Part 77

Häntä pelotti jäädä yksin, joten hän lähti palvelijan jäljessä huoneesta ja meni lastenkamariin.

"Ei se ole hän, ei läheskään hän! Missä ovat hänen siniset silmänsä ja herttainen, ujo hymynsä?" oli Annan ensimmäinen ajatus, kun hän näki pullean, punaposkisen, mustakiharaisen tyttärensä eikä Serjozhaa, jonka hän sekaannuksissaan oli luullut tapaavansa lastenkamarissa. Tyttö istui pöydän ääressä ja koputteli kovaäänisesti ja itsepintaisesti pöydän pintaa vesikarahvin tulpalla. Hänen mustat nappisilmänsä tuijottivat äitiä. Vastattuaan englantilaiselle hoitajattarelle olevansa täysin terve ja lähtevänsä huomenna maalle Anna istuutui tyttärensä viereen ja alkoi pyöritellä karahvin tulppaa sen edessä. Mutta lapsen äänekäs, heleä nauru ja kulmakarvojen värähdys toivat niin elävästi hänen mieleensä Vronskin, että hän kiiruhti pois huoneesta itku kurkussa. "Onko tosiaan kaikki lopussa? Ei, se on mahdotonta", ajatteli Anna. "Hän tulee takaisin. Mutta kuinka hän voi selittää minulle tuon hymynsä ja sen, miksi hän niin vilkastui puhellessaan tuon naisen kanssa? Mutta vaikkei hän saisikaan sitä selitetyksi, minun täytyy koettaa uskoa. Jollen usko, niin jäljellä on vain... mutta sitä minä en tahdo."

Anna katsahti kelloon. Kaksitoista minuuttia oli kulunut. "Nyt hän on saanut kirjelapun ja on tulossa takaisin. Vain kymmenen minuuttia enää... Mutta entä jollei hän tulekaan! Ei, tuleehan hän. Hän ei saa nähdä, että olen itkenyt. Menen pesemään kasvoni. Niin, olenko minä jo kammannut hiukseni vai enkö?" hän kysyi itseltään eikä voinut muistaa. Hän koetti kädellään päätänsä. "Kai minä olen kammannut, mutta en mitenkään muista milloin sen tein." Hän ei vielä uskonut kättään, vaan meni suuren peilin luo nähdäkseen, oliko tukka todellakin kammattu vai eikö. Tukka oli kammattu, mutta hän ei voinut muistaa koska oli sen tehnyt. "Kuka tuo on?" ajatteli hän katsoen kuumeisia kasvojaan ja oudosti välähteleviä silmiä, jotka tuijottivat peilistä häntä vastaan. "Niin, minähän se olenkin", ymmärsi hän yhtäkkiä, ja katsellessaan koko kuvaansa hän tunsi äkkiä hänen suudelmansa kaulallaan ja hänen hartiansa värähtivät. Sitten hän kohotti kätensä huulilleen ja suuteli sitä.

"Mitä tämä on? Minä olen tullut hulluksi", ja hän meni makuukamariin, missä Annushka järjesteli huonetta.

-- Annushka, hän sanoi pysähtyen palvelustytön eteen ja katsoen häneen tietämättä mitä sanoisi.

-- Darja Aleksandrovnan luohan te aioitte, sanoi palvelustyttö ikään kuin ymmärtäen.

-- Darja Aleksandrovnanko luo? Niin, minä lähden. "Viisitoista minuuttia sinne, viisitoista minuuttia takaisin. Hän on jo tulossa, hän tulee heti." Anna otti kellon ja katsoi sitä. "Mutta kuinka hän saattoi lähteä ja jättää minut tällaiseen tilaan? Kuinka hän voi elää tekemättä sovintoa minun kanssani!" Hän meni ikkunan luo ja alkoi katsoa kadulle. Ajan puolesta Vronskin olisi jo pitänyt ehtiä. Mutta arvio saattoi olla väärä, ja Anna alkoi uudelleen muistella, milloin Vronski oli lähtenyt kotoa, ja laskea minuutteja.

