Part 4

JOHANNES. Oma syysi. Olisit antanut minun tehdä mieleni mukaan, niin aikoja sitten olisin ajanut tuon miehen ulos.

MIKKO. Ohoh? Sinäkö olisit ajanut minut ulos? Sinä, kiisken poika? Jopa sinä sitten mies olisitkin.

JOHANNES. Nyt herkiä, taikka minä sinulle näytän.

ANNA LIISA. Elkää, hyvä miehet, elkää! Johannes, sinä lupasit--!

MIKKO. Tule koettamaan, jos uskallat. Minä sinut nutistan yhdellä kertaa--ja sen teen oikein suurella halulla.

ANNA LIISA. Ei tappelua, ei, ei! Johannes, Mikko! (Hevonen pysähtyy portaiden eteen, ääniä ja askeleita kuuluu ulkoa.) Kuulkaa--Jumalan kiitos, isä tulee. (Kortesuo, Riikka ja Pirkko tulevat kantaen juomatavaraa, sokuritoppia ynnä muuta. Pirkko hinaa selässään suurta jauhopussia, jonka laskea tössähyttää penkille.)

PIRKKO. Ahhah! sanoi akka, kun hautaan laskettiin.

KORTESUO. Täällä sitä tuodaan muonaa huomiseksi.

PIRKKO. Ja vieläpä häiksi asti. Näetkös, Anna Liisa, näin paljon vehnäjauhoja? Syntyy sinun leipoa niistä suuria rinkeliä ja jos mitä.

RIIKKA. Se meidän olisi pitänyt tehdä jo kuuliaisiakin varten. Nyt meni vakaiset rahat leipuriin.

KORTESUO. Luuletkos, että ne vehnäjauhot sitten ilmaiseksi tulevat?-- Pitäisi kait näiden riittämän, vai mitä arvelette, miehet? Näiden juomain, tarkoitan? Eipähän sitä nykyaikana enää ryypittäne niinkuin ennen.

RIIKKA. Raittiuskestithän nuo kuuluvat olevan muodissa. Ei tarjota väkijuomia minkäänlaisia.

KORTESUO. Olkoot vaan. Viis' niistä kaikista uusista muodeista. Meillä on ja meillä tarjotaan. Muutamia ryyppyjä ainakin, että vieraat tulevat iloiselle tuulelle. Pikkuinen humala ei se haittaa.

PIRKKO. Isä, saankos minä nyt riisua hevosen ja viedä hakaan?

KORTESUO. Saat.

PIRKKO. Ja saanko ajaa ensin hevosen selässä pikkusen maantiellä?

KORTESUO. No saat, koska mielesi tekee.

PIRKKO (kirkasee ja hyppii ilosta). Ai, ai, kuinka hauskaa! Nyt katsokaa ikkunasta kaikki, kun minä annan ruunan mennä täyttä laukkaa. (Juoksee ulos.)

RIIKKA. Et olisi antanut. Hän ei tasaannu ikinä tällä tavoin.

KORTESUO. No, tämän kerran jos hän nyt saakin vielä!

RIIKKA. Mikähän siitä tytöstä lopulta paneksen? Ihmistä hänestä vaan ei tule milloinkaan maailmassa.

KORTESUO. No, miehet, mitäs te niin totisen näköisiä olette? Ettehän vaan liene täällä kinailleet taaskin?

ANNA LIISA. Kuinkas sitten! Jumalan onni, että tulitte kotiin, isä. Ei tiedä, mitä täällä muuten olisi tapahtunutkaan.

RIIKKA. Ettäkö yritti jo tappelu tulla?

ANNA LIISA. Ei paljonkaan puuttunut. Minä täällä jo olin pahemmassa kuin pulassa heidän kanssaan. Niin,--ettekös ole nyt vähän hämillänne molemmat koko jutusta?

KORTESUO. Vai tappelua hieroitte? Jopa te nyt vallan! Järkevät miehet.

ANNA LIISA. Kuuletteko, mitä isäkin sanoo. Järkevät miehet eivät sillä tavoin menettele. Ja olettehan te järkeviä molemmat, ettekä mitään tappelupukaria, eikös niin?

RIIKKA: Mistä ihmeeltä teille on tullut tuo viha väliin? Neljä vuotta on Mikko ollut seutuvilta poissa--jos jotain vanhaa rettelöä on ollutkin, niin johan sen olisi pitänyt unohtua.

