Part 81

Tehtyään työtä talonpoikien päivällisaikaan saakka hän lähti riihestä Fjodorin kera ja pysähtyi juttelemaan tämän kanssa puimatantereelle tehdyn, siemenviljaksi tarkoitetun, säännöllisen muotoisen keltaisen ruisauman viereen.

Tämä talonpoika oli siitä syrjäkylästä, missä Levin oli aiemmin luovuttanut maansa talonpoikien viljeltäväksi yhtiöperusteilla. Nyt se oli vuokrattuna eräälle talolliselle.

Levin johtui keskustelemaan Fjodorin kanssa tuosta maasta ja kysyi häneltä, eikö Platon, samasta kylästä oleva varakas ja hyvä talonpoika, aikonut ottaa sitä ensi vuodeksi.

-- Kallis vuokra, mistäpä Platon sen maksaa, Konstantin Dmitritsh, vastasi talonpoika karistellen tähkiä hikiseltä poveltaan.

-- Maksaahan Kirillovkin!

-- Mitjuha (niin nimitti ukko ylenkatseellisesti talollista) on toista maata, Konstantin Dmitritsh! Se mies kiristää rahat pois eikä sääli tätä talonpoikia. Mutta Fokanytsh-setä (niin hän nimitti Platon-ukkoa) ei rupea nylkemään toista. Milloin jättää velaksi, milloin heittää koko saatavat sikseen. Pitää ihmisenä köyhempäänsäkin.

-- Mitä varten hän jättää saataviaan perimättä?

-- No se on niin, että ihmisiäkin on niin monenlaisia. Toinen, niin kuin se Mitjuhakin, elää vain omat tarpeet mielessään ja ahtaa vatsansa täyteen, mutta Fokanyts -- se on rehti ukko. Se elää sieluaan varten. Pitää Jumalan mielessään.

-- Mitenkä niin... Jumalan mielessään? Sieluaan varten? sanoi Levin melkein huudahtaen.

-- Mitenkäkö? Totuudessa, Jumalan mielen mukaan. Niitä on monenlaisia ihmisiä. Niinhän te itsekin; ettehän tekään toiselle vääryyttä tee...

-- Niin, niin, hyvästi nyt! sanoi Levin kiihtymyksestä hengästyneenä, kääntyi ottamaan keppinsä ja lähti nopein askelin kotia kohti. Talonpojan lausumat sanat, että Fokanyts eli sieluaan varten, totuudessa ja Jumalan mielen mukaan, olivat herättäneet hänessä joukon ajatuksia, jotka olivat ikään kuin murtautuneet lukkojen takaa vapauteen ja lähtivät nyt samaan päämäärään pyrkien kiertämään hänen päässään, hänet valollaan häikäisten.

XII

Levin asteli pitkin askelin maantietä ja kuulosteli enemmänkin uutta mielentilaansa, jollaista ei ollut koskaan ennen kokenut, kuin ajatuksiaan, joita ei osannut vielä selvitellä.

Talonpojan lausumat sanat olivat vaikuttaneet hänen sielussaan kuin sähkökipinä, yhtäkkiä kirkastaen ja kooten yhteen kokonaisen lauman hajanaisia, voimattomia, erillään olleita ajatuksia, jotka eivät koskaan olleet lakanneet askartelemasta hänen mielessään. Nämä ajatukset olivat liikkuneet hänen mielessään silloinkin, kun hän oli puhunut maan vuokraamisesta.

Hän tunsi sielussaan jotain uutta ja tunnusteli sitä nauttien, tietämättä vielä mitä se oli.

"Elää Jumalaa eikä omia tarpeitaan varten. Mitä ihmeen Jumalaa? Voiko sanoa mitään järjettömämpää kuin mitä Fjodor sanoi? Hän sanoi, ettei pidä elää omia tarpeitaan varten, toisin sanoen, ei sitä varten, mitä me käsitämme ja mihin meitä vetää, mitä me haluaisimme, vaan pitää elää jotain käsittämätöntä varten, Jumalaa varten, jota kukaan ei voi käsittää eikä määritellä. Ja kuinkas oli? Enkö minä sittenkin ymmärtänyt noita Fjodorin järjettömiä sanoja? Ja epäilinkö minä niiden totuutta, pidinkö niitä tyhminä, epäselvinä tai harhaanjohtavina?"

