Part 80

Agafja Mihailovna poistui varpaisillaan huoneesta; lapsenhoitaja veti alas rullaverhon, ajoi kärpäset pois kehdon musliinikaihtimen alta, päästi ulos ikkunaruutuja hakanneen paarman ja istuutui sitten äidin ja lapsen luo leyhyttelemään kuihtunutta koivunoksaa.

-- Helle on, helle! Kunpa antaisi Jumala sateen tulla, sanoi hän.

-- Niin, niin, sh-sh-sh... Kitty vastasi vain keinutellen hiljaa vartaloaan ja puristaen hellästi pientä pulleaa kättä, joka oli ranteesta kuin näkymättömän rihman kiristämä ja jota Mitja hiljaa heilutteli, milloin avaten, milloin sulkien silmänsä. Tuo käsi ei antanut rauhaa Kittylle: hänen olisi tehnyt mieli suudella sitä, mutta hän pelkäsi herättävänsä lapsen. Viimein käsi lakkasi liikkumasta ja silmät painuivat umpeen. Vain silloin tällöin lapsi kohotti imiessään pitkät silmäripsensä ja katsahti äitiinsä kostein, puolihämärässä tummilta näyttävin silmin. Hoitaja lakkasi leyhyttelemästä ja torkkui. Yläkerrasta kuului vanhan ruhtinaan äänen jyminä ja Katavasovin nauru.

"Ovatpa päässeet keskusteluun ilman minuakin", ajatteli Kitty, "mutta ihme, ettei Kostjaa kuulu. On kai taaskin poikennut mehiläistarhaan. Vaikka onkin vähän surullista, että hän on siellä niin paljon, olen siitä kuitenkin hyvilläni. Se kiinnostaa häntä. Nyt hän on tullut paljon iloisemmaksi ja tyynemmäksi kuin keväällä. Silloin hän olikin niin synkkä ja rauhaton, että minua oikein pelotti. Kuinka hassu hän on!" mietti hän hymyillen.

Kitty tiesi mikä hänen miestään oli vaivannut. Hänen oma epäuskonsa. Vaikkakin Kittyn, jos häneltä olisi sitä kysytty, olisi täytynyt myöntää, että hänen miehensä joutuisi tulevassa elämässä kadotukseen epäuskonsa tähden, ei tuo epäusko tehnyt Kittyä kovinkaan onnettomaksi; hän, joka uskoi, ettei epäuskoinen voinut pelastua, ja rakasti miehensä sielua enemmän kuin mitään koko maailmassa, voi ajatella hymyillen tämän epäuskoa ja pitää tätä hassuna.

"Mitä varten hän sitten vuosikaudet lukee kaiken maailman filosofeja?" mietti Kitty. "Totta kai hän ymmärtää mitä niissä on. Jos niissä on valhetta, niin mitä niitä lukee? Hänhän itse sanoo tahtovansa uskoa. Miksi hän ei sitten usko? Kaiketi siksi, että ajattelee liiaksi. Ja sen hän tekee seuran puutteessa. Kun hän on aina vain yksin. Eihän hän meidän kanssamme voi kaikesta puhua. Luulisi hänen ilostuvan vieraistaan. Hän juttelee varmaan mielellään Katavasovin kanssa", mietti Kitty ja siirtyi samassa ajattelemaan sitä, olisiko mukavampi antaa Katavasovin nukkua samassa huoneessa Sergei Ivanovitshin kanssa vaiko erikseen. Silloin hänen mieleensä johtui äkkiä ajatus, joka sai hänet vavahtamaan ja häiritsi Mitjaakin, joka sen vuoksi katsahti ankarasti äitiinsä. "Pyykkäri ei ole vielä tuonut liinavaatteita, ja kaikki vieraslakanat ovat likaiset. Kunpa Agafja Mihailovna ei panisi Sergei Ivanovitshille toisten käyttämiä lakanoita." Pelkkä ajatuskin sai Kittyn punastumaan.

