Part 68

Nevedovski sai eniten ääniä, niin kuin oli suunniteltukin, ja hänestä tuli lääninmarsalkka. Monet olivat iloisia, monet tyytyväisiä ja onnellisia, toiset olivat riemuissaan, toiset tyytymättömiä ja onnettomia. Lääninmarsalkka oli epätoivoissaan eikä voinut salata sitä. Kun Nevedovski lähti salista, väkijoukko ympäröi hänet ja seurasi häntä riemusaatossa, niin kuin se oli avajaispäivänä saatellut kuvernööriä ja niin kuin se oli saattanut Snetkovia, kun hänet oli valittu.

XXXI

Vastavalittu lääninmarsalkka ja monet voitostaan riemuitsevan uuden puolueen jäsenistä oli sinä päivänä kutsuttu Vronskin järjestämille juhlapäivällisille.

Vronski oli tullut vaalipäiville monestakin syystä. Hän oli ollut ikävystynyt maalla ja hän oli tahtonut osoittaa Annalle, että hänellä täytyi olla oikeus käyttää vapauttaan. Sitä paitsi hän oli katsonut velvollisuudekseen vaaleissa kannattaa Svijazhskia, joka oli puhunut zemstvon kokouksissa niin paljon hänen hyväkseen. Tärkein syy hänen osanottoonsa oli kuitenkin se, että hän tahtoi tarkasti täyttää ne velvollisuudet, joita katsoi maanomistaja-aatelistolla olevan.

Mutta hän ei ollut voinut aavistaakaan, että vaaliasiat voisivat innostaa häntä siinä määrin ja että hän pystyisi hoitamaan niitä niin hyvin. Hän oli aivan uusi tulokas tässä aateliston piirissä, mutta saavutti ilmeistä menestystä eikä erehtynyt, kun arveli jo saaneensa vaikutusvaltaa sen keskuudessa. Siihen vaikuttivat monet tekijät: hänen rikkautensa ja ylhäisyytensä; komea kaupunkiasuntonsa, jonka hän oli saanut käyttöönsä vanhalta tuttavaltaan Sirkovilta, joka oli rahamies ja Kashinin kukoistavan pankin perustaja; oivallinen kokki, jonka hän oli tuonut maatilaltaan; ystävyys kuvernöörin kanssa, joka oli aikoinaan ollut hänen toverinsa ja jopa suojattinsakin; ja ennen kaikkea hänen suora, kaikkia kohtaan tasaveroinen käytöksensä, joka sai aateliston valtaosan pian muuttamaan mielensä hänen luullusta ylpeydestään. Vronski tunsi itse, että ellei otettu lukuun tuota Kitty Shtshertbatskajan kanssa naimisissa olevaa mieletöntä herraa, joka à propos de bottes[72] oli raivokkaan vihaisena ladellut hänelle aivan tarkoituksettomia tyhmyyksiä, hän oli saanut puolelleen jokaisen aatelismiehen, johon hän oli tutustunut. Hän näki selvästi ja toisetkin myönsivät sen, että Nevedovskin vaalimenestys oli suureksi osaksi hänen ansiotaan. Juhliessaan nyt päivällispöydässään Nevedovskin valintaa Vronski tunsi suloista voitonriemua valitun puolesta. Vaalit olivat niin kovasti Vronskin mieleen, että hän päätti itsekseen, että jos hän olisi naimisissa kolmen vuoden päästä, jolloin taas tulisi uudet vaalit, hän suostuisi itsekin ehdokkaaksi, -- samoin kuin hänen usein teki mieli ratsastaa itse oman ratsurengin voitettua kilpailut.