"Ei, minä ymmärsin ja aivan samalla tavalla kuin hänkin, täysin selvästi, selvemmin kuin mitään koko elämässäni, enkä ole koskaan eläessäni epäillyt enkä voi epäillä sitä. Enkä minä yksin, vaan kaikki, koko maailma ymmärtää täydellisesti vain tämän ainoan asian, ei epäile sitä ja on siitä aina yhtä mieltä."

"Fjodor sanoi, että Kirillov, tilallinen, elää vatsaansa varten. Se on käsitettävää ja järjellistä. Emmehän me järjelliset olennot voi muuten elää kuin vatsaamme varten. Yhtäkkiä tuo samainen Fjodor sanoo, että on paha elää vatsaansa varten, että pitää elää totuutta ja Jumalaa varten, ja minä ymmärrän sen heti ensimmäisestä viittauksesta! Niin minä kuin miljoonat vuosisatoja sitten eläneet ja nykyään elävät ihmiset, henkisesti köyhät talonpojat ja asiaa ajatelleet ja siitä kirjoittaneet viisaat, jotka puhuvat samaa omalla epäselvällä kielellään, me olemme kaikki yhtä mieltä siitä, mitä varten on elettävä ja mikä on hyvää. Kaikilla ihmisillä on kuten minullakin vain yksi ainoa luja, epäilemätön ja selvä tieto; eikä sitä tietoa voi järjellä selittää: se on järjen ulkopuolella eikä sillä ole mitään syitä eikä sillä myöskään voi olla mitään seurauksia."

"Jos hyvällä on syynsä, se ei enää ole hyvää; jos sillä on seurauksensa, palkkansa, ei se myöskään enää ole hyvää. Hyvä on siis syiden ja seurausten ketjun ulkopuolella."

"Ja senhän minä tiedän, ja me kaikki tiedämme sen. Voiko olla mitään suurempaa ihmettä kuin se?"

"Ja minä kun etsin ihmeitä ja pahoittelin, etten nähnyt ihmettä, joka olisi saanut minut vakuuttuneeksi! Mutta tässähän on se ainoa mahdollinen, aina olemassa oleva, minua joka puolelta ympäröivä ihme, enkä minä ole sitä huomannut."

"Mikä ihme voi olla tätä suurempi?"

"Olenko tosiaan löytänyt kaiken ratkaisun, ovatko kärsimykseni nyt lopussa?" Levin ajatteli astellen pitkin pölyistä tietä huomaamatta kuumuutta tai väsymystä ja tuntien vain kärsimystensä päättyneen. Tämä tunne oli niin riemukas, ettei hän tahtonut voida uskoa siihen. Hän huohotti kiihtymyksestä, poikkesi tieltä metsään jaksamatta kävellä kauemmas ja istuutui haapojen varjoon niittämättömälle nurmelle. Hän otti hatun hikisestä päästään ja paneutui pitkälleen kyynärpäittensä varaan vehmaaseen metsäheinikkoon.

"Niin, täytyy tulla järkiinsä ja miettiä asiaa", hän ajatteli tuijottaen edessään olevaa lakoontumatonta heinää ja seuraten vihreää koppakuoriaista, joka kiipesi saran vartta pitkin, mutta pysähtyi nousussaan vuohenputken lehden estämänä. "Mitä minä olen löytänyt?" kysyi hän itseltään kääntäen vuohenputken lehteä sivuun, ettei se estäisi koppakuoriaisen kulkua, ja taivuttaen toisen heinänkorren saran luo, että koppakuoriainen voisi siirtyä siihen. "Mikä minua ilahduttaa? Mitä minä olen löytänyt?"