Sillä välin kun Anna kävi ruokasalin seinäkellon mukaan tarkistamassa kelloaan, joku ajoi oven eteen. Anna kiiruhti ikkunaan ja näki Vronskin vaunut. Mutta kukaan ei kuulunut tulevan portaita ylös, ja alhaalta kuului puhetta. Lähetti oli tullut vaunuilla takaisin. Anna meni häntä vastaan.

-- En tavannut kreiviä; oli lähtenyt Nizegorodskin rautatietä.

-- Mitä hän sanoi?... Anna uteli punakalta, iloiselta Mihailolta, joka antoi hänelle kirjelapun takaisin.

"Mutta hänhän ei saanut sitä", muisti hän.

-- Mene viemään tämä sama kirje kreivitär Vronskajan huvilaan, tiedäthän? Ja tuo heti vastaus, hän sanoi lähetille.

"Mutta minä itse, mitäs minä teen?" ajatteli hän. "Niin, minä lähden Dollyn luo tosiaankin, muuten tulen hulluksi. Niin, minähän voin sitä paitsi lähettää sähkösanoman." Ja hän kirjoitti sen:

/# "Minun on välttämätöntä saada puhua kanssanne, tulkaa heti." #/

Lähetettyään sähkösanoman hän meni pukeutumaan. Kun hän oli pukeutunut ja pannut hatun päähänsä, hän katsahti taas rauhalliseen, hyvinvoivaan Annushkaansa. Annushkan pienistä, harmaista hyväntahtoisista silmistä kuvastui selvästi säälivä osanotto.

-- Annushka rakas, mitä minä teen? nyyhkytti Anna vaipuen voimattomana tuolille.

-- Mitä te nyt niin huolehditte, Anna Arkadjevna? Sattuuhan sitä kaikenlaista. Menkää ajelemaan, niin virkistytte, neuvoi palvelijatar.

-- Niin, minä menen, Anna sanoi tointuen ja nousi. -- Jos minun poissa ollessani tulee sähkösanoma, lähettäkää se Darja Aleksandrovnan luo... Ei, minä tulen itse pian takaisin.

"Niin, ei pidä ajatella, pitää tehdä jotain, lähteä jonnekin, ennen kaikkea lähteä tästä talosta", hän päätteli kuunnellen kauhuissaan sydämensä hirveää jyskettä, lähti kiireesti ulos ja istuutui vaunuihin.

-- Minne käskette? kysyi Pjotr asettuessaan kuskinpukille.

-- Znamenkalle, Oblonskille.

XXVIII

Ilma oli selkeä. Koko aamun oli sataa tihuuttanut, mutta nyt taivas oli seestynyt. Peltikatot, jalkakäytävien laatat, ajotien mukulakivet, ajoneuvojen pyörät, nahat ja metalliosat välkkyivät toukokuun auringossa. Oli puolenpäivän aika ja liikenne kaduilla vilkkaimmillaan.