"No, minä hoidan sen", päätti hän; ja palatessaan entisiin mietteisiinsä hän muisti jonkin tärkeän ajatuksen jääneen kesken ja alkoi muistella, mitä se oli. "Niin, Kostjan epäusko", muisti hän ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

"Niin, olkoon hän vain sellainen kuin on. Eipähän ainakaan näyttele uskonnollisuutta niin kuin rouva Stahl ja niin kuin minäkin olin vähällä ruveta tekemään silloin ulkomailla ollessani."

Hänen mieleensä palasi taas elävänä ja voimakkaana Levinin hyvyys, joka äskettäin oli taas tullut selvästi ilmi. Pari viikkoa sitten Dolly oli saanut Stepan Arkadjevitshilta katuvaisen kirjeen, jossa tämä rukoili vaimoaan pelastamaan hänen kunniansa ja myymään oman maatilansa hänen velkojensa maksuksi. Dolly oli ollut epätoivoissaan, vihannut, halveksinut ja surkutellut miestään, päättänyt ottaa avioeron ja olla myöntymättä hänen pyyntöönsä, mutta oli lopulta kuitenkin suostunut myymään osansa perintötilasta. Väkisinkin heltymyksestä hymyillen Kitty muisteli, kuinka Levin oli ujosti ja kömpelösti sekaantunut asiaan ja kuinka hän keksittyään ainoan keinon, jolla saattoi loukkaamatta auttaa Dollyä, oli ehdottanut, että Kitty antaisi sisarelleen oman osansa perintötilasta, mikä ei aikaisemmin ollut johtunut Kittyn mieleen.

"Voiko sellainen ihminen olla jumalaton? Jolla on niin hellä ja hienotunteinen sydän, ettei tahtoisi loukata lastakaan! Kaikki muille, ei mitään itselleen. Sergei Ivanovitshkin pitää Kostjaa luonnollisena työnjohtajana tilalla. Samoin hänen sisarensa. Nyt on Dolly lapsineen hänen holhottavanaan. Ja kuinka paljon hänen luonaan käy joka päivä talonpoikia, ikään kuin hän olisi velvollinen palvelemaan heitä."

"Niin, tule vain sellaiseksi kuin isäsi, tule vain sellaiseksi", sanoi Kitty antaen Mitjan hoitajalle ja koskettaen huulillaan lapsen poskea.

VIII

Siitä hetkestä asti, jolloin Levin nähdessään rakkaan veljensä kuolevan, oli ensimmäisen kerran tarkastellut elämän ja kuoleman kysymyksiä niiden "vakaumusten" läpi, jotka kahdennestakymmenestä ikävuodesta alkaen olivat vähitellen, hänen itsensä sitä huomaamatta, tunkeneet tieltään hänen lapsuuden ja nuoruuden aikaiset uskomuksensa, hän oli kauhistunut kuolemaa ja vielä enemmän elämää, jota ei valaissut pieninkään tieto siitä, mistä, minkä tähden, mitä varten ja mitä se oli. Organismi, sen hajoaminen, aineen häviämättömyys, voiman säilymisen laki ja kehitys olivat sanoja, jotka olivat tulleet hänen entisen uskonsa sijalle. Nämä sanat ja niihin liittyvät käsitteet olivat erittäin sopivia järjen tarkoituksiin; mutta elämälle ne eivät antaneet mitään, ja Levin tunsi joutuneensa samankaltaiseen asemaan kuin ihminen, joka on vaihtanut turkkinsa ohueen musliinipukuun ja joka ensimmäisen kerran pakkaseen jouduttuaan vakuuttuu järkeilyn sijasta koko olemuksellaan siitä, että on yhtä huonossa asemassa kuin alaston ja on auttamatta kohtaava tuskallisen kuoleman.

Siitä hetkestä saakka Levin oli tuntenut tietämättömyytensä vuoksi alituista pelkoa, vaikka ei ollutkaan tehnyt itselleen siitä tiliä ja vaikka olikin jatkanut elämäänsä entiseen tapaan.

