Part 71

"Oblonskin vaunut!" ärjäisi ovenvartija äkäisellä bassoäänellä. Vaunut tulivat ja he istuutuivat niihin. Vain niin kauan kuin vaunut olivat klubin pihalla, Levin pysyi äskeisen klubimielialan vallassa nauttien sen levosta ja epäämättömän säädyllisyyden tunteesta. Mutta heti kun vaunut olivat tulleet kadulle ja Levin alkoi tuntea vaunujen keinuvan epätasaisella tiellä, kuuli vastaan tulleen ajurin äkäisen ärjäisyn ja näki sumeassa valaistuksessa kapakan ja puodin punaisen kilven, tämä mieliala häipyi. Hän alkoi miettiä tekojaan ja kysyi itseltään, tekikö oikein menemällä Annan luo. Mitä Kitty siihen sanoisi? Mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen miettiä, vaan ikään kuin arvaten hänen epäilyksensä kiiruhti rohkaisemaan häntä.

-- Olen niin hyvilläni siitä, hän sanoi, -- että sinä tutustut häneen. Tiedätkö, Dolly on jo kauan toivonut sitä. Onhan Lvovkin käynyt ja käy yhä edelleenkin hänen luonaan. Vaikka hän onkin sisareni, jatkoi Stepan Arkadjevitsh -- voin arvelematta sanoa, että hän on harvinaislaatuinen nainen. Saat itse nähdä. Hänen asemansa on hyvin raskas, varsinkin nyt.

-- Miksi juuri nyt?

-- Parhaillaan neuvotellaan hänen avioerostaan. Karenin on suostuvainen; mutta siinä on vaikeuksia pojan vuoksi, ja tuo asia, jonka olisi pitänyt päättyä jo lähes kolme kuukautta sitten, pitkittyy yhä. Heti kun erolupa tulee, Vronski ja Anna menevät naimisiin. Tyhmä se on kiertelyineen ja veisuineen koko vihkitoimitus. Ei siihen kukaan usko ja se on ihmisten onnen tiellä! huomautti Stepan Arkadjevitsh. -- Niin, ja sen jälkeen heidän asemansa tulee yhtä selväksi kuin minun tai sinun.

-- Mikä siinä tuottaa vaikeuksia?

-- Oi, se on pitkä ja ikävä juttu! Meillähän on kaikki niin epämääräistä. Mutta voithan kuvitella, millaista hänen on ollut asua sellaisissa olosuhteissa kolme kuukautta Moskovassa, jossa kaikki tuntevat hänet. Hän ei käy missään eikä tapaa ketään naistuttaviaan paitsi Dollya, sillä hän ei tahdo, ymmärräthän, että hänen luokseen tultaisiin armosta. Se hölmö ruhtinatar Varvarakin lähti tiehensä säädyllisyyssyistä. Tuossa asemassa jonkun muun naisen olisi ollut mahdoton pitää päänsä pystyssä. Mutta saatpa nähdä miten hän on osannut järjestää elämänsä, miten tyyni ja arvokas hän on. Vasemmalle poikkikadulle, vastapäätä kirkkoa! huusi Stepan Arkadjevitsh vaunujen ikkunasta. -- Huh, miten kuuma! hän sanoi aukaisten jo ennestään avonaisen turkkinsa kahdentoista asteen pakkasesta huolimatta vieläkin leveämmälle.

-- Mutta hänellähän on tytär, kai hän hoitaa sitä, sanoi Levin.

-- Sinä näytät käsittävän jokaisen naisen vain naaraaksi, une couveuse[77], sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinä kuvittelet, että jos nainen tekee jotain, hän tekee sen ehdottomasti aina lastensa tähden. Luullakseni hän kyllä kasvattaa tytärtään hyvin, mutta siitä ei puhuta. Ensinnäkin Annan aikaa vie se, että hän kirjoittaa. Näen kyllä, että hymyilet ivallisesti, mutta suotta sinä niin teet. Hän kirjoittaa lastenkirjaa eikä puhu siitä kenellekään, mutta minulle hän on sitä lukenut, ja minä annoin käsikirjoituksen Vorkujeville... tiedäthän sen kustantajan... hän taitaa olla myös kirjailija. Vorkujev ymmärtää näitä asioita ja hän sanoo, että se on merkittävä teos. Sinä luulet varmaan, että Anna onkin jonkinlainen naiskirjailija? Ei vähääkään. Hän on ennen kaikkea nainen, jolla on sydän, kuten heti saat nähdä. Nyt hänellä on englantilainen tyttö ja kokonainen perhe hoidossaan.

