Part 70

Chapter 702,943 wordsPublic domain

-- No, tulkaahan tänne, täydelliset lapset, sanoi Lvov ovelle tulleille sorjille pojilleen, jotka kumarrettuaan Levinille menivät isänsä luo tahtoen nähtävästi kysyä tältä jotain.

Levinin teki mieli jutella heidän kanssaan ja kuunnella, mitä he sanoivat isälleen, mutta Natalie alkoi puhua, ja samassa tuli huoneeseen Lvovin virkatoveri Mahotin hovipuvussa lähteäkseen yhdessä Lvovin kanssa ylhäistä vierasta vastaan, ja huoneessa virisi taukoamaton keskustelu Herzegovinasta, ruhtinatar Korzinskajasta, duumasta ja rouva Apraksinan äkillisestä kuolemasta.

Levin unohti kokonaan varsinaisen asiansa. Hän muisti sen vasta astuessaan eteiseen.

-- Ai, Kittyhän pyysi minua puhumaan teidän kanssanne jotain Oblonskista, hän sanoi, kun Lvov pysähtyi saateltuaan vaimoaan ja häntä portaille asti.

-- Niin, niin, maman tahtoo, että me langokset hyökkäisimme hänen kimppuunsa, hän sanoi punastuen. -- Mutta kuinka minä voin?

-- Minä kyllä hyökkään, sanoi hymyillen Natalie, joka oli valkeassa turkisviitassaan jo kauan odottanut keskustelun loppua. -- No, lähdetään nyt.

Aamupäiväkonsertissa esitettiin kaksi hyvin mielenkiintoista kappaletta.

Toinen oli orkesterifantasia Kuningas Lear arolla, toinen Bachin muistolle omistettu jousikvartetto. Molemmat sävellykset olivat uusia, uudenaikaiseen tyyliin sävellettyjä, ja Levin tahtoi muodostaa niistä oman kantansa. Saatettuaan kälynsä nojatuoliin hän asettui itse pilarin luo ja päätti kuunnella niin tarkkaavaisesti ja tunnollisesti kuin suinkin. Hän koetti olla hajottamatta huomiotaan ja pilaamatta vaikutelmiaan katsomalla valkearusettisen kapellimestarin käsien huidontaa, joka aina niin ikävästi häiritsee musiikillista huomiokykyä, hattupäisiä naisia, jotka olivat konserttiin tullessaan kuin varta vasten huolellisesti peittäneet korvansa kaikenlaisilla nauhoilla, ja kaikkia noita kasvoja, joita joko ei näyttänyt kiinnostavan mikään tai kaikki muut seikat paitsi musiikki. Hän koetti olla tapaamatta musiikin tuntijoita ja suunsoittajia ja seisoi maahan luoduin katsein ja kuunteli.

Mutta mitä enemmän hän kuunteli Lear-fantasiaa, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui muodostaa siitä mitään määrättyä kantaa. Tuntui koko ajan siltä, että musiikillinen ilmaus oli alkamassa ja kehkeytymässä, ja sitten kaikki taas hajosi uusien musiikillisten ilmausten katkelmiksi tai välillä aivan irrallisiksi, vain säveltäjän oikusta yhteenliitetyiksi, mutta erittäin monimutkaisiksi säveliksi. Eivätkä nuo musiikillisten ilmausten katkelmat voineet yksittäisestä kauneudestaan huolimatta olla mieleen, kun ne tulivat niin odottamatta, ilman minkäänlaista valmistelua. Ilo ja suru, epätoivo, hellyys ja voitonriemu tulivat kukin ilman mitään oikeutusta, niin kuin mielipuolen tunteet. Mielipuolen tunteiden tavoin ne menivät myös ohi yhtä odottamatta.