Anna istui kimmoisien jousiensa varassa rauhallisen kevyesti keinuvien vaunujen nurkassa ja mietti uudelleen viime päivän tapahtumia. Ympäriltä kuului rattaiden lakkaamaton räminä, vaikutelmat vaihtuivat nopeasti raikkaassa ulkoilmassa; ja nyt Anna näki asemansa aivan toisessa valossa kuin ennen kotoa lähtöään. Nyt ajatus kuolemastakaan ei tuntunut hänestä enää niin hirvittävältä ja selkeältä eikä kuolema näyttänyt enää välttämättömältä. Nyt hän soimasi itseään siitä alennustilasta, mihin oli itsensä päästänyt. "Minä rukoilen häneltä anteeksi. Olen antautunut hänen armoilleen. Tunnustanut itseni syylliseksi. Miksi? Enkö minä sitten voi elää ilman häntä?" Ja vastaamatta tähän kysymykseen Anna alkoi lukea ilmoituskilpiä. "Konttori ja varasto. Hammaslääkäri... Minä kerron Dollylle kaiken. Hän ei pidä Vronskista. Se kyllä kirvelee, mutta minä sanon kuitenkin hänelle kaiken. Hän pitää minusta ja minä seuraan hänen neuvoaan... Minä en alistu enkä antaudu hänen kasvatettavakseen. Filippov... Filippovin sämpylät... Sanovat heidän vievän täältä taikinaa Pietariin. Moskovan vesi on niin hyvää. Entä Mytishtshinon kaivovesi ja blinit." Ja hän muisti, miten hän kauan, kauan sitten, kun hän oli vasta seitsemäntoista ikäinen, kävi tätinsä kanssa Troitsassa. "Hevosilla vielä ajettiin. Olinko se tosiaan minä punaisine käsineni?... Kuinka paljon siitä, mikä silloin näytti niin ihanalta ja saavuttamattomalta, on käynyt mitättömäksi; mitä silloin oli, on iäksi mennyttä. Olisinko minä silloin uskonut joutuvani tällaiseen alennustilaan? Kuinka hän tulee ylpeäksi ja tyytyväiseksi saadessaan minun kirjelappuni! Mutta minä näytän hänelle!... Miten pahalta tuo maali haisee! Mitä varten ne aina maalaavat ja rakentavat! Muoti- ja pukuliike", hän luki. Joku mies tervehti häntä. Se oli Annushkan mies. "Meidän loisiamme", muisti hän Vronskin sanat. "Meidän? Miksi meidän? On kauheaa, ettei voi nyhtää menneisyyttä juurineen. Ei voi nyhtää, mutta voi haudata sen muiston. Ja sen minä teen." Ja samassa hän muisti Aleksei Aleksandrovitshin kanssa viettämänsä vuodet ja huomasi pyyhkäisseensä ne muististaan. "Dolly arvelee, että minähän jätän jo toisen mieheni, ja katsoo minun sen vuoksi olevan vaarassa. Enkä minä tahdokaan olla oikeassa. Mutta minä en voi muuta!" hän sanoi ja oli vähällä itkeä. Samassa hän jo mietti, mille nuo kaksi tyttöä noin mahtoivat hymyillä. "Luultavasti rakkausasioille. He eivät tiedä kuinka ilotonta, kuinka alhaista se on... Lapsia bulevardilla. Pojat leikkivät hevosta. Serjozha! Minä kadotan kaikkeni enkä saa häntä takaisin. Niin, kaikki on mennyttä, jollei hän palaa. Voi olla, että hän on myöhästynyt junasta ja palannut jo kotiin. Taaskin tahdot alentua", hän sanoi omalle itselleen. "Ei, minä menen Dollyn luo ja sanon hänelle suoraan että olen onneton; olen ansainnut sen ja olen syypää siihen, mutta olen niin onneton, auta minua. Nuo hevoset ja nämä vaunut -- kuinka minä inhoan itseäni näissä vaunuissa -- kaikki on hänen; mutta minä en enää näe häntä."

Anna astui portaita ylös miettien sanoja, joilla kertoisi kaiken Dollylle, ja tahallaan ärsyttäen niillä sydäntään.

-- Onko ketään vieraita? kysyi hän eteisessä.

-- Katerina Aleksandrovna Levina, vastasi lakeija.

"Kitty! Se samainen Kitty, johon Vronski on ollut rakastunut", ajatteli Anna, "ja jota hän kai vieläkin rakkaudella muistelee. Harmittelee, ettei ottanut häntä. Mutta minua hän vihaa ja harmittelee, että liitti elämänsä minun elämääni."

Annan tullessa sisarukset olivat paraikaa neuvottelemassa lapsen imetyksestä. Dolly lähti yksin ottamaan vastaan vierasta, joka tuli häiritsemään heidän keskusteluaan.