MIKKO. Ei se mitään vanhaa vihaa ole, nyt se vasta on syntynyt.

KORTESUO. Vanhaa tai uutta, niin sopikaa pois. Suuttukaa ja leppykää, elkääkä antako auringon laskea vihanne yli, sanoo apostoli Paavali.

JOHANNES. Minä puolestani en riitaa halua.

KORTESUO. Mikosta se lähtee, minä arvaan. Kuulepas, veli hopea, sinussa taitaa olla vähän äitisi luontoa. Suo anteeksi, mutta minä tunnustan suoraan, että sitä eukkoa minä en koskaan ole oikein kärsinyt. Siellä hän muuten taaskin näkyi seisoskelevan kartanolla.

MIKKO. Mitä pahaa hän teille on tehnyt, kosk'ette voi häntä kärsiä?

KORTESUO. Ei mitään pahaa, eipä siltä, ei mitään pahaa.

MIKKO. Mutta hyvää.--Niin juuri, hyvää hän teille on tehnyt, mutta siitä te ette edes tiedäkään.

KORTESUO. Enpä tosiaan tiedä, että hyvääkään.

MIKKO. Tahdotteko kuulla, niin kerron.

ANNA LIISA. Mikko--tiedätkös että täällä huomenna tanssitaankin? Vieläkö osaat? Sinähän ennen olit siinä niin mainio. Me molemmat-- meidän täytyy koetella, käykö meiltä yhtä hyvin kuin silloin.

MIKKO. Sinä tahdot--? Ymmärränkö sinua oikein--?

ANNA LIISA. Niin--minä tahdon tanssia sinun kanssasi huomenna.

JOHANNES. Kuinka, Anna Liisa? Äskeisen kahakan jälkeen sinä tuommoisia ehdottelet? Sitä en olisi uskonut.

ANNA LIISA. Nehän jo sovittiin, ne äskeiset kahakat. Sovittiin ja unhotettiin. Eikös niin, Mikko? Eihän me nyt enää riidellä? Hyviä ystäviä ollaan taas.

MIKKO. Niin sinäkö ja minä?

JOHANNES. Teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa. Ei tarvitse olla vihassa--eikä ystävyydessä liioin.

ANNA LIISA. Ei, ei! Sovinnossa minä vaan tarkoitinkin. Sovinnossa, niinkuin vanhat tutut ainakin. Ethän sinä sitä paheksu, Johannes? Vai kuinka?

MIKKO. Sinä koetat mielistellä meitä molempia? Sillä et pitkälle pääse. Toista taikka toista--mutta ei molempia.

JOHANNES. Pysy erilläsi hänestä, Anna Liisa, se on parasta.

ANNA LIISA. Huomenna vähän pyörähyttelen hänen kanssaan. Ei se ole sen vaarallisempaa. Hän lupaa sitten olla ihmisiksi koko illan.

MIKKO. Ahaa--minä huomaan! Se oli vaan koukku. Kas, kuinka osasi olla viisas. Mutta narraa sinä muita, elä minua. En ole minä niitä miehiä, joita nenästä vedetään. Ja tästä muuten teen nyt lopun. Ei auta muu kuin suora puhe.

ANNA LIISA. Mikko, ei vielä! Ei vielä--ylihuomenna vasta!

MIKKO. Sitä ei jätetä ylihuomiseen. Nyt se on tapahtuva.

ANNA LIISA. Mikko!

JOHANNES. Mikä sinun on, Anna Liisa? Mitä sinä pelkäät?

ANNA LIISA. En mitään--en mitään. Ole minulle tukena, Johannes. Nyt se tulee--

KORTESUO. Minä en tästä, perhana ollen, ymmärrä, en hölyn pölyä. Mistä sinä teet lopun? Ja mistä sinä puhut suoraan? Onko jotain salattu minulta, niin ilmoita, ja ilmoita heti.

ANNA LIISA. Elä anna hänen puhua, Johannes, elä anna hänen puhua. Koeta tukkia hänen suunsa.

JOHANNES. Mitä varten--? Selitä!

MIKKO. Asian laita on semmoinen, isäntä, että Anna Liisa oli minun morsiameni noin neljä vuotta sitten. Minä tulin häntä nyt hakemaan. Mutta tuo tuolla on sillä aikaa sotkenut meidän välimme.