"Ennen minä sanoin, että minun kehossani, tuon ruohon ja tuon koppakuoriaisen ruumiissa (kas, sepä ei tahtonutkaan siirtyä, vaan levitti siipensä ja lensi pois) tapahtuu fyysisten, kemiallisten ja fysiologisten lakien mukainen aineenvaihdos; ja että kaikissa meissä -- haavoissa, pilvissä ja pilvenhattaroissakin -- tapahtuu kehitystä. Mitä kehitystä? Mistä mihin? Ikuinen kehitys ja taistelu... Ikään kuin ikuisuudessa voisi olla mitään suuntaa ja taistelua. Ja minä ihmettelin, etten minä ajatusponnistuksistani huolimatta löytänyt siltä tieltä elämän järkeä, omien mielihalujeni ja pyrkimysteni tarkoitusta. Nyt minä voin sanoa tietäväni elämäni tarkoituksen: se on elää Jumalaa ja sielua varten.

"Enhän minä ole löytänyt mitään uutta. Minä olen vain saanut tietää mitä tiedän. Minä olen oppinut ymmärtämään sen voiman, joka on menneisyydestä antanut minulle elämän ja antaa vieläkin. Minä olen päässyt petoksen vallasta, olen saanut tietää kuka on isäntä."

Hän kertasi lyhyesti mielessään koko parin viime vuoden aikaisen ajatuskulkunsa, jonka lähtökohtana oli ollut parantumattomasti sairaan, rakkaan veljen näkemisen herättämä selvä, torjumaton kuolemanajatus.

Silloin hän oli ensimmäisen kerran selvästi ymmärtänyt, että hänellä ja jokaisella ihmisellä oli edessään pelkkää kärsimystä, kuolemaa ja ikuista unohdusta, ja päättänyt, että niin oli mahdoton elää ja että täytyi saada elämälleen sellainen selitys, ettei se näyttäisi vain pahan hengen ilkeältä pilalta, tai ampua itsensä.

Mutta hän ei ollut tehnyt kumpaakaan, vaan oli yhä elänyt elämäänsä mietteineen ja tunteineen, olipa mennyt naimisiinkin ja saanut kokea paljon iloja ja ollut onnellinen, kun ei ollut ajatellut elämänsä merkitystä.

Mitä se merkitsi? Se merkitsi sitä, että hän oli elänyt hyvin, mutta ajatellut kehnosti.

Hän oli (sitä tiedostamatta) elänyt niistä henkisistä totuuksista, jotka oli imenyt jo äidinmaidossa, mutta ei ollut tunnustanut niitä ajattelussaan vaan karttanut niitä tarkasti.

Nyt hänelle oli selvää, että hän oli voinut elää vain niiden vakaumusten varassa, jotka hänelle oli kasvatuksessa annettu.

"Mitähän minusta olisi tullut ja kuinkahan olisin elämäni elänyt, jollei minulla olisi ollut noita uskonvakaumuksia, jollen olisi tiennyt, että täytyy elää Jumalaa eikä omia tarpeitaan varten? Minä olisin ryöstänyt, valehdellut ja murhannut. Minulla ei olisi ollut mitään siitä, mikä on ollut elämäni suurin ilo." Hän pinnisti mielikuvitustaan, mutta ei kuitenkaan voinut kuvitella mielessään sitä petomaista olentoa, joka hän olisi ollut, jollei olisi tiennyt, mitä varten eli.

"Minä etsin vastausta kysymykseeni. Mutta en saanut vastausta siihen ajatuksen tietä, -- ajatus ei ole yhteismitallinen sen kysymyksen kanssa. Vastauksen kysymykseeni antoi elämä itse minun tiedossani siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Enkä minä ole sitä tietoa mitenkään itse hankkinut, vaan se on annettu minulle ja kaikille muille, annettu siksi, etten olisi voinut ottaa sitä mistään.

