Part 69

Chapter 693,034 wordsPublic domain

-- On piinallista ajatella, että joku ihminen on melkein kuin vihamies, jota on vaikea tavatakin, sanoi Levin. -- Olen siitä hyvin iloissani.

-- Kuule, käy nyt sentään Bollien luona, sanoi Kitty miehelleen, kun tämä yhdentoista aikaan poikkesi hänen luokseen ennen kaupungille lähtöään. -- Minä tiedän, että sinä syöt päivällistä klubissa, isä on merkinnyt sinut klubin jäseneksi. Mutta mitä sinä teet nyt aamupäivällä?

-- Menen käymään Katavasovin luona, vastasi Levin.

-- Näin aikaisin?

-- Hän lupasi tutustuttaa minut Metroviin. Tekisi mieleni puhua hänen kanssaan teoksestani. Hän on tunnettu pietarilainen tiedemies, sanoi Levin.

-- Hänenkö kirjoitustaan sinä niin kehuit? Entäs sitten? sanoi Kitty.

-- Kenties käyn sitten oikeudessa sisareni asian vuoksi.

-- Menet kai toki konserttiin?

-- Mitä minä siellä yksinäni?

-- Menisit sentään; siellä esitetään niitä uusia sävellyksiä... Nehän ovat kiinnostaneet sinua. Minä menisin ehdottomasti.

-- No, joka tapauksessa käyn kotona ennen päivällistä, sanoi Levin katsoen kelloaan.

-- Pane nyt yllesi pitkä takki, niin voit saman tien käydä kreivitär Bollin luona.

-- Onko se sitten niin tarpeellista?

-- On toki! Hänhän kävi meillä. Siitä nyt ei ole suurta vaivaa. Ajat sinne, istuudut, puhelet viisi minuuttia ilmasta ja sen semmoisesta, nouset ja lähdet pois.

-- Oi, et usko kuinka minä olen vieraantunut kaikesta tuollaisesta; se tuntuu niin nololta. Tulee vieras ihminen, istuu ilman mitään asiaa, häiritsee muita, pilaa oman tuulensa ja lähtee pois.

Kitty herahti nauramaan.

-- Mutta teithän sinä nuorena miehenä vieraskäyntejä? hän sanoi.

-- Tein, vaikka silloinkin aina tuntui nololta, ja nyt olen niistä niin vieraantunut, että totisesti olisin kaksi päivää syömättä tuon käynnin sijasta. Se on niin noloa! Minusta tuntuu kuin he pahastuisivat ja sanoisivat: miksi sinä tulit ihan ilman asiaa?

-- Eivät pahastu. Sen voin sinulle vakuuttaa, Kitty sanoi, katsoi nauraen miestään silmiin ja otti häntä kädestä. -- No, hyvästi nyt... Mene nyt vain, ole kiltti.

Levin suuteli vaimoaan kädelle ja aikoi juuri lähteä, kun Kitty pysäytti hänet.

-- Kostja, tiedätkö, että minulla on enää viisikymmentä ruplaa jäljellä.

-- No, mikäpä siinä, minä käyn hakemassa pankista. Paljonko otan? hän sanoi Kittylle tuttu tyytymätön ilme kasvoillaan.

-- Ei, odotas. Kitty piti häntä kädestä. -- Puhutaan vielä vähän, olen siitä hiukan huolissani. Minä en luule tuhlaavani rahaa mihinkään tarpeettomaan, ja kuitenkin sitä valuu kuin vettä. Jotain me kai teemme väärin.

-- Ei suinkaan, sanoi Levin rykäisten ja katsoen kulmainsa alta.

Tuon rykäisyn Kitty tunsi. Se merkitsi Levinissä suurta tyytymättömyyttä -- ei Kittyyn, vaan omaan itseensä. Levin oli toisinaan tyytymätön, mutta siihen ei oikeastaan ollut syynä suuret kulut, vaan se, että häntä muistutettiin asiasta, jonka hän olisi mieluummin unohtanut, koska tiesi, että siinä oli jotain hullusti.

