ruvetko, siinä olisitta kuin mikähi piika tollukka. Kauniiksihan teijän pittää laittoo ihtenne tänä iltana.

ROUVA PENTTINEN. Sanos muuta. Pappa tänne varta vasten pyytää nuoria herroja, että saisi näyttää tytärtään, niin tämä ei sen vertaa, että viitsisi kuvalleen pukeutua edes. Ja kultaketjut muista myöskin ottaa, ja se uusi rossi.

RIIKKA. Ja hiuksenne piipatkee, se se teitä varsinnii kaunistaa.

ROUVA PENTTINEN. Niin, piippaa kaiken mokomin hiukset otalle. Mutta ala sinä nyt joutua punkkinesi pois, Riikka, eläkä siellä kuhnaile enää. Kahvikin pitää jo kiireimmiten panna tulelle.

RIIKKA. Jopa minä tästä jouankin.

ROUVA PENTTINEN. Minä menen tästä pukeutumaan, että olen valmis vieraiden tulemaan. Tee sinä samoin, Vanny. (Menee vasempaan.)

RIIKKA. Ei, mutta kun teille nyt jo tulloo sulhaset! Voi tokkii!

FANNY. Oih, Riikka! Minä suutun, jos te vielä puhutte semmoisia.

RIIKKA. No, no, minä en virka mittään, pijän suuni kii'!--Mutta--mutta on se lystiä yhtäkaikki, voi, sun Taavetti! (Menee punkkineen etehisen kautta.)

ILMA (tulee häntä vastaan etehiseen). Päivää! Onkos täällä Fanny neiti kotona?

RIIKKA. Tuolla on salissa, mänkee voan sissään.

FANNY. Kuka? Ooh, Ilma! Terve! Milloinka sinä olet tullut?

ILMA. Iisalmen laivassa tulin. Ja nyt on niin tulinen kiire, kun vielä tänä iltana täytyy mennä takaisin.

FANNY. Minkätähden jo tänä iltana?--Käy istumaan.

ILMA. Kysy sitä minkätähden. Postinhoitaja, semmoinen tärkeä henkilö--

FANNY. Niin, niin,--mutta jonkun päivän nyt kumminkin voisit viipyä.

ILMA. En, en, en, en! En ainoatakaan. Mutta kuules nyt, minulla on sinulle tähellistä asiaa.

FANNY. Minulle? Noo--?

ILMA. Lähdetkö meille kansakoulun opettajaksi?

FANNY. Kansakoulun opettajaksi!? Milloinka?

ILMA. Nyt heti paikalla. Minun matkassani.

FANNY. Mihinkä teiltä on entinen joutunut?

ILMA. Hän kuoli. Sairastui ja kuoli. Koulu on ollut suljettuna kaksi viikkoa. Minä johtokunnalle puhuin sinusta ja he suostuivat sinut ottamaan, mutta sillä ehdolla, että tulet aivan heti. Kuinka sinun jatko-opistosi? Olethan sinä jo tenttinyt kaikki aineet?

FANNY. Olen. Kyllähän minä sieltä aina pääsisin, mutta--

ILMA. Mutta mitä?

FANNY. En tiedä, mitä vanhempani siihen sanoisivat.

ILMA. Suostuvat, tietysti. Ei niitä paikkoja ole joka aika saatavina. Ja kuinka he voisivat panna vastaan, jos kerran itse tahdot. Onhan se oma asiasi.

FANNY. Niin--onhan se. Mutta en minä nyt osaa vielä--

ILMA. Tule pois, niin teet viisaasti. Kahdeksan sataa markkaa palkkaa, vapaa asunto, lämmin, valo. Niittyä yhdelle lehmälle, peltoa perunamaaksi. Ja kaunis paikka järven rannalla, maantien varrella.

FANNY. Asutko sinä likellä?

ILMA. Kolmen kilomeetterin päässä. Ei se ole matka eikä mikään. Voisimme olla yksissä joka päivä.

FANNY. Ja hyvinkö sinä olet siellä viihtynyt?

ILMA. Hyvin vallan. Ja tiedätkö vielä? Sinä, joka olet niin ihanteellinen ja aina haaveilet tuommoista korkeata päämäärää, kasvattamista ja sen semmoista--niin, sielläpä sinä vasta saisit vaikutusalaa. Et usko kuinka kansa siellä on alkuperäisellä kannalla. Oikein ne ihmiset ovat kuin viime vuosisadalta. Eivät tiedä maailman menosta, ei niin mitään. Niitä kun sinä pääsisit sitten korottamaan--

FANNY. Se olisi kovasti hauskaa.

ILMA. Päätä että tulet!

FANNY. Pitääkö se päättää näin äkkiä?

ILMA. Pitää. Laiva lähtee kello kahdeksan ja siinä sinun pitää tulla, jos mielit, yhtä matkaa minun kanssani.

FANNY. Hyvänen aika! Eihän siihen ole kuin kolme tuntia. Huomiseksi se täytyisi jättää kaikessa tapauksessa.

ILMA. Ei huomiseksi. Minä lupasin tuoda sinut mukanani, niillä kun on siellä niin armoton hätä. Arvaat sen, koulu jo kaksi viikkoa ollut suljettuna--

FANNY. No, no. Minä mietin ja tuumaan vanhempieni kanssa.

