Part 74

-- Mutta älä nyt herran tähden kiivastu, sanoi Stepan Arkadjevitsh koskettaen lankoaan polveen. -- Asia ei ole loppuun käsitelty. Kenties sallit minun lyhyesti esittää, kuinka asia on. Kun tienne erosivat, sinä olit niin jalo ja ylevämielinen kuin kukaan voi olla; sinä olit valmis antamaan hänelle kaiken -- vapauden, vieläpä avioeronkin. Hän ymmärsi kyllä sinun hyvyytesi. Niin, niin, saat olla varma siitä. Hän ymmärsi sen siinä määrin hyvin, ettei hän heti alkuun, tuntiessaan tehneensä väärin sinua kohtaan, voinut ajatella eikä päättää mitään. Hän kieltäytyi kaikesta. Mutta todellisuus ja aika ovat näyttäneet, että hänen asemansa on kiusallinen ja mahdoton.

-- Anna Arkadjevnan elämä ei voi kiinnostaa minua, keskeytti Aleksei Aleksandrovitsh kohottaen kulmiaan.

-- Salli minun epäillä sitä, väitti Stepan Arkadjevitsh pehmeästi. -- Hänen asemansa on piinallinen hänelle itselleen, eikä siitä ole kenellekään etua. Sinä sanot, että hän on ansainnut kohtalonsa. Hän tietää sen eikä pyydä sinulta mitään; hän sanoo itse suoraan, ettei uskalla pyytää mitään. Mutta minä ja muut omaiset, kaikki me jotka pidämme hänestä, pyydämme ja rukoilemme sinua. Miksi hänen pitää kitua? Kenelle siitä on etua?

-- Totta tosiaan. Näköjään panette minut syytetyn asemaan, lausui Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Eihän, ei tosiaankaan, koeta nyt toki ymmärtää, sanoi Stepan Arkadjevitsh koskettaen taaskin hänen kättään ikään kuin olisi ollut varma siitä, että tuo kosketus hellyttää langon sydämen. -- Minä sanon vain, että hänen asemansa on kiduttava ja että sinä voisit helpottaa sitä mitään itse menettämättä. Minä järjestän asian niin, ettet sinä huomaakaan, kun se on selvä. Sinähän lupasit.

-- Se on senaikainen lupaus. Ja minä olen olettanut, että kysymys pojasta ratkaisi asian. Olisin sitä paitsi toivonut Anna Arkadjevnalta sen verran jalomielisyyttä... änkytti Aleksei Aleksandrovitsh kalpeana, huulet vavisten.

-- Hän jättää kaiken sinun jalomielisyytesi varaan. Hän pyytää ja rukoilee vain sitä, että hänet päästettäisiin siitä mahdottomasta asemasta, jossa hän nyt on. Hän ei enää pyydäkään poikaansa. Aleksei Aleksandrovitsh sinä olet hyvä ihminen. Asetu hetkeksi hänen asemaansa. Avioerokysymys on siinä asemassa olevalle ihmiselle elämän ja kuoleman kysymys. Jollet sinä olisi aikaisemmin luvannut, hän olisi kai tyytynyt asemaansa ja jäänyt maalle. Mutta sinä olit luvannut, hän kirjoitti sinulle ja muutti Moskovaan. Ja nyt hän on asunut Moskovassa, jossa jokaisen tuttavan kohtaaminen on hänelle kuin puukon isku sydämeen, lähes kuusi kuukautta, joka päivä odottaen ratkaisua. Sehän on samaa kuin pitää kuolemaan tuomittua kuukausimääriä silmukka kaulassa, yhtä suuri kuoleman kuin armahduksenkin mahdollisuus edessään. Armahda häntä, ja minä kyllä otan kaikki järjestääkseni... Vos scrupules[84]...

-- Enhän minä puhu siitä, en ollenkaan siitä... keskeytti Aleksei Aleksandrovitsh tuntien voivansa pahoin. -- Mutta kenties minä lupasin sellaista, mitä minulla ei ollut oikeutta luvata.