-- Minä käskin Sokolovin myydä vehnää ja ottaa myllyn vuokraa etukäteen. Joka tapauksessa saamme pian.

-- Ei, mutta minä pelkään, että yleensä kuluu paljon...

-- Ei ollenkaan, ei ollenkaan, toisti Levin. -- No, hyvästi nyt, rakkaani.

-- Välillä minua todella kaduttaa, että tottelin äitiä. Kuinka mukavaa maalla olisi ollut. Täällä minä vain vaivaan teitä kaikkia ja rahaa kuluu niin...

-- Ei ollenkaan. Siitä asti kun menimme naimisiin, en olisi kertaakaan halunnut sanoa, että toisin olisi ollut parempi...

-- Niinkö? sanoi Kitty katsoen häntä silmiin.

Levin oli sanonut sen vain Kittyn mieliksi, ajattelematta sanojaan sen syvemmin. Mutta katsoessaan Kittyn rehellisiin, suloisiin silmiin, jotka katsoivat häneen niin suoraan ja kysyvinä, Levin toisti sanomansa koko sielullaan. "Minä aivan unohdan hänet", ajatteli Levin. Ja hän muisti, mikä heitä odotti.

-- Kuinka pian luulet? kuiskasi hän ottaen vaimoaan molemmista käsistä.

-- Olen ajatellut sitä niin monta kertaa, etten enää ajattele enkä tiedä mitään.

-- Eihän pelota?

Kitty hymähti ylenkatseellisesti.

-- Ei hitustakaan, hän sanoi.

-- Jos jotain sattuu, niin tiedät, että olen Katavasovin luona.

-- Ei satu mitään, älä luulekaan. Minä menen isän kanssa bulevardille kävelemään. Käymme myös Dollyn luona. Ennen päivällistä odotan sinua. Ai niin! Tiedätkö, että Dollyn tilanne käy kerrassaan mahdottomaksi? Hän on kauttaaltaan veloissa eikä rahaa tule. Me puhelimme eilen äidin ja Arsenin (se oli toisen sisaren miehen, Lvovin, etunimi) kanssa ja päätimme lähettää sinut ja hänet Stivan kimppuun. Sehän on aivan kauheaa. Isän kanssa ei siitä voi puhua mitään... Mutta jos sinä ja hän...

-- Mutta mitä me voimme tehdä? sanoi Levin.

-- Puhu nyt sentään Arsenin kanssa, kun menet hänen luokseen; hän sanoo sinulle mitä me päätimme.

-- Arsenin kanssa olen jo edeltäpäin yhtä mieltä. No, minä käyn hänen luonaan. Natalien kanssahan minä voinkin mennä konserttiin, jos hän lähtee. No, hyvästi nyt.

Pääovella Levinin pysäytti vanha palvelija, Kuzma, joka hoiti kaupunkitaloa.

-- Se Kauno (maalta tuotu vasemmanpuoleinen aisahevonen) on nyt kengitetty uudelleen, mutta ontuu se sittenkin, hän sanoi. -- Mitäs sille tehdään?

Moskovassa olonsa alkuaikoina Levinillä oli ollut huolta maalta tuoduista hevosista. Hän oli tahtonut järjestää sen puolen niin hyvin ja huokeasti kuin mahdollista. Mutta ennen pitkää hän oli tullut huomaamaan, että omat hevoset tulivat kalliimmaksi kuin ajurit, ja ajuria käytettiin kuitenkin.

-- Käske noutamaan eläinlääkäri; kenties siinä on hiertymä.

-- Entä mitäs valjastetaan rouvalle? kysyi Kuzma.

Leviniä ei enää ihmetyttänyt, kuten Moskovassa olon alkuaikoina, että jotakin huviajelua varten Vozdvizhenka-kadulta Sivtsev-Vrazhokille täytyi valjastaa vahva hevospari raskaiden vaunujen eteen, ajaa neljännesvirsta lumisohjoista tietä ja seistä siellä neljä tuntia, mikä maksoi viisi ruplaa. Nyt se tuntui hänestä jo luonnolliselta.

