Part 72

Yksi ja sama ajatus vainosi häntä milloin missäkin muodossa hellittämättä. "Jos minä vaikutan sillä tavoin toisiin, jopa tuohon perheelliseen, vaimoaan rakastavaan mieheen, miksi hän sitten on niin kylmä minulle?... Eikä oikeastaan kylmäkään, hän rakastaa minua, tiedän sen. Mutta jotain uutta on tullut meidän välillemme. Miksi häntä ei kuulu koko iltana kotiin? Hän oli käskenyt Stivaa sanomaan, ettei hän voi jättää Jashvinia, vaan että hänen täytyy seurata tämän peliä. Onko Jashvin mikään lapsi? Mutta kenties se on totta. Hän ei koskaan valehtele. Mutta on siinä muutakin. Hän on hyvillään, kun saa tilaisuuden näyttää, että hänellä on muitakin velvollisuuksia. Minähän tiedän sen ja myönnän sen. Miksi hänen pitää todistella minulle sitä? Hän tahtoo osoittaa, ettei hänen rakkautensa minuun saa häiritä hänen vapauttaan. Mutta minä en tarvitse todisteluja, minä tarvitsen rakkautta. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, kuinka raskasta minun elämäni täällä Moskovassa on ollut. Mitä elämää se on? Olen vain odottanut ratkaisua, joka viipyy yhä. Ei vastausta vieläkään! ja Stiva sanoo, ettei hän voi mennä Aleksei Aleksandrovitshin luo. Enkä minä voi enää kirjoittaa hänelle. En osaa tehdä mitään, en aloittaa mitään uutta enkä muuttaa vanhaa, koetan vain kestää, odotan ja keksin itselleni kaikenlaisia huvituksia: hoitelen tuota englantilaisperhettä, kirjoittelen ja luen, mutta se on kaikki petosta, samaa morfiinia kaikki. Hänen pitäisi sääliä minua", Anna päätteli tuntien kyynelten kiertyvän silmiin säälistä omaa itseään kohtaan.

Hän kuuli Vronskin lyhyen soiton ja pyyhki kiireesti kyyneleet pois. Samassa hän istuutui lampun ääreen ja avasi kirjan koettaen näyttää täysin rauhalliselta. Hänen täytyi osoittaa olevansa tyytymätön siihen, ettei Vronski ollut tullut niin kuin oli luvannut, -- mutta ainoastaan tyytymätön; omaa surua ja itsesääliä miehelle ei missään nimessä saanut näyttää. Hän, Anna, saattoi kyllä sääliä itseään, mutta Vronski ei saanut sääliä häntä. Anna ei tahtonut taistelua, hän paheksui Vronskin taistelunhalua, mutta asettui itse tahtomattaan taisteluasentoon.

-- Ei kai sinulla ole ollut ikävä? sanoi Vronski vilkkaasti ja iloisesti ja astui Annan luo. -- Pelihimo on sitten hirveä intohimo!

-- Ei, ei ollut ikävä, olen jo kauan sitten oppinut olemaan ikävöimättä. Stiva ja Levin kävivät täällä.

-- Niin, he sanoivat lähtevänsä tänne. No mitäs pidit Levinistä? sanoi Vronski istuutuen Annan viereen.

-- Pidin kovasti. Lähtivät juuri. Miten Jashvinin kävi?

-- Oli voittanut jo seitsemäntoista tuhatta. Pyysin häntä tulemaan pois. Hän olikin jo aivan lähtemäisillään. Mutta kääntyi takaisin ja on nyt häviön puolella.

-- Miksi sinä sitten jäit? kysyi Anna kohottaen äkkiä katseensa Vronskiin. Annan ilme oli kylmä ja tyly.

-- Sinähän sanoit Stivalle jääväsi sitä varten, että veisit Jashvinin pois. Mutta sinähän jätit hänet kuitenkin.

Vronskinkin kasvoille tuli kylmä taisteluvalmiuden ilme.

