Part 67

Mutta Levin ei nyt muistanut sitä ja hänen oli ikävä nähdä noita arvossa pitämiään hyviä ihmisiä noin ilkeän kiihkon vallassa. Vapautuakseen kiusallisesta vaikutelmastaan hän meni ennen keskustelun loppua tyhjään ravintolasaliin, jonka tarjoilupöydän ääressä hääräili muutamia lakeijoita. Nähdessään noiden astioita pyyhkivien ja lautasia ja ryyppylaseja järjestelevien lakeijoiden tyynen eloisat kasvot Levin tunsi odottamatta mielensä kevenevän, aivan kuin olisi päässyt löyhkäävästä huoneesta raittiiseen ilmaan. Hän alkoi kävellä edestakaisin katsellen huvikseen lakeijoita. Hänestä oli hyvin hauskaa seurata, miten muuan harmaantunut, poskipartainen lakeija osoitti halveksuntaansa nuoremmille, häntä kiusoitteleville lakeijoille, ja näytti heille, miten lautasliinat piti taitella. Levin aikoi juuri ruveta juttelemaan lakeijavanhuksen kanssa, kun aatelisen holhouskunnan sihteeri, vanha mies, jonka erityisalana oli tietää läänin kaikkien aatelismiesten ristimä- ja isännimet, kutsui häntä.

-- Konstantin Dmitritsh, olkaa hyvä, hän sanoi, -- veljenne hakee teitä. Äänestetään lakipykälän tulkitsemistavasta.

Levin meni isoon saliin, sai pienen valkean pallon ja astui veljensä jäljessä pöydän luo, jonka ääressä Svijazhski istui kasvoillaan ivallinen ilme, haroen ja nuuskien partaansa. Sergei Ivanovitsh pani kätensä laatikkoon, pisti pallonsa jonnekin ja pysähtyi pöydän ääreen odottamaan Leviniä. Levin tuli perästä, mutta unohti kokonaan mitä oli tehtävä ja kysyi sekaannuksissaan Sergei Ivanovitshilta: "Mihin tämä on pantava?" Hän kysyi hiljaa toivoen, etteivät ympärillä puhelevat henkilöt sitä kuulisi. Mutta puhelu vaikeni ja hänen sopimaton kysymyksensä kuultiin. Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan.

-- Se riippuu kunkin vakaumuksesta, hän sanoi ankarasti. Monien suut menivät hymyyn. Levin punastui, pisti hätäisesti kätensä veran alle ja pani pallon oikealle, koska se oli hänen oikeassa kädessään. Mutta samassa hän muisti, että toinenkin käsi oli pistettävä veran alle, ja pisti sen hätäisesti perästä, mutta myöhään, ja hämmentyi siitä vielä enemmän ja poistui nolostuneena perimmäisten tuolirivien taakse.

-- Satakaksikymmentäkuusi myöntävää! Yhdeksänkymmentäkahdeksan kieltävää! kajahti sihteerin ääni. Sitten kuului naurua: laatikosta löytyi nappi ja kaksi pähkinää. Uusi puolue oli voittanut, kyseenalainen äänioikeus myönnettiin.

Mutta vanha puolue ei katsonut itseään voitetuksi. Levin kuuli, että Snetkovia pyydettiin ehdokkaaksi, ja hän näki suuren joukon aatelismiehiä kokoontuvan lääninmarsalkan ympärille. Astuessaan lähemmäksi Levin kuuli Snetkovin puhuvan. Vastaten ehdokkuuspyyntöön hän puhui aateliston luottamuksesta, rakkaudesta, jota hän ei ollut ansainnut, sillä hänen ainoa ansionsa oli uskollisuus aatelistoa kohtaan, jolle hän oli omistanut kaksitoistavuotisen palveluksensa. "Olen koettanut palvella sitä voimieni mukaan, uskossa ja totuudessa, ja kiitän luottamuksestanne", toisti hän pari kertaa saman lauseen ja pysähtyi äkkiä nyyhkytysten ahdistamana ja poistui salista. Johtuivatpa nuo kyyneleet hänelle tapahtuvan vääryyden tunnosta, rakkaudesta aatelistoa kohtaan tai hänen asemansa hankaluudesta, kun hän tunsi olevansa vihollisten ympäröimä, liikutus tarttui, suuri osa aatelistoa heltyi ja Levininkin mielessä värähti hellyys Snetkovia kohtaan.

Lääninmarsalkka sattui ovessa tönäisemään Leviniä.

