Part 75

-- Niin, tuo onnettomuus, joka on kääntynyt korkeimmaksi onneksi, kun sydän on tullut uudeksi ja täyttynyt Hänestä, sanoi kreivitär katsoen rakastuneesti Stepan Arkadjevitshiin.

"Luulen, että häntä voi pyytää puhumaan kummallekin", arveli Stepan Arkadjevitsh.

-- Niin kyllä, kreivitär, hän sanoi, -- mutta minä luulen, että nuo muutokset ovat niin sisäisiä ja intiimejä, ettei kukaan, ei läheisinkään ihminen puhu niistä mielellään.

-- Päinvastoin! Meidän pitää puhua niistä keskenämme ja koettaa auttaa toinen toisiamme.

-- Niin, epäilemättä, mutta on niin erilaisia vakaumuksia, ja toiseksi... sanoi Oblonski pehmeästi hymyillen.

-- Pyhän totuuden asiassa ei voi olla eri vakaumuksia.

-- Niin, ei tietysti, mutta... ja Stepan Arkadjevitsh vaikeni nolostuneena. Hän ymmärsi, että oli kysymys uskonnosta.

-- Minä luulen, että hän nukahtaa pian, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi tullessaan Lidian luo.

Stepan Arkadjevitsh katsahti sivulleen. Landau istui ikkunan ääressä nojaten pää painuksissa nojatuolin kaiteeseen ja selustaan. Huomatessaan toisten tarkkailevat katseet hän kohotti päänsä ja hymyili lapsellisen naiivia hymyä.

-- Älkää olko näkevinänne, sanoi Lidia Ivanovna työntäen kevyesti tuolin Aleksei Aleksandrovitshille. -- Minä olen huomannut... hän ehti aloittaa, kun huoneeseen tuli lakeija tuoden kirjeen. Lidia Ivanovna silmäili nopeasti kirjeen läpi ja pyytäen vierailtaan anteeksi kirjoitti ihmeteltävän nopeasti vastauksen, antoi sen lakeijalle ja palasi pöydän luo.

-- Minä olen huomannut, hän jatkoi aloittamaansa keskustelua, -- että moskovalaiset, varsinkin miehet, ovat hyvin välinpitämättömiä uskonnollisissa asioissa.

-- Eihän toki, kreivitär. Minun käsittääkseni moskovalaisia pidetään kaikkein lujimpina uskossaan, vastasi Stepan Arkadjevitsh.

-- Sikäli kuin tiedän, te kuulutte valitettavasti välinpitämättömiin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kääntyen lankonsa puoleen väsyneesti hymyillen.

-- Kuinka voi olla välinpitämätön! sanoi Lidia Ivanovna.

-- En ole oikeastaan välinpitämätönkään, vaan pikemminkin odottavalla kannalla, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen anteeksipyytävästi.

-- En usko, että minulle vielä on koittanut niiden kysymysten aika.

Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat toisiinsa.

-- Emmehän me voi koskaan tietää, onko meidän aikamme tullut vai eikö, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti. -- Me emme saa ajatella, olemmeko valmiita vai emmekö; armo ei ole riippuvainen ihmisen aivoituksista. Se jää usein tulematta kilvoitteleville ja tulee valmistumattomille, kuten Saulille.

-- Ei, ei ihan vielä, sanoi Lidia Ivanovna, joka oli sillaikaa seurannut ranskalaisen liikkeitä. Landau nousi ja tuli heidän luokseen.

-- Sallitteko minun kuunnella? kysyi hän.

-- Olkaa hyvä. Minä en tahtonut häiritä teitä, sanoi Lidia Ivanovna katsoen häneen hellästi, -- istuutukaa tänne.

-- Täytyy vain olla ummistamatta silmiään, jotta voisi tulla valosta osalliseksi, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Ah, jospa te tuntisitte sen onnen, jota me saamme nauttia tuntiessamme Hänen alituisen läsnäolonsa sielussamme, sanoi Lidia Ivanovna autuaasti hymyillen.

