Part 79

-- No, siellähän te tapaatte minun vaimoni. Minä kirjoitin juuri hänelle, mutta te ehditte aiemmin perille. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että tapasitte minut ja että all right. Hän kyllä ymmärtää. Niin, ja kertokaa hänelle, että minut on nimitetty siihen yhdistettyyn komiteaan... Hän kyllä ymmärtää mihin. Ne ovat niitä les petites misères de la vie humaine[102], hän sanoi ruhtinattarelle ikään kuin anteeksi pyytäen. -- Ajatelkaas, että ruhtinatar Mjahkaja, ei Liza, vaan Bibich, lähettää kuin lähettääkin tuhat kivääriä ja kaksitoista sairaanhoitajatarta. Olenko minä jo kertonut teille siitä?

-- Kyllä minä olen kuullut, vastasi Sergei Ivanovitsh vastahakoisesti.

-- Vahinko, että te matkustatte pois, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Huomenna me järjestämme päivälliset kahdelle sotaanlähtijälle: pietarilaiselle Dimer-Bartnjanskille ja Grisha Veslovskille, tunnettehan? Veslovski on äskettäin mennyt naimisiin. Siinä vasta poika! Vai mitä, ruhtinatar?

Ruhtinatar katsahti Koznysheviin vastaamatta mitään. Mutta Stepan Arkadjevitshia ei vähääkään ujostuttanut se seikka, että Sergei Ivanovitsh ja ruhtinatar näyttivät tahtovan päästä hänen seurastaan. Hän hymyili ja katseli milloin ruhtinattaren hatun sulkaa, milloin ohikulkijoita, ikään kuin muistellen jotain. Nähdessään naisen, jolla oli rahankeräyslipas, hän kutsui tämän luokseen ja pani siihen viiden ruplan setelin.

-- En voi tyynesti katsella noita lippaita niin kauan kuin minulla on rahaa, hän sanoi. -- Mitäs arvelette tämänpäiväisestä sähkösanomasta? Kunnon poikia ne montenegrolaiset!

-- Mitä te sanotte! hän huudahti, kun ruhtinatar ilmoitti Vronskin matkustavan tässä junassa. Hetkiseksi hänen kasvonsa synkistyivät ja niistä kuvastui suru, mutta kun hän vähän ajan päästä keveästi notkuvin jaloin ja poskipartaansa silitellen astui huoneeseen, jossa Vronski oli, ei hän enää ollenkaan muistanut epätoivoista itkuaan sisarensa ruumiin ääressä; hän näki Vronskissa vain sankarin ja vanhan ystävän.

-- Niin paljon puutteita kuin hänessä onkin, ei häntä silti voi tuomita, sanoi ruhtinatar Sergei Ivanovitshille, kun Oblonski oli lähtenyt heidän luotaan. -- Aito venäläinen, slaavilainen luonne! Minä vain pelkään, että hänen näkemisensä tuottaa Vronskille mielipahaa. Oli miten oli, mutta minua liikuttaa sen miehen kohtalo. Puhutelkaa häntä matkalla, sanoi ruhtinatar.

-- Kenties, jos saan tilaisuuden.

-- Minä en ole koskaan pitänyt hänestä. Mutta tämä sovittaa paljon. Oletteko kuullut, että hän vie koko eskadroonan omalla kustannuksellaan?

-- Niin ovat kertoneet.

Kuului kellon soitto. Kaikki kiiruhtivat ovea kohti.

-- Tuolla hän tulee! sanoi ruhtinatar viitaten Vronskiin, joka pitkä päällystakki yllään ja leveälierinen musta hattu päässä käveli käsikoukkua äitinsä kanssa. Oblonski kulki hänen rinnallaan jutellen vilkkaasti jostain.

Vronski katsoi eteensä kulmat kurtussa, ikään kuin ei olisi kuullut Stepan Arkadjevitshin puhetta.