"Mistä minä olisin sen ottanut? Olisinko järjelläni päässyt siihen, että pitää rakastaa lähimmäistään eikä kuristaa häntä? Se sanottiin minulle, kun olin pieni, ja minä uskoin sen iloisesti, sillä minulla oli se sama tieto sielussani. Mutta kuka sen on keksinyt? Ei järki. Järki on löytänyt olemassaolon taistelun ja lain, joka käskee kuristamaan kaikki ne, jotka ovat minun halujeni tyydytyksen esteenä. Sellainen on järjen päätelmä. Mutta lähimmäisenrakkautta järki ei ole voinut löytää, sillä sehän ei ole järjellistä."

"Mutta se on se ylpeys..." hän sanoi itselleen, kääntyi vatsalleen ja alkoi solmia heinänkorsia yhteen koettaen olla taittamatta niitä.

"Eikä se ole ainoastaan ihmisälyn ylpeyttä, vaan älyn tyhmyyttä. Ja ennen kaikkea se on älyn huijausta, juuri huijausta. Niin, juuri älyn vehkeilyä", toisti hän.

XIII

Levinin mieleen muistui eräs äskeinen Dollyn ja hänen lastensa kesken sattunut kohtaus. Lapset olivat yksin ollessaan ruvenneet paistamaan vadelmia kynttilän päällä ja kaatamaan maitoa ylhäältä toistensa suuhun. Dolly, joka oli yllättänyt heidät siinä työssä, oli alkanut Levinin kuullen selittää heille, kuinka paljon työtä aikuisille koitui kaikesta, mitä he tuolla tavoin rikkoivat, että se työ tehtiin heidän eteensä, ja että jos he rikkovat kuppeja, he saavat jäädä ilman teetä, koska ei ole astioita mistä juoda, ja kuinka he kaatamalla maitoa maahan jäävät ilman ruokaa ja saavat kuolla nälkään.

Leviniä oli kummastuttanut lasten kylmä ja alakuloinen epäusko näiden kuunnellessa äitinsä sanoja. He olivat nähtävästi vain pahoillaan siitä, että heidän hauska leikkinsä oli keskeytetty, eivätkä uskoneet mitään siitä, mitä äiti puhui. Eivätkä he voineetkaan uskoa, sillä eiväthän he voineet kuvitella, kuinka paljon he saivat osakseen, eivätkä sen vuoksi voineet käsittää, että se, mitä he hävittivät, oli juuri sitä, mistä he elivät.

"Sehän on kaikki selvää", ajattelivat he, "eikä siinä ole mitään hauskaa eikä merkillistä, sehän on aina ollut olemassa ja on vastakin. Se on aina vain yhtä ja samaa. Mitä me siitä, sehän on valmista; me tahdomme keksiä jotain omaa ja uutta. Me keksimme panna vadelmia kuppiin ja paahtaa sitä kynttilän päällä ja kaataa maitoa suihkuna toistemme suuhun. Se on hauskaa ja uutta ja aivan yhtä mainiota kuin juoda kupistakin."

"Emmekö me tee samoin, enkö minäkin ole tehnyt niin tutkiskellessani järjelläni luonnonvoimien merkitystä ja ihmisen elämän tarkoitusta?" Levin jatkoi mietteitään.

"Eivätkö kaikki filosofiset teoriat tee samoin johdattaessaan ihmistä outoa, hänelle epätavallista ajatuksen tietä sen tietämiseen, mitä hän jo ammoisista ajoista on tiennyt ja tietää niin varmasti, ettei voisi elääkään ilman sitä. Eikö jokaisen filosofin teorian kehittelyssä näy selvästi, että hän tietää edeltä käsin yhtä varmasti kuin talonpoika Fjodorkin -- eikä yhtään sen selvemmin -- elämän päätarkoituksen, ja tahtoo vain epäilyttävää järkeilyn tietä palata siihen, minkä kaikki tietävät?"