KORTESUO. Anna Liisa sinun morsiameni? Sen sinä valehtelet.

RIIKKA. Herra tule ja siunaa! Kaikkea minun pitää kuullakin. Anna Liisa, joka silloin oli vasta viidentoista vanha. Elä usko, Johannes, semmoisia. Ei ne ole kuin joutavia lörpötyksiä. Minä takaan, ettei niissä ole mitään perää. Sen olisi kyllä huomanneet muutkin, jos heidän välillään jotain sentapaista olisi ollut.

MIKKO. Ettepäs huomanneet. Me osasimme sen niin hyvin peittää, ettei ollut kellään ei aavistustakaan.

KORTESUO. Herkiä, Mikko, hyvällä, taikka minä suutun. Minunko tyttäreni olisi ollut salaisissa suhteissa rengin kanssa? Hyi, häpeä! Häpeä semmoisia valheita levitellessäsi. Ja olisi se sitten jostakusta muusta tyttöhäiläkästä. Mutta Anna Liisasta, jonka kaikki ihmiset tietävät ja tuntevat vakavimmaksi ja siivoimmaksi tytöksi koko tällä paikkakunnalla. Että sinä ilkiätkin! Häpeä vähän, sanon vielä kerran.

MIKKO. Kysykää Anna Liisalta, olenko puhunut totta vai valhetta.

RIIKKA. Etkö sinä saa suutasi auki, tyttö? Tuolla tavalla annat itseäsi herjata.

KORTESUO. Puolusta itseäsi, Anna Liisa.

JOHANNES. Sano, että hän valehtelee, ja minä uskon sinua.

ANNA LIISA. Voi, hyvä Jumala!

JOHANNES. Rohkeutta vaan. Elä pelkää, ei sinulla ole tässä mitään hätää. Luota meihin.

KORTESUO. Ihme paikka! Vastaahan toki! Kenen morsian olet, Johanneksenko vai hänen tuolla?

ANNA LIISA. Johanneksen. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta. Silloin olin vaan lapsi--ymmärtämätön lapsi--vasta viisitoistavuotias.

RIIKKA. Siinä sen nyt kuulette.

ANNA LIISA. Elä hylkää minua, Johannes. Voi, elä hylkää!

JOHANNES. Ole rauhassa, kun sinulla ei ole mitään omallatunnollasi.

KORTESUO. Minä otin sinut vastaan täällä, Mikko, niinkuin vanhan tuttavan ainakin, ja entisen palvelijan. Mutta tänlaisia juonia kun rupeat pitämään, täytyy minun kieltää sinulta taloni. Sillä minä en niitä siedä semmoisia.

MIKKO. Anna Liisa--jatkatko sinä, vai onko minun vuoroni puhua? Vielä voit antaa asialle toisen käänteen, jos tahdot. Se on omassa vallassasi.

RIIKKA. Mitä, herran nimessä, ne tarkoittavat nuo uhkaukset? Et suinkaan sinä häntä väkisen saa, sen mahtanet toki käsittää.

MIKKO. Minä en luovu Anna Liisasta. Minä en anna häntä toiselle, sillä hän on niin hyvä kuin minun vaimoni--jos kohta ei olekaan vielä papin edessä seisottu.

JOHANNES. Hänen vaimonsa? Anna Liisa onko se totta? Sano pian!

RIIKKA. Sinä hävytön mies!

KORTESUO. Ota takaisin nuo sanat heti paikalla. Taikka tässä ei kunnian kukko laula. Ota takaisin nuo sanat, kuuletko sinä? Ja sitten polvillesi! Maahan tuohon pyytämään anteeksi, Anna Liisalta ensin, sitten meiltä.--muuten--muuten--

MIKKO. Joko nyt taivut, Anna Liisa? Vai ilmoitanko kaikki?

ANNA LIISA. Peto! Tapa minut yksin tein!

MIKKO. Eikö vieläkään? Niinkö sinulla on kova luonto? Sitten ei auta muu kuin lyödä viimeinen valtti pöytään. Mutta syytäkin itseäsi! (Menee ovelle.)

ANNA LIISA. Mitä aiot--?

MIKKO (aukaisee oven, huutaa ulos). Äiti--sisään!

RIIKKA. Hussoko? Häntä täällä vielä tarvittiin! Kuuluttaa ympäri kylän kaikki, mitä tapahtuu, ja lisää kanssa.