-- Sinä otat siis lupauksesi takaisin?

-- En ole koskaan kieltäytynyt täyttämästä sitä, mikä se on mahdollista, mutta minä tahdon aikaa miettiäkseni, onko lupaamani mahdollista.

-- Ei, Aleksei Aleksandrovitsh huudahti Oblonski hypähtäen pystyyn, -- minä en voi uskoa sitä! Hän on niin onneton kuin vain nainen voi olla, ja sinä saattaisit kieltää häneltä sellaisen...

-- Jos lupaamani ei ole mahdollista. Vous professez d'être un libre penseur[85]. Mutta uskovaisena ihmisenä en voi niin tärkeässä asiassa menetellä vastoin kristillisyyden lakia.

-- Mutta kristillisessä yhteiskunnassa ja meillä, mikäli minä tiedän, on avioero sallittu, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Meidänkin kirkkomme myöntää sen. Ja me näemme...

-- Myöntää, mutta ei siinä mielessä.

-- Aleksei Aleksandrovitsh minä en tunne sinua samaksi, sanoi Oblonski oltuaan hetkisen vaiti. -- Me emme ole unohtaneet, kuinka sinä silloin annoit kaikki anteeksi ja juuri kristillisen tunteen liikuttamana. Sinähän itse sanoit, että annat viittasikin, kun ottavat paidan, mutta nyt...

-- Minä pyydän, Aleksei Aleksandrovitsh huudahti ja nousi pystyyn kalpeana ja leukapielet vavahdellen, -- pyydän teitä lopettamaan, lopettamaan... tämän keskustelun.

-- Oi, miksi? No, anna anteeksi, anna anteeksi, jos pahoitin mielesi, sanoi Stepan Arkadjevitsh ojentaen hänelle kätensä ja hymyillen hämillään, -- mutta lähettinä minun täytyi sanoa asia, joka minulle oli uskottu.

Aleksei Aleksandrovitsh antoi kätensä, mietti hetkisen ja sanoi:

-- Minun täytyy miettiä ja hakea johdatusta. Ylihuomenna annan teille ratkaisevan vastauksen.

XIX

Stepan Arkadjevitsh oli jo lähtemäisillään, kun Kornei tuli ilmoittamaan:

-- Sergei Aleksejevitsh!

-- Kuka se on? aikoi hän kysyä, mutta samalla hän muistikin.

-- Ai, Serjozha! hän sanoi. "Sergei Aleksejevitsh. Minä luulin, että se oli toimituskunnan päällikkö. Annahan pyysikin minua koettamaan tavata häntä", muisti hän.

Ja hän muisti samassa Annan aran, säälittävän ilmeen, kun Anna häntä saattaessaan sanoi: "Sinä saat varmaan nähdä hänet. Kysele tarkoin, missä hän on ja kuka häntä hoitaa. Ja Stiva... jos olisi mahdollista? Ei kai se ole mahdotonta?" Stepan Arkadjevitsh ymmärsi, mitä tuo "jos olisi mahdollista" merkitsi: jos olisi mahdollista järjestää avioero niin, että hän saisi pojan...

Aleksei Aleksandrovitsh huomautti langolleen, että pojalle ei koskaan puhuttu äidistä, ja pyysi olemaan mainitsematta hänestä sanaakaan.

-- Hän oli hyvin sairas äitinsä tapaamisen jälkeen, mitä me emme osanneet varoa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Me jo pelkäsimme hänen kuolevan. Mutta järkevä lääkärinhoito ja merikylvyt ovat parantaneet hänen terveytensä, ja nyt minä olen lääkärin kehotuksesta pannut hänet kouluun. Toverien vaikutus on todellakin osoittautunut terveelliseksi ja nyt hän on hyvissä voimissa ja koulussa menee hyvin.