Mutta nyt juhlittiin ratsurengin voittoa. Vronski istui pöydän päässä. Hänen oikealla puolellaan istui läänin nuori kuvernööri, seuruekenraali. Kaikki vieraat kohtelivat vaalipäivät juhlallisesti avannutta kuvernööriä kuten ainakin läänin isäntää, ja Vronski huomasi orjamaista kunnioitusta häntä kohtaan; Vronskille hän sen sijaan oli pelkkä Katka Maslov -- kuten häntä paashikoulussa oli nimitetty --, joka ujosteli hänen edessään ja jota Vronski koetti mettre à son aise[73]. Vasemmalla istui Nevedovski nuorekkaine, järkkymättömine ja myrkyllisine kasvoineen. Häntä Vronski kohteli arvokkaasti ja kunnioittavasti.

Svijazhski kesti iloisesti tappionsa. Eikä se ollutkaan hänelle tappio, kuten hän itse sanoi, malja kädessä Nevedovskin puoleen kääntyen: tätä parempaa edustajaa se uusi suunta, jota aateliston tuli seurata, ei olisi voinut löytää. Ja siksi kaikki rehelliset voimat, kuten hän sanoi, olivat tämänpäiväisen voiton puolella ja riemuitsivat siitä.

Stepan Arkadjevitsh oli myös hyvillään, kun oli saanut viettää aikaansa miellyttävästi ja kun kaikki olivat tyytyväisiä. Erinomaisen hienon aterian aikana muisteltiin vaaleissa sattuneita kohtauksia. Svijazhski esitti koomisesti marsalkan kyynelehtivää puhetta ja huomautti Nevedovskille, että hänen ylhäisyytensä joutuu valitsemaan hiukan konstikkaamman rahastojen-tilitystavan kuin pelkät kyyneleet. Toinen leikkisä aatelismies kertoi, että lääninmarsalkan juhliin oli tilattu sukkajalkaisia lakeijoita ja että ne oli nyt lähetettävä takaisin, jollei uusi lääninmarsalkka järjestäisi juhlia, joissa sukkajalkaisia tarvittiin.

Aterian kestäessä Nevedovskia puhuteltiin kaiken aikaa sanoilla "meidän lääninmarsalkkamme" ja "teidän ylhäisyytenne". Noita nimityksiä käytettiin yhtä mielellään kuin nuorta aviovaimoa puhutellaan miehen sukunimellä. Nevedovski koetti näyttää siltä kuin hän olisi ollut täysin välinpitämätön kunniavirastaan, jopa halveksinutkin sitä, mutta näkyi selvästi, että hän oli onnellinen ja piteli itseään aisoissa ollakseen ilmaisematta riemuaan. Se ei olisi sopinut tyyliin siinä uudessa, vapaamielisessä piirissä, johon kaikki kuuluivat.

Päivällisiltä lähetettiin useita sähkösanomia henkilöille, jotka seurasivat kiinnostuneina vaalien sujumista. Ja Stepan Arkadjevitsh joka oli jo kovin iloisella tuulella, lähetti Darja Aleksandrovnalle näin kuuluvan sähkösanoman: "Nevedovski valittu kahdenkymmenen äänen enemmistöllä. Onnittelen. Kerro muillekin." Stepan Arkadjevitsh luki sen ääneen ja sanoi: "Täytyy heitä ilahduttaa." Mutta kun Darja Aleksandrovna sai sähkösanoman, hän vain huokasi sen ruplan takia, joka siihenkin oli mennyt, ja arvasi miehensä taas olleen juhlapäivällisillä. Hän tiesi, että Stivalla oli päivällisten lopussa taipumus "faire jouer le télégraphe".[74]

Kaikki oli hienostunutta, korutonta ja iloista, niin itse päivällinen ulkomaisine viineineen kuin pöytäseurustelukin. Svijazhski oli valinnut pöydässä istuvan kaksikymmenhenkisen seurueen uuden vapaamieliseen puolueen piiristä, sen älykkäimmistä ja parhaimmista aineksista. Juotiin maljoja, puoleksi leikillisiäkin, uuden lääninmarsalkan, kuvernöörin, pankinjohtajan ja "vieraanvaraisen isännän" menestykseksi.

Vronski oli tyytyväinen. Hän ei ollut mitenkään voinut odottaa tapaavansa täällä maaseudulla niin miellyttävää seuraa.