Levin tunsi koko esityksen ajan olevansa kuin kuuro, joka katselee tanssivia. Kappaleen loppuessa hän oli aivan ymmällään ja kovin väsynyt jännitettyään niin pitkään huomiokykyään, joka oli jäänyt kokonaan palkitsematta. Joka puolelta kaikui äänekästä taputusta. Kaikki nousivat ja alkoi yleinen liikehdintä ja keskustelu. Toivoen saavansa selvitystä neuvottomuuteensa toisten vaikutelmista Levinkin lähti kävelemään etsien asiantuntijoita ja ilostui nähdessään tuttavansa Pestsovin keskustelevan erään huomattavan musiikintuntijan kanssa.

-- Aivan ihmeellistä! sanoi bassoääninen Pestsov. -- Tervehdys, Konstantin Dmitritsh! Erityisen selkeä ja niin sanoakseni veistoksellinen ja värikylläinen on se kohta, jossa tuntee Cordelian lähestyvän, missä nainen, das ewig Weibliche, astuu taisteluun kohtaloaan vastaan. Eikö totta?

-- Mistä sen tietää, että siinä on Cordelia? kysyi Levin arasti unohtaen kokonaan, että fantasia kuvasi kuningas Learia arolla.

-- Cordelia ilmestyy... tuossa noin! sanoi Pestsov iskien sormellaan kiiltävään ohjelmalehtiseen, joka hänellä oli toisessa kädessä, ja antoi sen Levinille.

Silloin Levin vasta muisti sävellyksen nimen ja kiiruhti lukemaan ohjelmalehden takasivulle painetut, venäjäksi käännetyt Shakespearen säkeet.

-- Ilman lehtistä sitä on mahdotonta seurata, sanoi Pestsov kääntyen jälleen Levinin puoleen, koska hänen äskeinen puhetoverinsa oli poistunut eikä hänellä enää ollut kenen kanssa puhelisi.

Väliajalla syntyi Levinin ja Pestsovin kesken väittely wagnerilaisen musiikkisuunnan puutteista ja ansioista. Levin koetti todistaa, että Wagnerin ja kaikkien hänen seuraajiensa virhe oli siinä, että musiikki tahtoi siirtyä jonkin muun taiteen alalle, samoin kuin runous erehtyi ryhtyessään tarkoin kuvaamaan kasvojen piirteitä, koska se kuului maalaustaiteen tehtäviin; ja esimerkkinä sellaisesta virheestä hän mainitsi kuvanveistäjän, jonka päähän oli pälkähtänyt hakata runoilijan patsaan marmorijalustaan runouden henkilöhahmoja. "Ne hahmot siinä veistoksessa muistuttavat niin vähän kuviteltuja, että pitävät jopa kiinni tikkaista", sanoi Levin. Tämä lause miellytti häntä, mutta hän ei muistanut, oliko hän kenties jo ennenkin sanonut saman lauseen, mahdollisesti juuri Pestsoville, ja nolostui.

Pestsov taas koetti todistaa, että taide on yhtä ja että se saattoi saavuttaa korkeimpia ilmauksiaan vain kaikkien lajien yhtyessä.

Konsertin toista numeroa Levin ei voinutkaan enää kuunnella. Pestsov, joka oli jäänyt hänen viereensä, puhui melkein koko ajan moittien sävellystä sen liiallisen, äitelän, teennäisen yksinkertaisuuden vuoksi ja vertasi sitä prerafaeliittien yksinkertaisuuteen maalauksessa. Konserttisalista poistuessaan Levin tapasi useita tuttaviaan, joiden kanssa hän keskusteli politiikasta, musiikista ja yhteisistä tuttavista; hän näki myös kreivi Bollin, jonka luo tehtävän kohteliaisuusvierailun hän oli kokonaan unohtanut.

-- No, menkää nyt heti, sanoi Natalie, kun Levin kertoi hänelle, mitä oli unohtanut, -- ehkä he eivät voi ottaa vastaan, tulette sitten komiteaan minua hakemaan. Te ehditte kyllä.

-- Ehkä nyt ei oteta vastaan? sanoi Levin astuttuaan kreivitär Bollin talon pääovesta sisään.