Lisäksi hän aavisti hämärästi, ettei se, mitä hän nimitti vakaumuksekseen, ollut pelkkää tietämättömyyttä, vaan että tuon vakaumuksen pohjana oli sellainen ajattelutapa, joka teki mahdottomaksi sellaisen tiedon, mitä hän kaipasi.

Alkuaikoina avioelämä uusine iloineen ja velvollisuuksineen oli kokonaan tukahduttanut tämäntapaiset ajatukset; mutta viime aikoina, lapsen syntymän jälkeen, kun Levinin oli pitänyt toimettomana asua Moskovassa, hänen mieleensä oli yhä useammin ja itsepintaisemmin noussut ratkaisua vaativa kysymys.

"Jollen minä hyväksy niitä vastauksia, joita kristinusko antaa elämäni kysymyksiin, niin millaiset vastaukset hyväksyn?" kuului kysymys hänen rauhattomaksi käyneessä sielussaan. Eikä hän kyennyt koko vakaumusvarastostaan löytämään siihen minkäänlaista vastausta.

Hän oli samassa asemassa kuin ihminen, joka hakee ruokaa itselleen leikkikalu- ja asekaupoista.

Tahtomattaan ja tiedostamattaan hän etsi nyt jokaisesta kirjasta, jokaisesta keskustelusta ja jokaisesta ihmisestä suhdetta noihin kysymyksiin ja niiden ratkaisua.

Siinä häntä oudostutti ja häiritsi eniten se seikka, etteivät useimmat hänen sääty- ja ikätoverinsa, jotka olivat hänen laillaan vaihtaneet entiset uskonkappaleensa uuteen vakaumukseen, nähneet siinä mitään ongelmaa, vaan olivat täysin tyyniä ja tyytyväisiä elämäänsä. Niinpä häntä vaivasivat tärkeimmän kysymyksen ohella muutkin kysymykset. Olivatko nuo ihmiset vilpittömiä? Eivätkö he teeskennelleet? Vai käsittivätkö he kenties jotenkin toisin, selvemmin kuin hän, ne vastaukset, joita tiede antoi noihin kysymyksiin? Hän tutki tarkasti näiden ihmisten mielipiteitä ja teoksia, joissa näitä vastauksia esitettiin.

Eräs huomio, jonka hän oli tehnyt sen jälkeen, kun nuo kysymykset olivat ruvenneet kiinnostamaan häntä, oli se, että hän oli erehtynyt olettaessaan nuoruuden aikaisten ylioppilasmuistojen perusteella, että uskonto oli jo aikansa elänyt ja ettei sitä enää ollut olemassakaan. Kaikki hyvin elämäänsä elävät ja hänelle läheiset ihmiset uskoivat. Vanha ruhtinas Lvov, joka oli niin miellyttänyt häntä, samoin Sergei Ivanovitsh ja naiset uskoivat kaikki; hänen oma vaimonsa uskoi niin kuin hänkin oli uskonut varhaisessa lapsuudessaan, ja Venäjän kansasta uskoi yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta, koko se kansa, jonka elämä herätti hänessä suurinta kunnioitusta.

Toiseksi hän huomasi monia kirjoja luettuaan, että ihmiset, joilla oli sama vakaumus kuin hänelläkin, tyytyivät tähän vakaumukseensa sellaisenaan, mitään selittämättä, ja hylkäsivät kokonaan ne kysymykset, joihin hän haki vastausta hengen hädässä, ja koettivat ratkaista kokonaan muita, hänelle toisarvoisia kysymyksiä eliöiden kehityksestä, sielun mekaanisesta selityksestä ja niin edelleen.

Lisäksi hänelle oli vaimon synnyttäessä sattunut omituinen tapaus. Hän, uskonkieltäjä, oli rukoillut ja rukouksen hetkenä uskonut. Mutta se hetki oli mennyt, eikä hän voinut antaa silloiselle mielialalleen mitään sijaa elämässään.