-- Käske ajurin tuoda parihevoset meidän umpivaunuillemme, hän sanoi.

-- Tottelen.

Ja ratkaistuaan kaupunkioloissa niin helposti sellaisen pulman, joka olisi maalla vaatinut omakohtaista vaivannäköä ja huomiota, Levin astui kadulle, huusi ajurin ja ajoi Nikitskajalle. Matkalla hän ei enää ajatellut rahojaan, vaan sitä, kuinka hän kohta tutustuisi pietarilaiseen sosiologiin ja puhuisi hänelle teoksestaan.

Moskovassa olon alkuaikoina maalaiselämään tottunutta Leviniä olivat oudoksuttaneet ne mitään tuottamattomat, mutta välttämättömät menot, joita häneltä vaadittiin joka puolelta. Mutta nyt hän jo oli tottunut niihin. Hänelle oli siinä suhteessa käynyt niin kuin sanotaan sattuvan juopoille; ensimmäinen ryyppy niellään seipäänä, toinen haukkana, mutta kolmannen jälkeiset pieninä linnunpoikasina. Kun Levin antoi ensimmäisen sadan ruplan setelin lakeijan ja ovenvartijan livreiden ostoon, tuli hän tahtomattaankin ajatelleeksi, että nuo vallan tarpeettomat livreet, jotka kuitenkin olivat niin välttämättömät (päätellen siitä, kuinka ruhtinatar ja Kitty olivat hämmästyneet Levinin huomautuksesta, että oli mahdollista tulla toimeen ilmankin), -- että nuo livreet tulivat maksamaan kahden kesärengin palkan, toisin sanoen, lähes kolmesataa työpäivää, pääsiäisestä aina syyspaastoon saakka, raskasta, aamusta varhain iltaan myöhään kestävää työpäivää, -- ja se sataruplanen kirveli kuin seipään syöksy hänen mielessään. Mutta seuraava sataruplanen, joka rikottiin sukulaispäivällisten kaksikymmentäkahdeksan ruplaa maksavien ruokatarvikkeiden ostoksia varten, toi kyllä hänen mieleensä, että kaksikymmentäkahdeksan ruplaa oli yhtä kuin yhdeksän neljännestä kauroja, jotka hiki päässä ja puhkuen niitettiin, sidottiin, puitiin ja viskattiin, seulottiin ja ripoteltiin säkkeihin, -- tämä toinen meni sittenkin kevyemmin. Mutta nyt eivät setelit enää pitkään aikaan olleet herättäneet mitään mietteitä lähtiessään ja ne lentelivät kuin linnut. Vastasiko rahojen hankkimiseen mennyt työ sitä huvia, minkä niillä ostettu tavara tuotti, se ajatus oli hävinnyt jo ammoin. Unohtunut oli myös se taloudellinen näkökanta, että oli olemassa tietty hinta, jota halvemmalla tiettyä viljaa ei voinut myydä. Ruista, jota hän ei ennen ollut tahtonut antaa tavallisestakaan hinnasta, myytiin nyt viisikymmentä kopeekkaa halvemmalla neljännekseltä kuin siitä kuukausi sitten oli luvattu. Silläkään arviolla, että sellaisten menojen jatkuessa ei voisi elää vuottakaan velkaantumatta, ei ollut enää mitään merkitystä. Tärkeää oli vain se, että pankissa oli aina rahaa, vähät siitä mistä se tuli, ja että aina tiesi, millä huomenna sai ostaa naudanlihaa. Se arvio oli tähän saakka pitänyt: hänellä oli aina ollut pankissa rahaa. Mutta nyt rahat olivat lopussa eikä hän oikein tiennyt, mistä saisi lisää. Siksi Kittyn huomautus rahojen loppumisesta oli hermostuttanut häntä; mutta hänellä ei ollut nyt aikaa miettiä sitä. Ajaessaan hän ajatteli Katavasovia ja tulevaa tuttavuuttaan Metrovin kanssa.