-- Etkö sinä siis ole lähtenyt vielä? Aioin tänä iltana tulla sinun luoksesi, sanoi Dolly, -- kertomaan Stivan kirjeestä, jonka vastikään sain.

-- Me saimme myös sähkösanoman, vastasi Anna katsellen ympärilleen nähdäkseen Kittyn.

-- Hän kirjoittaa, ettei voi käsittää mitä Aleksei Aleksandrovitsh oikeastaan tahtoo, mutta ettei hän lähde ilman vastausta.

-- Minä luulin, että täällä oli joku. Saanko lukea kirjeen?

-- Niin, onhan täällä Kitty, sanoi Dolly hämillään, -- hän jäi lastenkamariin. Hän on ollut hyvin sairaana.

-- Minä kuulin. Saanko lukea kirjeen?

-- Minä tuon sen heti. Ei siinä sanota, ettei eroa saa. Stiva sanoo päinvastoin, että on toiveita, sanoi Dolly pysähtyen ovelle.

-- Minä en tahdokaan, sanoi Anna.

"Kitty pitää alentavana tulla tapaamaan minua", ajatteli Anna jäätyään yksin. "Kenties hänellä on oikeus tehdä niin. Mutta hänen, joka itse on ollut rakastunut Vronskiin, hänen ei pitäisi näyttää sitä minulle, vaikka niin olisikin. Minä tiedän, ettei yksikään kunnollinen nainen voi ottaa minua vastaan tässä asemassani. Minä tiedän, että ensimmäisestä hetkestä asti uhrasin hänelle kaikkeni. Ja tämä on palkkani! Voi kuinka minä vihaan häntä! Ja miksi minun piti tulla tänne. On vain vielä raskaampi ja pahempi olla." Hän kuuli sisarusten äänen toisesta huoneesta. "Mitä minä sanon Dollylle? Rupeanko Kittyn lohduksi kertomaan, kuinka onneton olen, ja alistunko hänen suojeltavakseen? En ikinä. Eikä Dollykään siitä mitään ymmärtäisi. Ja mitä minä hänelle sanoisin. Olisi vain hauska saada nähdä Kittyä ja näyttää hänelle, kuinka minä halveksin kaikkia ja kaikkea ja kuinka kaikki on minulle nyt yhdentekevää."

Dolly tuli kirje kädessään. Anna luki sen ja antoi Dollylle.

-- Minä tiesin kaiken, hän sanoi. -- Eikä se liikuta minua vähääkään.

-- Miten niin? Minä kyllä toivon parasta, sanoi Dolly katsoen uteliaana Annaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt Annaa noin kummallisen hermostuneessa tilassa. -- Koska sinä lähdet? kysyi hän.

Anna siristi silmiään ja katsoi vastaamatta eteensä.

-- Miksi Kitty piiloutuu minulta? hän sanoi katsoen oveen ja punastuen.

-- Mitä hullutuksia! Hän imettää itse lastaan, ja kun se ei tahtonut oikein luonnistua, minä neuvoin häntä... Hän on hyvillään, että saa nähdä sinua. Hän tulee heti, puheli nolostunut Dolly, joka ei ollut tottunut valehtelemaan. -- Kas siinä hän tulee.

Kuullessaan Annan tulleen Kitty oli aikonut pysytellä lastenkamarissa; mutta Dolly oli houkutellut hänet muuttamaan mielensä. Kooten voimansa Kitty astui saliin, meni punastuen Annan luo ja ojensi kätensä.

-- Hauska nähdä, hän sanoi ääni väristen.

Kitty oli hämmentynyt taistelusta sielussaan: toisaalta hän suhtautui tuohon huonoon naiseen vihamielisesti, toisaalta tahtoi olla tälle ystävällinen. Mutta heti kun hän näki Annan kauniit, puoleensavetävät kasvot, vihamielisyys katosi.