Luultavasti Oblonskin huomautuksen johdosta hän käänsi hiukan päätään sinne päin, missä ruhtinatar ja Sergei Ivanovitsh seisoivat, ja kohotti vaiti hattuaan. Hänen vanhentuneet ja kärsimyksestä kertovat kasvonsa näyttivät kivettyneiltä.

Tultuaan vaununsa luo hän antoi äitinsä mennä edeltä ja katosi vaunuosastoonsa.

Asemasillalla kajahti keisarihymni ja moninkertaiset hurraa- ja eläköönhuudot. Muuan vapaaehtoisista, pitkä ja hyvin nuori mies, jolla oli sisäänpainunut rinta, kumarteli erityisen näkyvästi ja heilutteli huopahattuaan ja kukkavihkoaan päänsä yllä. Hänen takaansa kurkotteli ja kumarteli kaksi upseeria ja vanhempi parrakas mies, jolla oli päässään rasvainen lippalakki.

III

Sanottuaan hyvästit ruhtinattarelle Sergei Ivanovitsh nousi seuraansa liittyneen Katavasovin kanssa täyteen sullottuun vaunuun, ja juna lähti.

Tsaritsynin asemalla oli laulukuoro junaa vastassa. Taaskin vapaaehtoiset kurkottelivat ja kumartelivat, mutta Sergei Ivanovitsh ei kiinnittänyt heihin huomiota; hän oli ollut siksi paljon tekemisissä vapaaehtoisten kanssa ja tunsi niin hyvin näiden perustyypin, ettei se enää kiinnostanut häntä. Sen sijaan Katavasov, joka ahkerana tiedemiehenä oli pysynyt syrjässä näistä asioista, oli hyvin utelias kuulemaan jotain vapaaehtoisista ja kyseli yhtä ja toista Sergei Ivanovitshilta.

Sergei Ivanovitsh neuvoi häntä menemään hetkeksi toiseen luokkaan juttelemaan heidän kanssaan. Seuraavalla asemalla Katavasov teki hänen neuvonsa mukaan.

Hän meni toiseen luokkaan ja teki tuttavuutta vapaaehtoisten kanssa. He istuivat vaunun nurkassa äänekkäästi jutellen ja näyttivät tietävän, että matkustajien huomio suuntautui heihin. Kaikkein kovaäänisin oli pitkä, matalarintainen nuorukainen. Hän oli nähtävästi juovuksissa ja kertoi jostain oppilaitoksessaan sattuneesta tapauksesta. Häntä vastapäätä istui keski-ikäinen upseeri yllään kaartilaispuvun itävaltalainen sotilasihokas. Hän kuunteli hymyillen kertojaa ja koetti hillitä tätä. Kolmas, tykistöupseeri, istui matka-arkullaan heidän vieressään. Neljäs nukkui. Ryhdyttyään keskustelemaan nuorukaisen kanssa Katavasov sai tietää, että hän oli rikas moskovalainen kauppiaanpoika, joka jo kahdenkymmenen vuoden iässä oli ehtinyt tuhlata koko suuren omaisuutensa. Hän näytti heikolta ja hemmotellulta eikä sen vuoksi miellyttänyt Katavasovia; hän oli nähtävästi vakuuttunut sankarityönsä suuruudesta ja ryypiskelyn innostamana kerskaili siitä mitä vastenmielisimmällä tavalla.

Toinen, eron saanut upseeri, teki myös epämiellyttävän vaikutuksen Katavasoviin. Se mies oli kokeillut ties mitä. Hän oli ollut rautatievirkailijana, isännöitsijänä ja tehtailijana ja puhui kaikesta käyttäen aivan tarpeettomasti ja väärin tieteellisiä nimityksiä.

Toisin kuin edelliset, miehistä kolmas, tykistöläinen, miellytti Katavasovia kovasti. Hän oli vaatimaton ja hiljainen mies, joka nähtävästi uhkui kunnioitusta entisen kaartinupseerin arvoa ja nuoren kauppiaan sankarillista uhrautuvaisuutta kohtaan eikä puhunut mitään omasta itsestään. Kun Katavasov kysyi häneltä, mikä oli saanut hänet lähtemään Serbiaan, hän vastasi vaatimattomasti:

-- No kun muutkin menevät. Täytyyhän niitä serbialaisiakin auttaa. Sääliksi käy.