-- Mutta ihminen voi väliin tuntea olevansa kykenemätön nousemaan siihen korkeuteen, sanoi Stepan Arkadjevitsh tuntien viekastelevansa tunnustaessaan uskonnollisen korkeuden ja tarkoin salatessaan vapaa-ajattelunsa henkilöltä, jonka pari sanaa Pomorskille saattoi hankkia hänelle toivotun paikan.

-- Tarkoitatte kai, että synti estää häntä? sanoi Lidia Ivanovna. -- Mutta se on väärä ajatus. Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, synti on lunastettu. Pardon, lisäsi hän nähdessään lakeijan taas tuovan kirjettä. Hän luki kirjelapun ja vastasi surullisesti: -- Huomenna, suuriruhtinattaren luona, sanokaa niin... Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, jatkoi hän keskustelua.

-- Niin, mutta usko ilman tekoja on kuollut, sanoi Stepan Arkadjevitsh muistaen katkismuksesta tuon lauseen ja puolustellen riippumattomuuttaan enää vain pelkällä hymyllä.

-- Siinä on taas se lause Jaakobin epistolasta, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh jonkinlainen nuhde äänessään, ja katsoi Lidia Ivanovnaan kuin tuo kysymys olisi jo monet kerrat ollut heidän käsiteltävänään. -- Kuinka paljon pahaa tuon kohdan väärä tulkinta on aikaansaanut! Ei mikään vieroita ihmisiä oikeasta uskosta siinä määrin kuin tuo tulkinta. "Minulla ei ole tekoja, minä en voi uskoa", eihän sellaista ole missään sanottu. Mutta päinvastoin on.

-- Tehdä työtä Jumalalle teoilla ja paastolla pelastaakseen sielunsa, sanoi kreivitär näyttäen ilkeän halveksuvalta, -- se on meidän munkkiemme alkukantainen näkemys... Eihän niin ole missään sanottu. Kaikki on paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa, hän lisäsi katsoen Oblonskiin kasvoillaan sama rohkaiseva hymy, jolla hän hovissa rohkaisi nuoria, uusiin oloihin tottumattomia hovineitejä.

-- Kristus on lunastanut meidät kärsimällä meidän tähtemme, toisti Aleksei Aleksandrovitsh hyväksyvästi vilkaisten kreivittäreen.

-- Vous comprenez l'anglais[89]? kysyi kreivitär Lidia Ivanovna ja saatuaan myöntävän vastauksen nousi ja meni pienen hyllykön luo. -- Minä tahtoisin lukea teille Safe and Happy[90] tai Under the wing[91], hän sanoi katsahtaen kysyvästi Kareniniin. Ja löydettyään kirjan hän istuutui jälleen ja avasi sen. -- Tämä ei ole pitkä. Tässä on kuvattu se tie, jota kulkien usko saavutetaan, ja se kaikkea maallista ylempi onni, joka tällöin täyttää sydämen. Uskova ihminen ei voi olla onneton, sillä hän ei ole yksin. Niin, tästähän saatte kuulla. Hän aikoi juuri ryhtyä lukemaan, kun lakeija taas tuli huoneeseen. -- Onko se rouva Borozdina? Sanokaa, että huomenna kello kaksi. Niin, hän sanoi pannen sormensa kirjan lehdelle ja katsahti huoaten eteensä haaveellisin silmin. -- Niin vaikuttaa oikea usko. Tehän tunnette Marie Saninan? Olette kai kuullut hänen onnettomuutensa. Hän menetti ainoan lapsensa. Hän oli epätoivoissaan. Entä kuinka sitten kävi? Hän löysi tämän lohdutuksen ja kiittää nyt Jumalaa lapsensa kuolemasta. Sellaisen onnen antaa usko!