III

Levin oli taas ruvennut seurustelemaan läheisesti entisen yliopistotoverinsa professori Katavasovin kanssa, jota ei ollut tavannut häittensä jälkeen. Katavasov miellytti häntä maailmankatsomuksensa selvyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi. Levin arveli, että Katavasovin maailmankatsomuksen selkeys johtui hänen luonteensa köyhyydestä, Katavasov taas arveli, että Levinin ajattelun epäjohdonmukaisuus johtui hänen älynsä koulutuksen ja kurissapidon puutteesta; mutta Katavasovin selkeys miellytti Leviniä, ja Levinin kouluttamattomien ajatusten runsaus miellytti Katavasovia, ja he kävivät mielellään toistensa luona väittelemässä. Levin oli lukenut Katavasoville muutamia kohtia teoksestaan, ja tämä oli pitänyt niistä. Eilen Katavasov oli tavannut Levinin eräässä esitelmätilaisuudessa ja kertonut, että tunnettu Metrov, jonka artikkelista Levin oli kovasti pitänyt, oli Moskovassa ja halusi kuulla lisää Levinin teoksesta, josta Katavasov oli hänelle maininnut, ja että Metrov oli luvannut tulla hänen luokseen huomenna yhdentoista aikaan, jolloin Levinkin oli tervetullut.

-- Olette tosiaan parannuksen tiellä, hauska nähdä, sanoi Katavasov tullen Leviniä vastaan pieneen vierashuoneeseen. -- Minä kuulin ovikellon soivan ja ajattelin, ettette toki vielä näin ajoissa... Mitä sanotte montenegrolaisista? Sotilasrotua!

-- Miten niin? kysyi Levin.

Katavasov kertoi lyhyesti viimeisen uutisen ja vietyään Levinin kirjastohuoneeseen esitteli hänet keskikokoiselle, tanakalle, sangen miellyttävän näköiselle miehelle. Se oli Metrov. Keskusteltiin vähän aikaa politiikasta ja pietarilaisten hallitusviranomaisten suhteesta viime tapahtumiin. Metrov kertoi varmasta lähteestä saaneensa tietää hallitsijan ja erään ministerin lausuneen tapahtumista niin ja niin. Katavasov taas oli kuullut varmana asiana kerrottavan, että hallitsija oli sanonut kokonaan toista. Levin koetti sovittaa yhteen kumpaakin lausuntoa, ja siihen katkesi keskustelu asiasta.

-- Niin, tämä herrahan se on kirjoittanut melkein kokonaisen kirjan työmiehen luonnollisista riippuvuussuhteista maahan, sanoi Katavasov: -- Minä en ole näiden asioiden erikoistuntija, mutta luonnontieteilijänä minua on miellyttänyt, ettei hän käsitä ihmiskuntaa zoologisten lakien ulkopuolella olevana, vaan päinvastoin näkee sen olevan riippuvainen ympäristöstä ja hakee siitä riippuvuudesta kehityksen lakeja.

-- Se on hyvin mielenkiintoista, sanoi Metrov.

-- Minä aloin oikeastaan kirjoittaa kirjaa maataloudesta, mutta syvennyttyäni maatalouden tärkeimpään välikappaleeseen, työmieheen, sanoi Levin punastuen, -- päädyin väkisinkin aivan odottamattomiin tuloksiin.

Levin alkoi esittää kantaansa varovasti, ikään kuin tunnustellen maaperää. Hän tiesi, että Metrov oli kirjoittanut artikkelin yleisesti hyväksyttyä valtiotaloudellista opinsuuntaa vastaan, mutta ei tiennyt, missä määrin saattoi toivoa häneltä kannatusta mielipiteilleen, eikä voinut arvata sitä tiedemiehen viisaasta ja tyynestä ilmeestä.