-- Ensinnäkään en ole pyytänyt Stivaa kertomaan sinulle mitään; toiseksi minulla on aina ollut tapana puhua totta. Kun tahdoin jäädä, niin jäin, hän sanoi synkkänä. -- Anna, miksi, miksi? lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen, kumartuen Annan puoleen ja avasi kätensä toivoen tämän panevan siihen omansa.

Anna iloitsi tuosta hellyydenosoituksesta. Mutta jokin omituinen pahuuden voima esti häntä antautumasta mielitekonsa valtaan, ikään kuin taisteluehdot eivät olisi sallineet sitä.

-- Niin tietysti! Sinä tahdoit jäädä ja jäit. Sinä teet aina niin kuin itse tahdot. Mutta miksi sinä puhut siitä minulle? Miksi? sanoi Anna tulistuen yhä enemmän. -- Onko kukaan tahtonut kiistellä sinun oikeuksistasi? Sinä vain tahdot näyttää olevasi oikeassa, ja ole sitten!

Vronskin käsi sulkeutui ja hän vetäytyi takaisin vielä entistä itsepintaisempi ilme kasvoillaan.

-- Se on sinussa pelkkää itsepäisyyttä, sanoi Anna katsahtaen tarkkaavaisesti Vronskiin ja keksien yhtäkkiä nimen tuolle ärsyttävälle ilmeelle, -- niin juuri, itsepäisyyttä. Sinulle on pääasia se, että sinä suoriudut voittajana, mutta minulle... Taaskin hänen tuli sääli itseään ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. -- Jos sinä tietäisit, mikä minulle tässä asiassa on kipeää! Jos sinä tietäisit mitä se minulle merkitsee, kun minä tunnen kuten nyt, että sinä suhtaudut minuun vihamielisesti, niin juuri, vihamielisesti! Jospa sinä tietäisit, kuinka lähellä onnettomuutta minä olen tällaisina hetkinä, kuinka minä pelkään, pelkään itseäni! Ja hän käänsi päänsä pois salaten nyyhkytyksensä.

-- Mistä me riitelemme? sanoi Vronski kauhistuen Annan epätoivon ilmettä, ja kumartuen jälleen hänen puoleensa otti hänen kätensä ja suuteli sitä. -- Minkä vuoksi? Olenko minä sitten etsinyt muita huvituksia? Enkö minä ole vältellyt naisten seuraa?

-- Se vielä puuttuisi, sanoi Anna.

-- No sano, mitä minun pitää tehdä, että sinä olisit rauhallinen? Minä olen valmis tekemään kaikkeni, että sinä olisit onnellinen, puhui Vronski Annan epätoivon liikuttamana. -- Teen mitä hyvänsä, kunhan vain saan sinut vapaaksi tuon surusi vallasta, Anna! hän sanoi.

-- Ei se ole mitään! sanoi Anna. -- En tiedä itsekään mikä minun on. Yksinäinen elämäkö vai hermotko... Mutta jättäkäämme tämä asia. No, miten kävi kilpa-ajoissa? Et ole vielä kertonutkaan, Anna kysyi koettaen salata iloaan saavuttamastaan voitosta.

Vronski pyysi illallista ja alkoi kertoa Annalle tarkasti kilpa-ajoista; mutta tämän äänensävystä ja yhä kylmemmiksi käyneistä silmäyksistä Anna näki, ettei tämä antanut anteeksi hänen voittoaan ja että sama itsepintaisuus, jota vastaan Anna oli taistellut, oli taaskin saanut hänessä vallan. Hän oli Annaa kohtaan kylmempi kuin ennen, ikään kuin olisi katunut äskeistä alistumistaan. Anna ymmärsi, että sanat: "Olen lähellä kauheaa onnettomuutta ja pelkään itseäni", jotka olivat hankkineet hänelle voiton, olivat vaarallinen ase, jota ei saanut käyttää toista kertaa. Hän tunsi, että heitä yhteenliittävän rakkauden rinnalle oli heidän välilleen asettunut jokin taistelun paha henki, jota hän ei voinut ajaa pois omasta eikä rakastettunsa sydämestä.