"Jospa koettaisi jättää lapset omiin hoteisiinsa ja antaa heidän itsensä hankkia ja tehdä astiansa, lypsää maitonsa ja niin edelleen. Rupeaisivatkohan he silloin riehumaan? He kuolisivat nälkään. Entä jos heidät jätettäisiin intohimojemme ja ajatustemme valtaan ilman mitään käsitystä ainoasta Jumalasta ja luojasta, ilman käsitystä siitä, mikä on hyvää ja ilman moraalisen pahan selitystä!"

"Koettakaa vain rakentaa jotain ilman näitä käsitteitä!"

"Me vain hajotamme, sillä olemme henkisesti ravitut. Lapsia todellakin!"

"Mistä minä olen saanut tuon talonpojalle ja minulle yhteisen riemullisen tiedon, joka yksin antaa minulle mielenrauhan? Mistä olen ottanut sen?"

"Minä, Jumalakäsitykseen kasvatettu kristitty, jonka koko elämä on ollut täynnä sitä henkistä hyvää, mitä kristinusko on minulle antanut, joka on elänyt ja elää sen hyvän varassa, minä tahtoisin lasten tavoin ymmärtämättömyydessäni hävittää sen, mistä elän. Mutta aina kun elämässäni koittaa merkittävä hetki, menen viluisten ja nälkäisten lasten tavoin Hänen luokseen ja tunnen vielä varmemmin kuin lapset, joita äiti toruu heidän vallattomuudestaan, ettei lapsekkaita, elämän ylenpalttisuudesta johtuvia hurjasteluyrityksiäni lueta minulle viaksi."

"Sitä tietoa, joka minulle on annettu, en ole saanut järjen tietä, vaan se on annettu minulle, ilmaistu minulle, ja minä tiedän sen sydämelläni, uskollani siihen tärkeimpään, mitä kirkkokin ensi sijassa tunnustaa."

"Kirkkoko? Kirkko!" toisti Levin itsekseen, kääntyi toiselle puolelle ja nojaten toiseen kyynärpäähänsä alkoi katsella kaukana joen takana kuljeskelevaa karjaa, joka laskeutui jokea kohti.

"Mutta voinko minä uskoa kaikkeen, mitä kirkko opettaa?" mietti hän koetellen itseään ja palauttaen mieleensä kaikkea sellaista, mikä voisi rikkoa hänen tämänhetkisen rauhansa. Hän alkoi varta vasten muistella niitä kirkon opinkappaleita, jotka olivat aina tuntuneet hänestä kaikkein oudoimmilta ja vietelleet häntä epäuskoon. "Luominen? Entä kuinka minä olen olemassaolon selittänyt? Olemassaolon kauttako? Vai tyhjästäkö? Entä perkele ja synti? Miten minä selitän pahan?... Vapahtaja?..."

"Mutta minähän en tiedä mitään muuta kuin sen, mikä minulle on annettu tiedoksi samoin kuin kaikille ihmisille."

Hänestä tuntui nyt siltä, ettei kirkon opissa ollut ainoaakaan kohtaa, joka olisi loukannut pääasiaa -- uskoa Jumalaan ja hyvään, ihmisen ainoaa kutsumusta.

Jokaiseen kirkon opinkappaleeseen saattoi sovittaa uskon totuuden palvelemiseen, omien tarpeidensa palvelemisen vastakohtana. Eikä yksikään niistä estänyt sitä, vaan oli päinvastoin tarpeellinenkin, jotta voisi tapahtua se maan päällä alituisesti havaittava ihme, että kukin yksittäinen ihminen miljoonien mitä erilaisimpien ihmisten kera -- tietäjien tai vähämielisten, lasten tai vanhusten, talonpoika Fjodorin, lankomies Lvovin, Kittyn, kerjäläisten tai kuninkaiden kera -- voi ymmärtää varmasti saman totuuden ja tavoitella samaa sielunelämää, jota varten yksin kannattaa elää ja jota me yksin pidämme arvossa.