ANNA LIISA. Nyt se on lopussa, Johannes.

JOHANNES. Mikä on lopussa?

ANNA LIISA. Kaikki, kaikki!

JOHANNES. Sinä et vastannut minulle. Oliko totta, mitä hän äsken sanoi?

ANNA LIISA. Voi, että maa minut nielisi!

JOHANNES. Anna Liisa.--vastaa, taikka minä tulen hulluksi.

MIKKO. Sisään, sisään!

HUSSO. Tulenhan minä, kun joudun. Joko täällä sitten ollaan selvillä?

MIKKO. Ei vielä. Mutta kohta. Saatte kertoa nyt, mitä tiedätte.

HUSSO. Siihenkö sitä tultiin kumminkin? Enkös minä jo sanonut. Ei se anna hevillä perään.

KORTESUO. Hussolla ei minun tietääkseni ole täällä mitään tekemistä. Ja minä puolestani näkisin kernaammin, että hän menisi tiehensä.

HUSSO. Siinä nyt kuulit, Mikko. Näin he meitä kohtelevat. Näin he ovat minua koko ajan kohdelleet. Ei sisään käsketä, ei istumaan pyydetä. Semmoinen on kiitos siitä, että olen heidän tyttärensä pelastanut häpeästä ja kuritushuoneesta.

RIIKKA. Hyvä Jumala--ovatko he menettäneet järkensä, nuo molemmat!

KORTESUO. Punnitse sanojasi, eukko. Tämä juttu ei lopu tähän, sen lupaan.

RIIKKA. He ovat panneet tuumansa tukkoon, äiti ja poika! No, ei kiitetä! Antaapas olla, mitä tästä vielä tulee.

KORTESUO. Tämä juttu ei lopu tähän. Minä vedän heidät edesvastaukseen!

HUSSO. Vie oikeuteen, jos uskallat! Minä pysyn puheessani. Sanon siellä niinkuin täälläkin, että Hämeenlinnassa istuisi tyttösi huomenna tänäpäivänä ilman minua, niin totta kuin minä tässä seison. Minua juuri,--minua, eukkopahaa, hän saa kiittää siitä, että on vapaalla jalalla. Ja millä hän on minulle sen palkinnut? Ei millään.--ei kerrassa millään. Joskus on jonkun vaaterepaleen antanut, siinä kaikki. Uskokaa jos tahdotte, mutta niin on asiat!

KORTESUO. Sinä olet pelotellut häntä tuolla konnan koukulla ja kiskonut häneltä lahjoja? Hyvä että tuli tiedokseni--

HUSSO. Jonkun vaaterepaleen, niinkuin sanoin, ei mitään muuta. Ja näin kauvan, neljä vuotta, minä yhtäkaikki olen pitänyt sitä salassa, en henkeä ole vetänyt koko jutusta yhdellekään ihmiselle. Anna Liisa on saanut käydä kunniallisesta talontyttärestä, eikä hän ole tietävinäänkään, vaikka lapsi, jonka hän hengiltä otti, makaa kuusen alla metsässä, vähän matkaa täältä.

RIIKKA. Tuommoisia hän uskaltaa sanoa meille vasten silmiä!--Ajakaa hänet ulos, miehet. Tarttukaa käsikynkistä kiinni ja viekää pellolle mokoma heittiö.

MIKKO. Ei, niin kauvan kuin minä olen tässä.

HUSSO. Ajakaahan minut vaan ulos, ajakaahan! Silloin menen suoraa päätä vallesmanniin ja ilmoitan hänelle paikan. Kaivettakoon ruumis ylös, niin nähdään, olenko valehdellut.

RIIKKA. Jos sieltä lapsen ruumis löytyykin, niin on se jonkun muun, ei Anna Liisan.

HUSSO. Siitä vallesmanni ja korkea oikeus kyllä ottaa selvän, ellei Anna Liisa hyvällä tunnusta. Mutta eipä hän kykene tässäkään väittämään vastaan. Siinä seisoo vaan kuin tuomittu. Niin, olisit uskonut minua ja pysynyt kiinni Mikossa, ettet olisi ruvennut riiailemaan toisten kanssa, niin et olisi tähän pulaan joutunut. Ei milloinkaan maailmassa olisi mitään tullut ilmi.