-- Niin, niin, se on hyvin... sanoi Stepan Arkadjevitsh hyvillään siitä, että ruvettiin lukemaan ja annettiin siten hänelle ajattelemisen aikaa. "Taitaa olla parasta, etten pyydä häneltä mitään tänään", ajatteli hän, "kun vain pääsisin täältä pois sotkematta asioita."

-- Teitä se kenties ikävystyttää, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna kääntyen Landaun puoleen, -- te kun ette ymmärrä englantia, mutta tämä luku on aivan lyhyt.

-- Oo, kyllä minä ymmärrän, sanoi Landau yhä samalla tavoin hymyillen ja sulki silmänsä.

Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, ja kreivitär alkoi lukea.

XXII

Stepan Arkadjevitsh oli aivan ällistynyt noista omituisista puheista, jotka olivat hänelle aivan outoja. Pietarin elämän moninaisuus vaikutti häneen yleensä kiihottavasti Moskovan yksitoikkoisuuden jälkeen. Hän piti läheisten ja tuttujen piirien ajatustapojen kirjavuudesta ja ymmärsi sitä. Mutta tässä vieraassa piirissä hän ällistyi ja joutui hämilleen eikä voinut käsittää kaikkea. Kuunnellessaan kreivitär Lidia Ivanovnaa ja tuntien kasvoillaan Landaun kauniiden silmien -- hän ei oikein tiennyt lapsellistenko vai veijarimaisten -- katseen Stepan Arkadjevitsh tunsi päänsä käyvän omituisen raskaaksi.

Mitä erilaisimmat ajatukset kiertelivät hänen päässään. "Marie Sanina iloitsee siitä, että hänen lapsensa on kuollut... Kun saisi vetäistä henkisavut... Täytyy vain uskoa tullakseen pelastetuksi, ja munkit eivät tiedä miten se on tehtävä; kreivitär Lidia Ivanovna tietää... Miksi minun pääni on niin raskas? Konjakistako vai noista kummallisista puheista? En ole sentään tainnut tehdä vielä mitään sopimatonta. Mutta se pyytäminen minun täytyy jättää. Sanovat, että niillä on tapana panna rukoilemaan. Kun eivät vain pakottaisi siihen minuakin. Se olisi jo liian tyhmää. Mitä roskaa hän lukenee, mutta ääntää hyvin. Landau -- Bezzubov, miksi hän on Bezzubov?" Yhtäkkiä Stepan Arkadjevitsh tunsi, että hänen leukansa alkoi väkisinkin vetäytyä haukotukseen. Hän siveli poskipartaansa peittäen haukotuksensa ja ravistautui hereille. Mutta pian sen jälkeen hän tunsi jo nukkuvansa ja olevansa kuorsaamaisillaan. Hän havahtui kuullessaan kreivitär Lidia Ivanovnan äänen sanovan: "Hän nukkuu."

Stepan Arkadjevitsh säpsähti tuntien joutuneensa kiinni rikoksesta. Mutta samassa hän huomasi lohdutuksekseen, että sanat "hän nukkuu" tarkoittivat Landauta eikä häntä. Ranskalainen oli vaipunut uneen samoin kuin Stepan Arkadjevitshkin. Mutta kun Stepan Arkadjevitshin uni, kuten hän itse arveli, olisi loukannut heitä (eikä hän oikeastaan osannut arvella sitäkään, niin outoa kaikki hänestä oli), Landaun uni sen sijaan ilahdutti heitä suuresti, varsinkin kreivitärtä.

-- Mon ami[92], Lidia Ivanovna sanoi, kohotti varovasti silkkihameensa poimuja, etteivät ne kahisisi, ja kutsui kiihdyksissään Kareninia mon ami'ksi, -- donnez lui la main. Vous voyez[93]? Ssh! suhisi hän lakeijalle, joka taas ilmaantui huoneeseen. -- Ei oteta vastaan.