Päivällisten päättyessä seurasi vieläkin hauskempaa. Kuvernööri pyysi Vronskia tulemaan konserttiin, jonka hänen vaimonsa järjesti veljeskansan hyväksi; hän sanoi vaimonsa haluavan tutustua Vronskiin.

-- Lopussa on tanssiaiset ja sinä saat nähdä meidän parhaan kaunottaremme. Hän on tosiaan jotain.

-- Not in my line[75], vastasi Vronski, joka piti tuosta sanontatavasta, mutta hymyili ja lupasi tulla.

Istuttiin vielä pöydässä ja poltettiin sikareja ja savukkeita, kun Vronskin kamaripalvelija toi herralleen tarjottimella kirjeen.

-- Pikalähetti Vozdvizhenskojesta, sanoi kamaripalvelija merkitsevä ilme kasvoillaan.

-- Hän on tavattomasti syyttäjän apulaisen Sventitskin näköinen, sanoi eräs vieras ranskaksi silmäillen kamaripalvelijaa, kun Vronski kulmat kurtussa luki kirjettä.

Kirje oli Annalta. Vronski tiesi sen sisällön jo ennen kuin oli lukenutkaan. Hän oli luullut kokouksen kestävän vain viisi päivää ja luvannut tulla kotiin perjantaina. Nyt oli lauantai, ja hän tiesi, että kirje sisältäisi nuhteita siitä, ettei hän ollut palannut aikanaan. Kirje, jonka hän oli eilen lähettänyt, ei luultavasti ollut vielä saapunut perille.

Sisällys oli sellainen kuin hän oli odottanutkin, mutta muoto oli odottamaton ja vaikutti hyvin ikävästi. "Ani on hyvin kipeä, lääkäri sanoo, että voi tulla tulehdus. Olen yksinäni aivan neuvoton. Ruhtinatar Varvara on enemmän haitaksi kuin avuksi. Odotin sinua toissapäivänä ja eilen ja lähetän nyt tiedustelemaan, missä olet ja mikä sinun on. Aioin tulla itse, mutta arvelin sinun pahastuvan. Anna jokin vastaus, että tiedän mitä tehdä."

Lapsi sairaana ja aikoi itse tulla tänne... Lapsi sairaana ja tuo vihamielinen sävy...

Vaalipäivien viaton ilo ja tuo synkkä, raskas rakkaus, johon hänen täytyi palata, tuntuivat Vronskista viiltävän vastakkaisilta. Mutta täytyi lähteä, ja hän matkusti ensimmäisessä yöjunassa.

XXXII

Pohtiessaan asemaansa Anna oli ymmärtänyt, että ne riidat, jotka hänen ja Vronskin kesken toistuivat aina kun Vronskin oli jonnekin lähdettävä, voisivat ajan pitkään vain kylmentää Vronskia häntä kohtaan, ja siksi hän oli Vronskin lähtiessä vaalipäiville päättänyt tyynesti kestää eron katkeruuden, maksoi mitä maksoi. Mutta Vronski oli silmäillyt häntä niin kylmästi ja ankarasti tullessaan ilmoittamaan lähdöstään, että se oli loukannut häntä, ja jo ennen Vronskin lähtöä oli Annan mielenrauha särkynyt.

Haudottuaan yksin jäätyään katsetta, jolla Vronski oli puolustanut vapautensa oikeuksia, Anna oli jälleen kerran tiedostanut alentavan asemansa. "Hänellä on oikeus lähteä milloin ja minne hän haluaa ja vaikka kokonaan jättää minut. Hänellä on kaikki oikeudet, minulla ei mitään. Hänhän tietää sen, ja siksi hänen ei olisi pitänyt tehdä niin. Mutta mitä hän sitten teki?... Hän katsoi minuun niin kylmästi ja ankarasti. Se ei tietenkään ollut selvää ja kouriintuntuvaa, mutta ennen hänellä ei ollut sellaista katsetta ja se merkitsee paljon", mietti Anna. "Se katse osoittaa, että kylmeneminen alkaa."