JOHANNES. Sinä kuulet, mistä he sinua syyttävät, etkä virka sanaakaan. Eihän siinä ole mitään perää--ei pienintä alkuakaan, eihän ole?

MIKKO. Nyt tiedätte, kuinka asian laita on. Antakaa Anna Liisa suosiolla minulle, isäntä. Ei siinä muu tule neuvoksi kumminkaan. Silloin kaikki vielä voi kääntyä hyvin päin.

ANNA LIISA. Hänelle? Ei ikinä! Ennen vaikka mitä--

RIIKKA. Mitä sinä sanoit, Anna Liisa? Puhu kovempaa, että muutkin kuulevat. Elä pelkää, lapsikulta, elä ensinkään pelkää. Ei noita valheita hullukaan usko.

KORTESUO. Sinä olet viaton, Anna Liisa, minä tiedän, että sinä olet viaton. Tahdon vaan kuulla sen omasta suustasi, ennenkuin toimitan heille ansaitun rangaistuksen. Sinä olet aivan viaton, eikö niin?

JOHANNES. Vastaa, Jumalan tähden, vastaa!

RIIKKA. Mitä tuota kysyykään. Kiusaatte häntä vaan suotta. Puolipyörryksissä on raukka muutenkin, näettehän sen.

KORTESUO. Vaiti, ja anna minun puhua. Rohkaise mieltäsi, Anna Liisa, ei saa noin hämmentyä. Tulet sinä vielä oikeuden edessäkin vastaamaan puolestasi, saatikka nyt tässä.

ANNA LIISA. Voi, armollinen Jumala!

KORTESUO. Onhan se pelkkää valhetta kaikkityyni, alusta loppuun? Sano vaan: on, en sinulta sen pitempiä selityksiä pyydä.

RIIKKA. Hyvä, rakas lapsi, etkö sinä kuule, mitä isä pyytää. »On valhetta»--ne sanat kun vaan saisit esille.

JOHANNES (raskaasti). Hän ei saa niitä sanotuksi!

KORTESUO. Anna Liisa, mitä tämä on? Etkö kuule, vai etkö tajua?

ANNA LIISA. Isä--anteeksi, isä!

KORTESUO. Sinua ei syyttömästi tuomita, ole ihan huoleti. Ja edesvastaukseen he tulevat.

ANNA LIISA (vaipua polvilleen). Äiti--isä--Johannes, armahtakaa!

KORTESUO. Armahtakaa? Mitä armahtakaa? Jos sinä kerran olet syytön, niin.--(vaipuu vavisten penkille), mitäs minä ajattelinkaan sanoa? Riikka--onhan hän syytön?

RIIKKA. Herra Jumala--elä sitä epäile!

KORTESUO. Tule tänne, lapseni, tänne! Elä ole siellä maassa. Ei se ole sinun paikkasi. Et sinä ole semmoisia tehnyt. Meidän, vanhempiesi silmien alla sinä olet elänyt. Tule tänne, tule! Elä pelkää noita. Minä ajan heidät pois. (Nousee). Valehtelijat, roistot, ulos! Tuolla ovi, ulos molemmat!

ANNA LIISA. Isä, isä--antakaa heidän olla. Ei he ole valehdelleet. Se on kaikki totta.

KORTESUO. Totta? Mikä?

ANNA LIISA. Kaikki on totta, mitä he tässä ovat kertoneet.

RIIKKA. Sekinkö, että--että olet tappanut lapsesi?

ANNA LIISA. Niin, niin! Sekin on totta. Tehkää minulle nyt mitä tahdotte.

RIIKKA. Herra hyvästi siunaa ja varjele.

JOHANNES. Sinä? Sinä, Anna Liisa?

KORTESUO. Kuinka hän sanoi? Minä varmaan olen sekaisin päästäni. Mitä hän puhui? Sanoiko, että on--että hän on murhannut lapsensa?

ANNA LIISA. Isä--! kuulkaa minua, isä--

KORTESUO. Murhannut lapsensa?--Murhannut! Ja kaikki nämä vuodet teeskennellyt edessäni. Pettänyt minut, pettänyt meidät kaikki! Käärme! (Hapuilee kirvestä penkiltä.)

ANNA LIISA. Äiti--äiti!

KORTESUO. Käärme, minä tapan sinut!

RIIKKA. Isä--! Jumalan tähden, miehet, auttakaa!