Ranskalainen nukkui tai teeskenteli nukkuvansa, pää nojatuolin selustaa vasten, ja liikutteli polvella retkottavaa hikistä kättään kuin tavoitellen jotakin. Aleksei Aleksandrovitsh nousi varovasti ylös, mutta satutti jalkansa pöydän jalkaan, meni ranskalaisen luo ja otti häntä kädestä. Stepan Arkadjevitsh nousi myös ja katseli silmät selällään kumpaakin koettaen havahtua, jos nukkui. Mutta se ei ollut unta. Stepan Arkadjevitsh tunsi, että hänen päähänsä tuli yhä tukalampi olo.

-- Que la personne qui est arrivée la dernière, celle qui demande, qu'elle sorte. Qu'elle sorte[94]! lausui ranskalainen avaamatta silmiään.

-- Vous m'excuserez, mais vous voyez. Revenez vers dix heures, encore mieux demain[95], kuiskasi ruhtinatar.

-- Qu'elle sorte![96] toisti ranskalainen kärsimättömästi.

-- C'est moi, n'est ce pas[97]? ja saatuaan myöntävän vastauksen lähti Stepan Arkadjevitsh varpaillaan huoneesta unohtaen sekä oman että sisarensa asian ja haluten vain päästä sieltä pois kuin mistäkin saastutetusta talosta. Kiiruhdettuaan kadulle hän jutteli kauan ja laski leikkiä ajurin kanssa koettaen mahdollisimman nopeasti päästä ennalleen.

Ranskalaisessa teatterissa, johon hän ehti vähän ennen viimeistä näytöstä, ja sitten ravintolassa samppanjamaljojen ääressä hän hengitti taas omaa ilmaansa. Mutta sittenkin hän oli koko illan huonolla tuulella.

Palattuaan Pjotr Oblonskin luo, jonka kodissa hän Pietarissa majaili, Stepan Arkadjevitsh sai kirjelapun Betsyltä. Tämä kirjoitti kovasti haluavansa jatkaa eilistä keskustelua ja pyysi häntä huomenna tulemaan luokseen. Tuskin hän oli ehtinyt lukea kirjelappua ja nyrpistää sille nenäänsä, kun alhaalta kuului jotain raskasta kantavien ihmisten askelten töminää.

Stepan Arkadjevitsh meni katsomaan. Siellä tuotiin kotiin nuortunutta Pjotr Oblonskia. Hän oli niin juovuksissa, ettei voinut astua portaita ylös. Mutta nähtyään Stepan Arkadjevitshin hän käski asettaa itsensä jaloilleen. Vieraansa tuella hän meni tämän makuukamariin, missä alkoi kertoilla illanvietostaan ja nukahti siihen.

Stepan Arkadjevitsh oli alakuloisella tuulella, mitä hänelle sattui harvoin, eikä voinut pitkään aikaan saada unta. Mitä ikinä hän muistelikin, kaikki oli iljettävää, mutta kaikkein iljettävimpänä, aivan kuin häpeän tahraamana, hänen mieltään kaiveli kreivitär Lidia Ivanovnan luona vietetty ilta.

Toisena päivänä hän sai Aleksei Aleksandrovitshilta tiukan kieltävän vastauksen Annan avioeropyyntöön ja ymmärsi, että päätös perustui siihen, mitä ranskalainen oli eilen sanonut todellisessa tai teeskennellyssä unessaan.

XXIII

Siihen, että perhe-elämässä voitaisiin saada jotain aikaan, tarvitaan joko täysi eripuraisuus tai rakkaudellinen sopu. Kun puolisoiden suhteet ovat epämääräiset eikä vallitse kumpikaan näistä tiloista, ei voi ryhtyä mihinkään.

Monet perheet jähmettyvät vuosikausiksi vanhoihin, kumpaakin puolisoa tympäiseviin asemiin vain sen tähden, ettei ole täyttä eripuraa eikä täyttä sopua.