Hän ei voinut tunnustaa, että oli silloin tiennyt totuuden ja oli nykyään väärässä; sillä heti kun hän rupesi sitä tyynesti ajattelemaan, kaikki hajosi pirstaleiksi; hän ei myöskään voinut katsoa silloin erehtyneensä, sillä piti arvossa silloista sieluntilaansa, ja sen selittäminen heikkouden seuraukseksi olisi ollut noiden pyhien hetkien tahraamista. Hän oli kiusallisessa ristiriidassa itsensä kanssa ja pinnisti kaikki sielunvoimansa päästäkseen siitä.

IX

Nämä ajatukset kiertelivät hänen päässään ja vaivasivat häntä milloin lievemmin, milloin kovemmin, mutta eivät jättäneet häntä milloinkaan kokonaan rauhaan. Hän luki ja ajatteli, ja mitä enemmän hän luki ja ajatteli, sitä kauemmas hän tunsi joutuvansa päämäärästään.

Vakuututtuaan siitä, ettei löydä vastausta materialisteilta, hän oli viime aikoina Moskovassa ja maalla ruvennut lukemaan uudelleen Platonia, Spinozaa, Kantia, Schellingiä, Hegeliä ja Schopenhaueria, filosofeja, jotka eivät selittäneet elämää materialistisesti.

Hänen lukiessaan tai itse keksiessään todisteita toisia, varsinkin materialistisia oppeja vastaan, näiden filosofien ajatukset tuntuivat hänestä hedelmällisiltä; mutta aina kun hän oli lukenut tai itse keksinyt ratkaisun, toistui sama juttu. Seuratessaan pitkiä määritelmiä sellaisista asioista kuin henki, tahto, vapaus, substanssi ja antautuessaan tahallaan filosofien tai oman itsensä virittämään sana-ansaan hän luuli jo päässeensä ymmärtämisen jäljille. Mutta ei tarvinnut muuta kuin unohtaa tuo teennäinen ja mutkikas ajatuksenkulku ja suoraan elämästä palata siihen, mikä tiettyä johtolankaa seuraten oli tuntunut miellyttävän ajatusta, niin yhtäkkiä koko tuo teennäinen rakennus alkoi luhistua kuin korttitorni ja kävi selväksi, että rakennus olikin tehty noista taidokkaasti ryhmitellyistä sanoista, kokonaan riippumatta mistään elämässä järkeä tärkeämmistä asioista.

Lukiessaan Schopenhaueria hän oli kokeillut asettaa tahto-sanan tilalle sanan rakkaus, ja pari kolme päivää, niin kauan kuin hän ei ottanut välimatkaa tähän uuteen filosofiaansa, se oli tyydyttänyt häntä; mutta elämän keskeltä tarkasteltuna tämä rakennus sortui kuten muutkin ja osoittautui ohueksi musliinipuvuksi, joka ei suojannut kylmältä.

Sergei Ivanovitsh oli neuvonut häntä lukemaan Homjakovin jumaluusopillisia teoksia, ja Levin oli lukenut Homjakovin teosten toisen nidoksen. Huolimatta teoksen poleemisesta, hienostuneesta ja terävästä sävystä hän oli saanut vahvan vaikutelman tämän kirkkoa koskevasta opista. Häntä hämmästytti alkuun se Homjakovin teoksen ajatus, että jumalallisten totuuksien käsittäminen on mahdollinen ainoastaan rakkauteen perustuvalle ihmisten yhteydelle, kirkolle, mutta ei yksityiselle ihmiselle. Hän ilahtui Homjakovin ajatuksista siitä, kuinka paljon helpompi oli nykyään uskoa elävään kirkkoon, joka luo kaikki ihmisten uskonkappaleet, jonka johtajana on Jumala ja joka siksi on pyhä ja erehtymätön, ja saada siltä uskonsa Jumalaan, luomiseen, syntiinlankeemukseen ja lunastukseen, kuin aloittaa Jumalasta, kaukaisesta, salaperäisestä Jumalasta, luomisesta, jne. Mutta luettuaan sitten katolisen kirjailijan ja ortodoksisen kirjailijan kirkkohistorian ja havaittuaan molempien olemukseltaan erehtymättömien kirkkojen hylkäävän ja kieltävän toinen toisensa Levin oli kylmennyt Homjakovinkin ajatuksille, ja hänen oppinsa kirkosta oli suistunut sirpaleiksi samoin kuin filosofisetkin rakennelmat.