-- Otetaan kyllä, olkaa hyvä vain, sanoi ovenvartija ryhtyen heti auttamaan turkkia vieraan yltä.

"Onpa harmi", ajatteli Levin ja riisui huoaten kädestään toisen hansikkaansa ja oikoi hattuaan. "Mitä ihmettä varten minä menen? Mitä minulla on heille sanomista?"

Tultuaan ensimmäiseen vierashuoneeseen Levin tapasi ovella kreivitär Bollin, joka huolestuneena ja ankaran näköisenä sanoi jotain palvelijalle. Huomattuaan Levinin hän puhkesi hymyyn ja pyysi vierasta käymään seuraavaan pieneen vierashuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä istui nojatuoleissa kreivittären kaksi tytärtä ja Levinille tuttu moskovalainen eversti. Levin astui sisään, tervehti heitä ja istuutui sohvan viereen hattu polvellaan.

-- Kuinka rouvanne voi? Olitteko konsertissa? Me emme päässeet. Äidin piti olla sielunmessussa.

-- Niin, minä kuulin... Kovin äkillinen kuolema, sanoi Levin. Kreivitär tuli huoneeseen, istuutui sohvalle ja kysyi myös, kuinka rouva voi ja oliko Levin ollut konsertissa.

Levin vastasi ja toisti sanansa rouva Apraksinan äkillisestä kuolemasta.

-- Hänen terveytensä oli kyllä aina heikko.

-- Olitteko te eilen oopperassa?

-- Olin.

-- Eikö Lucca ollutkin hyvä?

-- Oli, erinomainen, hän sanoi, ja koska hänestä oli vallan yhdentekevää mitä hänestä arveltiin, hän toisti, mitä oli jo sadat kerrat kuultu laulajattaren poikkeuksellisesta lahjakkuudesta. Kreivitär oli kuuntelevinaan. Kun Levin oli mielestään puhunut tarpeeksi, hän vaikeni, ja eversti, joka tähän asti oli ollut vaiti, alkoi puhua. Eversti puhui myös oopperasta ja sen valaistuksesta ja sanottuaan lopuksi muutaman sanan Tjurinin suunnittelemasta folle journeesta remahti nauramaan, nousi ja lähti. Levin nousi myös, mutta kreivittären ilmeestä hän ymmärsi, ettei hänen ollut vielä aika lähteä. Pari minuuttia oli vielä oltava. Levin istuutui.

Mutta kun hän ajatteli koko ajan, miten tyhmää tällainen vierailu oli, hän ei keksinyt mitään keskustelunaihetta ja oli vaiti.

-- Ettekö mene Balkanin-komitean kokoukseen? Sanovat siellä olevan hyvin mielenkiintoista.

-- Lupasin kälylleni tulla hakemaan hänet sieltä.

Seurasi äänettömyys. Äiti ja tyttäret katsahtivat toisiinsa vielä kerran.

"No nyt kai jo riittää", arveli Levin ja nousi. Naiset antoivat hänelle kättä ja pyysivät viemään rouvalle mille choses[76].

Ovenvartija kysyi häneltä tarjotessaan turkkia: -- Saisinko kysyä missä asutte? ja kirjoitti heti osoitteen suureen kauniisti sidottuun kirjaan.

"Vähät minä siitä, mutta noloa se on kumminkin ja niin kauhean tyhmää", ajatteli Levin lohdutellen itseään sillä, että kaikki niin tekivät, ja ajoi komitean kokoukseen, jossa hänen piti tavata kälynsä ajaakseen yhdessä tämän kanssa kotiin.