MIKKO. No noh! Hillitkääpä mieltänne, isäntä! Kirves tänne!

KORTESUO. Minä tapan sinutkin. Molemmat minä tapan.

RIIKKA (tarttuu Anna Liisaan). Pois, onneton, pois, siksi kuin hänen vihansa lauhtuu. Pois, pois! (Vie hänet ulos.)

MIKKO (vääntää kirveen hänen käsistään ja viskaa sen lattiaan). Te ette tapa Anna Liisaa, ettekä minua liioin. Asia ei sillä parane.

(Kortesuo putoo penkille istumaan.)

JOHANNES. Ei parane enää millään. Kaikki on lopussa!

Esirippu alas.

KOLMAS NÄYTÖS.

(Sama tupa. Riikka seisoo ikkunassa oikeaan ja tähystelee ulos.)

RIIKKA. Niin istuu kuin kuvapatsas. Ei niin että kättä liikuttaisi.

KORTESUO (tulee sisään). Lähetin hakemaan sekä Johannesta että Mikkoa. Jotain selvyyttä tästä pitää tuleman, illalla kun jäi kaikki kesken.

RIIKKA. Anna Liisa vaan ei paikaltaan hievahda. Koko yön hän nyt on istunut tuolla rannalla yhtämittaa.

KORTESUO. Hae hänet sisään sieltä.

RIIKKA. Voi, kun olen käynyt houkuttelemassa monet kerrat, mutta enhän tuota saa tulemaan.

KORTESUO. Mitä hän sanoo?

RIIKKA. Ei mitään. Katsoa tuijottaa vaan eteensä silmät levällään eikä tajua, vaikka hänelle mitä puhelisi. Jotain hän siellä hautoo mielessään.

KORTESUO. Mitä se olisi?

RIIKKA. Kun ei vaan hyppäisi järveen lopulta. Sitä tässä olen seisonut ja vahtinut kaiken aikaa eilisestä saakka, niin etten ole silmiäni ummistanut.

KORTESUO. Se se vielä puuttuisi! Itsemurhan kun tekisi onneton, kaiken muun hyvän lisäksi.

RIIKKA. Sinäkin hänet säikytit niin pahasti illalla. Miltähän sinusta tuntuu, jos tyttö raukka vielä menee sekaisin päästään.

KORTESUO. Kas niin! Minunko syykseni se nyt käännetään kaikki?

RIIKKA. Eipä niin sinunkaan syyksesi. Mutta olisit sinä saanut häntä hiukan ihmisiksi kohdella yhtäkaikki. Oma lapsesi hän kumminkin on.

KORTESUO. Sen vuoksihan minun juuri tulee häntä kurittaa. Mitä välittäisin minä hänen rikoksestaan, jos hän olisi ventovieras? Mitä jo vaan!

RIIKKA. On hän, poloinen, mahtanut kärsiä tarpeeksi asti näinä vuosina. Ei siinä sinun kuritustasi enää kaivata.

KORTESUO. Hänkö kärsiä? Kyllä kai! Olisiko hän silloin sitä niin salannut ja peitellyt? Ja niin teeskennellyt? Saakeli soikoon, kun sitä ajattelen--!

RIIKKA. Sinä et, ukko parka, niitä asioita ymmärrä.

KORTESUO. Ymmärrätkö sinä muka sitten paremmin? Sano!

RIIKKA. Luulenpa melkein.

KORTESUO. Sinä ehkä tiesit asiasta? Hän varmaankin oli sinulle kertonut? Minua vaan vedettiin nenästä yksissä tuumin. Tunnustapa--tunnusta heti-- taikka minä--!

RIIKKA. No niin! Alahan nyt pauhata taas. Niinkuin ei tässä olisi ikävää mieltä yltäkyllin jo muutenkin.

KORTESUO. Etkös tiennyt siitä? Sano!

RIIKKA. Enkä tiennyt, kah! En tiennyt enempää kuin sinäkään. Eläkä tuossa nyt intoile turhanpäin.

KORTESUO. Mutta äitinä sinun olisi pitänyt tietää, millä jäljillä tyttäresi on.

RIIKKA. Mistäpä minä osasin semmoista ajatellakaan.

KORTESUO. Huomaahan sitä, kun kerran on silmät päässä.