Sekä Annalle että Vronskille oli elämä Moskovan kesäisen auringon synnyttämässä kuumuudessa ja pölyssä, joka oli jo ehtinyt painaa leimansa myös bulevardien puiden nuoriin lehtiin, aivan sietämätöntä. Mutta vaikka olikin jo aikoja sitten päätetty muuttaa maalle Vozdvizenskojeen, asuivat he yhä molemmille tukalaksi käyneessä Moskovassa, koska heidän välillään ei ollut viime aikoina vallinnut yksimielisyyttä.

Siihen ärtymykseen, joka heidät erotti, ei ollut mitään ulkonaista syytä, ja kaikki selvittely-yritykset olivat vain pahentaneet sitä. Se oli sisäistä laatua ja perustui siihen, että Anna vaistosi Vronskin rakkauden vähenevän, Vronski taas katui siitä, että oli saattanut itsensä Annan takia niin tukalaan asemaan, jota tämä ei edes koettanut huojentaa, vaan päinvastoin vaikeutti yhä enemmän. Kumpikaan ei ilmaissut ärtymyksensä syytä, vaan katsoi toisen tekevän väärin ja koetti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa todistaa sitä toiselle.

Annalle Vronski oli kaikkine tottumuksineen, ajatuksineen, haluineen, koko sielullisine ja fyysisine olemuksineen pelkkää rakkautta naisiin, ja tämän rakkauden olisi Annan käsityksen mukaan pitänyt kohdistua vain häneen. Tämä rakkaus oli vähentynyt; siispä Vronskin oli täytynyt kohdistaa osa rakkaudestaan toisille tai toiselle naiselle, Anna arveli ja oli mustasukkainen. Tämä mustasukkaisuus ei kohdistunut vielä kehenkään erityiseen naiseen, vaan Vronskin rakkauden vähenemiseen, mutta etsiskeli alituisesti kohdettaan siirtyen pienimmästäkin viittauksesta kohteesta toiseen. Hän oli mustasukkainen milloin niille karkeille naisille, joiden kanssa Vronski naimattomien ystäviensä houkuttelemana helposti saattoi joutua kosketuksiin, milloin seurapiirien naisille, joita Vronski saattoi tavata, milloin taas kuvitellulle nuorelle naiselle, jonka kanssa Vronski aikoi mennä naimisiin hyläten hänet. Viimeksi mainittu mustasukkaisuus vaivasi Annaa kaikkein eniten varsinkin siksi, että Vronski oli itse avomielisenä hetkenä varomattomasti kertonut Annalle, kuinka vähän hänen äitinsä ymmärsi häntä, kun saattoi yrittääkään houkutella häntä naimisiin ruhtinatar Sorokinan kanssa.

Mustasukkaisuudessaan Anna vihasi Vronskia ja haki kaikesta aihetta vihalleen. Hän syytti Vronskia kaikesta, mikä häntä vaivasi ja painoi hänen nykyisessä asemassaan: Vronski oli syypää hänen kiusalliseen odotuksen tilaansa, jossa hän oli koko Moskovan-aikansa elänyt, Aleksei Aleksandrovitshin vitkasteluun ja epäröintiin ja hänen ikävään ja yksinäiseen erakkoelämäänsä. Jos Vronski olisi rakastanut, hän olisi ymmärtänyt Annan aseman raskauden ja pelastanut tämän siitä. Juuri Vronskin takiahan oli muutettu pois maalta, missä Anna olisi tahtonut olla, ja asetuttu Moskovaan, jonka seuraelämää Vronski kaipasi. Näin Vronski oli saattanut hänet kauheaan asemaan, jonka raskautta ei itse tahtonut käsittää. Hänhän oli syypää siihenkin, että Anna oli iäksi erotettu pojastaan.

Myöskään heidän välisensä harvat hellät hetket eivät tyynnyttäneet Annaa; hän huomasi nyt Vronskin hellyydessä sellaisen tyyneyden ja varmuuden vivahteen, mitä ei ollut ennen ollut ja mikä hermostutti häntä.