Hän makasi nyt selällään ja katseli korkeaa pilvetöntä taivasta. "Minä tiedän kyllä, että siellä on ääretön avaruus eikä mikään kaartuva kansi. Mutta vaikka kuinka siristäisin silmiäni ja terästäisin katsettani, en voi nähdä sitä muuna kuin kaartuvana ja rajallisena, ja vaikka tiedänkin avaruuden olevan ääretön, olen epäilemättä oikeassa nähdessäni siellä lujan sinertävän taivaankannen, enemmän oikeassa kuin pinnistäessäni silmiäni nähdäkseni sitä kauemmas."

Levin oli jo lakannut miettimästä ja ikään kuin kuunteli vain salaperäisiä ääniä, jotka puhelivat jotain keskenään yhtaikaa iloisina ja huolissaan.

"Onko tämä tosiaan uskoa?" ajatteli hän eikä tahtonut tohtia uskoa onneensa. "Kiitos sinulle, Jumalani!" hän sanoi niellen kohoavat nyyhkytykset ja pyyhkien molemmin käsin kyyneleitä, joita hänen silmänsä olivat täynnä.

XIV

Levin katsoi eteensä ja huomasi karjalauman ja näki sitten omat rattaansa ja niiden eteen valjastetun Mustan sekä kuskin, joka karjan luo saavuttuaan puheli jotain paimenen kanssa; sitten hän kuuli jo läheltä rattaitten rätinän ja kylläisen hevosen pärskynnän. Mutta hän oli niin mietteidensä vallassa, ettei hänen mieleensäkään tullut ajatus, miksi kuski tuli häntä vastaan.

Hän muisti sen vasta silloin, kun kuski tultuaan hänen kohdalleen huusi hänen nimensä.

-- Rouva lähetti hakemaan. Tuli vieraita, herran veli ja kuka lie toinen herra.

Levin istuutui rattaille ja otti ohjat.

Hän oli kuin unesta herännyt eikä tointunut pitkään aikaan. Hän katseli lihavaa hevosta, joka oli reisien välistä ja kaulasta ohuessa vaahdossa, katseli vieressä istuvaa Ivan-kuskia, muisteli odottaneensa veljeään ja päätteli vaimonsa olevan huolissaan, kun häntä ei kuulunut kotiin. Hän koetti arvata kuka oli se vieras, joka oli tullut hänen veljensä kanssa. Sekä veli että vaimo ja tuo tietymätön vieraskin tuntuivat hänestä nyt erilaisilta kuin ennen. Hän luuli kaikkien suhteidensa olevan vastedes erilaisia.

"Sergein ja minun välillä ei enää tule olemaan tähänastista vierautta eikä väittelyä. Kittyn kanssa en enää koskaan riitele, koetan olla hyvä ja ystävällinen vieraalle, olipa se kuka hyvänsä, ja työväkeä, Ivania, kaikkia tulen kohtelemaan toisin kuin ennen."

Levin hillitsi kirein ohjaksin malttamattomuudesta korskuvaa, vauhtiin pyrkivää hyvää hevosta ja vilkuili vieressään istuvaa Ivania koettaen päästä keskusteluun hänen kanssaan. Ivan ei näyttänyt tietävän, mitä tekisi toimettomiksi jääneillä käsillään, ja paineli vähän väliä tuulessa lehahtelevaa paitaansa. Levin aikoi sanoa, että Ivan oli suotta sitonut kannatinhihnan niin korkealle, mutta se olisi voinut näyttää nuhteelta ja hän tahtoi päinvastoin puhutella renkiään ystävän tavoin. Mutta mitään muuta ei tullut hänen mieleensä.

-- Vetäiskää vähän oikealle, muuten menee kantoa vasten, sanoi kuski ja vetäisi toisesta ohjaksesta.

-- Ole hyvä ja pysy paikallasi äläkä opeta minua! sanoi Levin harmistuneena tuosta kuskin sekaantumisesta hänen asioihinsa. Aivan kuin aina ennenkin tuo puuttuminen sai hänet nytkin närkästymään, ja hän huomasi heti surukseen, kuinka suuresti oli erehtynyt luullessaan, että uusi mieliala saattaisi heti muuttaa hänet hänen joutuessaan kosketuksiin todellisuuden kanssa.