RIIKKA. Etpä tuota huomannut sinäkään. Yhden verran hän oli sinun nähtävissäsi kuin minunkin.

KORTESUO. Mutta sinun asiasi oli pitää huolta tytöstä eikä minun. Ymmärrätkös?

RIIKKA. Ymmärrän, ymmärrän! Ja lopeta nyt, hyvä ihminen. Ellet herkiä kiukkuilemasta, niin ei tule parempaa selvyyttä nyt kuin eilenkään, sen minä sanon. Suotta vaan laitoit hakemaan Johannesta ja Mikkoa.

KORTESUO. Kuka tässä kiukkuilee, sinä vai minä?

RIIKKA. Ei riidellä. Asia ei sillä parane kumminkaan.

KORTESUO. Millä se sitten paranee? Jos tiedät, niin sano.

RIIKKA. Vaiti nyt! Täällä tulee Johannes.

JOHANNES (tulee). Mitäs tänne kuuluu?

RIIKKA. Huonoa vaan, mitäs muuta. Ukko tuossa riitelee, ja Anna Liisa--(pyyhkii kyyneleitään) taitaa olla ihan mennyttä kalua.

JOHANNES. Hän näkyi istuvan rannalla. Ei älynnyt minua, vaikka kuljin siitä ohitse.

RIIKKA. Eihän se, poloinen, näe eikä kuule enää mitään. (Itkee ja tähystelee ulos.)

KORTESUO. Kuinkas nyt teemme, Johannes? Sinä, tietystikin, tahdot purkaa Anna Liisan kanssa?

JOHANNES (painuneella mielellä). Eihän siinä ole muu edessä. Hän ei ole se ihminen, jona häntä pidin.

KORTESUO. Niin, niin! Hän tekeytyi toiseksi, kuin mitä hän oli. Petti meidät kaikki.

JOHANNES. Senpä vuoksi juuri--senpä vuoksi tämä isku oli niin kova kun uskoi hänen olevan parhaimman kaikista. Ja nyt yht'äkkiä tulee tietämään, että onkin ihan päinvastoin. Että hän on huonoin ja että pahin tyttöhäiläkkä on kuin enkeli hänen rinnallaan. Se se tahtoi viedä minulta aivan järjen eilen illalla. Enkä tiedä, olenko vieläkään täydessä tolkussani. Tuolla olen kävellyt metsässä kaiken yötä, pieksänyt puita ja pieksänyt maata, jos kuka olisi nähnyt, niin hulluksi varmaan olisi luullut.

KORTESUO. Onhan se koskenut sinuunkin, kyllä sen ymmärrän.--Vaikka-- toiselta puolen mikäs sinulla sentään on hätänä. Pääsethän sinä hänestä erillesi, saat toisen ja paremman sijaan--

JOHANNES. En rupea minä niihin puuhiin enää tuon koomin. Tästä ensimmäisestä yrityksestä sain jo kylläni.

KORTESUO. Rupeat hyvinkin. Annahan olla kun vähän aikaa kuluu, että tämä alkaa haihtua mielestäsi.

JOHANNES. Ei se ikinä haihdu.

KORTESUO. Niin sinä nyt luulet, mutta kyllä minä tiedän. Ei, sanon vieläkin, ei sinulla ole hätää. Toista meidän, vanhuksien, jotka tähän saakka olemme eläneet rehellisinä ja kunniallisina ihmisinä, emmekä suinkaan ole kenellekään vääryyttä tehneet. Ja nyt loppuiällä saamme tämmöisen häpeän--arvaapas, miltä se tuntuu.

JOHANNES. Niin, mutta syyttömäthän te olette, sen jokainen tietää, joka teidät tuntee.

KORTESUO. Syyttömät olemme, sen uskallan sanoa Jumalankin edessä. Emme me kumpikaan ole häntä semmoiseen opettaneet. Mutta mitä se auttaa. Maailma tuomitsee tapansa mukaan, ei se siihen katso.

JOHANNES. Mutta tarvitseeko maailman tätä tietää? Eihän se asiaa enää paranna kumminkaan.

RIIKKA. Voi, jospa sen saisikin vielä siihen painumaan. Että pelastuisi tuo onneton vankilasta edes.

JOHANNES. Minun kauttani ei mitään tule ilmi. Siihen saatte luottaa.

KORTESUO. Kiitos siitä lupauksesta! Minä tiedän, että sinä pidät sanasi.