Oli jo hämärä. Odotellen Vronskia kotiin poikamiespäivällisiltä Anna käveli edestakaisin Vronskin työhuoneessa, mihin vähiten kuului kadun humina, ja hautoi mielessään eilisen riidan kirvelevää muistoa. Hän koetti johdattaa mieleensä riidan aihetta, mutta ei tahtonut päästä irtautumaan muistiin syöpyneistä loukkaavista sanoista, joita oli molemmin puolin lausuttu. Viimein hän muisti riidan syyn eikä pitkään aikaan voinut uskoa, että eripura oli saanut alkunsa niin viattomasta ja toisarvoisesta asiasta. Niin se kuitenkin oli. Kaikki oli alkanut siitä, että Vronski oli puhunut ivallisesti naiskymnaaseista pitäen niitä tarpeettomina, ja Anna oli puolustanut niitä. Vronski ei yleensäkään antanut suurta arvoa naisten sivistykselle ja hän oli sanonut, ettei Hanna, Annan englantilainen kasvatti, tarvinnut fysiikan tietoja.

Se oli ärsyttänyt Annaa. Hän oli nähnyt siinä vihjeen omiin töihinsä kohdistuvasta ylenkatseesta. Niinpä hän oli miettinyt lauseen, jonka piti olla kosto.

-- Minä en enää odotakaan, että te ottaisitte minun tunteeni huomioon niin kuin rakastava ihminen voi tehdä, mutta olin kuitenkin toivonut enemmän hienotunteisuutta, hän oli sanonut.

Ja Vronski oli tosiaankin punastunut harmista ja sanonut jotain katkeraa. Anna ei muistanut mitä hän itse oli vastannut, mutta silloin Vronski oli lausunut jotain, minkä silminnähtävänä tarkoituksena oli loukata häntä:

-- Minä en tosiaankaan pidä teidän kiintymyksestänne tuohon tyttöön, sillä minä näen, että se on luonnotonta, Vronski oli sanonut.

Tuo kovuus, jolla Vronski koetti särkeä sen maailman, jonka Anna oli niin suurella vaivalla rakentanut itselleen raskaan elämänsä kärsimykset kestääkseen, ja se vääryys, joka ilmeni hänen syytöksessään, kun hän sanoi Annan teeskentelevän, sai Annan suunniltaan.

-- On ikävä, että yksistään karkea ja aineellinen on teistä luonnollista ja ymmärrettävää, oli Anna sanonut ja lähtenyt huoneesta.

Kun Vronski eilisiltana oli tullut hänen luokseen, he eivät olleet maininneet sanaakaan tuosta riidasta. Silti kumpikin oli tuntenut, että riita oli sovittu mutta ei unohdettu.

Tänään Vronski oli ollut koko päivän poissa kotoa, ja Annasta tuntui niin yksinäiseltä ja niin ikävältä olla epäsovussa Vronskin kanssa, että hän halusi unohtaa kaiken, antaa anteeksi ja sopia tämän kanssa, syyttää itseään ja tunnustaa hänet syyttömäksi.

"Minä olen itse syypää. Olen ärtyisä ja järjettömän mustasukkainen. Minä teen sovinnon hänen kanssaan ja me lähdemme maalle, siellä minä rauhoitun jälleen", hän puheli itselleen.

"Luonnotonta", hän muisti yhtäkkiä tuon sanan, jolla hän ymmärsi Vronskin tahtoneen haavoittaa häntä. "Minä tiedän mitä hän tarkoitti; hän tahtoi sanoa, että on luonnotonta rakastaa vierasta lasta eikä omaansa. Mitä hän tietää äidinrakkaudesta, minun rakkaudestani Serjozhaan, jonka minä uhrasin hänen takiaan! Mutta miksi hän tahtoi haavoittaa minua. Ei, hän rakastaa toista naista, toisin ei voi olla."