-- Varsinkin teitä tykistöläisiä kuuluu siellä olevan vähän, sanoi Katavasov.

-- Minäkään en ole ollut kauan tykistössä; ehkä määräävätkin jalka- tai ratsuväkeen.

-- Kuinka niin, kun juuri tykistöläisistä on suurin puute? sanoi Katavasov päätellen tykistöläisen iästä, että hänellä täytyi olla jo huomattava virka-arvo.

-- Minä en ole ollut paljon tykistössä, erosin jo junkkerina, hän sanoi ja alkoi selittää, miksi ei ollut suorittanut tutkintoa.

Katavasovin saama yleisvaikutelma oli epäedullinen, ja kun vapaaehtoiset olivat menneet asemalle juomaan, Katavasov päätti tutkia, minkä vaikutelman muut matkustajat olivat vapaaehtoisista saaneet. Vaunussa oli muuan vanha sotilastakkinen matkustaja, joka oli koko ajan kuunnellut Katavasovin ja vapaaehtoisen keskustelua. Jäätyään hänen kanssaan kahden Katavasov kääntyi hänen puoleensa.

-- Kuinka monenlaisissa asemissa kaikki nuo sotaanlähtijät ovatkaan olleet, sanoi Katavasov epämääräisesti haluten ilmaista oman kantansa ja ottaa selvän ukon kannasta.

Ukko oli sotilas, joka oli ottanut osaa kahteen sotaretkeen. Hän tiesi mitä sotilaanaolo merkitsee, ja noiden herrojen näöstä ja puheista ja siitä uljuudesta, jota he osoittivat pullon kallistamisessa, hän päätti, että he olivat huonoja sotilaita. Hän oli sitä paitsi kotoisin maaseutukaupungista ja hänen olisi tehnyt mieli kertoa, että heidän kaupungistaan oli lähtenyt vapaaehtoiseksi muuan juopoksi ja varkaaksi tunnettu entinen sotamies, jota kukaan ei enää tahtonut ottaa työhön. Mutta tietäen kokemuksesta, kuinka vaarallista nykyisen mielialan vallitessa oli mennä sanomaan mitään moittivaa vapaaehtoisista, hänkin koetti vakoilla Katavasovia.

-- No siellä kyllä tarvitaan väkeä. Sanotaan, että serbiupseereista ei ole mihinkään.

-- Niin, ja nämähän ovat niin hurjia, hän sanoi silmät naurussa. He alkoivat jutella viimeisestä sotauutisesta, ja kumpikin salasi toiseltaan olevansa ymmällä siitä, ketä vastaan seuraavan päivän taistelu käytäisiin, koska viimeisen tiedonannon mukaan turkkilaiset oli täydellisesti tuhottu kaikissa asemissaan. Näin he erosivat paljastamatta toisilleen omaa kantaansa.

Palattuaan omaan vaunuunsa Katavasov kertoi tahtomattaan vilpistellen Sergei Ivanovitshille huomionsa vapaaehtoisista, jotka hänen kuvauksensa nojalla olivat oivallisia, kunnon poikia.

Suurella kaupunkiasemalla vapaaehtoisia tervehdittiin taas lauluin ja huudoin, taaskin yleisön seassa kierteli miehiä ja naisia rahakeräyslippaineen, ja läänin pääkaupungin hienostonaiset toivat kukkavihkoja vapaaehtoisille ja kulkivat heidän jäljessään ravintolan puolelle; mutta tämä kaikki oli jo paljon vähäisempää ja mitättömämpää kuin Moskovassa.

IV

Junan seistessä läänin pääkaupungin asemalla Sergei Ivanovitsh käveli edestakaisin asemasillalla menemättä ollenkaan ravintolaan.

Kulkiessaan ensimmäisen kerran Vronskin osaston ohi hän huomasi ikkunan olevan verhon peitossa. Mutta astellessaan toisen kerran ohi hän näki vanhan kreivittären ikkunan luona. Tämä kutsui Koznyshevin luokseen.