Vaikka hän nyt olikin varma siitä, että kylmeneminen oli alkamassa, hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään eikä millään tavoin muuttaa suhdettaan häneen. Nyt niin kuin tähänkin asti hän pystyi pitämään Vronskin luonaan ainoastaan rakkaudellaan ja viehätysvoimallaan, ei millään muulla. Niin kuin tähänkin asti hän saattoi vain päivänsä askareissa viettämällä ja öisin morfiinia ottamalla tukahduttaa kauheat ajatukset siitä, mitä seuraisi, kun Vronski ei enää rakastaisi häntä. Oli tosin vielä yksi keino: olla pidättelemättä häntä, mutta päästä niin lähelle häntä ja siihen asemaan, ettei mies jättäisi häntä. Sen aseman turvaisi vain avioero ja oikea avioliitto. Hän alkoi toivoa sitä ja päätti antaa siihen suostumuksensa heti kun Vronski tai Stiva ottaisi asian puheeksi.

Sellaisissa ajatuksissa Anna oli viettänyt ne viisi päivää, jotka Vronskin oli määrä viipyä vaalipäivillä.

Kävelyt, juttelu ruhtinatar Varvaran kanssa, sairaalassa käynnit ja ennen kaikkea lukeminen, kirjan ahmiminen toisensa jälkeen, oli täyttänyt hänen aikansa. Mutta kuudentena päivänä, kun kuski oli palannut asemalta ilman Vronskia, hän ei voinut enää millään tukahduttaa rauhattomia ajatuksiaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä oli sattunut sairastumaan. Anna ryhtyi hoitamaan lasta, mutta sekään ei tyynnyttänyt häntä, semminkin kun sairaus oli vaaratonta. Hän ei voinut rakastaa tätä tytärtään, vaikka olisi kuinka koettanut, eikä hän voinut teeskennellä rakkautta. Sen päivän iltana Annan valtasi sellainen pelko Vronskin menettämisestä, että hän miltei jo päätti lähteä kaupunkiin, mutta mietittyään asiaa tarkoin kirjoitti vain sen ristiriitaisen kirjeen, jonka Vronski sai, ja lukematta sitä edes läpi lähetti sen pikalähetin mukana kaupunkiin. Seuraavana aamuna hän sai Vronskin kirjeen ja katui omaa kirjettään. Hän odotti kauhuissaan sen ankaran katseen toistumista, jonka Vronski oli luonut häneen lähtiessään ja jonka hän pelkäsi näkevänsä uudelleen, kun Vronski saisi tietää, ettei tyttö ollutkaan sen vakavammin sairaana. Mutta hän oli kuitenkin hyvillään siitä, että oli kirjoittanut. Vaikka Anna aavistelikin olevansa Vronskille rasitukseksi ja vaikka hän tiesi, että Vronskin oli sääli jättää vapauttaan palatakseen hänen luokseen, hän silti iloitsi tämän tulosta. Olkoon, että Vronski oli väsynyt häneen, -- tämä olisi kuitenkin hänen luonaan, hän saisi aina nähdä tämän, tuntea jokaisen tämän liikkeen.

Hän istui vierashuoneessa lampun ääressä, luki Taine'in uutta teosta, kuunteli tuulen temmellystä pihalla ja odotti joka hetki vaunujen saapumista. Hän luuli monesti kuulleensa rattaitten tärinää, mutta erehtyi. Lopulta kuului selvästi rattaanpyörien kolke, pian kuski huusi ja sora rahisi katetun pääsisäänkäynnin edessä. Ruhtinatar Varvarakin, joka oli istunut korttiensa ääressä, kuuli sen, ja Anna nousi punastuneena tuoliltaan, mutta sen sijaan, että olisi mennyt alas, kuten oli tehnyt jo kahdesti, hän pysähtyi paikoilleen. Hänet valtasi äkkiä häpeä petoksensa vuoksi ja pelko siitä, miten Vronski ottaisi hänet vastaan. Loukkauksen tunne oli jo hävinnyt; hän pelkäsi vain tämän tyytymätöntä ilmettä. Hän muisti, että tyttö oli jo toista päivää ollut aivan terve. Häntä harmitti, että tytön pitikin parantua juuri silloin, kun kirje lähetettiin. Sitten hän muisti, että hänen rakastettunsa oli nyt saapunut, että tämä oli taas läsnä kokonaan, käsineen ja silmineen. Hän kuuli Vronskin äänen. Ja unohtaen kaikki hän juoksi riemuissaan tätä vastaan.