XIII

Ei ole olosuhteita, joihin ihminen ei saattaisi tottua, varsinkin, jos hän näkee koko ympäröivän maailman elävän niissä. Levin ei olisi kolme kuukautta sitten uskonut, että saattaisi nukkua rauhallisesti niissä olosuhteissa, joissa hän nyt oli. Hän ei olisi uskonut, että tarkoituksetonta, järjetöntä ja varojensa yli menevää elämää vietettyään, juopoteltuaan (muulla tavoin hän ei voinut nimittää ajanviettoa klubissa), jouduttuaan outoon ystävyyden hierontaan vaimonsa entisen rakastetun kanssa sekä tehtyään vielä oudomman käynnin tuon langenneen naisen luo, ihastuttuaan häneen ja tuotettuaan murhetta vaimolleen, -- että hän kaikesta huolimatta olisi voinut nukkua rauhassa. Mutta väsymyksen, valvomisen ja viinin vaikutuksesta hän nukkui sikeästi ja rauhallisesti.

Viiden aikaan hän heräsi oven narahdukseen, hypähti istumaan ja katseli ympärilleen. Vieressä oleva Kittyn vuode oli tyhjä. Mutta väliseinän takaa näkyi liikkuvaa valoa ja kuului Kittyn askeleita.

-- Mitä?... Mikä on? sanoi Levin unisena. -- Kitty! Mikä on?

-- Ei mikään, sanoi Kitty tullen kynttilä kädessä väliseinän takaa. -- Oli hieman huono olo, hän lisäsi hymyillen herttaista, merkitsevää hymyään.

-- Mitä, joko alkaa? kysyi Levin säikähtäneenä, -- täytyy lähettää hakemaan, ja hän alkoi kiireesti pukeutua.

-- Vielä mitä! sanoi Kitty hymyillen ja pidätellen häntä kädellään. -- Se ei varmaankaan ole mitään. Tuli vain hieman huono olo. Mutta nyt se on jo ohi.

Kitty meni vuoteensa luo, sammutti kynttilän, laskeutui pitkälleen ja vaikeni. Vaikka Levinistä tuntuikin epäilyttävältä tuo ikään kuin pidätetyn hengityksen hiljaisuus ja varsinkin Kittyn erityisen hellä ja kiihkeä sävy tämän vastatessa hänelle väliseinän takaa tullessaan, häntä nukutti niin, että hän vaipui pian uneen. Vasta myöhemmin hän muisti Kittyn hengityksen hiljaisuuden ja ymmärsi, mitä kaikkea tämän rakkaassa, herttaisessa sielussa tapahtui Kittyn tuolloin maatessa hievahtamatta hänen vieressään odottaen naisen elämän suurinta tapahtumaa. Seitsemän aikaan Levin heräsi siihen, että tunsi Kittyn varovaisen kosketuksen olkapäässään, ja kuuli hiljaista kuisketta. Kittyn oli sääli herättää häntä, mutta hän tarvitsi miehensä apua.

-- Kostja, älä pelästy. Ei se ole mitään. Mutta nyt tuntuu... Täytyy lähteä hakemaan Jelizaveta Petrovnaa.

Kynttilässä oli taas tuli. Kitty istui vuoteellaan ja piti kädessään neuletta, jota hän oli viime päivinä neulonut.

-- Älä yhtään pelästy, ei ole mitään hätää. Minä en pelkää vähääkään, hän sanoi nähdessään miehensä säikähtäneet kasvot, tarttui tämän käteen ja painoi sen rintaansa ja sitten huuliaan vasten.

