Part 73
Koko tuona aikana Levinillä oli kaksi erillistä tunnelmaa. Toisen valtaan hän joutui viivähtäessään poissa Kittyn luota, paksuja savukkeita myötäänsä polttelevan lääkärin, Dollyn ja vanhan ruhtinaan seurassa, missä puhuttiin päivällisistä, politiikasta, Marja Petrovnan sairaudesta ja muusta sellaisesta. Täällä Levin saattoi hetkeksi kokonaan unohtaa, mitä parhaillaan tapahtui ja tuntea itsensä kuin unesta heränneeksi. Toisen tunnelman vallassa hän oli Kittyn luona, tämän sängynpäädyn ääressä, missä sydän oli pakahtua eikä kuitenkaan pakahtunut, ja missä hän lakkaamatta rukoili. Aina kun makuuhuoneesta kuuluva huuto ravisti hänet turtumuksesta, hänet valtasi sama omituinen harhaluulo kuin silloin, kun hän oli kuullut Kittyn ensimmäisen huudon. Hän hypähti pystyyn kiiruhtaakseen puolustautumaan, muisti matkalla, ettei ollutkaan syyllinen, ja hänessä syttyi halu suojella ja auttaa. Hän toisteli kauhun vallassa: "Herra, anna anteeksi ja auta." Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä voimakkaammaksi kumpikin tunnelma kävi: sitä täydellisemmin hän unohti Kittyn ja sitä rauhallisemmaksi kävi ollessaan poissa vaimonsa luota, ja sitä tuskallisempaa hänen oli nähdä tämän kärsimyksiä ja tuntea oma voimattomuutensa. Väliin hän hypähti pystyyn, tahtoi paeta jonnekin ja juoksi taas vaimonsa luo.
Kun Kitty välillä yhtä mittaa kutsui häntä luokseen, hän soimasi tätä. Mutta nähdessään hänen nöyrät, hymyilevät kasvonsa, ja kuullessaan sanat: "Minä olen aivan näännyttänyt sinut", hän soimasi Jumalaa; mutta muistaessaan Jumalan pyysi heti anteeksi ja rukoili apua.
XV
Levin ei tiennyt oliko myöhäistä vai varhaista. Kynttilät olivat jo loppumaisillaan. Dolly oli vastikään käynyt kirjastohuoneessa ja pyytänyt lääkäriä rupeamaan pitkäkseen. Levin istui ja kuunteli lääkärin kertomusta magnetisoijapuoskarista ja katseli savukkeidensa tuhkaa. Oli lepohetki, hän oli vaipunut turtumuksen valtaan ja unohtanut kokonaan, mitä paraikaa oli meneillään. Yhtäkkiä kuului vihlaiseva parahdus. Se oli niin kauhea, ettei Levin edes hypähtänyt pystyyn, vaan katsahti henkeään pidättäen säikähtäneen kysyvästi lääkäriin. Lääkäri kallisti päätään, kuulosteli ja puhkesi hymyilemään hyväksyvästi. Kaikki oli niin outoa, ettei Leviniä ihmetyttänyt enää mikään. "Varmaan se kuuluu asiaan", ajatteli hän ja istui paikallaan. Kenen huuto se oli? Hän hypähti pystyyn, juoksi varpaisillaan makuukamariin, kiersi Jelizaveta Petrovnan ja ruhtinattaren ohi ja asettui omalle paikalleen, päänalusen ääreen. Huuto oli vaiennut, mutta jotain oli nyt toisin kuin ennen. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt mitä se oli eikä tahtonut nähdä eikä ymmärtää. Mutta hän huomasi sen Jelizaveta Petrovnan kasvoista, jotka olivat ankarat ja kalpeat, mutta yhtä päättäväiset kuin ennenkin, joskin hänen leukapielensä värähtelivät hiukan ja silmänsä tarkkailivat Kittyä tiiviisti. Kittyn kuumeiset, rasittuneet kasvot, joiden hikiselle otsalle oli takertunut hiussuortuvia, kääntyivät Leviniä kohti etsien hänen katsettaan. Kohotetut kädet pyysivät hänen käsiään. Tartuttuaan hikisin käsin Levinin kylmiin käsiin Kitty alkoi painella niitä kasvojaan vasten. -- Älä mene pois, älä mene pois! En minä pelkää, en pelkää! hän puhui nopeasti. -- Äiti, ottakaa pois korvarenkaat, ne ahdistavat. Pelkäätkö sinä? Heti, Jelizaveta Petrovna...