-- Kas vain, mikä uljas mies! Eipä olekaan enää Serjozha, vaan kokonainen Sergei Aleksejevitsh! sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen katsellessaan kaunista, leveäharteista poikaa, joka sininen pusero ja pitkät housut yllään tuli reippaasti ja rennosti huoneeseen. Poika oli terveen ja iloisen näköinen. Hän kumarsi enolle kuin vieraalle, mutta tunnisti tämän samassa, punastui ja kääntyi kiireesti pois kuin jostain loukkaantuneena. Poika meni isänsä luo ja antoi hänelle arvosteluvihkonsa.

-- Hyvä on, sanoi isä, -- saat mennä.

-- Hän on laihtunut ja kasvanut ja muuttunut lapsesta pojaksi. Siitä minä pidän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Muistatko vielä minua?

-- Muistan, mon oncle[86], vastasi poika katsahtaen enoonsa ja painoi taas päänsä alas.

Eno pyysi pojan luokseen ja otti häntä kädestä.

-- No mitäs kuuluu? hän sanoi koettaen päästä puheisiin tämän kanssa, mutta tietämättä mitä sanoisi.

Punastuen ja vastaamatta poika veti varovasti kätensä pois enon kädestä. Heti kun Stepan Arkadjevitsh oli päästänyt hänen kätensä irti, poika vilkaisi kysyvästi isäänsä ja poistui huoneesta nopein askelin, kuin vapauteen päästetty lintu.

Oli kulunut vuosi siitä, kun Serjozha oli viimeksi nähnyt äitinsä. Sen jälkeen hän ei ollut kertaakaan kuullut tästä mitään. Tänä vuonna hänet oli pantu kouluun, ja hän oli tutustunut ja mieltynyt uuteen toverimaailmaansa. Ne äitiä koskevat haaveet ja muistot, jotka äidin käynnin jälkeen olivat tehneet Serjozhan sairaaksi, eivät enää kiinnostaneet häntä. Kun ne tulivat mieleen, hän karkotti ne huolellisesti mielestään pitäen niitä häpeällisinä ja vain tytöille eikä pojalle ja toverille ominaisina. Hän tiesi, että isän ja äidin välillä oli ollut riita, joka oli erottanut heidät, ja että hänen oli ollut jäätävä isän luo, ja hän koetti tottua siihen ajatukseen.

Kun hän näki äidin näköisen enon, hänen tuli paha olla, sillä se herätti hänessä juuri niitä muistoja, joita hän piti häpeällisinä. Muutamista ovelta kuulemistaan sanoista ja varsinkin isän ja enon ilmeistä hän arvasi, että heillä oli juuri ollut puhe äidistä, ja se teki hänen olonsa vieläkin vaikeammaksi. Ollakseen tuomitsematta isää, jonka luona asui ja josta oli riippuvainen, ja ollakseen ennen kaikkea antautumatta niin alentavana pitämänsä tunteilun valtaan, Serjozha koetti olla katsomatta enoon, joka oli tullut häiritsemään hänen rauhaansa ja ajattelematta sitä, mitä tämä toi mieleen.

Mutta kun Stepan Arkadjevitsh pian sen jälkeen talosta lähtiessään tapasi Serjozhan portaikossa ja kysyi, miten hän vietti aikansa välitunneilla koulussa, hän innostui juttelemaan enon kanssa, kun isä ei ollut läsnä.

-- Meillä on nyt rautatie, hän sanoi vastaten enon kysymykseen. -- Tiedättekö millaista se on? Kaksi istuutuu penkille. Ne ovat matkustajia. Yksi asettuu seisomaan samalle penkille. Ja kaikki tarttuvat toisiinsa kiinni. Saa ottaa käsistä tai vyöstä, ja sitten annetaan mennä aika kyytiä kaikkien salien läpi. Ovet avataan jo edeltäpäin. Ja siinä on vaikea olla junailijana.

-- Onko se se, joka seisoo? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen.

-- On. Siinä pitää olla uskallusta ja ketteryyttä, varsinkin jos äkkiä pysähdytään tai joku sattuu kaatumaan.