-- Mutta missä te näette venäläisen työmiehen erityisominaisuudet? kysyi Metrov. -- Hänen niin sanotuissa zoologisissa ominaisuuksissaan vaiko niissä olosuhteissa, joissa hän elää?

Levin huomasi jo tuossa kysymyksessä piilevän sellaisen ajatuksen, jota hän ei hyväksynyt; mutta hän kehitti edelleen kantaansa, jonka mukaan venäläisellä työmiehellä oli maasta oma erityinen käsityksensä, joka erotti sen muista kansoista. Ja todistaakseen väitteensä hän kiiruhti lisäämään, että hänen mielestään tämä Venäjän kansan erityinen käsitys johtui siitä, että kansa tunsi kutsumuksekseen idän suurten, tyhjien alueiden kansoittamisen.

-- Joutuu helposti harhaan tehdessään päätelmiä kansan yleisestä kutsumuksesta, sanoi Metrov keskeyttäen Levinin esityksen. -- Työmiehen tila tulee aina riippumaan hänen suhteestaan maahan ja pääomaan.

Ja antamatta Levinin lausua loppuun ajatustaan Metrov alkoi esitellä hänelle oman oppinsa erityispiirteitä.

Levin ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, missä hänen oppinsa erityisluonne piili: hän näki, että Metrov aivan samoin kuin muutkin, huolimatta artikkelistaan, jossa hän koetti kumota taloustieteilijäin opin, tarkasteli venäläistä työmiestä kuitenkin vain pääoman, työpalkan ja koron kannalta. Vaikka hänen täytyikin myöntää, että Venäjän kaikkein suurimmassa, itäisessä osassa maankorko oli vielä yhtä kuin nolla, että Venäjän kahdeksankymmenmiljoonaisen väestön yhdeksälle kymmenesosalle työpalkka merkitsi vain itsensä elättämistä ja ettei pääomaa vielä ollut olemassa muuta kuin kaikkein alkeellisten työvälineiden muodossa, tarkasteli hän kuitenkin jokaista työmiestä vain siltä kannalta, joskaan ei kaikessa ollut yhtä mieltä taloustieteilijän kanssa ja joskin hänellä oli työpalkasta oma teoriansa, jota hän Levinille selitti.

Levin kuunteli vastahakoisesti ja väitti aluksi vastaan. Hän olisi tahtonut keskeyttää Metrovin sanoakseen oman käsityksensä, joka hänen mielestään olisi tehnyt turhaksi koko selvittelyn. Mutta pian hän huomasi, että he katsoivat asiaa niin kokonaan eri kannalta, etteivät he koskaan voisi ymmärtää toinen toistaan, eikä hän enää väittänyt vastaan, kuunteli vain. Vaikkei häntä enää vähääkään kiinnostanut se, mitä Metrov puhui, hän tunsi kuitenkin jonkinlaista mielihyvää kuunnellessaan tätä. Oli mairittelevaa Levinin itserakkaudelle, että kuuluisa tiedemies esitti hänelle ajatuksiaan niin mielellään, osoittaen sellaista huomaavaisuutta ja luottamusta hänen asiantuntemustaan kohtaan, sivuuttaen väliin kokonaisia tieteenaloja pelkällä viittauksella. Levin luki sen omaksi ansiokseen eikä tiennyt, että Metrov, joka oli puhunut kyllikseen kaikkien ystäviensä kanssa, puhui tästä asiasta erityisen mielellään jokaiselle uudelle tuttavalleen, ja yleensä keskusteli mielellään tästä mieltään kiehtovasta kysymyksestä, joka ei vielä ollut täysin selvinnyt hänelle itselleen.

-- Mutta kun vain emme myöhästyisi, sanoi Katavasov katsoen kelloaan, heti kun Metrov oli lopettanut esityksensä.