Hän puhui hyvin nopeasti ja tahtoi hymyillä. Mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa vääntyivät ja hän työnsi miehensä pois.
-- Ei, tämä on kauheaa! Minä kuolen, kuolen! Mene, mene! hän huudahti, ja taas kuului sama hirvittävä parkaisu.
Levin tarttui päähänsä ja juoksi ulos huoneesta.
-- Ei mitään hätää, kaikki on hyvin! Dolly sanoi hänen jälkeensä.
Mutta sanoivatpa he mitä hyvänsä, Levin tiesi, että kaikki oli nyt lopussa. Hän seisoi viereisessä huoneessa pää oven kamanaa vasten; kuuli jonkin oudon, vieraalta kuuluvan äänen vinkuvan ja parkuvan, ja hän tiesi, että siellä parkui se, mikä ennen oli ollut Kitty. Lasta hän ei ollut toivonut enää pitkään aikaan. Hän vihasi nyt koko lasta. Hän ei edes toivonut enää, että Kitty jäisi eloon, hän toivoi vain noiden kauheiden kärsimysten loppua.
-- Tohtori! Mitä se on? Hyvä Jumala! hän sanoi tarttuen huoneeseen tulleen lääkärin käteen.
-- On jo lopuillaan, sanoi lääkäri. Ja lääkäri oli niin vakavan näköinen näin sanoessaan, että Levin ymmärsi lopuillaan-sanan tarkoittavan, että Kitty teki kuolemaa.
Poissa tolaltaan hän juoksi makuuhuoneeseen. Ensimmäisenä hän kohtasi Jelizaveta Petrovnan kasvot. Ne olivat vielä synkemmät ja ankarammat kuin äsken. Kittyn kasvot olivat poissa. Siinä, missä ne olivat olleet, oli jotain hirveää, sekä kireydellään että parkunallaan pelottavaa. Levin painoi päänsä sängynlaitaa vasten tuntien sydämensä halkeavan. Kauhea huuto ei tauonnut, vaan kävi yhä kauhistuttavammaksi, ja vaikeni yhtäkkiä ikään kuin äärirajansa saavuttaen. Levin ei tahtonut uskoa korviaan, mutta siitä ei ollut epäilystä: huuto oli tauonnut ja kuului vain hiljaisen puuhailun ääniä, kahinaa ja kiireistä huohotusta, ja Kittyn lausui hiljaa katkonaisella elävällä, vienolla ja onnellisella äänellä: "Nyt se on ohi."
Levin kohotti päänsä. Siinä hän makasi ihanana ja hiljaisena, kädet voimattomina peitteellä, katsellen häntä vaiti ja koettaen hymyillä jaksamatta sitä tehdä.
Ja yhtäkkiä Levin tunsi siirtyneensä siitä salaperäisestä ja kauheasta toisesta maailmasta, jossa oli elänyt nämä kaksikymmentäkaksi tuntia, entiseen, tuttuun maailmaan, joka nyt säteili sellaista uutta onnen valoa, ettei hän kestänyt sitä. Kiristyneet kielet katkesivat. Ilon nyyhkytykset ja kyyneleet joita hän ei mitenkään ollut aavistanut, vavahduttivat hänen koko kehoaan niin voimakkaasti, ettei hän pitkään voinut puhua mitään.