Koko kevään hän oli ollut rauhaton ja elänyt kauheita hetkiä.

"Ilman tietoa siitä, mitä minä olen ja mitä varten olen olemassa, ei voi elää. Sitä minä en voi tietää, siis en voi elääkään", Levin ajatteli itsekseen.

"Äärettömässä ajassa, aineen ja avaruuden äärettömyydessä syntyy pieni organismikupla, ja se kupla väreilee hetken ja särkyy, ja se kupla olen minä."

Se oli kiusallinen kanta, mutta se oli siihen suuntaan työskennelleen ihmisajatuksen vuosisataisten ponnistusten viimeinen, ainoa tulos.

Se oli viimeisin uskonnäkemys, jonka varaan rakentuivat kaikki, miltei kaikkien inhimillisen ajattelun eri alojen pohdinnat. Se oli voimassa oleva vakaumus, ja kaikista selityksistä Levin oli tahtomattaankin omaksunut tämän, joka sittenkin tuntui muita selvemmältä.

Mutta sehän oli valhetta, jonkin pahan voiman armotonta ivaa, -- pahan, ilkeän voiman, jonka valtaan ei saanut alistua.

Täytyi vapautua sen kahleista. Ja vapautuminen oli jokaisen vallassa. Täytyi lopettaa tuo riippuvuus pahasta. Ainoa keino siihen oli kuolema.

Ja Levin, tuo onnellinen perheenisä ja terve mies, oli useita kertoja niin lähellä itsemurhaa, että piilotti nuoranpätkän, jottei hirttäytyisi, ja pelkäsi liikkua ase mukanaan, jottei ampuisi itseään.

Mutta Levin ei ampunut eikä hirttänyt itseään, vaan eli yhä edelleen.

X

Kun Levin ajatteli, mitä hän oikeastaan oli ja mitä varten eli, hän ei löytänyt vastausta ja oli epätoivoissaan; mutta aina kun hän lakkasi kyselemästä sitä itseltään, hän ikään kuin tiesi, mitä hän oli ja mitä varten eli, sillä hän toimi ja eli varmasti ja selkeästi; hänen elämänsä oli viime aikoina ollut jopa entistä varmempaa ja selkeämpää.

Palattuaan kesäkuun alussa maalle hän ryhtyi jälleen tavallisiin toimiinsa. Maatalous, suhteet talonpoikiin ja naapureihin, kotitalous, sisaren ja velipuolen asiat, jotka olivat hänen hoidettavinaan, suhde vaimoon ja sukulaisiin, huolet lapsesta sekä mehiläishoito, josta hän tänä keväänä oli innostunut, nielivät kaiken hänen aikansa.

Hän ei enää koettanutkaan perustella toimiaan millään yleisillä mielipiteillä, kuten oli tehnyt ennen, päinvastoin. Koska hän oli pettynyt yleishyödyllisten yritystensä huonoon menestykseen ja oli lisäksi siinä määrin omien ajatustensa ja joka taholta päälle kaatuvan työmäärän rasittama, hän oli jättänyt kokonaan yleishyödyllisten toimien pohdinnan ja tehnyt työtään vain siksi, että koki sen velvollisuudekseen eikä voinut toimia toisin.