-- Onko se jotain hyväntekeväisyyttä, filantropiaa?

-- Miksi sinä heti tahdot nähdä siinä pahaa? Ei mitään hyväntekeväisyyttä, vaan sydämen työtä. Heillä, Vronskilla nimittäin, oli englantilainen hevosten kouluttaja, taitava mies, mutta juoppo. Hän joi itsensä juoppohulluksi ja perhe joutui puille paljaille. Anna ryhtyi auttamaan heitä ja nyt koko perhe on hänen hoivissaan. Hän valmistaa poikia kymnaasiin ja tytön hän on ottanut luokseen, niin ettei tässä suinkaan ole kyse pelkästä armollisesta raha-avustuksesta. No niin, kohtahan hänet näet.

Vaunut ajoivat pihan puolella olevalle ovelle, jonka luona odotti reki, ja Stepan Arkadjevitsh soitti voimakkaasti ovikelloa.

Kysymättä ovenvartijalta, oliko Anna kotona, Stepan Arkadjevitsh astui eteiseen. Levin meni hänen jäljestään yhä epätietoisempana siitä, tekikö hän oikein vai väärin.

Vilkaistessaan peiliin Levin huomasi olevansa punainen, mutta oli varma siitä, ettei ollut päissään, ja astui ystävänsä jäljessä matolla verhottuja portaita ylös. Yläeteisessä Stepan Arkadjevitsh kysyi syvään kumartavalta, tutulta lakeijalta, ketä vieraita Anna Arkadjevnan luona oli, ja sai vastaukseksi, että siellä oli herra Vorkujev.

-- Missä he ovat?

-- Kirjastohuoneessa.

Kuljettuaan pienen, tummalla puulla paneloidun ruokasalin poikki Stepan Arkadjevitsh ja Levin astelivat pehmeää mattoa hämärään, tummakupuisen lampun valaisemaan kirjastohuoneeseen. Seinällä paloi toinen heijastinlamppu, joka valaisi suuren, luonnollista kokoa olevan naisen muotokuvan, johon Levin tahtomattaan heti kiinnitti huomionsa. Se oli Mihailovin Italiassa maalaama Annan kuva. Sillaikaa kun Stepan Arkadjevitsh kiersi ristikon taakse ja sieltä kuulunut miesääni vaikeni, Levin katseli kirkkaan valaistuksen elävöittämää muotokuvaa voimatta irtautua siitä. Hän ei muistanut missä oli eikä kuullut mitä puhuttiin, seisoi vain ja katseli hievahtamatta ihmeellistä muotokuvaa. Se ei ollut enää kuva, se oli ilmielävä, ihana, mustakiharainen nainen, joka hartiat ja käsivarret paljaina ja mietiskelevä hymyntapainen kuin hienon untuvan peittämillä huulillaan loi voitokkaan ja hellän katseen hämmentyneeseen Leviniin. Ilmielävästä se erosi vain siinä, että se oli kauniimpi kuin elävä voi olla.

-- Kuinka hauskaa, Levin kuuli äkkiä vierestään ihailemansa muotokuvan naisen äänen. Anna oli tullut häntä vastaan ristikon takaa, ja Levin näki huoneen himmeässä valossa saman, muotokuvan kuvaaman naisen tummassa, sinisenkirjavassa puvussa, toisessa asennossa ja toisenlaisin ilmein, mutta yhtä täydellisen kauniina kuin taiteilija oli hänet esittänyt. Hän oli todellisessa olomuodossaan vähemmän häikäisevä, mutta hänen olemuksessaan oli jotain sellaista uutta ja viehättävää, niitä muotokuvassa ei ollut.

X

Anna otti Levinin vastaan salaamatta iloaan hänen tulostaan. Siitä, miten tyynesti Anna ojensi hänelle pienen, tarmokkaan kätensä ja esitteli hänelle Vorkujevin ja käsityö kädessä istuvan sievännäköisen, punertavatukkaisen kasvattityttönsä, Levin tunnisti välittömästi aidon seurapiiridaamin aina tyynen ja luonnollisen käytöstavan, joka miellytti häntä.