Langeten polvilleen vuoteen ääreen hän piti vaimonsa kättä huultensa edessä ja suuteli sitä, ja käsi vastasi heikoin sormien liikkein hänen suudelmiinsa. Mutta samaan aikaan vuoteen jalkopäässä, Jelizaveta Petrovnan ketterissä käsissä, häilyi kynttilän liekin lailla uuden inhimillisen olennon elämä. Se oli olento, jota ei koskaan ollut ennen ollut olemassa ja joka samalla tavoin, yhtäläisin oikeuksin, yhtä merkitsevänä itselleen tulisi elämään elämäänsä ja levittämään sukuaan.
-- Elossa on! Ja poika vielä! Ei huolta! Levin kuuli Jelizaveca Petrovnan äänen ja tämän vapisevan käden keveät läimäykset lapsen selkään.
-- Äiti, onko se totta? sanoi Kittyn ääni. Ruhtinatar vastasi pelkin nyyhkytyksin.
Ja varmana vastauksena äidin kysymykseen kuului äänettömyyden keskeltä ääni, joka erosi kokonaan muiden huoneessa olijoiden hillityistä äänistä. Se oli uuden, ties mistä ilmestyneen ihmisolennon rohkea, häikäilemätön huuto.
Jos Levinille olisi aiemmin sanottu, että Kitty oli kuollut ja että hän itse oli kuollut tämän kanssa ja että heillä oli enkeleitä lapsina ja että Jumala oli siinä heidän edessään, hän ei olisi ihmetellyt yhtään; mutta nyt todellisuuteen palattuaan hän sai ankarasti pinnistää järkeään ymmärtääkseen, että Kitty oli elossa ja terve ja että tuo hurjasti kirkuva olento oli hänen oma poikansa. Kitty oli elossa, kärsimykset olivat päättyneet. Levin oli sanomattoman onnellinen. Hän käsitti sen, ja oli siitä täysin onnellinen. Mutta lapsi? Mistä, mitä varten, kuka se oli?... Hän ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen. Se oli hänestä jotain liiallista ja joutavaa, mihin hän ei pitkään aikaan voinut tottua.
XVI
Kellon käydessä kymmentä istuivat vanha ruhtinas Sergei Ivanovitsh ja Stepan Arkadjevitsh Levinin luona jutellen perhetapahtumasta ja kaikenlaisista muista asioista. Levin kuunteli heidän puheitaan, mutta hänen ajatuksensa olivat viime vuorokauden aikaisissa kokemuksissa. Kun hän muisteli, millainen hän oli ollut ennen tätä aamua, vielä eilenkin, tuntui kuin siitä olisi kulunut sata vuotta. Hän tunsi olevansa saavuttamattomissa korkeuksissa, joista laskeutui varoen alas ollakseen loukkaamatta niitä, joiden kanssa puhui. Puhuessaan hän ajatteli lakkaamatta vaimoaan, tämän nykyistä vointia ja poikaansa, jonka olemassaolon ajatukseen hän koetti totutella. Koko naismaailma, joka oli hänen naimisiin mentyään avautunut hänelle uudessa valossa ja saanut ennen tuntemattoman merkityksen, oli nyt hänen käsityksissään kohonnut saavuttamattoman korkealle. Hän kuuli puhuttavan eilisistä klubipäivällisistä ja ajatteli: "Kuinkahan hän nyt voi? Nukkuukohan hän? Miltähän hänestä tuntuu? Mitä hän ajattelee? Huutaako Dmitripoika?" Ja kesken keskustelua, lausetta loppuun kuuntelematta, hän hypähti paikaltaan ja lähti huoneesta.
-- Lähetä minulle sana, saanko tulla sinne, sanoi ruhtinas.
-- Kyllä, heti, Levin vastasi pysähtymättä mennessään.
Kitty ei nukkunut, vaan puheli hiljaa äitinsä kanssa tehden ristiäissuunnitelmia.