Komitean julkisessa kokouksessa oli paljon kansaa ja melkein koko korkeampi seurapiiri. Kun Levin tuli, luettiin yleiskatsausta, jota kaikki sanoivat hyvin mielenkiintoiseksi. Sen loputtua seurapiiriväki kokoontui yhteen, ja Levin tapasi Svijazhskin (tämä kutsui häntä illaksi tulemaan maatalousyhdistyksen kokoukseen, jossa pidettäisiin merkittävä esitelmä), Stepan Arkadjevitshin, joka oli vastikään tullut kilpa-ajoista, sekä useita muita tuttavia, ja sai kuulla erilaisia lausuntoja kokouksesta, uudesta kappaleesta ja yleisesti tunnetusta oikeusjutusta. Oikeusjutusta puhuessaan Levin erehtyi, luultavasti henkisen väsymyksensä takia, ja tämä erehdys kiusasi häntä pitkän aikaa. Puhuessaan Venäjän oikeuslaitoksen tuomittavana olevan ulkomaalaisen rankaisemisesta ja maastakarkotuksen soveltumattomuudesta sellaisessa tapauksessa Levin toisti eräältä tuttavaltaan eilen kuulemansa ajatuksen.

-- Rajan taa karkottaminen on tässä tapauksessa yhtä viisasta kuin rangaista haukea päästämällä se veteen, sanoi Levin. Vasta myöhemmin hän muisti, että tämä toiselta saatu ajatus, jonka hän lausui omanaan, olikin alkuaan Krylovin eläinsadusta, ja että se tuttava, joka oli sen hänelle sanonut, oli saanut sen sanomalehden alakerrasta.

Poikettuaan kälynsä seurassa kotiin, missä kaikki oli hyvin, Levin lähti klubille.

VII

Levin saapui oikeaan aikaan. Hänen edellään ja jäljessään ajoi pihaan klubin jäseniä ja vieraita. Levin ei ollut käynyt klubilla sen jälkeen, kun yliopistosta päästyään oli jonkin aikaa asunut Moskovassa ja ottanut osaa seuraelämään. Hän muisti klubin ulkoisen järjestyksen, mutta oli aivan unohtanut, millaisen vaikutelman se oli aiemmin tehnyt häneen. Ajettuaan leveään, puolipyöreään pihaan ja noustuaan vaunuista hän astui pääovelle ja ovenvartija avasi syvään kumartaen hänelle äänettömästi oven. Hän näki porraskäytävän eteisessä klubin jäsenten kalosseja ja turkkeja, jotka oli katsottu mukavammaksi jättää sinne kuin kuljettaa ylös asti, kuuli kellon salaperäisen, sisääntulosta kertovan kilahduksen, pani loivia, maton verhoamia portaita kiivetessään merkille porrastasanteella kuvapatsaan ja yläovella kolmannen, klubin livreehen pukeutuneen tutun, mutta vanhentuneen ovenvartijan, joka sen paremmin hätäilemättä kuin vitkastelemattakaan avasi oven ja silmäili tarkasti vierasta. Kaikki tämä synnytti Levinissä klubin vanhastaan tutun vaikutelman: levollisen, tyytyväisen ja sopivaisuussääntöihin mukautuvan mielialan.

-- Olkaa hyvä ja antakaa hattunne, sanoi ovenvartija Levinille, joka oli unohtanut, ettei klubilla saanut viedä hattua sisään. -- Ette ole pitkään aikaan käynyt. Ruhtinas kävi eilen ilmoittamassa teidät. Ruhtinas Stepan Arkadjevitsh ei ole vielä tullut.

Ovenvartija tunsi Levinin ja tiesi kaikki hänen sukulaisuussuhteensakin ja kiiruhti osoittamaan tämän sanoillaan.

Levin kulki ensimmäisen, sermeillä jaetun läpikuljettavan salin ja oikealla olevan, hedelmänmyyjälle väliseinällä erotetun kamarin läpi, ohitti erään hitaasti kulkevan vanhan herran ja tuli väkeä kuhisevaan ruokasaliin.