Tultuaan noin neljännesvirstan päähän kotoaan Levin näki Grishan ja Tanjan juoksevan vastaan.

-- Kostja-eno! Äiti ja isoisä tulevat myös ja Sergei Ivanovitsh ja vielä eräs vieras, kertoivat he kiiveten rattaille.

-- Kuka?

-- Kauhean pelottava mies! Tekee tällä lailla käsillään, sanoi Tanja matkien Katavasovia.

-- Vanha vai nuori? Levin kysyi nauraen Tanjan esitykselle, joka toi hänelle mieleen jonkun.

"Oi, kunpa vain ei olisi epämieluinen vieras", ajatteli Levin.

Heti kun oli tultu tien käänteeseen, Levin näki vastaantulijat ja tunnisti Katavasovin, joka käveli olkihattu päässä heiluttaen käsiään juuri niin kuin Tanja oli näyttänyt.

Katavasov puhui mielellään filosofiasta, vaikka olikin saanut käsityksensä siitä vain luonnontutkijoilta, jotka eivät olleet koskaan opiskelleet filosofiaa, ja Moskovassa Levin oli viime aikoina väitellyt paljon hänen kanssaan.

Ja heti tunnistettuaan hänet Levin muisti erään sellaisen väittelyn, jossa Katavasov ilmeisesti luuli päässeensä voitolle.

"Ei, en rupea enää mistään hinnasta kiistelemään tai lausumaan kevytmielisesti ajatuksiani", hän ajatteli.

Hypättyään alas rattailta ja tervehdittyään veljeään ja Katavasovia Levin kysyi vaimoaan.

-- Hän vei Mitjan hakaan. Aikoi laittaa hänet nukkumaan sinne, kun sisällä on niin kuuma, sanoi Dolly. Levin oli aina varoittanut viemästä lasta metsään, hän kun piti sitä vaarallisena, ja tuo tieto pahoitti hänen mielensä.

-- Kantelee sitä paikasta toiseen, sanoi ruhtinas hymyillen. -- Minä neuvoin kokeeksi viemään jääkellariin.

-- Hän aikoi tulla mehiläistarhalle. Hän luuli sinun olevan siellä. Me olemme sinne menossa, sanoi Dolly.

-- No, mitäs sinä harrastelet? kysyi Sergei Ivanovitsh jääden veljensä kanssa hiukan jäljemmäksi muista.

-- Enpä mitään erityistä. Taloushommia niin kuin ennenkin, vastasi Levin. -- Kai sinä nyt tulit pitemmäksi aikaa? Me olemme sinua niin odottaneet.

-- Pariksi viikoksi. On paljon työtä Moskovassa.

Veljesten katseet kohtasivat. Vaikka Levin aina ja erityisesti nyt halusi päästä hyviin ja ennen kaikkea välittömiin suhteisiin velipuolensa kanssa, hän tunsi nytkin, että hänen oli vaikea katsoa tätä silmiin. Levin loi katseensa maahan eikä tiennyt mitä sanoa.

Mietittyään sellaista keskustelun aihetta, joka miellyttäisi Sergei Ivanovitshia ja kääntäisi hänen huomionsa pois Serbian sodasta ja slaavilaiskysymyksestä, joihin hän oli viitannut mainitessaan Moskovan töistään, Levin alkoi puhua Sergei Ivanovitshin kanssa tämän kirjasta.

-- No onko ollut arvosteluja kirjastasi? kysyi hän.

Sergei Ivanovitsh myhähti tuon kysymyksen tahallisuudelle.

-- Kukaan ei piittaa sellaisesta, minä kaikkein vähiten, hän sanoi. -- Katsokaas, Darja Aleksandrovna, tulee sade, lisäsi hän osoittaen sateenvarjollaan haapojen latvojen yllä häämöttäviä vaaleita ukkospilviä.