-- Minä en olisi ihmetellyt, vaikkette olisi tahtonutkaan tavata minua. Olen niin tottunut kaikkeen. Te olette ollut sairaana? Niin, te olette muuttunut, sanoi Anna.

Kitty tunsi, että Anna suhtautui häneen pahansuovasti. Hän selitti pahansuopaisuutta kiusallisella asemalla, jossa Anna, hänen entinen suojelijansa, tunsi nyt olevansa häneen nähden, ja hänen tuli tätä sääli.

He puhelivat Kittyn sairaudesta, hänen lapsestaan ja Stivasta, mutta mikään ei näyttänyt kiinnostavan Annaa.

-- Minä tulin sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi Anna nousten tuoliltaan.

-- Koska te lähdette?

Mutta Anna ei taaskaan vastannut, vaan kääntyi Kittyn puoleen.

-- Olen hyvin iloinen siitä, että sain nähdä teidät, hän sanoi ohuesti hymyillen. -- Olen kuullut teistä niin paljon joka puolelta, myös teidän mieheltänne. Hän kävi luonani ja minä pidin hänestä kovasti, hän lisäsi ilmiselvästi pahaa tarkoittaen. -- Missä hän on nyt?

-- Hän lähti maalle, sanoi Kitty punastuen.

-- Sanokaa hänelle terveisiä minulta, sanokaa ehdottomasti.

-- Ehdottomasti, toisti Kitty naiivisti katsoen häntä osaaottavasti silmiin.

-- No, hyvästi Dolly, ja suudelmaan Dollyä ja puristettuaan Kittyn kättä Anna poistui kiireesti huoneesta.

-- Yhtä viehättävä kuin ennenkin. Kaunis hän on! Kitty sanoi jäätyään sisarensa kanssa kahden. -- Mutta hänessä on jotain säälittävää. Kauhean säälittävää!

-- Tänään hänessä oli jotain erikoista, sanoi Dolly. -- Kun saatoin häntä eteiseen, minusta näytti kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.

XXIX

Anna istuutui vaunuihin vielä tukalammassa mielentilassa kuin oli ollut kotoa lähtiessään. Entisiin kärsimyksiin oli nyt liittynyt loukatuksi ja hylätyksi joutumisen tunne, jonka Kittyn näkeminen oli hänessä synnyttänyt.

-- Minne käskette? Kotiinko? kysyi Pjotr.

-- Niin, kotiin, sanoi Anna ajattelematta enää minne ajaisi.