-- Tämäpä vasta hauskaa, toisti Anna, ja nuo yksinkertaiset sanat saivat hänen lausuminaan Levinin sielussa erityisen merkityksen. -- Olen jo kauan tuntenut teidät ja pitänyt teistä sekä Stivan että vaimonne vuoksi... minun tuttavuuteni hänen kanssaan oli hyvin lyhytaikainen, mutta hän teki minuun samanlaisen vaikutuksen kuin ihana kukka, juuri kukka. Ja hän tulee nyt pian äidiksi!

Hän puhui vapaasti ja hätäilemättä, katsoen milloin Leviniin, milloin veljeensä. Levin tunsi tehneensä Annaan edullisen vaikutuksen, ja hänen oli tämän seurassa niin kevyt ja hyvä olla kuin hän olisi lapsuudestaan saakka tuntenut tämän.

-- Ivan Petrovitsh ja minä asetuimme juuri tupakanpolton vuoksi tänne Aleksein työhuoneeseen, sanoi Anna vastaukseksi Stepan Arkadjevitshin kysymykseen, saiko huoneessa tupakoida. Hän vilkaisi Leviniin, mutta ei kysynyt, polttiko tämä, vaan veti luokseen kilpikonnanluisen savukekotelon ja otti siitä itse hienon pachitos-savukkeen.

-- Kuinka sinä voit nykyään? kysyi veli.

-- Niin kuin ennenkin. Hermostunut olen kuten aina.

-- Eikö se ole tosiaankin harvinaisen hyvä? kysyi Stepan Arkadjevitsh huomatessaan Levinin yhä silmäilevän muotokuvaa.

-- En ole koskaan nähnyt parempaa muotokuvaa.

-- Näköisyys on erinomaisesti saatu esiin, eikö olekin? sanoi Vorkujev.

Levin katsahti muotokuvasta sen malliin. Erityinen hohde valaisi Annan kasvot, kun hän tunsi Levinin silmäilyn. Levin punastui ja aikoi hämminkinsä salatakseen kysyä, oliko Anna Arkadjevna äskettäin tavannut Darja Aleksandrovnaa, mutta Anna alkoikin samassa puhua:

-- Me puhelimme juuri Ivan Petrovitshin kanssa Vashtshenkovin viimeisistä tauluista. Oletteko nähnyt niitä?

-- Olen kyllä, vastasi Levin.

-- Mutta anteeksi, minä keskeytin teidät, te aioitte sanoa... Levin kysyi, koska hän oli viimeksi tavannut Dollyn.

-- Hän oli eilen luonani, hän on hyvin suuttunut kymnaasiin Grishan tähden. Latinan opettaja oli nähtävästi tehnyt vääryyttä.

-- Niin, ne taulut olen kyllä nähnyt, mutta en pitänyt niistä, palasi Levin aloitettuun keskustelunaiheeseen.

Levinin puheissa ei ollut nyt enää ollenkaan samanlaista virallista sävyä kuin hänen aamupäiväisissä keskusteluissaan. Jokainen sana sai keskustelussa Annan kanssa erityisen merkityksen. Hänestä oli hauskaa jutella ja vielä hauskempi kuunnella, mitä Anna sanoi.

Anna ei puhunut ainoastaan luonnollisesti ja järkevästi, vaan viisaasti ja huolettomasti, tekemättä mitään suurta numeroa omista ajatuksistaan ja antaen suuren arvon puhetoverinsa ajatuksille.

Keskusteltiin uudesta taidesuunnasta, erään ranskalaisen taiteilijan uudesta raamatunkuvituksesta. Vorkujev syytti taiteilijaa liiallisesta, raakuuteen luisuneesta realismista. Levin sanoi, että ranskalaiset olivat olleet sovinnaisempia taiteessa kuin ketkään muut ja että he siksi pitivät realismiin palaamista erityisenä ansiona. He näkivät runoutta jo pelkästään siitä, etteivät valehdelleet.

Yksikään toinen Levinin lausuma viisas ajatus ei tuottanut hänelle itselleen niin suurta mielihyvää kuin tämä. Annan kasvot aivan sädehtivät, kun hän ymmärsi tuon ajatuksen todenmukaisuuden. Hän herahti nauramaan.