-- No miten Ani voi? kysyi Vronski arasti katsoen portaita alas kiiruhtavaan Annaan.

Hän istui tuolilla, ja lakeija kiskoi lämmennyttä saapasta hänen jalastaan.

-- Hän voi jo paremmin.

-- Entä sinä? kysyi Vronski nousten tuolilta ja ravistaen itseään.

Anna otti häntä kädestä molemmin käsin ja veti sen vyötäisilleen, irrottamatta hänestä katsettaan.

-- No sehän on hyvä, sanoi Vronski silmäillen kylmästi Annaa, tämän kampausta ja vaatteita, jotka hän tiesi Annan panneen ylleen häntä varten.

Kaikki se miellytti häntä, mutta oli miellyttänyt jo niin monesti ennenkin. Hänen kasvoilleen pysähtyi se ankaran kivinen ilme, jota Anna niin pelkäsi.

-- Sehän on hyvä. Kuinkas sinä itse voit? sanoi Vronski, pyyhki nenäliinallaan märän partansa ja suuteli Annan kättä.

"Yhdentekevää", ajatteli Anna, "kunhan hän vain on luonani, niin hän ei voi, hän ei saa olla rakastamatta minua."

Ilta kului onnellisesti ja iloisesti ruhtinatar Varvaran seurassa, joka kanteli Vronskille, että Anna oli hänen poissa ollessaan ottanut morfiinia.

-- Mitä minä sille voin? En saanut unta... Ajatukset häiritsivät. Hänen kotona ollessaan en ota sitä koskaan. En juuri koskaan.

Vronski kertoi vaalipäivistä, ja Anna osasi kysymyksillään johdattaa hänet siihen, mikä häntä eniten ilahdutti eli hänen omaan menestykseensä. Anna puolestaan kertoi kaikki kotiasiat, jotka saattoivat kiinnostaa häntä. Kaikki uutiset olivat hyviä.

Mutta myöhään illalla, kun he olivat jääneet kahden, Anna, joka tunsi taas täydellisesti valloittaneensa hänet, tahtoi pyyhkiä pois kirjeestä johtuneen silmäyksen raskaan vaikutelman ja sanoi:

-- Tunnusta pois, että sinua harmitti, kun kirjeeni tuli, ja että sinä et uskonut minua.

Tuskin Anna oli ehtinyt sen sanoa, kun hän jo ymmärsi, että niin rakkautta täynnä kuin Vronski häntä kohtaan olikin, tämä ei antanut kirjettä hänelle anteeksi.

-- Niin, sanoi Vronski. -- Kirje oli niin omituinen; toisessa kohtaa Ani oli sairas, toisessa sinä taas aioit tulla kaupunkiin.

-- Se on kaikki totta.

-- Enhän minä sitä ole epäillytkään.

-- Oletpas. Minä näen, että sinä olet tyytymätön.

-- En hetkeäkään. Minä olen vain pahoillani siitä, että sinä ikään kuin et tahdo myöntää, että on velvollisuuksia...

-- Velvollisuuksia mennä konserttiin...

-- Ei ruveta puhumaan siitä, sanoi Vronski.

-- Miksi siitä ei voi puhua? sanoi Anna.