-- Se ei ole leikintekoa, sanoi Stepan Arkadjevitsh katsoen surumielin noihin eloisiin, äidiltä perittyihin silmiin, jotka eivät enää olleet täysin viattomat lapsensilmät. Ja vaikka hän oli luvannutkin Aleksei Aleksandrovitshille olla puhumatta pojalle Annasta, hän ei malttanut.

-- Muistatko vielä äitiäsi? kysyi hän äkkiä.

-- En, en muista, sanoi Serjozha sävähtäen tulipunaiseksi ja painaen päänsä alas. Eikä eno saanut häneltä urkituksi enää mitään.

Puoli tuntia myöhemmin slaavilainen kotiopettaja tapasi holhokkinsa porraskäytävässä eikä pitkään aikaan voinut saada selvää, itkikö hän vai oliko vain muuten kiukuissaan.

-- Varmaankin olette koulussa kaatunut ja loukannut itsenne? sanoi kotiopettaja. -- Minähän olen sanonut, että se on vaarallista leikkiä. Täytyy puhua rehtorille.

-- Jos olisin loukannut itseni, niin sitä ei olisi kukaan huomannut. Se on varma.

-- No mikäs teitä vaivaa?

-- Antakaa minun olla!... Muistanko vai enkö muista... Mitä se häneen kuuluu? Antakaa minun olla rauhassa! hän sanoi tarkoittaen ei ainoastaan kotiopettajaa, vaan koko maailmaa.

XX

Stepan Arkadjevitsh ei antanut aikansa Pietarissa mennä hukkaan. Paitsi asioidensa toimittamiseen hän tahtoi käyttää Pietarin-matkaansa virkistäytyäkseen -- kuten hän sanoi -- Moskovan ummehtuneisuudesta.

Huolimatta café chantant'eistaan ja raitioteistään Moskova oli kuitenkin kuin seisova vesi. Stepan Arkadjevitsh tunsi sen koko ajan. Viipyessään Moskovassa vähänkin aikaa, varsinkin perheensä lähettyvillä, hän tunsi mielialansa laskevan. Jos hän oli pitempään matkustamatta minnekään, hän saattoi joutua sellaiseen mielentilaan, että alkoi kiinnittää huomiota vaimonsa huonoon tuuleen ja nuhteisiin, rupesi huolehtimaan lastensa terveydestä, vieläpä pienistä virka-asioistaankin; sekin, että hänellä oli velkoja, saattoi vaivata häntä. Mutta ei tarvinnut muuta kuin matkustaa Pietariin ja joutua hetkeksikin niihin piireihin, joissa hän seurusteli ja joissa tosiaankin elettiin eikä värjötelty kuten Moskovassa, niin kaikki sellaiset ajatukset hävisivät sulaen kuin vaha tulen läheisyydessä.

Vaimo?... Juuri tänään hän oli puhunut siitä ruhtinas Tshetshenskin kanssa. Ruhtinas Tshetshenskillä oli vaimo ja perhe -- täysikasvuisia, jo paasheiksi ehtineitä lapsia; ja toinen, laiton perhe, jossa hänellä niin ikään oli lapsia. Vaikka edellinen perhe oli kyllä hyvä sekin, ruhtinas Tshetshenski tunsi itsensä onnellisemmaksi toisessa perheessään. Hän sanoi käyttäneensä vanhinta poikaansakin toisen perheen luona ja sanoi pitävänsä sitä hyödyllisenä pojan kehitykselle. Mitähän siitä olisikaan arveltu Moskovassa?

Entä lapset?... Pietarissa lapset eivät häirinneet isiensä elämää. Lapset kasvatettiin oppilaitoksissa eikä ollut sitä Moskovassa yhä yleisemmäksi tulevaa -- esimerkiksi Lvovin edustamaa -- hurjaa käsitystä, että kaikki elämän mukavuudet kuuluivat lapsille ja vanhemmille kuului vain työ ja vaiva. Täällä käsitettiin, että ihmisen tuli elää itseään varten, niin kuin sivistyneen ihmisen sopii.