Hän kulki melkein täynnä olevien pöytien ohitse silmäillen vieraita. Pöydässä istui mitä erilaisimpia vanhoja ja nuoria, outoja ja tuttuja ihmisiä. Ainoitakaan nyrpeitä tai huolestuneita kasvoja ei näkynyt. Kaikki näyttivät jättäneet lakkinsa mukana eteiseen kaikki huolensa ja surunsa ja valmistautuivat hätäilemättä nauttimaan elämän aineellisesta hyvyydestä. Siellä olivat Svijazhski ja nuori Shtsherbatski ja Nevedovski, vanha ruhtinas ja Vronski ja Sergei Ivanovitsh.

-- Ahaa! Myöhästyit vähän! sanoi vanha ruhtinas hymyillen ja antaen hänelle kättä olkansa yli. -- Miten Kitty voi? lisäsi hän korjaillen lautasliinaa, jonka nurkka oli pistetty liivin napin taakse.

-- Kaikki hyvin; he syövät nyt kolmen kesken päivällistä meillä.

-- Ai, ne tilulilut! Tässä on kaikki paikat jo varattu. Mene tuohon pöytään ja ota sieltä paikka, sanoi ruhtinas ja kääntyi ottamaan tarjottua madeliemilautasta.

-- Levin, tänne! kutsui kauempaa kuuluva hyväntahtoinen ääni. Kutsuja oli Turovtsyn. Hän istui nuoren sotilaan rinnalla, ja vieressä oli kaksi pöytää vasten nojalleen pantua tuolia. Levin meni ilomielin Turovtsynin luo. Hän oli aina pitänyt tuosta hyväluontoisesta hummailijasta, joka toi mieleen myös muiston rakkaudentunnustuksesta Kittylle, mutta tänään, kaikkien väkinäisen älykkäiden keskustelujen jälkeen, Turovtsynin näkeminen tuntui hänestä erityisen hyvältä.

-- Tässä on paikka teille ja Oblonskille. Hän tulee heti. Suoraryhtinen, iloisennäköinen, nauravasilmäinen sotilas oli pietarilainen Gagin. Turovtsyn esitti hänet Levinille.

-- Oblonski myöhästyy aina.

-- Tuossapa hän onkin.

-- Oletko juuri tullut? Oblonski sanoi astuen nopeasti heidän luokseen. -- Terve. Oletko jo ottanut ryypyn? No mennään ottamaan.

Levin nousi ja meni hänen kanssaan suuren voileipäpöydän luo. Olisi luullut, että paristakymmenestä pöydässä olevasta leikkele- ja säilykelajista kukin olisi voinut löytää mielensä mukaista, mutta Stepan Arkadjevitsh pyysi jotain erikoista, ja eräs pöydän luona seisovista livreepukuisista lakeijoista toi heti, mitä hän halusi. Ja he tyhjensivät kumpikin ryyppynsä ja palasivat pöytänsä luo.

Heti madeliemen jälkeen tuotiin Gaginille samppanjaa, ja hän käski kaatamaan neljään lasiin. Levin ei kieltäytynyt tarjotusta viinistä ja pyysi toisen pullon. Hänen oli nälkä ja hän söi ja joi oikein ilokseen, ja vielä enemmän hän nautti ottaessaan osaa toveriensa iloiseen ja yksinkertaiseen tarinointiin. Gagin kertoi ääntään madaltaen uuden pietarilaisen pilajutun, joka tosin oli säädytön ja tyhmä mutta kovin hullunkurinen, ja Levin remahti niin äänekkääseen nauruun, että naapurit katsoivat häneen.

-- Samantapainen juttu kuin "sitä juuri minä en voi sietää". Tunnetteko sen? kysyi Stepan Arkadjevitsh. -- Oi, se on mainio! Tuo vielä yksi pullo, hän sanoi lakeijalle ja alkoi kertoa.

-- Pjotr Iljitsh Vinovski pyytää saada tarjota, keskeytti hänet lakeijavanhus asettaen hänen ja Levinin eteen täydet, helmeilevät samppanjalasit. Stepan Arkadjevitsh otti lasin ja nyökäytti hymyillen päätään pöydän toisessa päässä olevalle punaviiksiselle herralle.