"Ne katsoivat minuun kuin johonkin hirveään, käsittämättömään ja eriskummalliseen. Mitähän tuo mies noin innokkaasti kertoo toiselle?" ajatteli hän katsellen kahta ohikulkijaa. "Ikään kuin voisi sanoa toiselle mitä tuntee! Minä aioin kertoa Dollylle, mutta oli hyvä, etten kertonut. Kuinka hän olisi iloinnut onnettomuudestani! Hän olisi kyllä salannut sen; mutta sielun pohjalla olisi ollut ilo siitä, että minä olen saanut rangaistuksen niistä nautinnoistani, joita hän on aina kadehtinut. Entä Kitty sitten: hän olisi ollut vielä enemmän iloissaan. Minä näin hänen lävitseen. Hän tietää, että minä olin hänen miehelleen tavallista ystävällisempi. Ja hän on mustasukkainen ja vihaa minua. Vieläpä halveksiikin. Minä olen hänen silmissään siveetön nainen. Jos olisin ollut siveetön nainen, olisin kyllä voinut saada hänen miehensä rakastumaan itseeni... jos olisin tahtonut. Ja tahdoinkin. Onpas tuo tyytyväinen itseensä", ajatteli Anna katsoen vastaan ajavaa lihavaa, punakkaa herraa, joka luuli häntä tuttavakseen ja kohotti kiiltävää hattuaan kaljusta, kiiltävästä päästään, mutta huomasikin samassa erehtyneensä. "Hän luuli tuntevansa minut. Mutta hän tunsi minua yhtä vähän kuin kukaan koko maailmassa tuntee minua. En tunne itsekään. Minä tunnen omat mielihaluni, mes appétits, kuten ranskalaiset sanovat. Nuo haluavat tuota likaista jäätelöä. Sen he tuntevat varmasti ", ajatteli hän katsoen kahta poikaa ja heidän vieressään seisovaa jäätelökauppiasta, joka laski läkkipeltiastian alas päälaeltaan ja hankasi pyyheliinansa reunalla hikisiä kasvojaan. "Kaikkien mieli tekee makeaa. Kun ei ole makeisia, ottavat likaista jäätelöä. Niin Kittykin: kun ei saanut Vronskia, otti Levinin. Ja hän kadehtii minua. Ja vihaa minua. Kaikki me vihaamme toinen toistamme. Minä Kittyä, Kitty minua. Se on tosiasia. Tjutkin coiffeur[99]... je me fais coiffer par Tjutkin... Minä sanon tämän hänelle, kun hän tulee kotiin", ajatteli hän hymyillen. Mutta samassa hän muisti, ettei hänellä enää ollut ketään, jolle olisi voinut sanoa mitään huvittavaa. "Eikä mitään hupaisaa eikä hauskaa ole olemassakaan. Kaikki on iljettävää. Soitetaan iltakirkkoon, ja tuo kauppias tekee ristinmerkkejä niin huolellisesti kuin pelkäisi pudottavansa jotain. Mitä varten nuo kirkot, kellojen soitto ja koko tuo valhe? Vain siksi ettei näkyisi, että me vihaamme toinen toistamme kuten nuo ajurit, jotka niin kiukkuisesti ärhentelevät toisilleen. Jashvin sanoi, että tahtovat riistää paidankin hänen yltään samoin kuin hänkin toisten yltä. Se on totta se!"

Nämä ajatukset olivat vallanneet hänet niin, ettei hän muistanut ajatellakaan omaa asemaansa, kun vaunut äkkiä pysähtyivät kotioven eteen. Vasta nähdessään ovenvartijan tulevan vastaan hän muisti, että oli lähettänyt kirjeen ja sähkösanoman.

-- Onko tullut vastausta? hän kysyi.

-- Katson heti, ovenvartija vastasi. Hän katsahti pöydälleen, otti sieltä ohuen neliskulmaisen sähkösanoman ja antoi sen Annalle. "En voi tulla ennen kello kymmentä. Vronski", luki hän.

-- Eikö lähetti ole vielä tullut?

-- Ei suinkaan, vastasi ovenvartija.

"Voi, jos niin on asianlaita, niin mitä tiedän mitä teen", sanoi Anna itsekseen ja kiiruhti ylös tuntien epämääräisen vihan ja kostonhalun kuohuvan sydämessään. "Minä lähden itse hänen luokseen. Minä sanon hänelle kaiken ennen kuin lähden iäksi hänen luotaan. En ole koskaan vihannut ketään niin kuin sitä ihmistä!" ajatteli Anna. Hän värähti inhosta, kun näki Vronskin hatun naulapuussa. Hän ei ajatellut sitä, että saapunut sähkösanoma oli vastaus hänen omaan sähkösanomaansa ja ettei Vronski ollut vielä saanut hänen kirjettään. Hän näki vain mielessään, kuinka Vronski tyynenä jutteli äitinsä ja neiti Sorokinan kanssa iloiten hänen kärsimyksestään. "Täytyy lähteä niin pian kuin suinkin", hän sanoi itselleen tietämättä vielä minne lähtisi. Hän tahtoi mitä pikimmin paeta niitä tunteita, joita hän tunsi tässä kauheassa talossa. Tämän talon palvelusväki, seinät ja esineet herättivät hänessä vain inhoa ja vihaa ja ahdistivat häntä kiusallisena taakkana.