Entä virka sitten?... Sekään ei ollut täällä sitä sitkeää, palkitsematonta raadantaa, jota se oli Moskovassa; siinäkin oli jotain mielenkiintoista. Jokin kohteliaisuus, pikku palvelus, sattuva sana, hyvä kertomis- tai matkimiskyky -- ja niin oli miehellä kädenkäänteessä loistava ura, kuten Brjantsevilla, jonka Stepan Arkadjevitsh oli eilen tavannut ja joka nyt oli ylimpiä virkamiehiä. Sellainen virassaolo kyllä kelpasi.

Erityisesti pietarilainen käsitys raha-asioista rauhoitti Stepan Arkadjevitshia. Bartnjanski, joka kulutti vähintään viisikymmentä tuhatta ruplaa vuodessa pitääkseen yllä tiettyä elämäntapaansa, oli eilen antanut hänelle mainion esimerkin tästä suhtautumistavasta. Heidän jutellessaan ennen päivällistä Stepan Arkadjevitsh oli sanonut Bartnjanskille:

-- Sinähän taidat olla hyvä tuttu Mordvinskin kanssa; sinä voisit tehdä minulle palveluksen. Ole hyvä ja sano hänelle sananen minun puolestani. On eräs paikka, jota minä tähtäilen. Etelä-Venäjän rautateiden ja...

-- En minä sitä nimeä kuitenkaan muista. Mutta mikä halu sinulla on sekaantua noihin juutalaisten rautatieasioihin? Sano mitä sanot, iljettävää se sittenkin on.

Stepan Arkadjevitsh ei sanonut, että se oli totista työtä, sillä Bartnjanski ei olisi sitä kuitenkaan ymmärtänyt.

-- Tarvitsen rahaa, ei ole millä elää.

-- Näytätpähän elävän.

-- Elän, mutta on velkoja.

-- Mitä ihmettä? Onko paljonkin? sanoi Bartnjanski osaaottavasti.

-- Hyvin paljon, parikymmentä tuhatta. Bartnjanski remahti iloiseen nauruun.

-- Oi, onnellinen ihminen! hän sanoi. -- Minulla on puolitoista miljoonaa ja elää voi, kuten näet, varsin hyvin.

Ja Stepan Arkadjevitsh näki tosiaankin niin olevan. Zhivahovilla oli kolmesataa tuhatta velkoja eikä kopeekkaakaan säästöjä, mutta elipäs vain ja millä lailla eli! Kreivi Krivtsovia oli jo kauan pidetty perikadon omana, mutta hän kustansi edelleen kahden rakastajattarensa elämän. Petrovski oli pannut menemään viisi miljoonaa ja eli yhä niin kuin ennenkin, oli jopa raha-asiain hoitajana ja nautti kahdenkymmenen tuhannen vuosipalkkaa. Kaiken muun lisäksi Pietari virkisti Stepan Arkadjevitshia fyysisesti. Se nuorensi häntä. Moskovassa hän saattoi välillä katsella harmaita hiuksiaan, nukkua päivällisen jälkeen, venytellä jäseniään ja kiivetä hiljaa ja huohottaen portaita ylös, hän saattoi tuntea ikävää nuorten naisten seurassa ja olla tanssimatta tanssiaisissa. Pietarissa hän tunsi aina tulevansa kymmenen vuotta nuoremmaksi.

Hän tunsi Pietarissa samaa, mitä kuusikymmenvuotias ruhtinas Pjotr Oblonski oli kertonut hänelle ulkomailta palatessaan:

-- Me emme täällä osaa elää, oli Pjotr Oblonski sanonut. -- Tiedätkö, kun minä vietin kesän Badenissa, minä totta tosiaan tunsin itseni aivan nuoreksi mieheksi. Kun vain näinkin nuoren naisen, niin mieleni syttyi heti... Aina kun olin syönyt ja maistellut viinejä, tunsin kehossani voimaa ja virkeyttä. Mutta kun tulin Venäjälle, minun täytyi mennä vaimoni luo ja lisäksi vielä maalle, ja, usko tai älä, kahden viikon perästä rupesin liikuskelemaan aamutakissani enkä enää pukeutunut päivällisellekään. Mikä siinä enää neitosia ajatteli! Muutuin kuin muuminkin ukoksi. Oli jäljellä enää vain sielun pelastus. Mutta kun läksin Pariisiin, nuorruin taas.