-- Niin, yhdistyksellämme on tänään istunto Svintitshin viisikymmenvuotisen riemujuhlan vuoksi, hän lisäsi selitykseksi Levinille. -- Me aiomme mennä sinne. Minä lupasin pitää esitelmän hänen zoologisista tutkimuksistaan. Lähdetään kaikki yhdessä, siitä tulee hauskaa.

-- Nyt on tosiaan jo aika lähteä, sanoi Metrov. -- Lähtekää mukaan, ja sieltä, jos suvaitsette, menemme minun asuntooni. Minä haluaisin kuulla teidän teoksestanne.

-- Mitä siitä. Se on vielä niin keskeneräinen. Mutta kokoukseen tulen mielelläni.

-- Mitäs sanotte pöytäkirjaan liitetystä lausunnosta? Katavasov huusi toisesta huoneesta, jossa hän pani ylleen hännystakkia.

Alettiin keskustella yliopistokysymyksestä.

Se oli Moskovan tämäntalvisen elämän kaikkein tärkeimpiä asioita. Kolme vanhaa professoria oli neuvostossa asettunut nuorempien kantaa vastaan; nuoret olivat laatineet erityisen lausunnon. Tämä lausunto oli toisten mielestä kauhea, toisten mielestä taas mitä luonnollisin ja oikeutetuin, ja professorit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen.

Toiset, joihin Katavasovkin kuului, syyttivät vastapuoluetta ilmiannosta ja petoksesta; toiset taas syyttivät heitä nulikkamaisuudesta ja auktoriteettien halveksimisesta. Vaikkei Levin kuulunutkaan yliopistomaailmaan, hän oli Moskovassa olonsa aikana monituiset kerrat kuullut ja puhunut tästä asiasta ja hänellä oli siitä oma kantansa. Hän otti osaa keskusteluun, joka jatkui kadulla siihen asti kunnes he saapuivat vanhan yliopistorakennuksen luo.

Istunto oli jo alkanut. Veralla peitetyn pöydän ääressä, johon Katavasov ja Metrov asettuivat, istui kuusi henkeä, ja eräs heistä luki jotain kumartuneena käsikirjoituksen puoleen. Levin istuutui vähän kauempana olevalle tuolille ja kysyi vieressä istuvalta ylioppilaalta, mitä luettiin. Ylioppilas katsahti Leviniin tyytymättömästi ja sanoi:

-- Elämäkertaa.

Vaikkei tuo elämäkerta innostanutkaan Leviniä, kuunteli hän sentään ja sai tietää yhtä ja toista uutta ja mielenkiintoista kuuluisan tiedemiehen elämästä.

Kun lukija oli lopettanut, puheenjohtaja kiitti häntä, luki runoilija Mentin lähettämän juhlarunon ja lausui muutamia kiitollisuuden sanoja runon tekijälle. Sitten Katavasov luki kovalla äänellään kirjoitelmansa juhlitun henkilön tieteellisistä tutkimuksista.

Kun Katavasov oli lopettanut, Levin katsoi kelloaan, näki sen olevan jo kaksi ja arvasi, ettei hän enää ehtisi lukea Metroville teostaan ennen konserttia, eikä hän enää välittänytkään sen lukemisesta. Hän oli esitelmän aikana ajatellut äskeistä keskustelua ja päässyt selvyyteen siitä, että vaikka Metrovin ajatuksilla saattoikin olla merkitystä, eivät hänenkään ajatuksensa olleet merkityksettömiä; mutta nämä ajatukset saattoivat kirkastua ja johtaa johonkin vain siten, että kumpikin jatkoi työtään valitsemallaan tiellä, eikä niiden ajatusten tyrkyttämisestä toisille voinut koitua mitään hyvää. Levin päätti kieltäytyä Metrovin kutsusta ja meni kokouksen päätyttyä hänen luokseen. Metrov esitteli hänet puheenjohtajalle, joka ryhtyi juttelemaan hänen kanssaan viimeisistä valtiollisista uutisista. Samalla Metrov kertoi puheenjohtajalle saman, mitä oli kertonut Levinille, ja Levin teki samat huomautukset kuin oli tehnyt muutama tunti sitten, mutta esitti vaihteeksi myös jonkin uuden otaksuman, joka sattui johtumaan hänen mieleensä. Sen jälkeen puhe siirtyi yliopistoasiaan. Koska Levin oli jo kuullut kaiken, hän kiiruhti lausumaan Metroville pahoittelunsa siitä, ettei voinut noudattaa hänen kutsuaan ja lähti Lvovin luo.