-- Minä nauran, hän sanoi, -- niin kuin naurattaa, kun näkee oikein hyvän muotokuvan. Se, mitä te sanoitte, luonnehtii täydellisesti koko nykyistä ranskalaista taidetta, sekä maalausta että myös kirjallisuutta: Zolaa, Daudet'ta. Mutta kenties on aina niin, että ensin tehdään omia sepitelmiä, conceptions, keksityistä hahmoista, ja kun kaikki yhdistelmät, combinaisons, on tehty ja keksityt kuvat ovat alkaneet tympäistä, aletaan etsiä luonnollisempia, oikeita hahmoja.

-- Niin se juuri on! sanoi Vorkujev.

-- Te siis olitte klubilla? kääntyi Anna veljensä puoleen ja kumartui lähemmäksi häntä.

"Niin, niin, kas siinä on nainen!" Levin ajatteli unohtuen katselemaan hänen kauniita, eloisia kasvojaan, jotka nyt yhtäkkiä kokonaan muuttuivat. Levin ei kuullut, mitä Anna puhui veljelleen, mutta ihmetteli hänen ilmeensä muutosta. Hänen äsken niin tyynet kasvonsa kuvastivat nyt omituista uteliaisuutta, vihaa ja ylpeyttä. Mutta hetkisen vain. Hän siristi silmiään kuin jotakin muistaakseen.

-- No niin, ketäpä se kiinnostaa, hän sanoi ja kääntyi englantilaisen tytön puoleen: -- Please order the tea in the drawing-room[78].

Tyttö nousi ja meni.

-- No suoriutuiko hän tutkinnossa hyvin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Mainiosti. Hän on hyvin lahjakas tyttö ja miellyttävä luonne.

-- Kohta sinä rakastat häntä enemmän kuin omaa tytärtäsi.

-- Vain mies voi sanoa noin. Rakkaudessa ei ole mitään enempää eikä vähempää. Rakastan tytärtäni ihan toisella tavoin kuin häntä.

-- Minä tässä sanoin Anna Arkadjevnalle, sanoi Vorkujev, -- että jos hän olisi uhrannut venäläisten lasten yleiseen kasvatukseen sadannenkaan osan sitä tarmoa kuin tuon englantilaisen tytön hyväksi, hän olisi tehnyt suuren ja hyödyllisen teon.

-- Mutta sitä en ole parhaalla tahdollanikaan voinut tehdä. Kreivi Aleksei Kirillovitsh (lausuessaan tuon nimen Anna katsahti kysyvän arasti Leviniin, ja tahtomattaan tämä vastasi kunnioittavin ja myötätuntoisin katsein) koetti maalla innostaa minua koulutyöhön. Minä kävin muutaman kerran opettamassa. Lapset olivat hyvin kilttejä, mutta minä en voinut innostua siihen työhön. Te puhuitte minun tarmostani. Tarmo perustuu rakkauteen. Mutta rakkaus ei tule käskemällä. Tuota tyttöä minä rakastan tietämättä itse, miksi.

Taas Anna katsahti Leviniin. Sekä hänen hymynsä että katseensa sanoi, että hän puhui vain Levinille, pitäen arvossa tämän mielipidettä ja tietäen jo edeltä käsin, että he ymmärsivät toinen toistaan.

-- Minä ymmärrän sen varsin hyvin, Levin vastasi. -- Kouluihin ja sentapaisiin laitoksiin ei voi kiinnittää sydäntään, ja minä luulen, että nuo filantrooppiset laitokset juuri siksi tuottavat niin vähän tuloksia.

Anna oli hetkisen vaiti ja puhkesi sitten hymyyn. -- Niin, niin, vahvisti hän. -- Minä en ole koskaan kyennyt siihen. Je n'ai pas le cocur assez large[79] voidakseni rakastaa kokonaista turvakotia kaikkine iljettävine tytönletukkoineen. Cela ne m'a jamais réussi[80]. On paljon naisia, jotka ovat luoneet sillä itselleen position sociale[81]. Etenkään nyt, hän lisäsi surullisen ja luottavaisen näköisenä, näennäisesti veljelleen puhuen, mutta suuntasi ilmiselvästi sanansa vain Levinille, -- vaikka tarvitsisin niin kovasti jotain tekemistä, en voi tehdä mitään sellaista. Yhtäkkiä hän rypisti kulmiaan (Levin ymmärsi, että Anna teki niin omille sanoilleen) ja vaihtoi keskustelunaihetta. -- Minä olen kuullut, hän sanoi Levinille, -- että te olette huono kansalainen, ja minä olen puolustanut teitä kykyni mukaan.