"Niin, täytyy lähteä asemalle, ja jollei häntä näy, pitää matkustaa sinne ja yllättää hänet." Anna katsoi sanomalehdestä junien kulkua. Iltajuna lähtisi kello 8.02. "Siihen minä ehdin." Hän käski valjastaa toiset hevoset ja ryhtyi sullomaan matkalaukkuunsa kaikkein tarpeellisimpia tavaroita. Hän tiesi, ettei enää palaisi tähän taloon. Kaikenlaisia suunnitelmia tulvi mieleen, ja yksi niistä oli hämärä päätös matkustaa asemalla tai kreivittären huvilalla tapahtuvan kohtaamisen jälkeen Nizegorodskin rautatietä ensimmäiseen kaupunkiin ja jäädä sinne.

Päivällinen odotti ruokasalin pöydällä; Anna meni pöydän luo, nuuhkaisi leipää ja juustoa, mutta huomasi heti, että kaiken ruoan haju oli hänelle vastenmielinen, ja käski ajaa vaunut oven eteen. Hänen tullessaan ulos rakennuksen varjo ulottui jo yli koko kadun, ja oli selkeä ja lämmin ilta. Sekä Annushka, joka kantoi hänen tavaroitaan, Pjotr, joka asetteli niitä vaunuihin, että tyytymättömältä näyttävä kuskikin tuntuivat hänestä vastenmielisiltä ja hermostuttivat häntä sanoillaan ja liikkeillään.

-- Sinua ei tarvita siellä, Pjotr.

-- Kukas lipun ostaa?

-- No samantekevää, tule sitten, sanoi Anna harmissaan.

Pjotr hyppäsi kuskin viereen, pani kädet lanteille ja käski ajaa asemalle.

XXX

"Taas olen täällä! Taas ymmärrän kaiken", sanoi Anna itselleen, kun vaunut olivat kumisten ja keinuen lähteneet liikkumaan pienikivistä katua pitkin, ja vaikutelmat alkoivat taas seurata toisiaan.

"Mitäs minä viimeksi niin hartaasti ajattelinkaan", koetti hän muistaa. "Tjutkin coiffeur? Ei se siitä ollut. Ai niin, se olikin niistä Jashvinin sanoista, että taistelu olemassaolosta on ainoa, mikä ihmisiä yhdistää. Turhaan te sinne menette", hän kääntyi ajatuksissaan nelivaljakossa ajavan seurueen puoleen, joka nähtävästi oli matkalla jonnekin huvittelemaan. "Eikä koirakaan, jota te kuljetatte mukananne, auta teitä. Itseänne ette kuitenkaan pääse pakoon." Luotuaan katseensa sille puolelle, minne Pjotr katsoi, hän näki ajurinrattailla tunnottomana retkottavan juopuneen tehdastyömiehen, jota poliisivartija vei jonnekin. "Tuo kenties pikemminkin", ajatteli hän. "Emme mekään, kreivi Vronski ja minä, sitä mielihyvää löytäneet, vaikka siltä niin paljon odotimme." Ensimmäisen kerran Anna kohdisti sen kirkkaan valon, jossa hän nyt kaiken näki, heidän keskinäisiin suhteisiinsa, joiden ajattelemista hän tähän asti oli karttanut. "Mitä hän minusta etsi? Ei niinkään rakkautta kuin tyydytystä turhamaisuudelleen." Hän muisteli Vronskin sanoja heidän suhteensa alkuajoilta ja tämän silloista ilmettä, joka muistutti nöyrää lintukoiraa. Kaikki tuki nyt hänen arvelujaan. "Niin, hänessä oli turhamaisen menestyksen voitonriemua. Oli tietysti rakkauttakin, mutta suurin osa oli menestyksen ylpeyttä. Hän kerskaili minulla. Nyt kaikki on mennyttä. Ei ole enää mitään ylpeiltävää, vaan hävettävää. Hän on ottanut minulta kaiken, mitä on voinut, ja nyt minä olen hänelle tarpeeton. Minä olen hänelle taakaksi, mutta hän koettaa kuitenkin noudattaa minun suhteeni kunniallisuuden vaatimuksia. Eilen hän tuli huomaamattaan ilmaisseeksi, että tahtoo minun avioeroani ja meidän avioliittoamme polttaakseen laivansa. Hän pitää minusta, mutta miten? The zest is gone[100]. Tuo näyttää tahtovan ihastuttaa kaikkia ja on hyvin tyytyväinen itseensä", ajatteli Anna katsellessaan punakkaa kauppapalvelijaa, joka ratsasti maneesihevosella. "Niin, minussa ei ole enää sitä entistä viehätystä. Jos lähden hänen luotaan pois, hän on siitä sisimmässään iloinen."