Levin hypähti kiireesti ylös ja päästämättä katsettaan Kittystä veti aamutakin ylleen ja pysähtyi, yhä vain häneen katsoen. Olisi pitänyt lähteä, mutta hän ei voinut irrottautua Kittyn katseesta. Niin paljon kuin hän oli rakastanutkin noita kasvoja, niin hyvin kuin hän tunsikin Kittyn ilmeet ja katseet, hän ei ollut koskaan nähnyt vaimoaan sellaisena. Kuinka inhottavaksi ja kauheaksi Levin tunsikaan itsensä hänen edessään muistaessaan, mitä mielipahaa oli eilen hänelle tuottanut! Kittyn punehtuneet, yömyssyn alta esiin pistävien pehmeiden hiusten kehystämät kasvot säteilivät iloa ja varmuutta.

Niin vähän kuin Kittyn luonteessa yleensäkin oli luonnottomuutta ja sovinnaisuutta, Levin ei voinut olla hämmästymättä nähdessään hänet nyt, kun kaikki verhot olivat poissa ja hänen sielunsa ydin heijastui paljaana ja väärentämättömänä hänen silmistään. Siinä näkyi yksinkertaisuudessaan ja koruttomuudessaan se Kitty, jota hän, Levin, rakasti vielä entistä enemmän. Kitty katsoi häneen hymyillen; mutta äkkiä hänen kulmakarvansa värähtivät, pää kohosi ja hän astui nopeasti miehensä luo, otti häntä kädestä ja painautui kokonaan häntä vasten, niin että Levin tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Kitty kärsi ja ikään kuin valitti hänelle kärsimyksiään. Ensin Levinistä tuntui kuin syy olisi ollut hänen, kuten tavallisesti ennenkin. Mutta Kittyn katseessa oli hellyyttä, joka sanoi, ettei hän nuhdellut, vaan rakasti häntä noiden kärsimysten tähden. "Kenen syy se sitten on, jollei minun?" Levin ajatteli hakien väkisinkin kärsimysten aiheuttajaa rangaistakseen häntä; mutta syyllistä ei ollut. Kitty kärsi, valitti ja riemuitsi noista kärsimyksistään, iloitsi niistä ja rakasti niitä. Levin näki, että hänen sielussaan tapahtui jotain ihanaa, mutta mitä -- sitä hän ei voinut käsittää. Se meni yli hänen käsityskykynsä.

-- Minä lähetin noutamaan äitiä. Lähde sinä heti hakemaan Jelizaveta Petrovnaa... Kostja!... Ei mitään, se meni ohitse.

Kitty meni soittamaan kelloa.

-- No, mene nyt vain, Pasha tulee. Ei ole mitään hätää.

Ja Levin näki ihmeekseen, että hän otti neuleensa ja alkoi taas neuloa.

Poistuessaan toisesta ovesta Levin kuuli palvelustytön tulevan sisään toisesta. Levin pysähtyi oven luo ja kuuli, miten Kitty antoi tytölle seikkaperäisiä käskyjä ja alkoi yhdessä tämän kanssa siirtää sänkyä.

Levin pukeutui, ja sillaikaa kun hevosia valjastettiin, koska ajureita ei vielä ollut, hän juoksi taas makuukamariin tuntien liikkuvansa kuin siivillä. Kaksi palvelustyttöä hääräili ja järjesteli siellä jotain. Kitty neuloi kävellessään niin että silmukat vilisivät ja antoi samalla määräyksiä.

-- Lähden heti lääkärin luo. Jelizaveta Petrovnaa on jo lähetetty hakemaan, mutta minä poikkean sinne vielä. Etkö tarvitse mitään? Mutta Dollyhän ei ole saanut sanaa?

Kitty katsahti häneen ilmeisestikin kuuntelematta, mitä hän puhui.

-- Niin, niin, mene nyt vain, sanoi hän nopeasti kulmiaan rypistäen ja heilauttaen kättään.

Levin kiiruhti juuri vierashuoneen poikki, kun makuukamarista kuului äkkiä surkea voihkaisu, joka samassa taukosi. Hän pysähtyi voimatta pitkään aikaan käsittää mitään.