-- Kuka se on? kysyi Levin.

-- Sinä tapasit hänet kerran meillä, etkö muista? Hauska mies. Levin teki samoin kuin Stepan Arkadjevitsh ja otti lasinsa.

Stepan Arkadjevitshin juttu oli myös hupaisa. Levin kertoi oman juttunsa, joka sekin huvitti kuulijoita. Sitten puhe siirtyi hevosiin, tämänpäiväisiin kilpa-ajoihin ja ensimmäisen palkinnon saaneeseen Vronskin Atlakseen. Levin ei huomannutkaan kun päivällinen oli jo syöty.

-- Kas siinähän ne miehet tulevat! sanoi Stepan Arkadjevitsh kurottautuen taaksepäin tuolin selustan yli ja ojentaen kätensä Vronskille ja hänen rinnallaan kävelevälle pitkälle kaartineverstille. Vronskin kasvoista säteili myös klubin yleinen hyvä tuuli. Hän nojasi iloisesti Stepan Arkadjevitshin olkapäätä vasten, kuiskasi tälle jotain ja yhtä iloisesti hymyillen ojensi kätensä Levinille.

-- Hyvin hauska tavata, hän sanoi. -- Minä etsin teitä silloin vaalipäivillä, mutta kertoivat teidän lähteneen pois.

-- Niin, minä matkustin samana päivänä. Me puhuimme juuri teidän hevosistanne. Onnittelen, sanoi Levin. -- Se oli oikein hyvä aika.

-- Niin, teillähän on myös juoksijoita.

-- Ei ole, mutta isälläni oli, ja minä muistan ja tunnen kyllä jonkin verran niitä asioita.

-- Missä sinun paikkasi on? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Tuolla pilarien takana toisessa pöydässä.

-- Häntä onniteltiin, sanoi pitkä eversti, -- sai toisen keisarillisen palkinnon. Jospa minulla olisi yhtä hyvä korttionni kuin hänellä hevosonni... No mitäpä minä tässä suotta tuhlaan kultaista aikaa. Minä menen "infernoon", sanoi eversti ja lähti pöydän luota.

Vronski istuutui vapautuneelle tuolille. Tyhjennettyään esitetyn maljan hän tilasi uuden pullon. Klubin tunnelman tai ehkä juodun viinin ansiosta Levin innostui keskustelemaan Vronskin kanssa parhaasta karjarodusta ja oli hyvin iloissaan siitä, ettei tuntenut mitään kaunaa tuota miestä kohtaan. Hän kertoi senkin, että oli kuullut vaimoltaan, että tämä oli tavannut Vronskin ruhtinatar Marja Borisovnan luona.

-- Mainio olento se ruhtinatar! sanoi Stepan Arkadjevitsh ja kertoi hänestä jutun, joka nauratti kaikkia. Varsinkin Vronski remahti niin hyväntuuliseen nauruun, että Levin tunsi olevansa kokonaan leppynyt hänelle.

-- Oletteko lopettaneet? kysyi Stepan Arkadjevitsh ja nousi hymyillen pöydästä. -- Lähdetään siis!

VIII

Kun Levin pöydästä noustuaan lähti Gaginin kanssa korkeiden huoneiden poikki kohti biljardisalia, hän tunsi käsiensä heiluvan erityisen tasaisesti ja kevyesti kävelyn tahdissa. Suuressa salissa hän tapasi appensa.

-- No, mitäs pidät meidän joutilaisuuden temppelistä? kysyi ruhtinas ottaen häntä käsikoukusta. -- Lähdetäänpäs katselemaan.

-- Niin juuri aioinkin tehdä. On mukava katsella.