-- Saatan poikaani Kurskiin saakka, sanoi kreivitär.

-- Niin olen kuullut, Sergei Ivanovitsh sanoi pysähtyen ikkunan luo ja kurkistaen sisään. -- Kovin kaunis teko pojaltanne! hän lisäsi huomatessaan, ettei Vronski ollut vaununosastossa.

-- Niin, mitäpä muutakaan hän onnettomuuden jälkeen enää voisi tehdä.

-- Miten kauhea tapaus! sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- Voi, mitä kaikkea olen saanut kokea! Tulkaa sisään... Voi, mitä minä olen saanut kokea, toisti hän, kun Sergei Ivanovitsh oli tullut sisään ja istuutunut hänen viereensä sohvalle. -- Sitä ei voi kuvitella! Kuuteen viikkoon hän ei puhunut mitään kenenkään kanssa, ja söi vain silloin, kun minä rukoilin häntä syömään. Eikä häntä voinut hetkeksikään jättää yksin. Me piilotimme kaiken, millä hän olisi voinut tappaa itsensä; me asuimme kyllä alakerrassa, mutta mistään ei voinut olla varma. Te kai tiedätte, että poikani jo kerran ennenkin yritti ampua itsensä tuon saman naisen tähden, sanoi vanha rouva, ja kurtisti kulmiaan muistaessaan tuon tapauksen. -- Niin, hän lopetti elämänsä niin kuin sellaisen naisen kuuluikin se lopettaa. Hänen piti saada kuollakin alhaisesti, inhottavasti.

-- Me emme kelpaa tässä tuomareiksi, kreivitär, sanoi Sergei Ivanovitsh huoaten, -- mutta minä ymmärrän, miten raskasta se on ollut teille.

-- Oi, älkää puhukokaan! Minä asuin maatilallani ja poikani oli käymässä luonani. Tuotiin eräs kirjelappu. Hän kirjoitti vastauksen ja lähetti sen. Me emme tienneet, että se nainen oli siellä asemalla. Minä olin juuri ehtinyt mennä makuukamariini, kun minun Maryni kertoi minulle, että eräs ylhäisönainen oli heittäytynyt junan alle asemalla. Oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun. Minä käsitin heti, että se oli hän. Minä kielsin heti kertomasta pojalleni. Mutta muut olivat jo puhuneet. Hänen kuskinsa oli ollut siellä ja nähnyt kaiken. Kun minä juoksin hänen huoneeseensa, hän oli aivan kuin järjiltään -- oli kammottavaa katsoa häntä. Sanomatta sanaakaan hän ajoi sinne. En tiedä mitä kaikkea siellä sitten tapahtui, mutta hänet tuotiin kotiin aivan kuin kuolleena. Minä en olisi tuntenut häntä. Prostration complète[103], sanoi lääkäri. Sitten alkoi miltei raivohulluus. Oi, ei puhuta siitä enää! sanoi kreivitär heilauttaen kättään kuin karkottaakseen sen kaiken mielestään. -- Kauheaa aikaa! Ei, sanokaa mitä hyvänsä, hän oli huono nainen. Kaikenlaisia hurjia ja mielettömiä intohimoja niitä onkin! Teki kaiken pelkästä erikoisuudentavoittelusta. Siinä hän sen erikoisuutensa nyt osoitti! Tuhosi itsensä ja kaksi hyvää ihmistä -- oman miehensä ja minun poikaraukkani!

-- Tiedättekö mitään hänen miehestään, kreivitär? kysyi Sergei Ivanovitsh.