Tämä ei ollut mikään oletus -- hän näki asian nyt selvästi siinä luovassa valossa, joka avasi hänelle nyt elämän ja ihmisen suhteitten sisäisen merkityksen.

"Minun rakkauteni käy yhä kiihkeämmäksi ja omahyväisemmäksi, hänen taas tekee koko ajan sammumistaan, ja siksi meidän täytyy erota", hän jatkoi mietteitään. "Sitä ei voi auttaa. Hän on minulle kaikki kaikessa ja minä tahdon, että hän antautuisi minulle yhä täydellisemmin. Hän taas tahtoo yhä enemmän päästä minusta irti. Me kuljimme tosiaankin toisiamme kohti ennen suhteemme alkua, mutta sen jälkeen olemme koko ajan kulkeneet eri suuntiin. Sitä ei voi muuttaa muuksi. Hän sanoo minua järjettömän mustasukkaiseksi, ja olenhan itsekin sanonut niin itselleni; mutta niin ei ole laita. En ole mustasukkainen vaan tyytymätön. Mutta..." äkkiä mieleen tullut ajatus sai hänet avaamaan suunsa ja siirrähtämään vaunuissa. "Jos voisin olla muuta kuin pelkkä rakastajatar, joka intohimoisesti rakastaa vain hänen hyväilyjään; mutta minä en voi enkä tahdo olla mitään muuta. Juuri sillä minä herätän hänessä inhoa ja hän minussa vihaa, eikä toisin voi ollakaan. Tiedän kyllä, ettei hän olisi ruvennut pettämään minua ja ettei hän ajattelisi Sorokinaa eikä ole rakastunut Kittyyn; minä uskon ja tiedän kaiken sen. Mutta se ei kevennä oloani. Jollei hän rakasta minua, vaan on hyvä ja hellä minua kohtaan pelkästä velvollisuudesta, se on pahempi, tuhat kertaa pahempi kuin viha! Se on helvetti. Niin se juuri on. Hän ei ole enää pitkään aikaan rakastanut minua. Ja missä rakkaus loppuu, siellä alkaa viha... Näitä katuja minä en tunne lainkaan. Joitakin penkereitä ja aina vain taloja ja taloja... Ja niissä aina vain ihmisiä ja ihmisiä... Kuinka äärettömästi niitä on, ja kaikki vihaavat toisiaan. No, minä kuvittelen, mitä minulla pitäisi olla tullakseni onnelliseksi. No? Minä saan avioeron, Aleksei Aleksandrovitsh antaa minulle Serjozhan, ja minä menen avioliittoon Vronskin kanssa." Muistaessaan Aleksei Aleksandrovitshin hän näki heti edessään ilmi elävänä tämän leppeät, elottomat, sammuneet silmät, valkeat, sinisuoniset kädet, erikoisen äänenpainon ja sormien naksuttelun, ja muistaessaan sen tunteen, joka oli heitä yhdistänyt ja jota myös nimitettiin rakkaudeksi, hän värähti inhosta.