-- Kuinka te olette minua puolustanut?

-- Aina hyökkäysten mukaan. Mutta emmekö menisi juomaan teetä? Anna nousi ja otti käteensä safiaanikantisen vihon.

-- Antakaa se minulle, Anna Arkadjevna, sanoi Vorkujev osoittaen kirjaa. -- Se ansaitsee sen hyvin.

-- Oi ei, sehän on aivan viimeistelemätöntä.

-- Minä kerroin siitä hänelle, sanoi Stepan Arkadjevitsh sisarelleen osoittaen Leviniä.

-- Suotta sen teit. Minun kirjoitukseni ovat niin kuin ne pikku korit ja puuleikkaukset, joita Liza Merkalova joskus ennen aikaan toi minulle kaupaksi vankiloista. Hän kävi vankiloissa hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenenä, kertoi Anna Levinille. -- Ne onnettomat tekivät kärsivällisyyden ihmetöitä.

Levin huomasi vielä yhden uuden piirteen tuossa naisessa, johon oli niin kovasti mieltynyt. Älyn, sulokkuuden ja kauneuden lisäksi hänessä oli myös totuudellisuutta. Hän ei salannut Leviniltä asemansa tukaluutta.

Anna huokasi, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä ankaran, ikään kuin kivettyneen ilmeen. Sellainen ilme kasvoillaan hän oli vielä kauniimpi kuin ennen; mutta tämä ilme oli uusi; se oli kaukana siitä onnea säteilevästä ja onnea synnyttävästä ilmeestä, jonka maalari oli tavoittanut Annan muotokuvaa tehdessään. Levin katsahti vielä kerran kuvaa ja Annaa, joka lähti veljensä käsipuolessa korkeaa ovea kohti, ja hän tunsi Annaa kohtaan hellyyttä ja sääliä, jotka ihmetyttivät häntä itseään.

Anna pyysi Leviniä ja Vorkujevia astumaan vierassaliin ja jäi itse hetkeksi puhumaan jostain veljensä kanssa. "Avioerosta, Vronskista, siitä, mitä hän klubilla tekee, minusta", ajatteli Levin. Ja kysymys siitä, mitä Anna puhui Stepan Arkadjevitshille, kuohutti häntä niin, ettei hän kuunnellut juuri ollenkaan, kun Vorkujev kertoi hänelle Anna Arkadjevnan kirjoittaman lastenromaanin ansioista.

Teepöydässä keskustelu jatkui yhtä miellyttävänä ja sisältörikkaana. Kertaakaan ei jouduttu hakemaan keskustelunaihetta; päinvastoin tuntui siltä, ettei ehtinyt sanoa kaikkea, mitä olisi tahtonut ja pidättyi mielellään kuunnellakseen mitä toinen sanoisi. Levinistä tuntui kuin kaikki pöydässä puhuttu olisi saanut erityisen merkityksen, kun Anna kuunteli keskustelua ja teki huomautuksiaan.

Seuratessaan mielenkiintoista keskustelua Levin ihaili koko ajan Annan kauneutta, älyä ja sivistyneisyyttä, hänen koruttomuuttaan ja sydämellisyyttään. Levin kuunteli ja puhui ja ajatteli koko ajan häntä, hänen sisäistä elämäänsä, ja koetti arvata hänen tunteitaan. Ja hän, Levin, joka oli ennen niin ankarasti tuominnut Annan, alkoi nyt omituisen ajatuskulun johdosta puolustella ja sääliä häntä ja pelätä, että Vronski ei kenties täysin ymmärtänyt Annaa. Kun Stepan Arkadjevitsh kellon käydessä yhdettätoista nousi lähteäkseen (Vorkujev oli lähtenyt jo aikaisemmin), Levinistä tuntui kuin he olisivat tulleet vastikään. Hän nousi vastahakoisesti.

-- Hyvästi, Anna sanoi pitäen häntä kädestä ja katsoen häntä hellyttävästi silmiin. -- Olen hyvin iloinen, que la glace est rompue[82].

Anna päästi hänen kätensä ja kurtisti kulmiaan.