-- Hän otti tytön luokseen. Aljosha oli alkuaikoina suostuvainen kaikkeen. Mutta nyt häntä vaivaa kauheasti, että hän antoi tyttärensä vieraan ihmisen huostaan. Hän ei voi kuitenkaan ottaa sanaansa takaisin. Karenin kävi hautajaisissa. Mutta me järjestimme niin, ettei hänen ja Aljoshan tarvinnut tavata toisiaan. Hänen, Kareninin, oli sentään helpompi kestää isku. Hänhän pääsi siten kahleistaan. Mutta minun poikarukkani oli antautunut kokonaan sille naiselle, jättänyt hänen takiaan kaikkensa -- virkauransa, seuraelämän ja minut, eikä tuo nainen sittenkään säälinyt häntä, vaan tahallaan tuhosi hänet kokonaan. Ei, sanokaa mitä tahdotte, jo sellainen kuolemakin todistaa, että hän oli alhainen, uskontoa vailla oleva nainen. Suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta minä vihaan hänen muistoansakin, kun näen poikani tuhoutuvan.

-- Kuinka poikanne voi nykyään?

-- Jumalan onni tämä Serbian sota. Minä olen liian vanha sitä ymmärtämään, mutta hänelle se tuli kuin Jumalan lähettämänä. Minua hänen äitinään se kyllä pelottaa, ja sanotaanpa sitäkin, että ce n'est pas très hien vu à Petersbourg[104]. Mutta mitäpä minä voin tehdä! Hänen ystävänsä Jashvin, joka oli pelannut kaiken omaisuutensa, lähti Serbiaan. Matkalla hän poikkesi Aljoshan luona ja sai hänetkin lähtemään sinne. Se kiinnostaa häntä nyt edes jonkin verran. Koettakaa tekin puhua hänen kanssaan ja virkistää häntä, olkaa niin hyvä. Hän on niin suruissaan. Kaiken lisäksi hänen hampaitaankin on alkanut särkeä. Hän olisi varmaan hyvillään, jos saisi tavata teitä. Olkaa hyvä ja puhukaa hänen kanssaan; hän kävelee junan toisella puolella olevalla sillalla.

Sergei Ivanovitsh sanoi, että hänestäkin olisi hyvin hauska tavata Vronski, ja meni junan toiselle puolen.

V

Vronski käveli edestakaisin asemasillalle kasattujen viljasäkkien pitkässä iltavarjossa. Hattu silmillä ja kädet pitkän päällystakin taskuissa hän asteli kuin peto häkissään, kääntyen aina nopeasti ympäri kaksikymmentä askelta käveltyään. Sergei Ivanovitshin mielestä Vronski ei ollut huomaavinaan hänen lähestymistään, mutta se ei vaivannut häntä, sillä hänellä ei ollut mitään henkilökohtaisia asioita selvitettävänä Vronskin kanssa.

Tällä hetkellä Vronski oli Sergei Ivanovitshin silmissä suuren tehtävän tärkeä suorittaja, ja Koznyshev katsoi velvollisuudekseen kannustaa häntä ja osoittaa hänelle hyväksymisensä. Hän astui Vronskin luo.

Vronski pysähtyi ja katsoi häneen tarkkaavaisesti. Tunnistaessaan tulijan Sergei Ivanovitshiksi hän astui pari askelta tätä vastaan ja puristi lujasti tämän kättä.

-- Ehkä ette olisi tahtonut tavata minua, sanoi Sergei Ivanovitsh; -- mutta enkö voisi mitenkään olla teille avuksi?

-- Tuskinpa minun on ketään niin vähän ikävä tavata kuin teitä, sanoi Vronski. -- Suokaa anteeksi, mutta minun elämässäni ei ole mitään hyvää.

-- Minä ymmärrän sen ja tahdoin vain tarjota teille apuani, sanoi Sergei Ivanovitsh katsellen Vronskin kärsiviä kasvoja. -- Ettekö tarvitse kirjettä Risticille tai Milanille?

-- Ei, ei! sanoi Vronski ymmärtäen vaivoin, mistä oli kysymys. -- Jos haluatte, niin kävellään vähän. Vaunussa on tukahduttavaa. Niin, kirjettäkö? Ei, kiitos vain. Kuolemiseen ei tarvita suosituskirjeitä. Turkkilaisille kenties... voisi suositella, hän lisäsi hymyillen. Silmien ilme pysyi vihaisen kärsivänä.