Kun hän aiemmin (miltei lapsuusvuosista täyteen miehuusikään saakka) oli koettanut tehdä jotain sellaista, mikä tuottaisi hyvää kaikille, ihmiskunnalle, Venäjälle ja koko maalaisväestölle, hän oli huomannut, että sitä oli miellyttävää ajatella; mutta itse toiminta oli aina ollut hatarasti perusteltua. Hänellä ei ollut ollut täyttä varmuutta ajamansa asian tarpeellisuudesta, ja alkuun niin suurisuuntaiselta näyttänyt toimintakin oli kaiken aikaa supistunut kutistuakseen olemattomiin. Sitä vastoin nyt, kun hän naimisiinmenonsa jälkeen oli yhä enemmän ruvennut elämään itseään varten, hän ei enää tuntenut mitään iloa omaa toimintaansa ajatellessaan, mutta tiesi työnsä välttämättömäksi, näki sen sujuvan paljon paremmin kuin ennen ja laajenevan koko ajan entisestään.

Väkisinkin hän painautui kuin aura yhä syvemmälle maahan eikä voinut irtautua vääristämättä vakoa.

Hänen perheensä täytyi epäilemättä saada elää niin kuin isät ja esi-isät olivat eläneet, samoissa sivistys- ja kasvatusoloissa. Se oli yhtä tärkeää kuin saada ruokaa nälän tullessa; ja sitä varten oli välttämätöntä käyttää Pokrovskojen talouskoneistoa niin, että olisi tuloja. Yhtä välttämätöntä kuin velan maksaminen oli kotitilan pitäminen siinä kunnossa, että poika periessään sen voisi kiittää isäänsä siitä, kuten Levin kiitteli isoisäänsä kaikesta, mitä tämä oli rakentanut ja istuttanut. Sitä varten täytyi itse toimia isäntänä, hoitaa karjaa ja lannoittaa peltoja, istuttaa metsiä ja olla antamatta maata vuokralle.

Eihän hän voinut olla hoitamatta Sergei Ivanovitshin, ulkomailla asuvan sisaren ja neuvoa hakevien talonpoikien asioita, niin kuin ei voi hylätä lasta, jota jo pitää sylissään. Täytyi pitää huolta kesävieraaksi kutsutun kälyn ja tämän lasten mukavuudesta ja omasta vaimosta ja lapsesta, eikä voinut olla viettämättä edes pientä osaa päivästä heidän parissaan.

Kaikki tämä ja sen lisäksi vielä metsästysretket ja mehiläishoito täyttivät Levinin koko elämän, jossa hän itse ei nähnyt mitään tarkoitusta sitä ajatellessaan.

Mutta sen lisäksi, että Levin tiesi selvästi mitä hänen tuli tehdä, hän tiesi myös kuinka hänen tuli kaikki tehdä ja mikä työ oli tärkeämpää kuin toinen.

Hän tiesi, että työväkeä piti koettaa saada niin huokealla kuin mahdollista; mutta täytyi välttää työväen kahlehtimista etukäteen annetulla nälkäpalkalla, niin edullista kuin se olisi ollutkin. Rehun puutteen aikana voi kyllä myydä talonpojille olkia, vaikka olikin sääli ottaa siitä maksua; mutta majatalo ja kapakka piti hävittää, vaikka ne tuottivatkin tuloja. Metsänhakkuusta täytyi vaatia mitä ankarinta rangaistusta; mutta vieraan karjan tulosta tilan heinämaille ei voinut rangaista: elukoita ei voinut olla luovuttamatta takaisin omistajilleen, vaikka vartijat olivatkin siitä pahoillaan ja vaikka rangaistuksen pelko siten hävisikin.