Stepan Arkadjevitsh sai tuntea aivan samanlaisen muutoksen. Moskovassa hän meni niin alaspäin, että hän totta tosiaan olisi ajan pitkään voinut ruveta ajattelemaan vaikka sielunsa pelastusta: Pietarissa hän taas tunsi olevansa oikea ihminen.

Ruhtinatar Betsy Tverskajan ja Stepan Arkadjevitshin välillä vallitsivat omituiset suhteet. Stepan Arkadjevitsh oli aina liehittelevinään häntä ja puhui hänelle piloillaan kaikenlaisia säädyttömyyksiä, koska tiesi ruhtinattaren eniten pitävän siitä. Kun hän seuraavana päivänä Kareninin luona käyntinsä jälkeen tuli ruhtinatar Betsyn luo, hän tunsi itsensä niin nuoreksi, että meni tässä liehittelyssään ja lörpöttelyssään vahingossa liian pitkälle eikä enää tiennyt kuinka perääntyä; tosiasiassa hän ei näet pitänyt ruhtinattaresta vähääkään, vaan päinvastoin inhosi tätä. Tuo heidän välisensä seurustelutapa oli päässyt valtaan siksi, että ruhtinatar oli hyvin mieltynyt Stepan Arkadjevitshiin. Stepan Arkadjevitsh oli hyvin iloinen, kun ruhtinatar Mjahkaja tulollaan keskeytti heidän kahdenkeskisen yhdessäolonsa.

-- Kas, tekin täällä, sanoi ruhtinatar Mjahkaja nähdessään hänet. -- No, kuinka teidän sisarparkanne jaksaa? Älkää katsoko minuun noin, lisäsi hän. -- Siitä alkaen, kun kaikki alkoivat hyökkäillä hänen kimppuunsa, vaikka itse ovat satatuhatta kertaa häntä huonompia, olen ollut sitä mieltä, että hän teki aivan oikein. Minä en voi antaa Vronskille anteeksi sitä, ettei hän antanut tietoa, kun Anna oli Pietarissa. Minä olisin mennyt hänen luokseen ja käynyt hänen kanssaan missä hyvänsä. Olkaa hyvä ja kertokaa hänelle, että pidän hänestä. No, kertokaahan hänestä.

-- Niin, hänen asemansa on raskas, hän... Stepan Arkadjevitsh alkoi kertoa käsittäen sielunsa yksinkertaisuudessa ruhtinattaren sanat täydestä todesta. Ruhtinatar keskeytti hänet heti ja alkoi itse kertoa.

-- Hän teki sen mitä kaikki, minua lukuun ottamatta, tekevät, vaikka pitävät salassa; mutta hän ei tahtonut pettää ja teki niin kuin pitikin. Hän teki mainiosti hylätessään tuon teidän puolihullun lankonne. Suokaa anteeksi, että puhun suoraan. Kaikki sanoivat, että se mies on viisas, viisas, minä yksin sanoin, että hän on tyhmä. Nyt, kun hän on liittynyt Lidia Ivanovnaan ja Landauhun, kaikki sanovat, että hän on puolihullu, ja niin mielelläni kuin minä vastustaisinkin yleistä mielipidettä, en tällä kertaa voi olla olematta samaa mieltä.

-- Kuulkaa, selittäkää minulle, olkaa hyvä, sanoi Stepan Arkadjevitsh -- mitä tämä merkitsee? Eilen olin Kareninin luona pyytämässä ratkaisevaa vastausta sisareni avioeroasiassa. Hän ei sitä antanut, vaan sanoi miettivänsä asiaa, ja tänä aamuna sain vastauksen sijasta kutsun tulla Lidia Ivanovnan luo tänä iltana.