-- Niin, mutta teidän olisi kai helpompi selvittää siellä asianne, jos asianomaiset saisivat tietoa teistä. Aivan niin kuin tahdotte. Vapaaehtoisia vastaan on jo tehty niin paljon kaikenlaisia hyökkäyksiä, että teidänlaisenne mies kohottaa heidän asemaansa yleisön silmissä.

-- Minunlaiseni mies, vastasi Vronski, -- on siitä hyvä, ettei elämä ole hänelle minkään arvoinen. Fyysistä tarmoa minulla taas on riittävästi raivatakseni itselleni tien rintaman läpi tai kaatuakseni, siitä olen varma. Olen hyvilläni, että on olemassa jotain, minkä vuoksi voin antaa elämäni, joka ei minua enää viehätä. Kelpaahan edes jollekin, ja hän väräytti kärsimättömästi leukapieltään hellittämättömän hammaskivun takia. Kipu muutti väkisinkin hänen ilmeensä toisenlaiseksi kuin miltä hän olisi tahtonut näyttää.

-- Siellä te virkoatte uuteen elämään, saattepa nähdä, sanoi Sergei Ivanovitsh tuntien itsensä liikuttuneeksi. -- Omien veljien vapauttaminen ikeen alta on sekä elämän että kuoleman arvoinen päämäärä. Luoja suokoon teille ulkonaista menestystä ja sisäistä rauhaa, lisäsi hän ja ojensi kätensä.

Vronski puristi sitä lujasti.

-- Aseeksi minä voin vielä kelvata johonkin. Mutta ihmisenä olen pelkkä raunio, lausui hän painokkaasti.

Hampaan jäytävä kolotus toi hänen suuhunsa liikaa sylkeä ja esti häntä puhumasta. Hän vaikeni ja katsoi kiskoja pitkin vitkaan liukuvan hiilivaunun pyöriä.

Ja yhtäkkiä kokonaan toinen vaiva, piinallinen sisäinen tukala olo sai hänet hetkeksi unohtamaan hammaskipunsa. Hiilivaunun ja kiskojen näky ja keskustelu tuttavan kanssa, jota hän ei ollut tavannut onnettomuuden jälkeen, toi Vronskille yhtäkkiä mieleen hänet, tai oikeammin sen, mitä hänestä oli ollut jäljellä silloin kun Vronski oli kuin järjetön syöksynyt rautatieaseman kasarmiin: pöydällä vieraiden keskellä häpeämättä viruvan, vielä elämäntäyteisen verisen ruumiin, takakenossa olevan, ehyenä säilyneen pään raskaine palmikkoineen ja ohimoille kihartuvine hiuksineen. Ihanille kasvoille oli jäänyt outo ilme: se oli puoliavoimien punaisten huulien liepeillä säälittävä ja auki jääneissä silmissä kammottava. Kasvot näyttivät toistavan ääneen ne kamalat sanat tulevasta katumuksesta, jotka hän kerran heidän riidellessään oli Vronskille sanonut.

Vronski koetti muistella Annaa sellaisena kuin hän oli ollut heidän tavatessaan toisensa ensimmäisen kerran niin ikään rautatieasemalla, -- salaperäisenä, ihanana, rakastavana, onnea etsivänä ja antavana eikä katkeran kostonhaluisena, jollaisena Vronski muisti hänet viimeisiltä ajoilta. Vronski koetti muistella heidän yhdessäolonsa parhaimpia hetkiä; mutta ne olivat nyt iäksi pilalla. Hänen mieleensä palasi vain voitostaan ilkkuva nainen, joka oli täyttänyt uhkauksensa ja painanut hyödyttömän, ikuisesti jäytävän katumuksen hänen sieluunsa. Hän ei enää tuntenut hammassärkyä, ja hänen kasvonsa värähtelivät tukahdetusta itkusta.