"Hän se oli", Levin sanoi itsekseen, tarttui päähänsä ja juoksi portaita alas.

-- Herra armahda! Anna anteeksi, auta! hoki hän jostain yhtäkkiä suuhun tulleita sanoja. Ja hän, epäuskoinen ihminen, toisti niitä sanoja ei vain suullaan, vaan koko sydämellään. Sinä hetkenä hän tiesi, etteivät hänen mitkään epäilyksensä, ei edes se järkeen perustuva uskon mahdottomuus, jonka hän tiesi sielussaan olevan, vähääkään estäneet häntä kääntymästä Jumalan puoleen. Se oli nyt kaikki tomuna haihtunut hänen sielustaan. Kenen muun puoleen hän olisi voinut kääntyä kuin Sen, jonka käsissä hän tunsi itsensä, sielunsa ja rakkautensa olevan.

Hevonen ei ollut vielä valmiina, mutta Levin oli fyysisesti ja henkisesti niin jännittynyt ja pelkäsi niin kovasti tuhlata hetkeäkään, ettei ruvennut odottamaan, vaan lähti edeltäpäin kävelemään ja käski Kuzman tulla hevosella perässä.

Kadunkulmassa tuli yöajuri ajaen kiireesti häntä vastaan. Pienessä reessä istui Jelizaveta Petrovna, hihaton samettivaippa yllään ja valkea villaliina päässään. "Luojan kiitos, Luojan kiitos!" sanoi Levin riemuissaan, kun tunnisti hänen pienet vaaleat kasvonsa, joilla nyt oli erityisen vakava, melkeinpä ankara ilme. Käskemättä ajuria pysähtymään Levin lähti juoksemaan sen rinnalla takaisin asuntoaan kohti.

-- Noin pari tuntia siis? Ei enempää? kysyi Jelizaveta Petrovna. -- Te tavoitatte kyllä Pjotr Dmitrijevitshin kotoa, älkää vain liiaksi kiirehtikö häntä. Ja ottakaa apteekista oopiumia.

-- Te siis luulette, että se voi sujua onnellisesti? Voi hyvä Jumala, auta! sanoi Levin nähden samassa hevosensa tulevan portista kadulle. Hypättyään rekeen Kuzman viereen hän käski ajaa lääkärille.

XIV

Lääkäri ei ollut vielä noussut, ja lakeija sanoi hänen panneen maata myöhään ja käskeneen olla herättämättä, mutta arveli hänen sentään kohta nousevan. Lakeija puhdisti lampunlaseja ja näytti kokonaan uppoutuneen työhönsä. Levinistä tuntui aluksi oudolta lakeijan huolenpito laseista ja välinpitämättömyys siitä, mitä Levinin luona tapahtui, mutta hetken mietittyään hän ymmärsi, ettei kukaan tiennyt eikä ollut velvollinen tietämään hänen tunteitaan ja että sen vuoksi oli toimittava tyynesti, harkitusti ja varmasti, jotta saisi puhkaistua välinpitämättömyyden muurin ja pääsisi määränpäähänsä. "Ei pidä hätäillä eikä laiminlyödä mitään", päätteli Levin tuntien fyysisten voimiensa yhä kasvavan ja tarkkaavaisuutensa keskittyvän yhä enemmän siihen, mitä oli tehtävä. Useista mieleen tulleista suunnitelmista Levin valitsi seuraavan: Kuzma oli lähetettävä viemään kirjelappua toiselle lääkärille ja hänen itsensä oli mentävä apteekkiin ostamaan oopiumia, ja jollei lääkäri hänen palatessaan olisi vielä noussut, hän lahjoisi lakeijan tai, jollei tämä suostuisi, herättäisi lääkärin väkisin, tuli mitä tuli.