Pjotrille, joka maksoi koronkiskurille kymmenen prosenttia kuussa, täytyi antaa rahaa lainaksi, että hän pääsisi vapaaksi; mutta maksukyvyttömien talonpoikien päivätyöveroja ei voinut jättää sikseen tai lykätä tuonnemmaksi. Ei voinut myöskään jättää sikseen sitä seikkaa, ettei työnjohtaja ollut korjannut heinää pieneltä syrjäniityltä, jossa kyllä olisi ollut korjattavaa; mutta se kahdeksankymmenen desjatiinan ala, johon oli istutettu nuorta metsää, sai kyllä jäädä niittämättä. Ei voinut myöskään antaa anteeksi rengille, joka oli kiireisimpänä työaikana lähtenyt kotiinsa, kun hänen isänsä oli kuollut, ja -- niin sääli kuin olikin -- hänen palkkaansa täytyi vähentää laiminlyötyjen kalliitten kesäkuukausien ajalta; mutta talon entisiä palvelijoita ei voinut jättää ilman kuukausimuonaa, vaikkei heistä enää ollutkaan mitään apua.

Levin tiesi myös, että kotiin palatessaan hänen oli ensin mentävä vaimonsa luo, joka oli sairaana, ja että talonpojat, jotka olivat odottaneet häntä kolme tuntia, saattoivat vielä odottaa hiukan, ja hän tiesi myös, että talonpoikien tullessaan mehiläistarhaan hänen puheilleen täytyi jättää mehiläisten hoitaminen, joka oli hänen suurimpia huvejaan, apumiehen tehtäväksi ja mennä juttelemaan talonpoikien kanssa.

Hän ei tiennyt, tekikö hän oikein vai väärin, ja hän koetti olla ajattelematta sitä ja puhumatta siitä.

Mietiskely saattoi hänet vain epäilyksen valtaan ja esti näkemästä, mitä piti ja mitä ei pitänyt tehdä. Kun hän ei ajatellut, vaan eli, hän tunsi herkeämättä sielussaan erehtymättömän tuomarin läsnäolon, joka ratkaisi kumpi kahdesta mahdollisesta menettelytavasta oli parempi ja kumpi huonompi, ja hän vaistosi heti, jos oli tehnyt jotain toisin kuin olisi pitänyt.

Niin hän eli, tietämättä mitä hän oikeastaan oli ja mitä varten maailmassa eli, kärsien tuosta tietämättömyydestään siinä määrin, että pelkäsi tekevänsä itsemurhan, ja raivasi samalla päättäväisesti omaa erityistä elämäntietään.

XI

Päivä, jolloin Sergei Ivanovitsh tuli Pokrovskojeen, oli Levinin vaikeimpia.

Oli kiireisin työaika, jolloin kansa osoittaa työssään poikkeuksellisen uhrautuvaa ponnistelua, jollaista ei näe missään muissa elämänoloissa, ja joka arvioitaisiin suureksi, jos ne ihmiset, joissa nuo ominaisuudet ilmenevät, itse korostaisivat niiden arvoa, ja jollei se toistuisi joka vuosi ja jolleivät tuon ponnistelun seuraukset olisi niin yksinkertaisia.

Niittää, sitoa ja kuljettaa pois rukiit ja kaurat, niittää keskenjääneet niityt, kerrata kesannot, puida siemenet ja tehdä syyskylvöt, -- kaikki tuo näyttää kovin yksinkertaiselta ja tavalliselta; mutta että se kaikki tulisi tehdyksi, täytyy kaikkien maalaisten, nuorten ja vanhojen, tehdä noiden kolmen neljän viikon ajan lakkaamatta kolme kertaa enemmän työtä kuin tavallisesti, ravintonaan kalja, sipuli ja musta leipä, yökaudet puiden ja lyhteitä kuljettaen, uhraamatta unelle enempää kuin pari kolme tuntia vuorokaudessa. Näin tapahtuu joka vuosi kautta koko Venäjänmaan.

Levin, joka oli elänyt suurimman osan ikäänsä maalla läheisissä tekemisissä kansan kanssa, tunsi aina tuona kiireisenä työaikana kansan yhteisen innostuksen tarttuvan häneenkin.