Ja huomatessaan, että koettaessaan rauhoittaa itseään hän oli taas tehnyt saman kierroksen kuin niin monesti ennenkin ja palannut entiseen ärtymykseensä, hän kauhistui itseään. "Onko se tosiaankin mahdotonta? Enkö minä todellakaan voi ottaa syytä niskoilleni?" hän kysyi itseltään ja aloitti taas alusta. "Hän on vilpitön ja rehellinen ja rakastaa minua. Minä rakastan häntä ja pian tulee avioeropäätös. Mitä minä enää muuta tahdon? Minä tarvitsen lepoa ja luottamusta ja minä otan syyn niskoilleni. Niin, nyt kun hän tulee kotiin, sanon, että syy oli minun, vaikkei se minun ollutkaan, ja me lähdemme maalle."

Ja välttääkseen enempää ajattelua ja uutta ärtymystä hän soitti kelloa, käski tuoda arkut sisään ja alkoi pakata maallemuuttoa varten.

Vronski tuli kotiin kymmenen aikaan.

XXIV

-- No, oliko hauskaa? kysyi Anna mennen häntä vastaan syyllisyydentuntoisen ja leppeän näköisenä.

-- Niin kuin tavallisesti, vastasi Vronski huomaten heti ensimmäisellä katseella, että Anna oli hyvällä tuulella. Hän oli jo tottunut noihin mielialan vaihteluihin ja oli siitä nyt erityisen hyvillään, sillä oli nyt itsekin mitä parhaassa mielentilassa.

-- Mitä minä näen! Hyvä juttu! sanoi Vronski osoittaen eteisessä olevia arkkuja.

-- Niin, kyllä nyt täytyy jo muuttaa. Minä kävin ajelemassa ja oli niin kaunista, että tuli ikävä maalle. Ei kai sinua mikään pidättele?

-- En toki muuta toivokaan. Tulen heti, käyn vain vaihtamassa takin. Pyydä tuomaan teetä.

Ja Vronski meni kamariinsa.

Oli jotain loukkaavaa siinä, että hän sanoi: "Hyvä juttu", niin kuin sanotaan lapselle, kun se on lakannut kiukuttelemasta, ja vielä loukkaavammalta Annasta tuntui vastakohtaisuus hänen syyllisyydentuntoisen ja Vronskin itsetietoisen äänensävyn välillä. Hänessä kuohahti hetkeksi taistelunhalu; mutta hän voitti itsensä, sai halunsa tukahdutetuksi ja oli Vronskin tullessa yhtä iloinen kuin äskenkin.

Kun Vronski oli tullut hänen luokseen, hän kertoi osaksi jo valmiiksi miettimillään sanoilla päivänsä vietosta ja maallemuuttosuunnitelmistaan.

-- Tiedätkö, että minä olen kuin inspiraation vallassa, puhui hän. -- Mitä me täällä rupeamme odottamaan eron saantia? Yhtä hyvähän on maallakin. En voi odottaa pitempään. En tahdo toivoa enkä kuulla puhuttavan koko avioerosta. Olen päättänyt, ettei sillä tule olemaan vaikutusta minun elämääni. Oletko sinäkin samaa mieltä?

-- Olen, olen! sanoi Vronski katsahtaen levottoman Annan kiihottuneisiin kasvoihin.

-- Mitä te teitte siellä? Keitä kaikkia oli? kysyi Anna oltuaan hetkisen vaiti.

Vronski sanoi vieraiden nimet. -- Päivällinen oli mainio, ja venekulkue ja kaikki muu oli oikein viehättävä, mutta Moskovassahan kaikkeen pitää sotkea jotain naurettavaa. Joku nainen, Ruotsin kuningattaren uimaopettaja, esitteli taitojaan.

-- Kuinka? Uiko hän? kysyi Anna kasvot synkistyen.

-- Ui. Jossain punaisessa uimapuvussa, vanha, ruma nainen. No, koska me siis lähdemme?

-- Mikä tyhmä päähänpisto! Uiko hän jotenkin erityisesti? sanoi Anna vastaamatta Vronskin kysymykseen.