-- No niin, niin! huudahti kreivitär Mjahkaja hyvillään. -- Ne kysyvät Landaulta, mitä hän sanoo.

-- Keneltä Landaulta? Mitä varten?

-- Kuinka, ettekö tiedä kuka on Jules Landau, le fameux Jules Landau, le clairvoyant[87]? Hän on niin ikään puolihullu, mutta hänestä riippuu teidän sisarparkanne kohtalo. Niin käy, kun asuu maaseudulla... ei tiedä mitään. Landau, näettekös, oli apulaisena eräässä Pariisin kauppaliikkeessä ja tuli kerran lääkärille. Lääkärin vastaanottohuoneessa hän nukahti ja alkoi unissaan antaa neuvoja sairaille. Ne olivat varsin poikkeuksellisia neuvoja. Kai te tunnette sen sairaan Juri Meledinskin? Hänen vaimonsa oli saanut kuulla tuosta Landausta ja ottanut hänet miehensä luo tätä parantamaan. Mitään hyötyä hänestä ei minun tietääkseni ole ollut, sillä Meledinski on yhä yhtä heikko, mutta ne uskovat häneen ja kuljettavat häntä mukanaan. Ne ne ovat tuoneet hänet Venäjälle. Täällä kaikki ryntäsivät hänen luokseen, ja hän on nyt kaikkien parantajana. Kreivitär Bezzubovin hän on parantanut ja kreivitär on niin ihastunut häneen, että on adoptoinut hänet.

-- Kuinka ihmeen lailla?

-- Niin, niin, ottanut pojakseen. Hän ei ole enää Landau, vaan kreivi Bezzubov. Ja nyt on tietysti kreivitär Lidia Ivanovna -- pidän hänestä paljon, mutta hän ei ole aivan täysipäinen -- rynnännyt tuon Landaun luo, eivätkä hän ja Aleksei Aleksandrovitsh ratkaise ainoatakaan asiaa ilman hänen neuvoaan, ja siksi teidän sisarenne kohtalo on nyt tuon Landaun, toisin sanoen, kreivi Bezzubovin käsissä.

XXI

Nautittuaan Barnjanskin luona oivan päivällisen ja runsaasti konjakkia Stepan Arkadjevitsh tuli hiukan myöhästyneenä kreivitär Lidia Ivanovnan luo.

-- Ketä muita on kreivittären luona? Onko ranskalainen? kysyi Stepan Arkadjevitsh ovenvartijalta katsellen Aleksei Aleksandrovitshin tuttua päällystakkia ja toista omituisen lapsekasta, soijilla varustettua päällystakkia.

-- Aleksei Aleksandrovitsh Karenin ja kreivi Bezzubov, vastasi ovenvartija ankarasti.

"Ruhtinatar Mjahkaja arvasi siis oikein", ajatteli Stepan Arkadjevitsh astuen portaita ylös. "Omituista! Olisi sentään hyvä päästä kreivitär Lidian ystävyyteen. Hänellä on suuri vaikutusvalta. Jos hän sanoo vain sanankin Pomorskille, niin asiani on varma."

Ulkona oli vielä täysi päivä, mutta kreivitär Lidia Ivanovnan pienessä vierashuoneessa ikkunaverhot oli suljettu ja lamput sytytetty.

Pyöreän pöydän luona lampun ääressä istuivat kreivitär ja Aleksei Aleksandrovitsh hiljaa puhellen. Lyhyenpuoleinen, laiha mies, jolla oli naisen lantio ja sisäänkääntyneet polvet, seisoi huoneen toisessa päässä katsellen seinällä olevia kuvia. Hän oli hyvin kalpea mutta kaunis kirkkaine silmineen ja tuuheine, takin kaulukselle ulottuvine hiuksineen. Tervehdittyään emäntää ja Aleksei Aleksandrovitshia Stepan Arkadjevitsh katsahti tahtomattaankin vieraaseen.