Kitty makasi vuoteessaan puhtaana ja kammattuna, kaunis vaaleansinisellä kirjailtu myssy päässään, kädet suorina peitteellä. Nähdessään miehensä hän ikään kuin veti tätä katseellaan luokseen. Hänen muutenkin valoisa katseensa kirkastui yhä enemmän sitä mukaa kuin Levin lähestyi häntä. Hänen kasvonsa hohtivat samaa muutosta maallisesta ylimaalliseen, joka näkyy vainajien kasvoilla; mutta niistä näkyy hyvästijättö; näistä kuvastui tervehdys. Sama liikutus, jota Levin oli tuntenut lapsen syntyessä, puristi taas hänen sydäntään. Kitty tarttui häntä kädestä ja kysyi, oliko hän nukkunut yhtään. Hän ei voinut vastata, vaan käänsi päänsä pois tuntien heikkoutensa.
-- Minäpä kävin sikiunessa, Kostja! sanoi Kitty. -- Nyt minun on oikein hyvä olla.
Hän katsoi mieheensä, mutta yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui.
-- Antakaa lapsi minulle, hän sanoi kuullessaan lapsen vikinän. -- Antakaa, Jelizaveta Petrovna, niin hänkin saa katsoa.
-- No niin, näytetäänpä isällekin, sanoi kätilö, nosti ylös jonkin punaisen, omituisen ja liikehtivän otuksen ja toi sen lähemmäs. -- Odottakaas, kun siistiydymme vähän, ja hän asetti sen punaisen ja liikehtivän vuoteelle, alkoi päästellä auki ja kääriä uudelleen kapaloita kohennellen ja käännellen lasta yhdellä sormellaan ja ripotellen jotain sen päälle.
Levin katseli tuota säälittävää pikku olentoa ja ponnisteli turhaan löytääkseen sielustaan minkäänlaisia merkkejä isäntunteesta. Hän tunsi sitä kohtaan vain pahoinvoinnin tapaista vastenmielisyyttä. Mutta kun kapalot oli riisuttu ja hienonhienot kädet ja sahraminväriset pikku jalat, joissa oli oikeat varpaat ja jopa muista eroava isovarvaskin, vilahtivat esiin, ja kun Levin näki, miten Jelizaveta Petrovna kapaloita kääriessään paineli noita törröttäviä kätösiä kuin mitäkin vietereitä, hänen tuli pikku olentoa niin sääli, ja pelko sen vahingoittumisesta kävi niin voimakkaaksi, että hän pysäytti kätilön käden. Kätilö nauroi.
-- Älkää pelätkö, älkää pelätkö!
Kun Jelizaveta Petrovna oli saanut lapsen kuntoon ja käännyt sen kovaksi paketiksi, hän heilautti sen ilmaan kuin ylpeillen työstään ja vetäytyi taaemmas, että Levin voisi nähdä poikansa koko kauneuden.
Kitty katsoi hellittämättä lasta kohti. -- Antakaa, antakaa! hän sanoi ja alkoi kohottautua.
-- Mitä te, Katerina Aleksandrovna, ei saa sellaisia liikkeitä! Kyllä minä annan. Tässä vain ensin isälle näytetään, miten uljas poika sitä ollaan.
Jelizaveta Petrovna nosti toisella kädellään (vain toisen käden sormet tukivat huojahtelevaa niskaa) Levinin luo tuon oudon, liikehtivän ja punakan olennon, jonka pää piileskeli kapalon reunojen takana. Mutta sillä oli kuin olikin nenä, pälyilevät silmät ja maiskuttavat huulet.
-- Kaunis lapsi! sanoi Jelizaveta Petrovna.
Levin huoahti murheellisesti. Tuo kaunis lapsi herätti hänessä vain vastenmielisyyden ja säälin tunteen. Se oli kokonaan toinen tunne kuin mitä hän oli odottanut.