Tänä aamuna hän oli käynyt aloittamassa rukiinkylvön ja valvomassa aumojen tekoa kaurapellolla, juonut sitten vasta heränneiden vaimonsa ja kälynsä seurassa aamukahvit ja lähtenyt jalkaisin ulkokartanolle, jossa aikoi tänään käyttää uutta puimakonetta siemenviljan puintiin.

Koko päivän Levin oli, niin puhutellessaan työnjohtajaa ja talonpoikia kuin puhellessaan kotona vaimonsa, appensa, Dollyn ja tämän lasten kanssa, ajatellut vain yhtä ja samaa asiaa, joka vaivasi häntä taloushuolten keskelläkin, ja etsinyt kaikesta valaistusta kysymykseen: "Mitä minä olen? Ja missä olen? Ja miksi olen täällä?"

Levin seisoi vastakatetussa, vilpoisessa riihessä, jonka pähkinäpensaista punotut ristikkoseinät karisemattomine lehtineen ja olkikaton kuoritut haapaiset riu'ut tuoksuivat vielä tuoreuttaan, ja katseli milloin korkeassa oviaukossa väreilevää kuivaa ja karvasta riihipölyä, milloin helteisen auringon valaisemaa puimatannerta ja vastikään tuotuja tuoreita olkikupoja, milloin valkorintaisia pääskyjä, jotka viserrellen lentelivät katoksen alla ja pysähtelivät siipiään räpyttäen oviaukon kohdalla, milloin taas pimeässä, pölyisessä riihessä kihisevää työväkeä, ja hänen päässään kierteli omituisia ajatuksia:

"Miksi kaikkea tätä tehdään?" ajatteli hän. "Miksi minä seison tässä ja pakotan heidät tekemään työtä? Miksi he kaikki hääräilevät ja koettavat näyttää minulle uutteruuttaan? Miksi tuo Matrjona-muori noin pinnistelee? Häntähän minä lääkitsin, kun palava hirsi putosi hänen päälleen tulipalossa", ajatteli Levin katsellen laihaa eukkoa, joka viljaa haravoidessaan asteli epätasaisella tantereella paljaita, mustaksi päivettyneitä jalkojaan jännittäen. "Silloin hän parani, mutta jos ei tänään tai huomenna niin ehkä kymmenen vuoden päästä hänet lasketaan hautaan, hänestä ei jää mitään jäljelle kuten ei tuostakaan punaliinaisesta keikistelijästä, joka noin ketterästi ja sievästi kerää tähkiä akanoiden seasta. Hänetkin peitetään hautaan, ja tuo kirjava ruuna kuopataan jo piankin", hän ajatteli katsellen raskaasti astelevaa ja avartunein sieraimin huohottavaa hevosta, joka työnsi taaksepäin kaltevia lavakärryjä. "Samoin kuopataan tuo Fjodorkin, jonka kähärä parta on nyt täynnä akanoita ja jonka paita on repeytynyt olkapäästä. Mutta hän vain päästelee lyhteitä, komentelee ja ärjyy naisille ja korjailee rivakoin liikkein vauhtipyörän hihnaa... Eikä ainoastaan heitä, vaan myös minut peitetään multaan, eikä mitään jää jäljelle. Mitä varten?"

Hän ajatteli sitä ja katseli samalla kelloaan laskeakseen, kuinka paljon puitiin tunnissa. Hän tahtoi tietää sen voidakseen määrätä päivän työt sen mukaan.

"Pian on kulunut tunti ja menossa on vasta kolmas kuhilas", ajatteli Levin, meni lyhteensyöttäjän luo ja huutaen niin kovasti, että se kuului koneen jyskeen yli, pyysi tätä harventamaan tahtiaan.

-- Syötät liian paljon kerralla, Fjodor! Näetkö, se tukkeutuu ja siksi menee hitaasti. Pane tasaisemmin!

Kasvot mustina hikeen tarttuneesta pölystä Fjodor huusi jotain vastaukseksi, mutta teki yhä eri tavalla kuin Levin olisi tahtonut.

Levin meni koneen luo ja ryhtyi itse syöttämään lyhteitä.