-- Monsieur Landau! sanoi kreivitär ihmeteltävän pehmeästi ja hellävaraisesti. Ja hän esitteli heidät toisilleen.

Landau katsahti kiireesti sivulleen, astui Oblonskia vastaan ja huulet hiukan hymyssä ojensi Stepan Arkadjevitshille jähmeän, hikisen kätensä ja siirtyi heti takaisin katselemaan muotokuvia. Kreivitär ja Aleksei Aleksandrovitsh katsahtivat toisiinsa.

-- On hyvin hauska nähdä teitä, varsinkin juuri tänään, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna osoittaen Stepan Arkadjevitshille paikan Kareninin vierestä.

-- Minä esittelin hänet Landauna, jatkoi kreivitär hiljaisella äänellä katsahtaen ranskalaiseen ja heti sen jälkeen Aleksei Aleksandrovitshiin, -- mutta oikeastaan hän on kreivi Bezzubov, kuten te varmaankin tiedätte. Hän vain ei pidä tuosta arvonimestä.

-- Niin, olen kuullut hänestä, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Kerrotaan hänen parantaneen täydellisesti kreivitär Bezzubovan.

-- Kreivitär Bezzubova kävi tänään luonani. Hän on niin ikävissään! kääntyi kreivitär Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. -- Ero on hänelle kauhea isku.

-- Lähteekö hän siis ehdottomasti? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh tarkoittaen ranskalaista.

-- Kyllä, hän lähtee Pariisiin. Hän kuuli eilen äänen, sanoi kreivitär katsahtaen Stepan Arkadjevitshiin.

-- Vai äänen! toisti Oblonski tuntien, että täytyi olla mahdollisimman varovainen tässä seurassa, jossa tapahtui tai oli tapahtuvinaan jotain sellaista, mihin hänellä ei vielä ollut avainta.

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen kreivitär Lidia Ivanovna kääntyi Oblonskin puoleen hivenen hymyillen, siten osoittaen tulevansa keskustelussa pääasiaan.

-- Olen jo kauan tuntenut teidät ja olen iloinen saadessani lähemmin tutustua teihin. Les amis de nos amis sont nos amis[88]. Mutta jos mielii olla oikea ystävä, täytyy syventyä toisen sieluntilaan, ja minä pelkään, että te ette ole tehnyt sitä Aleksei Aleksandrovitshiin nähden. Ymmärrättekö mitä minä tarkoitan? sanoi kreivitär kohottaen kauniit, haaveelliset silmänsä.

-- Osittain kyllä, kreivitär, ymmärrän että Aleksei Aleksandrovitshin asema... sanoi Oblonski ymmärtämättä oikein mistä oli puhe ja pysytellen siksi ylimalkaisuuksissa.

-- Muutos ei koske hänen ulkonaista asemaansa, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna ankaran vakavasti, seuraten samalla rakastunein katsein Aleksei Aleksandrovitshia, joka oli noussut ja mennyt Landaun luo, -- hänen sydämensä on muuttunut ja hän on saanut uuden sydämen, ja minä pelkään, ettette te ole tarpeeksi syventynyt siihen muutokseen, joka hänessä on tapahtunut.

-- Niin, yleispiirtein minä kyllä voin kuvitella sen muutoksen laadun. Me olemme aina olleet hyviä ystäviä ja nytkin... sanoi Stepan Arkadjevitsh vastaten hellin katsein kreivittären katseeseen ja miettien, kummanko ministerin kanssa kreivitär mahtoi olla läheisemmissä ystävyyssuhteissa, voidakseen päättää, kummalle tämä voisi häntä suositella.

-- Se muutos, joka hänessä on tapahtunut, ei voi heikentää hänen lähimmäisenrakkauttaan; päinvastoin sen täytyy vain lisätä hänessä rakkautta. Mutta pelkään, että ette ymmärrä minua. Saanko tarjota teetä? sanoi kreivitär vilkaisten lakeijaan, joka kantoi tarjottimella teetä.

-- En kokonaan, kreivitär. Tietenkin hänen onnettomuutensa...