Apteekissa laiha proviisori sulki paperisinetillä pulverikuoria niitä odottelemaan jääneelle kuskille. Hän oli yhtä välinpitämätön kuin laseja puhdistanut lakeija ja kieltäytyi antamasta oopiumia. Koettaen olla hätäilemättä ja kiivastumatta Levin selitti, mihin oopiumia tarvittiin, mainitsi lääkärin ja kätilön nimet ja koetti taivutella häntä. Proviisori kysyi saksaksi joltakulta, saisiko antaa, sai väliseinän takaa luvan, otti pullon ja suppilon, kaatoi hitaasti suuresta pullosta pieneen, liimasi nimilapun, sitoi leimalapun korkin päälle, vaikka Levin pyysi jättämään sen tekemättä, ja aikoi vielä kääriä pullon pakettiin. Sitä ei Levin enää voinut kestää; hän suorastaan riisti pullon proviisorin kädestä ja juoksi suuresta lasiovesta ulos. Lääkäri ei ollut noussut vielä, ja lakeija, joka nyt asetteli mattoja lattialle, kieltäytyi herättämästä häntä. Levin otti hätäilemättä esiin kymmenen ruplan setelin, pisti rahan lakeijan käteen ja selitti hitaasti, joskin aikaa hukkaamatta, että Pjotr Dmitrijevitsh (kuinka suurelta ja merkittävältä ennen niin vähäpätöiseltä vaikuttanut Pjotr Dmitrijevitsh nyt Levinistä näyttikään!) oli luvannut tulla mihin aikaan hyvänsä eikä varmastikaan suuttuisi herättämisestä ja pyysi sen vuoksi tekemään sen heti.

Lakeija suostui, meni sisälle ja pyysi Leviniä istuutumaan odotushuoneeseen.

Levin kuuli oven takaa, kuinka lääkäri ryki, käveli, peseytyi ja puheli jotain. Kului kolme minuuttia; Levinistä tuntui kuin kokonainen tunti olisi kulunut. Hän ei voinut odottaa enää.

-- Pjotr Dmitrijevitsh! aneli hän rukoilevalla äänellä avoimesta ovesta. -- Antakaa herran tähden anteeksi, mutta saan kai tulla... Olen odottanut jo kolmatta tuntia.

-- Ihan kohta! vastasi ääni, ja Levin kuuli hämmästyksekseen, että lääkäri hymyili sen sanoessaan.

-- Hetkeksi vain.

-- Hetki vain.

Kului vielä pari minuuttia, kun lääkäri pani kengät jalkaansa, ja vielä pari minuuttia, kun hän pani liivit ja takin ylleen ja kampasi tukkansa.

-- Pjotr Dmitrijevitsh! aloitti Levin taas surkealla äänellä, mutta samassa lääkäri jo tulikin pukeutuneena ja kammattuna. "Tunnottomia ihmisiä!" ajatteli Levin. "Kampaavat tukkaansa kun toiset tekevät kuolemaa!"

-- Hyvää huomenta, sanoi lääkäri antaen hänelle kättä ja ikään kuin ärsyttäen häntä tyyneydellään. -- Älkää hätäilkö. No, mitä kuuluu?

Levin alkoi kertoa tarpeettoman yksityiskohtaisesti vaimonsa tilasta, mutta keskeytti kertomuksensa useaan otteeseen pyydellen lääkäriä lähtemään heti.

-- Älkää hätäilkö. Te ette tunne näitä asioita. Minua ei luultavasti tarvita, mutta minä olen luvannut tulla ja luultavasti tulen. Mutta ei ole kiirettä. Istuutukaa, olkaa hyvä, ettekö joisi kahvia?

Levin katsahti häneen kysyen katseellaan, tekikö lääkäri hänestä, pilaa. Mutta mitään pilaa lääkäri ei ollut ajatellutkaan tehdä.

-- Kyllä minä tiedän, sanoi lääkäri hymyillen, -- olenhan minäkin perheellinen mies. Mutta me aviomiehet olemme niinä hetkinä kaikkein surkeimpia olentoja. Minulla on eräs tuttava rouva, jonka mies lapsen syntyessä aina pakenee talliin.