-- Anteeksi, suokaa anteeksi, hän sanoi kuin vieraalle. Huomatessaan, että se oli Levin, hän hymyili arasti, kuin aikoen sanoa jotain, mutta ei kyennyt sanomaan mitään liikutukseltaan. Ritarimerkit rinnassa ja valkeat kultakaluunaiset housut jalassa hän kiirehti pois väkijoukon keskeltä, muistuttaen ilmeeltään ja koko juhlapukuiselta hahmoltaan saarrettua petoa, joka näkee asioidensa olevan huonosti. Tuo ilme liikutti Leviniä erityisesti, sillä hän oli vasta eilen käynyt lääninmarsalkan luona holhousasian vuoksi ja nähnyt hänet silloin hyvän perheellisen miehen täydessä kunnianhohteessa. Hänen iso, vanhanaikaisesti sisustettu kotinsa, keikailemattomat, hieman epäsiistit, mutta kohteliaat vanhat lakeijat, jotka nähtävästi orjuuden ajoista saakka olivat palvelleet samaa isäntää, lihava, hyväluontoinen, pitsimyssyä ja turkkilaista hartialiinaa käyttävä rouva, joka niin hellästi hyväili pientä tyttärentytärtään, talon uljas poika, kuudesluokkalainen, joka tullessaan kotiin kymnaasista suuteli tervehdykseksi isän suurta kättä, isännän herttaiset, vilpittömät puheet ja eleet -- kaikki se oli eilen herättänyt Levinissä ehdotonta kunnioitusta ja myötätuntoa. Tuo vanhus liikutti ja säälitti nyt Leviniä, ja hänen teki mieli sanoa tälle jotain ystävällistä.

-- Te kai tulette siis vastedeskin olemaan meidän esimiehenämme, hän sanoi.

-- Tuskin, sanoi marsalkka vilkaisten arasti taakseen. -- Minä olen jo vanha ja väsynyt. On ansiokkaampia ja nuorempia, palvelkoot he nyt.

Ja marsalkka poistui sivuovesta.

Seurasi mitä juhlallisin hetki. Oli heti ryhdyttävä vaaleihin. Kummankin puolueen johtajat laskivat joukkojaan.

Väittelyt Flerovista olivat hankkineet uudelle puolueelle Flerovin äänen, ja sitä paitsi oli voitettu aikaa. Näin ollen paikalle voitiin tuoda kolme aatelismiestä, joilta vanha puolue oli vehkeilyllään koettanut riistää mahdollisuuden ottaa osaa vaaleihin. Kaksi herraa, jotka olivat persoja viinille, oli nimittäin vastapuolueen toimesta juotettu humalaan, ja kolmannelta oli viety juhlapuku.

Saatuaan tietää tämän uusi puolue oli keskustelun aikana ehtinyt lähettää erään tilanomistajan noutamaan ajurilla viimeksi mainitulle aatelismiehelle juhlapuvun ja tuomaan toisen humalaan juotetuista aatelisklubille.

-- Toisen toin, heitin vettä niskaan, sanoi hakija tullen Svijazhskin luo. -- Ei hätää, kyllä hänestä äänestäjä tulee.

-- Eihän vain kaadu? sanoi Svijazhski heiluttaen päätään.

-- Ei, seisoo kuin nuori urho. Kun eivät täällä vain juottaisi... Minä sanoin ravintoloitsijalle, ettei saa antaa missään nimessä.

XXIX

Kapea ravintolasali oli täynnä aatelistoa. Jännitys oli yhä kasvamassa, ja kaikki näyttivät rauhattomilta. Varsinkin johtajat, jotka tunsivat kaikki asiainhaarat, olivat jännittyneitä. He olivat alkavan taistelun järjestäjiä. Muut olivat kuin sotamiehet taistelun edellä, valmiina taisteluun, mutta hakivat pientä virkistystä ennen sen alkamista. Toiset söivät voileipiä tarjoilupöydän luona, toiset kävelivät edestakaisin soikeassa huoneessa poltellen savukkeita ja tarinoiden vanhojen ystäviensä kanssa, joita eivät olleet pitkään aikaan tavanneet.

Levinin ei tehnyt mieli syödä, eikä hän ollut tupakkamies. Hänen ei myöskään tehnyt mieli mennä Sergei Ivanovitshin, Stepan Arkadjevitshin ja Svijazhskin joukkoon, koska heidän parissaan seisoi tallimestarin virkapuvussa oleva Vronski vilkkaasti jutellen. Jo eilen Levin oli nähnyt hänet vaalipäivillä ja koettanut olla tapaamatta häntä. Levin istuutui ikkunan luo, katseli eri ryhmiä ja kuunteli mitä ympärillä puhuttiin. Häntä painoi alakuloisuus varsinkin sen vuoksi, että hän huomasi kaikkien olevan vilkkaita, huolestuneita ja toimeliaita, ja vain hän yksin lähistölle istuutuneen meriupseeripuvussa olevan vanhan, hampaattoman ukon kanssa oli toimeton ja innoton.