ILMA. Mietit ja tuumaat! Mitä siinä on miettimistä, hyvä palkka, kaunis paikka--entä sitten se korkea päämäärä. Vai ahaa, Fanny! Kun sinulla ei vaan olisi joku salainen este?

FANNY. Ei--mitä sinä tarkoitat?

ILMA. Kuule--katsopa minua silmiin!

FANNY. Hupsu sinä olet.

ILMA. Jospa sinä olet pikiintynyt täällä johonkuhun?

FANNY. Oih, sinua!

ILMA. Sinä punastut? Kuule, kuule--! Eihän vaan se tohtori, josta kirjoitit--mikä sen taas olikaan nimi?

FANNY. Jota en ole tavannutkaan sen koomin. Elä nyt joutavia.

ILMA. Mutta sanopas, mikä hänen nimensä oli. Bro--Bro--

FANNY. Broberg.

ILMA. Niin, niin: Broberg. Ja nyt sinä punastut vielä enemmän. Ai, ai, ai--!

ROUVA PENTTINEN (tulee vasemmalta). Hyvät ihmiset--etkö sinä vielä ole pukeutunut--?

ILMA. Hyvää iltaa? Mitäs rouvalle kuuluu? Olenko minä täällä estänyt Fannya? Onko teillä jonnekin meno?

ROUVA PENTTINEN. Ei ole mihinkään meno, mutta tulee vieraita, Tohtori Spruuper, vaprikööri Wellmanin ja--

ILMA (katsoo Fannyyn). Tohtori Broberg--? Soo--soo--! Sitten minä ymmärrän.

FANNY. Etpäs ymmärrä. Ihan erehdyt, jos siitä vedät mitään johtopäätöksiä.

ROUVA PENTTINEN. Ne saattavat olla täällä tuossa paikassa

ILMA. Minä menen pois, että Fanny pääsee pukeutumaan.

FANNY. Ei, elä mene, istu täällä niin kauvan, kyllä minä pian olen valmis.

ILMA. En jouda, minulla on vielä paljon toimitettavaa. Mieti nyt ja tuumaa. Ja tule sitten laivaan, jos päätät ottaa sen viran. Minä odotan sinua siellä, Fanny, elä vaan jää pois, muista se. Ja hyvästi nyt siksi aikaa! Hyvästi, rouva! (Menee.)

ROUVA PENTTINEN. Hyvästi, hyvästi!--Mitä puhetta se oli? Minkä viran sinun pitäisi ottaa?

FANNY. Kansakoulun opettajattaren viran Pöllismäellä. Sinne olisi lähdettävä heti paikalla, tänä iltana.

ROUVA PENTTINEN. Kansakoulun opettajattaren viran? Ja Pöllismäellä! Onko hän hullu? Lopen hullu?

FANNY. Ei se olisi niin huono paikka, mamma.

ROUVA PENTTINEN. Ole vaiti, siitä nyt ei tule mitään. Sinua ei vaan Pöllismäelle lähetetä, elä ajattelekaan semmoista. Sinäkö? Kauppias Penttisen tytär ja jatko-opiston käynyt? Että he ilkiävätkin. Pyytäkööt jotakuta seminaarilaista kansakouluunsa, siinä heille opettajatarta kylläksi. (Penttinen tulee oikealta.)

ROUVA PENTTINEN. Kas, kas, kuinka se pappakin on putsannut itsensä ja oikein on ruvennut mustiinsa.

PENTTINEN. Tottakai, totta kai! Ettei tyttären tarvitse hävetä isää sulhasensa edessä.

ROUVA PENTTINEN. Niin, niin! Sitä vartenhan minäkin olen tässä parastani koettanut huoneitten laittamisessa ja muussa.--Mutta ajattelepas, hyvä ihminen, mitä tuo Ahokkaan tyttö on käynyt täällä ehdottelemassa.

PENTTINEN. Nooh?

ROUVA PENTTINEN. Että Vanny menisi Pöllismäelle kansakoulun opettajattareksi. Oletko hassumpaa kuullut? Meidän Vanny Pöllismäelle!

PENTTINEN. Elkööt nuolasko ennenkuin tipahtaa.

FANNY. Mutta kyllä minun tekisi sinne vähän mieleni, pappa. Kuka tietää, jos en sitten saakaan mitään virkaa.

PENTTINEN. Virasta vähät. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen tehdä työtä, jaksan minä aina sinut elättää, jos niiks' tulee.

FANNY. Ettäkö olisin sitten laiskana täällä kotona?

PENTTINEN. Kuinka kauvan sinä tulisit laiskana olemaan? Minä sinut naitan tuota pikaa--

FANNY. Pappa--!

PENTTINEN. Niin, niin! Saatpa nähdä, kun sinä vaan koulusi lopetat, niin täällä on sulhasia kuin kirjavia kissoja ympärillä, että on kait vara valita--

ROUVA PENTTINEN. Siellä, Pöllismäellä, siellä et saisi miestä ikinä. Tuskin lienee ainoatakaan herraa koko seudulla.

FANNY. Mitä minä niistä herroista--