-- Mutta mitä te luulette, Pjotr Dmitrijevitsh? Luuletteko, että kaikki voi mennä hyvin?

-- Ei ole mitään syytä otaksua muuta...

-- Te siis tulette heti? sanoi Levin katsoen vihaisesti palvelijaan, joka toi kahvia.

-- Tunnin kuluttua.

-- Ei, Jumalan tähden!

-- No, antakaahan kun ensin juon aamukahvini.

Tohtori otti kuppinsa. Molemmat olivat vaiti.

-- Kovastipas antavat selkään turkkilaisille. Olette kai lukenut eilisen sähkösanoman? sanoi lääkäri pureskellen vehnästään.

-- Ei, minä en kestä! sanoi Levin hypähtäen pystyyn. -- Te siis tulette neljännestunnin kuluttua?

-- Puolen tunnin perästä.

-- Kunniasana?

Kun Levin palasi kotiin, hän kuuli ruhtinattaren tulleen äsken ja tavoitti tämän makuukamarin ovella. Ruhtinattarella oli kyyneleet silmissä, ja hänen kätensä vapisivat. Nähdessään Levinin hän syleili tätä ja pillahti itkuun.

-- No, kuinkas on, kultaseni Jelizaveta Petrovna? sanoi ruhtinatar tarttuen kädestä vastaantulevaa kätilöä, jonka ilme oli juhlallisen toimelias.

-- Hyvin menee, tämä sanoi, -- koettakaa vain saada hänet vuoteeseen.

Siitä hetkestä saakka, kun Levin oli herännyt ja käsittänyt, millainen tilanne oli, hän oli valmistautunut kestämään tulevat tapahtumat lujana, mitään mietiskelemättä ja arvailematta, kaikki omat ajatuksensa ja tunteensa kätkien; olemaan hermostuttamatta vaimoaan ja päinvastoin rauhoittelemaan häntä ja ylläpitämään hänen rohkeuttaan. Hän ei ollut lainkaan antautunut ajattelemaan, mitä tapahtuisi ja miten kaikki päättyisi; hän oli vain mielessään valmistautunut kestämään ja pitämään sydäntään kurissa noin viisi kuusi tuntia, minkä verran hän muiden puheista päätellen arveli synnytyksen kestävän. Mutta kun hän oli palannut lääkärin luota ja saanut taas nähdä vaimonsa kärsivän, hän alkoi toistella yhä useammin: "Herra armahda, auta"; huokailla ja kohotella silmiään ylös, ja hänet valtasi pelko, että hän ei kestäkään vaan purskahtaa itkemään tai pakenee jonnekin -- niin tuskalliselta hänestä tuntui. Ja vain tunti oli kulunut.

Mutta sen jälkeen kului toinen, kolmas ja neljäs tunti, -- koko se aika, jonka hän oli asettanut kärsimyksensä enimmäiskestoksi, mutta tilanne oli sama kuin ennenkin. Hän kärsi edelleen, sillä ei voinut tehdä mitään muuta, ja joka hetki hän ajatteli tulleensa kärsimyksen äärimmäisille rajoille ja sydämensä pakahtuvan säälistä.

Mutta kului vielä minuutteja, tunteja, taas tunteja, ja kärsimyksen- ja kauhuntunteet voimistuivat ja jännittyivät hänessä yhä.