Levin kääntyi poispäin, kun Jelizaveta asetteli lasta äidin tottumattomille rinnoille.
Yhtäkkiä Levin kuuli naurua ja kohotti päänsä. Kitty nauroi. Lapsi oli alkanut imeä.
-- No riittää, riittää! sanoi Jelizaveta Petrovna, mutta Kitty ei antanut lasta. Se oli nukahtanut hänen syliinsä.
-- Katsopas nyt, sanoi Kitty kääntäen lapsen miestään kohti, niin että tämä saattoi nähdä sen. Pienet ukkomaiset kasvot menivät äkkiä vielä enemmän kurttuun ja lapsi aivasti.
Hymyillen ja liikutuksen kyyneleitä vaivoin pidätellen Levin suuteli vaimoaan ja lähti pimeästä huoneesta.
Se mitä hän tunsi tuota pientä olentoa kohtaan, oli aivan muuta kuin mitä hän oli odottanut. Siinä tunteessa ei ollut mitään iloista ja riemukasta; päinvastoin, siinä oli uutta, tuskallista pelkoa. Hän tunsi, että hänen sielussaan oli avautunut uusi, arka, helposti haavoittuva alue. Se tunne oli alussa niin tuskallinen, ja pelko tuon avuttoman olennon puolesta niin voimakas, ettei Levin sen takaa huomannutkaan sitä omituista järjettömän ilon -- vieläpä ylpeydenkin -- tunnetta, jota hän oli tuntenut lapsen aivastaessa.
XVII
Stepan Arkadjevitshin asiat olivat huonolla tolalla.
Kaksi kolmannesta metsän hinnasta oli jo kulutettu, ja hän oli ottanut melkein koko viimeisen kolmanneksen kauppiaalta etukäteen kymmenen prosentin vähennystä vastaan. Kauppias ei enää antanut rahaa, semminkin kun Darja Aleksandrovna, joka tänä talvena oli ensimmäisen kerran ilmaissut pitävänsä kiinni omistusoikeudestaan, oli kieltäytynyt kirjoittamasta sopimukseen kuittausta viimeisen kolmanneksen saannista. Koko palkka kului kotoisiin menoihin ja pienten velkojen maksuun. Rahaa ei siis ollut ollenkaan.
Se oli ikävää ja noloa, eikä tällainen saanut Stepan Arkadjevitshin mielestä jatkua pitempään. Tilanne johtui hänen mielestään siitä, että hänellä oli liian pieni palkka. Hänen virkansa oli kyllä ollut varsin hyvä noin viisi vuotta sitten, mutta nyt olivat asiat toisin. Petrov sai pankinjohtajana 12 000 ruplaa; Sventitski erään yhtiön jäsenenä sai 17 000. Mitin sai perustettuaan pankin 50 000. "Minä olen nähtävästi uinahtanut ja minut on unohdettu", Stepan Arkadjevitsh ajatteli itsekseen. Hän alkoi kuulostella ja katsella ympärilleen ja sai kevättalvella näköpiiriinsä sangen hyvän paikan. Hän ryhtyi rynnäkköön ensin Moskovasta käsin tätien, setien ja ystävien avulla ja sitten, kun asia oli kypsynyt, hän lähti itse keväällä Pietariin. Se oli niitä paikkoja, joita nykyään on entisaikojen lihavia lahjuspaikkoja enemmän ja joissa palkka vaihtelee suuresti -- 1.000:sta 50.000:een ruplaan vuodessa --; se oli jäsenen paikka "Etelä-Venäjän rautateiden ja pankkilaitosten keskinäisen luottotaseen yhdystoimiston komiteassa". Tämä paikka, kuten kaikki sentapaiset paikat, vaati niin suunnatonta tietomäärää ja toimintaa, että sellaista ei juuri yhdestä miehestä löytynyt. Kun sellaista miestä ei siis ollut, niin olihan joka tapauksessa parempi, että paikan saisi rehellinen kuin epärehellinen mies. Eikä Stepan Arkadjevitsh ollut ainoastaan rehellinen mies (ilman korostusta), vaan rehellinen mies (korostettuna) siinä erityismerkityksessä, joka tällä sanalla on Moskovassa kun sanotaan "rehellinen työntekijä, rehellinen kirjailija, rehellinen aikakauslehti, rehellinen laitos ja rehellinen suunta" ja joka ei suinkaan merkitse ainoastaan sitä, että se ja se ihminen tai laitos ei ole epärehellinen, vaan myös sitä, että ne voivat tarpeen tullen piikitellä hallitusta. Stepan Arkadjevitsh seurusteli Moskovassa niissä piireissä, joissa tätä sanaa käytettiin, ja häntä pidettiin niissä rehellisenä miehenä, ja siksi hänellä oli muita paremmat oikeudet tuohon paikkaan.