Asteltuaan pari kertaa vaiti jauhosäkkien ohi ja saatuaan taas tunteensa hallintaan hän kääntyi tyynenä Sergei Ivanovitshin puoleen:

-- Ettekö ole saanut sähkösanomaa eilisen jälkeen? Niin, ovat voittaneet kolmannen kerran, mutta huomiseksi odotetaan ratkaisevaa taistelua.

Keskusteltuaan vielä Milanin julistamisesta kuninkaaksi ja niistä tärkeistä seurauksista, joita sillä saattaisi olla, he erosivat toisen soiton jälkeen ja menivät kumpikin omaan vaunuunsa.

VI

Koska Sergei Ivanovitsh ei ollut voinut tietää milloin pääsisi lähtemään, hän ei ollut lähettänyt veljelleen sähkösanomaa tulostaan eikä tilannut hevosia vastaan. Levin ei ollut kotosalla, kun Katavasov ja Sergei Ivanovitsh kello 12:n aikaan päivällä saapuivat kartanon kuistin eteen pienissä vuokrarattaissa, pölyisinä kuin murjaanit. Kitty, joka istui kuistilla isänsä ja sisarensa kanssa, tunsi lankonsa ja juoksi alas häntä vastaan.

-- Kuinka te saatoitte olla ilmoittamatta tulostanne, Kitty sanoi ojentaen kätensä Sergei Ivanovitshille ja kurottaen otsansa hänen suudeltavakseen.

-- Me pääsimme mainiosti näinkin eikä tarvinnut häiritä teitä, Sergei Ivanovitsh vastasi. -- Minä olen niin pölyinen, että pelottaa koskea. En tiennyt milloin pääsisin, oli niin paljon työtä. Teillä on kaikki ennallaan, hän lisäsi hymyillen, -- te nautitte yhä hiljaista onneanne täällä rauhan satamassa. Tässä on nyt ystävämme Fjodor Vasiljevitsh hänkin tuli viimein.

-- Mutta minä en ole murjaani; peseydyttyäni olen kyllä ihmisen näköinen, sanoi Katavasov leikkisästi antaen kättä ja hymyillen hampaat tummien kasvojen keskeltä erikoisesti välkkyen.

-- Kostja tulee hyvin iloiseksi. Hän meni ulkokartanoon. Hänen pitäisi pian tulla.

-- Harjoittaa yhä maataloutta. Rauhan satamapa tosiaankin, sanoi Katavasov. -- Kaupungissa ei tiedetä mistään muusta kuin Serbian sodasta. Kuinkas minun ystäväni siihen suhtautuu? Varmaan jotenkin eri tavalla kuin muut ihmiset?

-- No ei, ihan tavallisesti. Niin kuin toisetkin, vastasi Kitty ja katsahti hieman hämillään Sergei Ivanovitshiin. Minä lähetän heti hakemaan häntä. Isä on nyt meillä. Hän tuli äskettäin ulkomailta.

Lähdettyään hakemaan Leviniä ja toimitettuaan pölyn peittämät vieraat peseytymään, toisen kirjastohuoneeseen, toisen entiseen Dollyn huoneeseen, ja käskettyään valmistaa vieraille aamiaista Kitty juoksi kuistikolle käyttäen hyväkseen täyttä liikkumisvapauttaan, jota oli ollut vailla raskautensa aikana.

-- Sergei Ivanovitsh ja professori Katavasov tulivat, hän sanoi.

-- Vai niin, ja vielä näin kuumana aikana! sanoi ruhtinas.

-- Ei, isä, hän on hyvin herttainen ja Kostjakin pitää hänestä kovasti, sanoi Kitty anovasti hymyillen, sillä hän oli huomannut ivallisen ilmeen isänsä kasvoilla.

-- Enhän minä mitään sanokaan.

-- Mene sinä, sisko hyvä, heidän luokseen, Kitty pyysi sisartaan, -- ja pidä heille seuraa. He ovat tavanneet Stivan asemalla, hän oli lähettänyt terveisiä. Minä käyn sillä aikaa pikku Mitjan luona. Lapsirukka ei ole saanut ruokaa sitten aamun. Hän on nyt varmaan herännyt ja huutaa kovasti. -- Tuntien maidon herunnan rinnassaan Kitty meni nopeasti lastenkamariin.