Kaikki ne tavalliset elämänolot, joita ilman ei voi kuvitella tai käsittää mitään, olivat häipyneet Levinin tajunnasta. Hän oli kadottanut ajan tajun. Aina kun Kitty kutsui hänet luokseen ja hän piteli Kittyn hikistä kättä, joka milloin puristi hänen kättään tavattoman voimakkaasti, milloin taas työnsi sen pois, minuutit tuntuivat hänestä tunneilta, välillä taas tunnit menivät kuin minuutit. Häntä ihmetytti, kun Jelizaveta Petrovna pyysi häntä sytyttämään kynttilän verhon taa ja hän sai kuulla kellon olevan viisi. Jos hänelle olisi sanottu, että kello oli vasta kymmenen ja että oli vielä aamu, ei hän olisi ihmetellyt sen enempää. Hän tiesi olinpaikkansa yhtä huonosti kuin sen, mitä milloinkin tapahtui. Hän näki vaimonsa hehkuvat kasvot, joissa kuvastui milloin neuvottomuus ja tuska, milloin hymy ja rauhoittelun halu. Hän näki myös ruhtinattaren kasvot punaisina ja jännittyneinä, harmaat kiharat epäjärjestyksessä, kyyneleet silmissä taistelevan itkuaan vastaan, näki Dollyn, paksuja savukkeita polttelevan lääkärin ja lujan, päättäväisen ja rauhoittavan näköisen Jelizaveta Petrovnan ja salissa synkän näköisenä astelevan vanhan ruhtinaan. Mutta mistä he tulivat ja minne menivät, hän ei tiennyt. Välillä ruhtinatar oli lääkärin kanssa makuukamarissa, välillä kirjastohuoneessa, johon oli ilmaantunut katettu pöytä, välillä siellä taas olivat Dolly ja ruhtinatar. Sitten Levin muisti, että hänet oli lähetetty jonnekin. Kerran hänet oli lähetetty siirtämään pöytää ja sohvaa. Hän teki sen huolellisesti luullen Kittyn tarvitsevan sitä, kunnes myöhemmin sai kuulla, että se olikin aiottu hänelle itselleen yösijaksi. Sitten hänet oli lähetetty kirjastohuoneeseen kysymään jotain lääkäriltä. Lääkäri oli vastannut ja ruvennut heti puhumaan kaupunginduumassa tapahtuneista selkkauksista. Sitten hänet oli lähetetty Shtsherbatskille, hakemaan hopeakehyksistä pyhäinkuvaa, ja hän oli vanhan palvelijattaren kanssa kiivennyt ruhtinattaren makuukamarin lipastolle ottamaan sitä ja särkenyt kuvan edessä olevan lampukan ja palvelijatar oli koettanut rauhoitella häntä sekä rouvan että lampukan suhteen; ja hän oli tuonut pyhäinkuvan ja asettanut sen Kittyn pääpuoleen pistäen sen huolellisesti tyynyjen taa. Mutta missä, koska ja miksi se kaikki tapahtui, hän ei tiennyt. Hän ei edes käsittänyt, miksi ruhtinatar oli ottanut häntä kädestä, katsonut häneen säälivästi ja pyytänyt rauhoittumaan, miksi Dolly oli pyytänyt häntä syömään ja kuljettanut pois huoneesta, ja miksi lääkärikin katseli häntä vakavan ja säälivän näköisenä ja tarjosi hänelle lääkkeitä.

Hän tiesi ja tunsi vain, että se, mitä nyt tapahtui, oli samantapaista kuin se, mitä oli tapahtunut lähes vuosi sitten lääninkaupungin hotellissa Nikolai-veljen kuolinvuoteella. Se vain oli ollut surua, tämä oli iloa. Mutta sekä se suru että tämä ilo olivat yhtä lailla kuin tavallisen elämän aukkoja, joiden läpi näkyi jotain korkeampaa. Yhtä lailla raskaasti ja tuskallisesti tapahtui se, minkä oli määrä tapahtua, ja yhtä käsittämättömällä tavalla sielu tuota korkeampaa katsellessa kohosi sellaisiin korkeuksiin, joita se ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt ja jonne järki ei enää voinut seurata sitä.

"Jumala, anna anteeksi ja auta", hoki hän lakkaamatta itsekseen, ja tunsi niin pitkäaikaisesta ja niin täydelliseltä näyttäneestä vieroksunnastaan huolimatta kääntyvänsä Jumalan puoleen aivan yhtä luottavaisesti ja luonnollisesti kuin lapsuutensa ja varhaisemman nuoruutensa aikana.