RIIKKA. Mutta kuinkas tehdään tänäpäivänä?

KORTESUO. Niin, sitä vastenhan minä oikeastaan lähetin sinua hakemaan. Meidän pitäisi kait mennä estämään kuulutuksia?

JOHANNES. Emme me nyt jaksa, isäntä. Antaa kuuluttaa. Puretaan sitten jäljestäpäin kaikessa hiljaisuudessa.

RIIKKA. Entäs kun tänne tulee vieraita?

JOHANNES. Tulkoon. Emme ilmoita vielä mitään. Siitä vaan nousisi turhaa hölyä. Kyseltäisiin, ihmeteltäisiin--ja juoruttaisiin loppumattomiin.

KORTESUO. Ja mitäpä ihmiset sillä tiedolla tekevät. Ennättävät he sen kuulla sittenkin.

RIIKKA. Ehkei sentään niin pahasti käy kuin miltä ensin näytti. Koska nyt Johanneskin meitä näin auttaa.

KORTESUO. Kun tulisi se Mikko, että saisimme tuumata hänenkin kanssaan.

JOHANNES. Mikkoako odotatte? Sitten lähden minä pois.

KORTESUO. Elä lähde. Täytyyhän sinun olla täällä, kun vieraat tulevat, ettei mitään epäluuloa herää.

JOHANNES. Minä en siedä nähdä sitä miestä. Vihani rupeaa kiehumaan, kun vaan ajattelenkin häntä.

KORTESUO. Jospa nyt kumminkin tekisit meille sen hyvän työn, Johannes. Että yhden päivän vielä olisit saman katon alla hänen kanssaan.

JOHANNES. Ja kuuntelisin hänen ilkkumisiaan? Katselisin hänen voitonriemuaan? En, vaikka mikä olkoon! Elkää pyytäkökään.

RIIKKA. Olkaas nyt--! Hän nousi ylös--. Pian, pian--hän menee järvelle päin. Nyt olemme hukassa! (Juoksee ulos.)

JOHANNES. Anna Liisa--?

KORTESUO. Hän hukuttaa itsensä! Herra armahtakoon!--Voi.--jalkani hervahtuivat--(Tahtoisi rientää ulos, vaan ei kykene, hervahtaa alas polvilleen.)

JOHANNES. Elkää hätäilkö. Minä juoksen avuksi. (Juoksee ulos.)

KORTESUO. Juokse,--juokse kiiruusti! Ennättävätkö he? (Menee ikkunaan, pui nyrkkiä.) Anna Liisa! Koetapas! Veneellä hän aikoo päästä syvemmälle.--Juoskaa--ottakaa toinen vene!--No niin, niin! Hyvin käy, Jumalan kiitos. (Mikko tulee.)

KORTESUO (yhä ikkunassa). Jumalan kiitos, he saivat hänet kiinni. Ei hätää enää! (Kääntyy.) Mikko, johan sinä olet täällä.

MIKKO. Te laitoitte minua hakemaan?

KORTESUO. Laitoinhan minä. Minä, näes, ajattelin kysyä sinulta, vieläkö pysyt eilisessä puheessasi? Että tahdot Anna Liisan vaimoksesi?

MIKKO. Tietysti. En suinkaan minä nyt tällä välin ole mieltäni muuttanut, kun sitä en kerran neljässä vuodessa ehtinyt tehdä.

KORTESUO. Niinpä sinä nyt saat hänet.

MIKKO. No, joko viimeinkin!

KORTESUO. Emme pane enää vastaan, ei Johannes enemmän kuin minäkään. Heti kun entinen kuulutus on purettu, saat mennä hänen kanssaan pappilaan. Koetetaan pitää koko tuo onneton juttu salassa edeskinpäin, jos mahdollista. Johanneskin lupasi olla siitä puhumatta.

MIKKO. Kas niin! No sittenhän on kaikki hyvin. Kävi juuri niinkuin minä sanoin. Olisitte vaan heti uskoneet minua, niin vähemmällä ikävällä olisi päästy. Mutta kaks' niistä. Pian ne unohtuvat, eikös niin?

KORTESUO. En luule, että unohtuvat. Hautaan tämä kolahdus minut vie, en minä tästä enää toinnu, sen saatte nähdä. Kuinka sitä tänlaisessa alituisessa pelossa jaksaisi elää?