Lvov, Kittyn sisaren Natalian mies, oli viettänyt koko elämänsä pääkaupungeissa ja ulkomailla, missä hän oli saanut kasvatuksensakin ja sittemmin palvellut diplomaattina.

Viime vuosina hän oli jättänyt diplomaattisen toimensa ja siirtynyt Moskovan hovivirastoon, ei minkään ikävyyden vuoksi (hänelle ei koskaan sattunut ikävyyksiä kenenkään kanssa) vaan voidakseen antaa kahdelle pojalleen mahdollisimman hyvän kasvatuksen.

Huolimatta tottumusten ja mielipiteiden räikeästä vastakkaisuudesta ja tuntuvasta ikäerosta Lvov ja Levin olivat tänä talvena kiintyneet toisiinsa.

Lvov oli kotona, ja Levin astui sisään ilmoittamatta tulostaan. Lvov istui nojatuolissaan väljä kotitakki yllään ja säämiskäkengät jalassa. Hän luki sinertävät lasit silmillä pulpetilla olevaa kirjaa ja piteli kaunismuotoisessa kädessään varovasti koholla puoleksi poltettua sikaria.

Hänen kauniille, hienostuneille ja nuorekkaille kasvoilleen, joille hopeanhohtoiset, kiharat hiukset antoivat erikoisen leiman, nousi iloinen hymy, kun hän näki Levinin.

-- Kuinka hauskaa! Minä aioin juuri lähettää noutamaan teitä. No kuinka Kitty voi? Istukaa tänne, tässä on mukavampi... hän nousi ja työnsi keinutuolin Levinille. -- Oletteko lukenut viimeistä kiertokirjettä Journal de St. Petersbourg'ista? Minusta se on mainio, hän sanoi hiukan ranskalaisesti korostaen.

Levin kertoi, mitä oli kuullut Pietarissa arveltavan asioista, ja puheltuaan hetkisen politiikasta kertoi tutustumisestaan Metroviin ja käynnistään tieteellisessä kokouksessa.

-- Minä kadehdin teitä, kun teillä on vapaa pääsy tuohon mielenkiintoiseen oppineeseen maailmaan, sanoi Lvov ja puheen alkuun päästyään vaihtoi, kuten tavallisesti, venäjän hänelle mukavampaan ranskaan. -- Tosin ei minulla olisi aikaakaan. Sekä virkani että lasten opetus vie kaiken aikani; ja sitä paitsi sivistykseni, en häpeä sitä tunnustaa, on siihen aivan riittämätön.

-- En usko, sanoi Levin hymyillen. Häntä liikutti Lvovin alhainen käsitys omasta itsestään, sillä se oli täysin vilpitön eikä minkään teennäisen vaatimattomuuden synnyttämä.

-- Voi, kuinkas muuten! Minä tunnen nyt, kuinka puutteellinen sivistykseni on. Lasteni kasvatusta varten minun täytyy verestää tietojani paljon ja suorastaan opetella yhtä ja toista. Sillä pelkät opettajat eivät riitä, täytyy olla silmälläpitäjä, niin kuin teidän taloudessanne täytyy olla työmiehiä ja pehtori. Olen juuri katsellut tuota, hän osoitti pulpetilla olevaa Buslajevin kielioppia, -- vaativat sitä Mishalta, ja se on niin vaikeaa... No, selittäkäähän minulle esimerkiksi tämä kohta. Tässä sanotaan näin...

Levin koetti selittää, että sitä ei voinut ymmärtää, että se täytyi vain oppia sinänsä; mutta Lvov ei ollut samaa mieltä.