-- Sanokaa rouvallenne, että pidän hänestä niin kuin ennenkin, ja jollei hän voi antaa minulle anteeksi asemaani, toivon, ettei hän koskaan joutuisi sitä tekemäänkään. On vaikea antaa anteeksi, ellei ole kokenut sitä, mitä minä olen kokenut, ja Jumala häntä siitä varjelkoon.

-- Kyllä... kyllä minä sanon... vastasi Levin punastuen.

XI

"Miten ihmeellinen, rakastettava ja säälittävä nainen", ajatteli Levin tullessaan Stepan Arkadjevitshin kanssa pakkasilmaan.

-- No eikös ollut niin kuin minä sanoin, sanoi Stepan Arkadjevitsh joka näki, että Levin oli täydellisesti voitettu.

-- Oli, vastasi Levin mietteissään, -- harvinainen nainen! Sekä älykäs että ihmeellisen sydämellinen. On kauhean sääli häntä!

-- Jos Jumala suo, niin pian kaikki käy parhain päin. Siinä näet, ettei pidä tuomita etukäteen, Stepan Arkadjevitsh sanoi avaten vaunujensa oven. -- Tässä kai meidän tiemme eroavat. Hyvästi sitten.

Ajaessaan kotiin Levin ajatteli koko matkan Annaa ja niitä varsin tavallisia asioita, joista hänen luonaan oli keskusteltu, palauttaen samalla tarkasti mieleensä Annan eri ilmeitä. Mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä enemmän hän asettui Annan asemaan ja sitä suurempaa sääliä hän tunsi Annaa kohtaan.

Kotona Kuzma ilmoitti hänelle, että Katerina Aleksandrovna voi hyvin ja että sukulaisvieraat olivat vastikään lähteneet, ja antoi Levinille kaksi kirjettä. Niistä päästäkseen Levin luki ne jo eteisessä. Toinen oli Sokolovilta, työnjohtajalta. Sokolov kirjoitti, ettei vehnää voinut myydä, koska siitä luvattiin vain viisi ja puoli ruplaa neljännekseltä, ja ettei ollut enää mistä ottaa rahaa. Toinen kirje oli sisarelta. Hän nuhteli Leviniä siitä, että hänen asiansa oli yhä vielä hoitamatta.

"No, myydään viidestä ja puolesta, kun eivät kerran anna enempää", Levin ratkaisi heti tavattoman keveästi ensimmäisen kysymyksen, joka ennen olisi näyttänyt hänestä niin vaikealta. "Ihme, kuinka täällä aika menee", ajatteli hän toisen kirjeen johdosta. Hän tunsi syyllisyyttä, kun ei ollut vielä tehnyt niin kuin sisar oli pyytänyt. "En tullut tänäänkään käyneeksi oikeudessa, mutta tänään on ollutkin erityisen kiire." Ja päätettyään tehdä sen huomenna hän lähti vaimonsa luo. Mennessään hän loi mielessään nopean silmäyksen kuluneeseen päivään. Koko päivä tuntui olleen pelkkiä keskusteluja, -- keskusteluja, joita hän oli kuunnellut ja joihin hän oli ottanut osaa. Ne olivat kaikki käsitelleet aiheita, jotka eivät olisi vähääkään kiinnostaneet häntä maalla, mutta täällä ne tuntuivat hyvin mielenkiintoisilta. Ja kaikista niistä oli jäänyt hyvä muisto; oli vain kaksi kohtaa, jotka hiukan vaivasivat häntä... Toinen oli se, mitä hän oli sanonut hauesta, ja toinen piili siinä hellässä säälissä, jota hän oli tuntenut Annaa kohtaan.

Levin tapasi vaimonsa surullisena ja ikävissään. Sisarusten päivällinen olisi muuten mennyt hyvinkin iloisesti, mutta sitten oli ruvettu odottamaan Leviniä kotiin ja odotettu niin kauan, että kaikki olivat jo ikävystyneet. Viimein sisaret olivat lähteneet tiehensä, ja Kitty oli jäänyt yksin.

-- No, mitä sinä olet tehnyt? Kitty kysyi katsoen miestään silmiin, jotka loistivat omituisen epäilyttävästi. Mutta antaakseen hänen kertoa itse kaiken Kitty salasi tarkkaavaisuutensa ja kuunteli hyväksyvästi hymyillen miehensä kertomusta päivän vietosta.