Enempää ei tarvittu: kylmyys, jota Levin oli niin tahtonut välttää, pääsi taas vallalle veljesten kesken. Levin meni Katavasovin luo.

-- Teitte oikein, kun tulitte, hän sanoi vieraalleen.

-- Olin jo kauan aikonut tulla. Nyt saamme jutella ja tarkastella maailmaa. Oletteko jo lukenut Spencerin?

-- En, en kokonaan, sanoi Levin. -- Enkä minä hänellä enää mitään tee.

-- Miten niin? Sehän on mielenkiintoista. Miksi ei?

-- Niin, minä olen lopullisesti tullut vakuuttuneeksi siitä, etten saa häneltä enkä hänen kaltaisiltaan ratkaisua niihin kysymyksiin, jotka minua kiinnostavat. Nyt...

Mutta häntä ällistytti Katavasovin kasvojen tyyni ja iloinen ilme, ja hänen tuli sääli omaa mielialaansa, joka ilmeisesti olisi häiriytynyt näistä asioista keskustellessa; ja hän keskeytti puheensa.

-- No niin, puhutaan siitä myöhemmin, lisäsi hän. -- Jos aiotaan mehiläistarhalle, on mentävä tätä polkua, hän sanoi koko seurueelle.

Kun oli tultu kapeaa polkua pitkin niittämättömälle aukealle, joka oli toiselta puolen kirkkaana kukkivan horsman ja sen seassa rehottavan tummanvihreän pärskäjuuren peitossa, Levin pyysi vieraitaan istumaan nuorten haapojen sankkaan, vilpoiseen siimekseen, johon oli varta vasten asetettu penkkejä ja pölkkyjä mehiläisiä pelkäävien vieraiden varalle, ja meni itse tarhaan hakemaan lapsille ja aikuisille leipää, kurkkuja ja tuoretta hunajaa.

Koettaen liikkua niin rauhallisesti kuin suinkin ja kuulostellen yhä useammin ohi lentävien mehiläisten surinaa hän tuli polkua pitkin tuvalle. Eteisen ovella muuan mehiläinen sotkeutui hänen partaansa ja alkoi pöristä, mutta Levin päästi sen varovasti irti. Tultuaan viileään eteiseen hän otti seinältä puunaulaan ripustetun suojaharsonsa, pani sen päälleen ja meni kädet taskussa aidattuun tarhaan, jossa vanhat mehiläispesät olivat säännöllisissä riveissä niitetyn paikan keskellä, niinillä seipäisiin sidottuina. Kullakin niistä oli oma, Levinille tuttu historiansa. Punotun säleaidan seinämillä sijaitsivat nuoret, tämänvuotiset pesät. Mehiläispesien suulla vilisi kierteleviä, paikallaan tungeksivia ja tanssivia mehiläisiä ja kuhnureita, ja metsänlaidassa kukkivalta lehmukselta saalista noutavat työmehiläiset lentelivät koko ajan edestakaisin niiden lomitse.

Korvissa surisi lakkaamatta, ja tämä surina oli milloin uutteran, ohi lentävän työmehiläisen, milloin toimettomana juhlivan kuhnurin, milloin taas hätääntyneiden, omaisuuttaan viholliselta suojaavien, pistämään valmiiden vahtimehiläisten. Esteaidan luona istuva ukko, joka veisteli vannetta, ei huomannut Leviniä. Levin pysähtyi keskelle tarhaa eikä sanonut mitään.

Hän oli hyvillään, että voi olla yksin ja ottaa hieman etäisyyttä todellisuuteen, joka oli jo ehtinyt madaltaa hänen mielialaansa.

Hän muisti, että oli jo ehtinyt suuttua Ivaniin, ilmaista kylmäkiskoisuutta veljeään kohtaan ja puhua kevytmielisesti Katavasovin kanssa.

"Oliko se sittenkin vain hetken tunnelma, joka menee ohi jälkeä jättämättä?" hän ajatteli.