-- Niin, te vain nauratte!

-- Päinvastoin, te ette usko kuinka minä aina teillä ollessani saan oppia... juuri tulevien lasteni kasvatusta varten.

-- Vähän kai te sitä minulta saatte, sanoi Lvov.

-- Tiedän vain, etten ole nähnyt paremmin kasvatettuja lapsia kuin teidän, enkä parempia osaa toivoakaan.

Lvov koetti olla ilmaisematta iloaan, mutta hänen kasvoilleen levisi kirkas hymy.

-- Kun vain tulisivat paremmiksi kuin minä. Muuta en toivo. Te ette tiedä, aloitti hän, -- miten paljon työtä on pojissa, joiden koulutus on jäänyt aivan retuperälle ulkomailla asuessamme.

-- Niin lahjakkaat pojat pitävät kyllä puolensa. Pääasia on siveellinen kasvatus. Ja sitä minä aina opin katsellessani teidän lapsianne.

-- Niin, se siveellinen kasvatus. Te ette voi käsittää, kuinka vaikeaa se on. Juuri kun on saanut yhden puolen voitetuksi, tulee toisia eteen, ja taas uusi taistelu. Jollei saisi tukea uskonnosta, -- emmekö kerran puhuneetkin siitä? -- niin ei parhainkaan isä omin voimin, ilman sitä apua, voisi kasvattaa lapsiaan.

Tämä keskustelu, jonka aihe kiinnosti Leviniä, keskeytyi kun talon kaunis rouva Natalja Aleksandrovna tuli huoneeseen kaupungillelähtökunnossa.

-- Minä en tiennytkään, että te olitte täällä, hän sanoi nähtävästi vähääkään pahoittelematta sitä, että oli katkaissut tuon monesti kuulemansa keskustelun. -- No, kuinka on Kittyn laita? Minä tulen tänään teille päivälliselle. Kuules, Arseni, kääntyi hän miehensä puoleen, -- sinä kai otat vaunut...

Niin puolisot alkoivat pohtia päivän ohjelmaa. Koska herran täytyi virkansa puolesta mennä jotain henkilöä vastaan ja rouva aikoi konserttiin ja Balkanin-komitean julkiseen kokoukseen, oli paljon päätettävää ja harkittavaa. Levin sai omaisena ottaa osaa puolisoiden suunnitelmiin. Päätettiin, että Levin lähtee Natalien kanssa konserttiin ja kokoukseen ja sieltä lähetetään vaunut Arsenia hakemaan, ja hän saattaa sitten vaimonsa Kittyn luo; mutta jollei Arseni ehtisi siihen mennessä selvitä asioistaan, hän lähettäisi vaunut takaisin ja Levin lähtisi Natalien kanssa.

-- Tämä ystävä pilaa minut, sanoi Lvov vaimolleen, -- uskottelemalla minulle, että meidän lapsemme ovat niin hyviä, kun minä tiedän, että heissä on niin paljon pahaa.

-- Arseni liioittelee, olen sen aina sanonut, sanoi Natalie. -- Jos hakee täydellistä, ei milloinkaan tule tyytyväiseksi. On totta, kun isä sanoo, että meitä kasvatettaessa mentiin yhteen äärimmäisyyteen -- meitä pidettiin ullakkokerroksessa, ja vanhemmat asuivat yksin pääkerroksessa; nyt on päinvastoin; vanhemmat ullakolle ja lapset pääkerrokseen. Vanhemmat eivät saisi itse elääkään, kaikki vain lapsille.

-- Mutta jos niin onkin parempi? sanoi Lvov hymyillen kaunista hymyään ja koskettaen vaimonsa kättä. -- Se joka ei tunne sinua, luulee, ettet ole äiti, vaan äitipuoli.

-- Ei, äärimmäisyys ei ole missään hyväksi, sanoi Natalia tyynesti asettaen miehensä paperiveitsen määrätylle paikalleen pöydälle.