Se tuotti seitsemästä kymmeneen tuhanteen vuodessa, ja Oblonski voisi hoitaa sen jättämättä valtionvirkaansa. Sen saanti riippui kahdesta ministeriöstä, yhdestä hienostonaisesta ja kahdesta juutalaisesta, ja vaikka hän olikin jo hankkiutunut noiden henkilöiden tietoisuuteen, hänen täytyi käydä heidän puheillaan Pietarissa. Sitä paitsi hän oli luvannut sisarelleen Annalle hankkia Kareninilta lopullisen vastauksen avioeroasioissa. Niinpä hän pyysi Dollyltä viisikymmentä ruplaa ja lähti Pietariin.
Istuessaan Kareninin työhuoneessa ja kuunnellessaan hänen pitkää mietintöään Venäjän raha-asiain huonon tilan syistä Stepan Arkadjevitsh odotti vain, milloin Karenin lopettaisi, jotta voisi puhua omasta asiastaan ja Annasta.
-- Se on kyllä aivan totta, hän sanoi, kun Aleksei Aleksandrovitsh oli ottanut nenältään lasit, joita ilman hän ei enää voinut lukea, ja luonut entiseen lankoonsa kysyvän katseen, -- se on yksityiskohdiltaan aivan oikein, mutta meidän aikamme periaate on kuitenkin vapaus.
-- Niin, mutta minä esitän toisen periaatteen, joka sisältää senkin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh korostaen sanaa "sisältää" ja pani taas lasit nenälleen lukeakseen uudelleen sen kohdan, missä se oli sanottu.
Ja lehteiltyään hetken kauniisti kirjoitettua, leveämarginaalista käsikirjoitustaan Aleksei Aleksandrovitsh luki uudelleen tuon vakuuttavan kohdan.
-- Minä en tahdo holhousjärjestelmää yksityishenkilöiden eduksi, vaan yleiseksi hyväksi niin ylemmille kuin alemmillekin yhteiskuntaluokille, puhui hän katsoen lasien yli Oblonskiin. -- Mutta ne eivät voi käsittää sitä, niillä on päämääränään vain henkilökohtainen etu ja niitä viehättävät vain korulauseet.
Stepan Arkadjevitsh tiesi, että Kareninin nyt alettua puhua siitä, miten toimivat ja ajattelevat hänen suunnitelmiensa vastustajat, jotka ovat kaiken pahan alku ja juuri Venäjällä, tämä pian lopettaisi, ja siksi hän nyt mielihyvin perääntyi vapausperiaatteesta ja oli täysin samaa mieltä. Aleksei Aleksandrovitsh vaikeni ja lehteili mietteissään käsikirjoitustaan.
-- Muistaessani tahtoisin pyytää sinua, sanoi Stepan Arkadjevitsh -- kun satut tapaamaan Pomorskin, sanomaan hänelle pari sanaa siitä, että tahtoisin kovasti saada vapautumassa olevan jäsenen paikan Etelä-Venäjän rautateiden keskinäistaseen yhdystoimiston komiteassa. Stepan Arkadjevitsh oli jo tottunut lausumaan tuon hänen sydämelleen läheisen paikan nimen ja lausui sen nytkin erehtymättä alusta loppuun.