Hän oli tosiaankin arvannut oikein. Hänen siteensä lapseen oli vielä niin läheinen, että hän tiesi oman maitonsa herunnasta lapsen kaipaavan ruokaa.

Jo ennen tuloaan lastenkamarin lähelle hän tiesi lapsen huutavan. Niin todella olikin. Kuullessaan hänen äänensä Kitty kiiruhti askeliaan. Mitä enemmän hän kiiruhti, sitä enemmän poika huusi. Ääni oli raikas ja terve, mutta nälkäinen ja kärsimätön.

-- Joko se on kauankin huutanut? Kitty kysyi hätäisesti istuutuen tuolille ja valmistautuen imettämään. -- No, antakaa nyt hänet tänne, pian. Kyllä te olette hidas, hän sanoi lapsenhoitajalle. -- Pankaa myssy sitten myöhemmin.

Poika huusi ahnaasti, täyttä kurkkua.

-- Odottakaahan nyt vähän, sanoi Agafja Mihailovna, joka oli melkein aina lastenkamarissa. -- Täytyy ensin laittaa kuntoon. Ai ai! hän viihdytteli lasta äidistä välittämättä.

Hoitaja vei lapsen äidille. Agafja Mihailovna seurasi häntä hellyydestä leppein kasvoin.

-- Tuntee se, tuntee. Niin totta kuin minä olen tässä, se tunnisti minut, Katerina Aleksandrovna! huusi Agafja Mihailovna kilpaa lapsen kanssa.

Mutta Kitty ei kuunnellut hänen sanojaan. Hänen kärsimättömyytensä kasvoi samassa suhteessa kuin lapsenkin.

Hätäilyn vuoksi asia ei pitkään aikaan ottanut luonnistuakseen. Poika hamusi eri paikkaa kuin olisi pitänyt ja oli kiukuissaan.

Vihdoinkin, epätoivoisen, tikahduttavan huudon ja tyhjän nieleskelyn jälkeen toimitus onnistui. Äiti ja lapsi tunsivat rauhoittuvansa, ja kumpikin hiljeni.

-- Lapsirukkahan on aivan hiessä, Kitty kuiskasi tunnustellen lasta. -- Mistä te päättelette, että se tunnistaa? lisäsi hän seuraten lapsensa silmiä, jotka hänestä näyttivät katselevan veitikkamaisesti otsalle valuneen myssyn alta. Lapsen pienet posket pullistuivat ja painuivat sisään tasaiseen tahtiin, ja sen punakkakämmeninen pikku käsi pyöri ilmassa.

-- Ei voi olla totta! Jos hän tunnistaisi, niin minut kai hänen ensimmäisenä pitäisi tunnistaa, vastasi Kitty hymyillen Agafja Mihailovnan väitteeseen.

Hän hymyili, sillä sydämessään hän tiesi, että lapsi kyllä tunnisti Agafja Mihailovnan, kuten se tunsi, tiesi ja ymmärsi paljon muutakin, paljon sellaistakin, jota kukaan muu ei tiennyt ja jota hän, äiti itse, oli oppinut tietämään ja ymmärtämään juuri lapseltaan. Agafja Mihailovna, lastenhoitaja, isoisä ja jopa isäkin pitivät Mitjaa elävänä olentona, joka vaati pelkkää aineellista huolenpitoa; mutta äiti oli jo kauan sitten havainnut hänet henkiseksi olennoksi, jonka kanssa hänellä oli jo kokonainen sarja henkisyyteen perustuvia suhteita.

-- No, kunhan herää, niin saatte itse nähdä, jos Jumala suo. Kun minä teen tällä lailla, niin se kullanmuru alkaa säteillä kuin mikäkin päivänpaiste, kertoi Agafja Mihailovna.

-- No hyvä, hyvä, sittenhän näemme, Kitty kuiskasi. -- Torkkuu jo. Menkää nyt hiljaa pois.

VII