-- Minä vain tahdoin sanoa, että voi ilmetä välttämättömiä asioita. Minun täytyy esimerkiksi pian lähteä Moskovaan talomme asioissa... Voi, Anna, miksi sinä olet niin ärtyisä! Tiedäthän sinä, etten minä voi elää ilman sinua.

-- Jos niin on, sanoi Anna äkkiä muuttuneella äänellä, -- niin varmaan tämä elämä rasittaa sinua... Niin, sinä tulet vain päiväksi, ja lähdet taas, kuten tehdään...

-- Anna, tuo on julmaa. Olen valmis antamaan koko elämäni... Mutta Anna ei kuunnellut häntä.

-- Jos sinä lähdet Moskovaan, minäkin lähden. Minä en jää tänne. Meidän täytyy joko erota tai elää yhdessä.

-- Tiedäthän sinä, että se on ainoa toivoni. Mutta sitä varten...

-- Täytyy ottaa avioero? Minä kirjoitan hänelle. Minä ymmärrän, etten voi elää näin... Mutta minä lähden sinun kanssasi Moskovaan.

-- Aivan kuin tuo olisi jokin uhkaus! Minähän en tahdo mitään muuta niin paljon, kuin että ei tarvitsisi olla erossa sinusta, sanoi Vronski hymyillen.

Mutta hänen silmissään välähti vainotun ja suututetun ihmisen tyly katse, kun hän sanoi nuo hellät sanat.

Anna näki tuon katseen ja arvasi oikein sen merkityksen.

"Jos niin on, se on onnettomuudeksi!" se katse sanoi. Se oli vain hetken vaikutelma, mutta Anna ei enää koskaan unohtanut sitä.

Anna kirjoitti miehelleen pyytäen häneltä avioeroa, ja marraskuun lopussa, erottuaan ruhtinatar Varvarasta, jonka täytyi lähteä Pietariin, hän muutti Vronskin kanssa Moskovaan. Odottaen joka päivä Aleksei Aleksandrovitshin vastausta ja sitä seuraavaa avioeroa he asettuivat nyt puolisoiden tavoin asumaan yhteen.

SEITSEMÄS OSA

I

Levinit olivat asuneet jo kolmatta kuukautta Moskovassa. Se aika, jolloin Kittyn olisi näitä asioita tuntevien ihmisten varmojen laskelmien mukaan pitänyt synnyttää, oli mennyt ohi jo kauan sitten; mutta hän oli yhä raskaana eikä mistään voinut päätellä, että synnytys olisi nyt ollut lähempänä kuin kaksi kuukautta sitten. Lääkäri ja kätilö, kuten myös Dolly ja vanha ruhtinatar ja varsinkin Levin, joka ei voinut ajatella lähestyvää tapahtumaa kauhua tuntematta, alkoivat jo käydä hermostuneiksi ja rauhattomiksi; vain Kitty tunsi olevansa täysin tyyni ja onnellinen.

Hän tunsi nyt selvästi, kuinka hänessä heräsi uusi rakkaus tulevaa -- hänelle jo osaksi todellista -- lastaan kohtaan, ja hän tarkkaili nautinnolla tätä tunnettaan. Lapsi ei enää kokonaan ollut osa häntä, vaan eli jo välillä omaa riippumatonta elämäänsä. Usein se koski häneen, mutta samalla hänen teki mieli nauraa uudesta, oudosta ilosta.

Kaikki, joita hän rakasti, olivat hänen luonaan, ja kaikki olivat niin hyviä ja auttavaisia ja koettivat siinä määrin kaikin tavoin sulostuttaa hänen elämäänsä, ettei hän olisi voinut toivoa mitään parempaa, jollei olisi tiennyt, ettei sellaista voinut kestää kauan. Tämän elämän viehätystä vähensi vain se seikka, ettei hänen miehensä ollut sellainen kuin oli ollut maalla, jollaisena Kitty häntä eniten rakasti.