-- Olen hyvilläni, että tapasin Vronskin. Hänen seuransa ei enää vähääkään vaivannut minua. Ymmärräthän, että koetan tästä lähtien olla tapaamatta häntä, mutta se nolouskin saa nyt olla lopullisesti ohi, sanoi Levin ja punastui, sillä sanoessaan koettavansa olla koskaan enää tapaamatta Vronskia hän muisti käyntinsä Annan luona. -- Sanotaan aina, että kansa juo, mutta en tiedä kumpi juo enemmän -- kansa vaiko meidän säätymme; vaikka kansa juo juhlapäivinä, mutta...

Mutta Kittyä ei huvittanut esitelmä kansan juomisesta. Hän näki miehensä punastuksen ja tahtoi tietää syyn siihen.

-- No, missä sinä sitten olit?

-- Stiva pyysi niin kauheasti lähtemään Anna Arkadjevnan luo.

Ja tämän sanottuaan Levin punastui vieläkin enemmän, ja hänen epätietoisuutensa siitä, oli hän tehnyt oikein vai väärin menemällä Annan luo, haihtui samalla hetkellä. Hän tiesi nyt, ettei hänen olisi pitänyt tehdä niin.

Kittyn silmät laajenivat ja välähtivät, kun hän kuuli Annan nimen. Mutta hän hillitsi itsensä, salasi kiihtymyksensä ja onnistui petkuttamaan miestään.

-- Vai niin, hän sanoi vain.

-- Et kai sinä pahastu, että minä menin. Stiva niin pyysi, ja Dollykin toivoi sitä, jatkoi Levin.

-- En toki, Kitty sanoi, mutta Levin näki hänen silmissään hillityn palon, joka ei tiennyt hyvää.

-- Hän on hyvin herttainen, hyvin säälittävä ja hyvä nainen, jatkoi Levin kertoen Annan töistä ja välittäen Kittylle hänen terveisensä.

-- Tietysti on hyvin sääli häntä, sanoi Kitty, kun Levin oli lopettanut.

-- Keneltä sait kirjeen?

Levin sanoi keltä kirje oli ja -- uskoen Kittyn tyyneen äänensävyyn -- meni toiseen huoneeseen riisuutumaan.

Palatessaan Levin tapasi Kittyn samassa nojatuolissa. Kun hän meni tämän luo, Kitty katsahti häneen ja purskahti itkemään ääneen.

-- Mitä? Mikä sinun on? kysyi Levin tietäen edeltä käsin mikä hänen oli.

-- Sinä olet rakastunut siihen inhottavaan naiseen, hän on lumonnut sinut. Minä näen sen sinun silmistäsi. Niin, niin! Mitä siitä vielä tuleekaan! Ensin sinä klubissa juot ja pelaat ja menet sitten... kenen luo? Ei, lähdetään pois täältä... Huomenna minä lähden.

Levin ei pitkään aikaan saanut vaimoaan tyyntymään. Tämä rauhoittui vasta sitten, kun Levin oli tunnustanut, että säälin tunne ja viini oli vienyt hänet harhaan ja altistanut hänet Annan viekkaalle vaikutukselle, ja kun hän oli luvannut vastedes välttää Annaa. Vilpitöntä hänen tunnustuksessaan oli se seikka, että hän oli hullaantunut elettyään niin kauan Moskovassa pelkästään keskustelujen, ruoan ja juoman varassa. He juttelivat kello kolmeen saakka yöllä. Vasta kolmen aikaan he olivat siinä määrin leppyneet, että saattoivat nukkua.

XII

Vieraiden lähdettyä Anna alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan. Vaikka hän olikin vaistomaisesti (kuten hän viime aikoina oli menetellyt kaikkien nuorten miesten suhteen) koko illan tehnyt kaiken voitavansa herättääkseen Levinin rakkauden itseään kohtaan ja vaikka hän tiesikin sen saavuttaneensa, sikäli kuin se yhden ainoan illan aikana ja naimisissa olevan rehellisen miehen suhteen oli mahdollista, ja vaikka Levin olikin suuresti miellyttänyt häntä (niin perin erilaisia kuin Vronski ja Levin miehiseltä näkökannalta olivatkin, näki Anna naisena kummassakin sen molemmille yhteisen puolen, joka oli saanut Kittyn rakastumaan sekä Vronskiin että Leviniin), hän lakkasi heti Levinin lähdettyä ajattelemasta tätä.