-- Niin kai. Mutta minua se huvittaa jo toiselta kannalta kuin sinua. Sinä katselet noita ukonköriläitä, sanoi ruhtinas osoittaen kumaraista, riippuhuulista vanhaa herraa, joka lyhyin askelin tulla tepsutteli heitä vastaan pehmeissä kengissään, -- ja luulet niiden syntyneenkin hyytyneiksi.

-- Hyytyneiksi?

-- Niin, sinä et tiedäkään sitä nimitystä. Se kuuluu meidän klubimme sanastoon. Tiedäthän, että jos munaa pääsiäisleikeissä vieritellään pitkään maassa, se hyytyy. Niin on meikäläisenkin laita: sitä käy ja käy klubissa ja aikanaan hyytyy. Niin, sinä vain naurat, mutta meikäläinen miettii jo, koska joutuu itse hyytyneiden kirjoihin. Tunnethan Tshetshenskin? ruhtinas kysyi, ja Levin näki, että hän aikoi kertoa jotain lystikästä.

-- Ei, en tunne.

-- Et tunne! No se tunnettu ruhtinas Tshetshenski. Kova biljardinpelaaja... No yhdentekevää, vaikket tunnekaan. Kolmisen vuotta sitten hän ei vielä kuulunut hyytyneisiin, ylpeili siitä ja nimitti muita sillä nimellä. Mutta sitten kerran, kun hän taas tulee tänne, on ovella vastassa Vasili, tiedäthän? Se meidän tanakka ovenvartijamme, mainio leikinlaskija. Tshetshenski tulee ja kysyy: "No, Vasili, keitä ja keitä on tullut? Onko hyytyneitä?" Vasili vastaa: "Vasta olette kolmas." Kas sillä lailla se käy, veliseni!

Puhutellen ja tervehtien tuttuja vastaantulijoita ruhtinas ja Levin kulkivat huoneesta toiseen, läpi korttisalin, jonka pöytien ääressä hääräili jo innokkaimpia pelaajia, läpi shakkihuoneen, jossa Sergei Ivanovitsh istui puhelemassa erään herran kanssa, ja biljardihuoneen, jonka nurkassa olevan sohvan luo oli kokoontunut iloinen samppanjaseurue, Gagin sen joukossa. He vilkaisivat myös "infernoon", missä erään pöydän ääressä istui Jashvin, joukko arpapelin harrastajia ympärillään. Hiljaa ja varovasti he astuivat hämärään lukuhuoneeseen, missä nuori, äkäisennäköinen mies istui kupulamppujen ääressä selaillen nopeasti aikakauskirjoja, ja lukemiseen syventynyt kaljupää kenraali. Mentiin myös siihen huoneeseen, jota ruhtinas nimitti viisaaksi. Siinä huoneessa oli kolme herraa, jotka keskustelivat innokkaasti viimeisistä valtiollisista tempauksista.

-- Ettekö tule jo, ruhtinas, kaikki on valmista? sanoi eräs ruhtinaan pelitovereista löytäessään etsimänsä. Ruhtinas meni ja Levin jäi vähäksi aikaa istumaan. Mutta hänen mieleensä muistuivat kaikki tämänpäiväiset keskustelut ja hänen tuli yhtäkkiä kauhean ikävä. Hän nousi kiireesti ja lähti etsimään Oblonskia ja Turovtsynia, joiden seurassa oli hauskaa.

Turovtsyn istui biljardisalin korkealla sohvalla, ryyppylasi edessään, ja Stepan Arkadjevitsh ja Vronski puhelivat jostain oven luona, huoneen peränurkassa.

-- Ei hän oikeastaan niinkään ikävöi, mutta se epämääräinen ja epävarma asema, Levin kuuli ja aikoi kiiruhtaa pois, mutta Stepan Arkadjevitsh kutsui häntä.

-- Levin! huudahti Stepan Arkadjevitsh, ja Levin huomasi, että hänen silmänsä olivat kosteat kuten aina kun hän oli juonut liikaa tai liikuttunut. Nyt hän oli kumpaakin. -- Levin, älähän mene, hän sanoi ja tarttui lujasti Levinin kyynärvarteen tahtoen nähtävästi kaikin mokomin pidätellä häntä.