Aleksei Aleksandrovitsh kysyi, mitä tuon uuden komitean toiminta piti sisällään, ja vaipui mietteisiin. Hän ajatteli, olisiko tuon komitean toiminnassa mitään mikä sotisi hänen ehdotuksiaan vastaan. Mutta koska tuon uuden laitoksen toiminta oli hyvin monimutkaista ja hänen lakiehdotuksensa ulottuivat sangen laajalle, hän ei päässyt heti varmuuteen asiasta, ja sanoi ottaen lasit nenältään:
-- Epäilemättä, voinhan kyllä sanoa: mutta mitä varten sinä oikeastaan haluat tuota tointa?
-- Siinä on hyvä palkka, lähes yhdeksän tuhatta, ja minun varani...
-- Yhdeksän tuhatta, toisti Aleksei Aleksandrovitsh ja rypisti kulmiaan.
Tuo korkea luku muistutti hänelle, että siltä kannalta Stepan Arkadjevitshin haluama paikka oli ristiriidassa hänen säästäväisyyteen pyrkivien ehdotustensa kanssa.
-- Minun mielestäni -- olen kirjoittanut siitä erillisen muistutuksenkin -- aikamme suuret virkapaikat todistavat hallintomme väärää taloudellista assiette'ia[83].
-- Kuinka sinä tahtoisit asian olevan? sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Saahan esimerkiksi pankinjohtaja kymmenen tuhatta ja kyllä hän on sen ansainnut. Tai insinööri saa kaksikymmentä tuhatta. Totista työtä, sano mitä sanot.
-- Minun mielestäni palkka on maksusuoritus tavarasta ja sen täytyy olla kysynnän ja tarjonnan lain alainen. Jos palkan määräämisessä poiketaan tästä laista, kuten esimerkiksi tapahtuu, kun kahdesta saman opiston käyneestä yhtä etevästä insinööristä toinen saa neljäkymmentätuhatta ja toinen saa tyytyä pariin tuhanteen, tai kun pankinjohtajaksi määrätään juristeja ja husaareja, joilla ei ole mitään erityisansioita niissä asioissa, ja heille annetaan suunnattomat palkat, niin silloin minulla on oikeus päätellä, että palkka ei ole määräytynyt kysynnän ja tarjonnan lain mukaan vaan suorastaan puolueellisesti. Siinä on kyse jo itsessään vaarallisesta väärinkäytöksestä, joka lisäksi vaikuttaa vahingollisesti valtionvirkoihin. Minun mielestäni...
Stepan Arkadjevitsh kiiruhti keskeyttämään lankonsa.
-- Niin, mutta täytyyhän sinun myöntää, että on kysymyksessä, uusi, epäilemättä tärkeä laitos. Halusit tai et, se vaatii totista työtä! Kuuluvat arvostavan erityisesti sitä, että työ tehdään rehellisesti, sanoi Stepan Arkadjevitsh korostaen viimeistä sanaa.
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ymmärtänyt rehellinen-sanaa moskovalaisessa merkityksessä.
-- Rehellisyys on vain kielteinen ominaisuus, hän sanoi.
-- Mutta minulle sinä tekisit suuren palveluksen, sanoi Stepan Arkadjevitsh -- jos virkkaisit pari sanaa Pomorskille. Noin vain, muun puheen lomassa.
-- Mutta luullakseni se riippuukin enemmän Bolgarinovista, arveli Aleksei Aleksandrovitsh.
-- Bolgarinov on omasta puolestaan täysin suostuvainen, sanoi Stepan Arkadjevitsh punastuen.
Stepan Arkadjevitsh punastui, sillä hän oli tänä aamuna käynyt mainitun juutalaisen luona, ja tästä käynnistä oli jäänyt epämieluisa muisto.