Maalla Levin oli ollut tyyni, ystävällinen ja vieraanvarainen. Kaupungissa hän sitä vastoin aina näytti rauhattomalta ja varovaiselta, aivan kuin hän olisi pelännyt jonkun loukkaavan häntä tai hänen vaimoaan. Maalla hän nähtävästi tunsi olevansa oikealla paikallaan, ei koskaan hätäillyt eikä koskaan ollut toimeton. Täällä kaupungissa hänellä oli aina kiire, ikään kuin hän olisi pelännyt myöhästyvänsä jostain, eikä hän osannut tehdä täällä mitään. Ja Kittyn oli sääli häntä. Hän tiesi kyllä, ettei Levin muista näyttänyt säälittävältä; päinvastoin. Joskus Kitty katseli häntä isommassa seurassa koettaen kuvitella hänet vieraaksi ihmiseksi, kuten rakastettua joskus katsellaan, jotta päästäisiin selville siitä vaikutelmasta, jonka tämä muissa herättää. Silloin häntä miltei pelotti nähdä, missä määrin Levin oli kaikkea muuta kuin säälittävä: hänen nuhteeton käytöstapansa, hiukan vanhanaikainen, ujo kohteliaisuutensa naisia kohtaan, hänen voimakas vartalonsa, ja, kuten Kittystä näytti, erityisen ilmeikkäät kasvonsa tekivät hänet Kittyn mielestä melkein vaarallisen puoleensavetäväksi. Mutta Kitty näki hänen sisimpäänsä ja ymmärsi, ettei Levin ollut täällä oma itsensä; muuten Kitty ei osannut määritellä miehensä tilaa. Väliin hän sielussaan soimasi Leviniä siitä, ettei tämä osannut elää kaupungissa; väliin hän taas tunsi, että Levinin oli tosiaan vaikea järjestää täällä elämäänsä niin, että olisi voinut olla siihen tyytyväinen.

Mitä hän oikeastaan olisi voinut tehdä? Korttipelistä hän ei pitänyt. Klubissa hän ei käynyt. Kitty tiesi jo, mitä olisi merkinnyt antautuminen Oblonskin tapaisten iloisten herrojen seuraan... se olisi merkinnyt juopottelua ja jonnekin menoa juopottelun jälkeen. Eikä Kitty voinut kauhistumatta ajatella, missä herrat noilla matkoillaan kävivät. Seurapiirielämääkään Kitty ei voinut miehelleen suositella. Hän tiesi, että nuorten naisten liehittely oli sen välttämätön osa, eikä hän toivonut miehensä viehättyvän siitä. Mutta ikävähän hänen oli aina istua kotonakin vaimonsa, anoppinsa ja kälyjensä seurassa. Niin paljon kuin Kitty itse pitikin tuosta aina samanlaisesta "tilulilusta" -- kuten vanha ruhtinas nimitti sisarusten väsymätöntä pakinointia -- hän ymmärsi, että sen täytyi ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi hänen miehelleen. Mitä hän sitten saattoi tehdä? Jatkaa kirjansa kirjoittamista? Levin oli koettanut tehdä niin ja käynyt aluksi kirjastossa työtään varten, mutta -- kuten hän oli Kittylle sanonut -- mitä joutilaampi hän oli, sitä vähemmän hänellä oli aikaa. Ja sitä paitsi Levin valitti, että hän tuli täällä puhuneeksi teoksestaan liian paljon, minkä vuoksi ajatukset sotkeentuivat ja kadottivat entisen mielenkiintonsa.

Tämän kaupunkilaiselämän ainoa etu oli se, että täällä heidän välilleen ei koskaan tullut riitaa. Olivatpa siihen sitten syynä eri olosuhteet tai puolisoiden entistä suurempi varovaisuus ja järkevyys, Moskovassa heille ei syntynyt niitä mustasukkaisuudesta johtuvia riitoja, joita he olivat niin pelänneet kaupunkiin muuttaessaan.

Siinä suhteessa oli sattunut eräs hyvinkin tärkeä tapaus, nimittäin Kittyn ja Vronskin kohtaaminen.