-- Hän on minun vilpitön ja miltei paras ystäväni, hän sanoi Vronskille. -- Sinä taas olet minulle vieläkin läheisempi ja rakkaampi. Minä tahdon ja tiedän, että teidänkin pitää olla läheisiä ystäviä keskenänne, sillä te olette kumpikin hyviä ihmisiä.

-- No ei kai meillä sitten ole muuta neuvoa kuin syleillä toisiamme, sanoi Vronski hyvänsävyisen leikillisesti ja ojensi Levinille kätensä.

Levin tarttui nopeasti tarjottuun käteen ja puristi sitä lujasti.

-- Olen hyvin iloinen, sanoi Levin puristaessaan hänen kättään.

-- Tuokaa pullo samppanjaa, sanoi Stepan Arkadjevitsh lakeijalle.

-- Minä olen myös hyvin iloissani, sanoi Vronski.

Mutta huolimatta Stepan Arkadjevitshin ja myös heidän keskinäisestä toivomuksestaan heillä ei ollut mitään puhumista keskenään, ja kumpikin tunsi sen.

-- Tiedätkö, että hän ei ole tuttu Annan kanssa? sanoi Stepan Arkadjevitsh Vronskille. -- Minun pitää välttämättä viedä hänet Annan luo. Lähdethän, Levin?

-- Tosiaanko? sanoi Vronski. -- Hän tulee hyvin iloiseksi. Minä lähtisin myös mielelläni kotiin nyt heti, lisäsi hän, -- mutta Jashvin ei suo minulle rauhaa, ja minun täytyy jäädä tänne, kunnes hän lopettaa.

-- Meneekö huonosti?

-- Häviää häviämistään, ja vain minä voin pidättää häntä.

-- Entäs meidän "pyramidimme"! Levin, pelaathan sinä myös? No hyvä, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Aseta pyramidi, lisäsi hän pelimerkitsijälle.

-- On jo kauan ollut valmiina, vastasi merkitsijä, joka oli jo asettanut pallot kolmioon ja huvikseen kieritteli punaista.

-- No, alkakaamme sitten.

Biljardin jälkeen Vronski ja Levin istuutuivat Gaginin pöytään ja Stepan Arkadjevitshin ehdotuksesta pelattiin ässää. Vronski puheli väliin tuttaviensa kanssa, joita tuontuostakin tuli pöydän ääreen, ja väliin taas kävi "infernossa" katsomassa Jashvinia. Levin tunsi olevansa suloisessa levossa aamupäivän henkisen väsymyksen jälkeen. Häntä ilahdutti Vronskin kanssa tehty sovinto, eikä tyyneyden, yleisen sopivaisuuden ja mielihyvän tunnelma jättänyt häntä.

Kun peli oli loppunut, Stepan Arkadjevitsh otti Leviniä kädestä.

-- No, lähdetään nyt Annan luo. Nyt heti, vai mitä? Hän on kotona. Minä olen jo kauan sitten luvannut hänelle tuoda sinut joskus mukanani. Minne sinä aioit illalla?

-- En oikeastaan minnekään. Lupasin vain Svijazhskille tulla maatalousseuran kokoukseen. Lähdetään sitten, sanoi Levin.

-- No hyvä, lähdetään! Kysypäs, ovatko minun vaununi tulleet, sanoi Stepan Arkadjevitsh lakeijalle.

Levin meni pöydän luo, maksoi "ässässä" menettämänsä neljäkymmentä ruplaa ja suoritti kaikki klubikulunkinsa oven luona seisovalle ylilakeijalle, joka jollain salaperäisellä tavalla tiesi tarkalleen, mitä kukin oli kuluttanut. Sitten hän lähti erikoisesti käsiään heilutellen salien poikki eteiseen.