Stepan Arkadjevitsh tiesi kyllä vallan hyvin tahtovansa palvella uutta ja rehellistä asiaa; mutta tänä aamuna, kun Bolgarinov nähtävästi tahallaan oli antanut hänen odottaa pari tuntia toisten anojien kanssa odotushuoneessa, hänestä oli alkanut tuntua pahalta.
Vaivasiko häntä se seikka, että hän, Rurikin jälkeläinen, ruhtinas Oblonski, sai odottaa kaksi tuntia juutalaisen odotushuoneessa, vai sekö, että hän ensimmäisen kerran poikkeaisi esi-isien poluilta, hallituksen toimivallan alueilta, uudelle alalle, -- joka tapauksessa hänellä oli kiusallisen paha olla. Noiden kahden tunnin aikana Stepan Arkadjevitsh oli reippaasti astellut edestakaisin odotushuoneessa poskipartaansa sivellen, jutellut toisten anojien kanssa ja miettinyt jotain vitsiä juutalaisen luona käynnistään, salaten noloutensa tarkoin niin muilta kuin itseltäänkin. Mutta koko ajan häntä oli nolostuttanut ja harmittanut ties mistä syystä; siitäkö, ettei vitsistä tahtonut tulla mitään, vai jostain muusta. Kun Bolgarinov vihdoin oli erinomaisen kohteliaasti ottanut hänet vastaan ilmeisesti riemuiten hänen nöyryytyksestään ja antanut hänelle miltei kieltävän vastauksen, Stepan Arkadjevitsh oli kiiruhtanut unohtamaan koko käyntinsä niin pian kuin suinkin. Nyt vasta hän muisti sen ja punastui.
XVIII
-- Minulla olisi vielä toinenkin asia. Kuten arvaat, se koskee Annaa, sanoi Stepan Arkadjevitsh hetkisen äänettömyyden jälkeen, ravistaen mielestään tuon epämieluisan muiston.
Heti kun Oblonski oli lausunut Annan nimen, Aleksei Aleksandrovitshin kasvot muuttuivat kokonaan: entisen eloisuuden sijasta ne muuttuivat väsyneiksi ja elottomiksi.
-- Mitä te siis tahdotte minulta? hän sanoi kääntyillen tuolissaan ja taittaen kokoon silmälasinsa.
-- Ratkaisua, jotain ratkaisua, Aleksei Aleksandrovitsh. Minä en nyt puhu, Stepan Arkadjevitsh aikoi sanoa "loukatulle aviomiehelle", mutta peläten pilaavansa asian vaihtoi sen toiseen, tilanteeseen soveltumattomaan sanaan: -- valtiomiehelle, vaan pelkästään ihmiselle ja kristitylle. Sinun täytyy armahtaa häntä, hän sanoi.
-- Missä suhteessa? sanoi Karenin hiljaa.
-- Niin, armahtaa häntä. Jos sinä olisit seurannut häntä niin kuin minä -- olen koko talven ollut hänen kanssaan tekemisissä --, niin olisit varmasti säälinyt häntä. Hänen asemansa on kauhea, niin juuri, kauhea.
-- Minä olen luullut, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh vielä korkeammalla, melkein vinkuvalla äänellä, -- että Anna Arkadjevnalla on kaikki, mitä hän on itse tahtonut.
-- Oi, Aleksei Aleksandrovitsh älkäämme herran tähden ruvetko enää pitämään tutkintoja! Mikä on mennyttä, se on mennyttä, ja sinä tiedät, mitä hän tahtoo -- avioeroa.
-- Mutta minä olen olettanut, että Anna Arkadjevna kieltäytyy avioerosta, kun minä panen ehdoksi pojan jättämisen minulle. Niin olen vastannutkin ja pitänyt asiaa päättyneenä. Minun nähdäkseni asia on loppuun käsitelty, vingahti Aleksei Aleksandrovitsh.