Kittyn kummi, vanha ruhtinatar Marja Borisovna, joka oli aina erityisesti pitänyt Kittystä, oli välttämättä tahtonut tavata entistä kummitytärtään. Kitty, joka ei tilansa takia käynyt juuri missään, lähti isänsä kanssa kunnianarvoisan vanhan tädin luo ja kohtasi siellä Vronskin.

Kun Kitty huomasi, kuka tuo siviilipukuinen mies oli, hänen hengityksensä salpautui, veri tulvahti sydämeen ja hän tunsi hehkuvan punan nousevan kasvoilleen. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin ajan. Vanha ruhtinas, joka oli tahallaan ryhtynyt äänekkäästi keskustelemaan Vronskin kanssa, ei ollut ehtinyt vaihtaa montakaan katsetta, kun Kitty oli jo täysin valmis katsomaan Vronskiin ja tarpeen vaatiessa puhumaan hänen kanssaan samalla tavoin kuin Marja Borisovnankin kanssa ja vieläpä niin, että hänen miehensä, jonka näkymättömän läsnäolon hän sinä hetkenä selvästi tunsi, olisi voinut hyväksyä hänen jokaisen äänenvivahteensa ja hymynsä.

Kitty vaihtoi Vronskin kanssa muutaman sanan, vieläpä hymyilikin hiukan, kun Vronski leikillään nimitti vaalipäiviä "meidän parlamentiksemme". (Hymyllään Kitty tahtoi osoittaa ymmärtäneensä leikin.) Mutta samassa hän jo kääntyikin ruhtinatar Marja Borisovnan puoleen eikä vilkaissut Vronskiin kertaakaan ennen kuin tämä nousi sanomaan hyvästiä; silloin Kitty katsahti häneen, mutta ilmeisesti vain siksi, että on epäkohteliasta olla katsomatta, kun toinen kumartaa.

Kitty oli isälleen kiitollinen siitä, ettei tämä puhunut mitään tuosta odottamattomasta tapaamisesta; mutta isän erityisestä hellyydestä vierailun jälkeisen kävelyn aikana Kitty tunsi, että isä oli tyytyväinen hänen käytökseensä. Ja Kitty oli siihen itsekin tyytyväinen. Hän ei ollut lainkaan uskonut, että jaksaisi niin hyvin pidättää jossain sielunsa pohjalla kaikki entisen rakkautensa muistot ja pysyä täysin välinpitämättömänä ja tyynenä Vronskin tavatessaan.

Paljon pahemmin punastui Levin, kun Kitty sanoi hänelle tavanneensa Vronskin ruhtinatar Marja Borisovnan luona. Kittyn oli hyvin vaikea sanoa sitä, mutta vielä vaikeampi hänen oli kertoa tapaamisen yksityiskohdista, kun Levin ei kysynyt mitään ja katsoi vain häneen kulmat kurtussa.

-- Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sanoi Kitty. -- Ei samassa huoneessa... minä en olisi sinun nähtesi ollut yhtä luonnollinen... Minä punastun nytkin paljon enemmän, paljon, paljon enemmän kuin silloin, jatkoi hän punastuen niin, että kyyneleet tulivat silmiin. -- Mutta ettet nähnyt jostain raosta.

Rehelliset silmät sanoivat Levinille, että Kitty oli tyytyväinen itseensä, ja huolimatta hänen punastuksestaan Levin rauhoittui pian ja alkoi kysellä häneltä yhtä ja toista, mitä Kitty juuri oli toivonutkin. Kun Levin oli saanut kuulla kaiken ja päässyt selville siitä, että Kitty oli punastunut ainoastaan alkuun, mutta ei sitten ollut välittänyt koko miehestä enempää kuin kenestä vastaantulijasta hyvänsä, Levin ilostui ja sanoi olevansa hyvillään tuosta tapaamisesta. Hän lupasi, ettei enää vastedes käyttäytyisi niin tyhmästi kuin vaalipäivillä, vaan koettaisi kohdella Vronskia mahdollisimman ystävällisesti.