-- Siinä ei ollut kerrassaan mitään erikoista. Sitähän minä juuri sanon, kauhean tyhmää. Niin, koska sinä olet ajatellut että lähdemme?

Anna ravisti päätään ikään kuin karkottaakseen ikävän ajatuksen.

-- Milloin lähdemme? Mitä pikemmin, sen parempi. Huomenna emme ehdi. Ylihuomenna.

-- Niin... odotas. Ylihuomenna on sunnuntai, minun täytyy käydä äitini luona, sanoi Vronski ja hämmästyi, sillä tuskin hän oli ehtinyt sanoa äitinsä nimen, kun hän jo tunsi Annan katsovan häntä tiiviisti ja epäluuloisesti. Vronskin hämmennys antoi varmuutta Annan epäluuloille. Hän sävähti punaiseksi ja vetäytyi kauemmaksi Vronskista. Ruotsin kuningattaren uimaopettajattaren sijasta hänen mieleensä tuli nyt ruhtinatar Sorokina, joka asui maalla lähellä Moskovaa kreivitär Vronskin kanssa.

-- Siellä sinä voit käydä huomenna, sanoi Anna.

-- Enpäs voi. Minun pitää saada sieltä valtakirja ja rahaa ja niitä ei saa vielä huomenna, vastasi Vronski.

-- Jos niin on, niin emme lähde ollenkaan.

-- No mutta miksi?

-- Minä en lähde myöhemmin. Maanantaina tai ei koskaan!

-- Miksi juuri niin? kysyi Vronski kuin ihmeissään. -- Eihän siinä ole mitään järkeä.

-- Sinun mielestäsi siinä ei ole järkeä, sillä sinä et välitä minusta vähääkään. Sinä et tahdo ymmärtää minun elämääni. Ainoa, mikä on vähänkin pitänyt täällä mieltäni virkeänä, on Hanna. Sinä pidät sitä teeskentelynä. Sinähän sanoit eilen, etten minä pidä tyttärestäni, vaan teeskentelen pitäväni kasvatistani ja että se on luonnotonta. Minä tahtoisin tietää, millainen elämä täällä voisi olla minulle luonnollista.

Hetkeksi hän tointui ja kauhistui, kun huomasi pettäneensä äskeiset aikeensa. Mutta vaikka hän tiesikin kulkevansa tuhoaan kohti, hän ei voinut hillitä itseään, olla näyttämättä, kuinka väärässä Vronski oli, eikä alistua hänen tahtonsa alle.

-- Minä en ole koskaan sanonut niin. Minä sanoin, etten pidä tuosta oudosta kiintymyksestäsi.

-- Miksi sinä et puhu totta, vaikka kerskailet suoruudellasi?

-- Minä en kerskaile koskaan enkä myöskään valehtele koskaan, Sanoi Vronski pidätellen vihaa, joka kohosi hänen sielussaan. -- On hyvin ikävää, jollet sinä kunnioita...

-- Kunnioitus on keksitty sen tyhjän paikan peitoksi, missä rakkauden pitäisi olla. Ja jollet sinä enää rakasta minua, niin on parempi ja rehellisempi sanoa se suoraan.

-- Ei, tämä käy jo sietämättömäksi! huudahti Vronski nousten tuoliltaan. Hän pysähtyi Annan eteen ja lausui hitaasti: -- Minkä tähden sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni? Hän näytti siltä kuin olisi voinut sanoa vielä paljon muutakin, mutta olisi hillinnyt itsensä. -- Sillä on rajansa.

-- Mitä te sillä tarkoitatte? huudahti Anna katsoen kauhuissaan sitä selvää vihan ilmettä, mikä näkyi Vronskin kasvoista ja varsinkin hänen julmista, uhkaavista silmistään.

-- Minä tarkoitan... Vronski aloitti, mutta pysähtyi. -- Minun täytyy kysyä: mitä te minusta tahdotte?