-- Se on sellainen vekkuli! Vaikka minä sille puhuin, niin mitä vielä! Ei niihin ole luottamista, puhui innostuneesti lyhyenläntä kumaraharteinen tilanomistaja, jonka voideltu tukka ulottui aatelispuvun kirjaillulle kaulukselle saakka ja jonka uudet, nähtävästi vaalipäiviksi tehdyt saappaat kopisivat kuuluvasti. Hän loi Leviniin tyytymättömän silmäyksen ja kääntyi jyrkästi ympäri.

-- Huonoa peliä pelaavat, sanoi hänen pienikasvuinen, ohutääninen toverinsa.

Heidän jälkeensä Leviniä kohti kiiruhti kokonainen joukko tilanomistajia, lihava kenraali keskellään. He näyttivät etsivän paikkaa, missä olisivat saaneet keskustella toisten kuulematta heidän puheitaan.

-- Kuinka hän uskaltaa sanoa, että minä olen käskenyt varastamaan häneltä housut. On kai itse juonut ne. Vähät minä hänen ruhtinaallisuudestaan! On sikamaista mennä puhumaan sillä tavoin!

-- Mutta ne nojaavat lakipykälään, puheltiin toisessa ryhmässä, -- vaimon täytyy olla aateliston kirjoissa.

-- Hittoa minä lakipykälistä! Minä puhun niin kuin sydän käskee. Sitä vartenhan tässä jalosukuista aatelistoa ollaan, että olisi luottamusta.

-- Saanko tarjota teidän ylhäisyydellenne hiukan finechampagne'ia?

Toinen joukko seurasi erästä äänekkäästi huutelevaa aatelismiestä; se oli toinen humalaan juotetuista.

-- Minä olen aina neuvonut Marja Semjonovnaa antamaan tilansa vuokralle, sillä näin se on hänelle vain vahingoksi, puhui vanhan pääesikunnan aikaisessa everstinpuvussa oleva harmaaviiksinen tilanomistaja miellyttävällä äänellä. Se oli sama mies, jonka Levin oli tavannut Svijazhskin luona. Levin tunsi hänet heti. Tilanomistajakin kiinnitti katseensa Leviniin ja he tervehtivät.

-- Hauska tavata. Kyllä, kyllä. Muistan hyvinkin. Viime vuonna Nikolai Ivanovitshin luona tutustuttiin.

-- No kuinka teidän maanviljelyksenne luistaa? kysyi Levin.

-- Tuottaa tappiota niin kuin ennenkin, vastasi tilanomistaja nöyrästi hymyillen, kasvoillaan tyyni vakaumuksen ilme, ikään kuin asiat olisivat sujuneet niin kuin pitikin, ja asettui Levinin viereen. -- Kuinka te olette osunut meidän lääniimme? kysyi hän. -- Tulitte kai ottamaan osaa coup d'état'han[70]? hän sanoi ääntäen ranskalaiset sanat varmasti, mutta huonosti. -- Koko Venäjä on koolla: kamariherroja, miltei ministerejäkin. Hän osoitti erään kenraalin seurassa valkeissa housuissa ja kamariherranpuvussaan astelevan Stepan Arkadjevitshin komeaa hahmoa.

-- Minun täytyy tunnustaa, että en oikein ymmärrä aateliston vaalipäivien merkitystä, sanoi Levin.

Tilanomistaja katsahti häneen.

-- Mitä ymmärtämistä siinä on? Ei niillä ole mitään merkitystä. Vanhentunut laitos, joka liikkuu enää vain inertian voimasta. Katsokaapa noita pukuja -- nekin ilmaisevat, että tämä on rauhantuomarien ja kaikenlaisten virka- ja toimikuntien jäsenten eikä aateliston kokous.

-- Miksi tekin sitten käytte niissä? kysyi Levin.

-- Vanhasta tottumuksesta. Ja ystävyyssuhteiden ylläpitämiseksi. Se on tavallaan siveellinen velvollisuus sekin. Onhan siinä totta puhuen muutamia etunäkökohtiakin. Täytyy äänestää lankomiestä vakinaiseksi jäseneksi; köyhää väkeä, tarvitsevat tuloja. Mutta mitäs ne nuo herrat täällä tekevät? hän sanoi osoittaen sitä myrkyllistä herrasmiestä, joka oli puhunut kokouksessa.

-- Se on uutta aatelispolvea.

-- Uuttapa hyvinkin. Mutta ei aatelia. Ne ovat maanomistajia, ja me olemme tilallisia. Moiset aateliset tuottavat vain vahinkoa itselleen.

-- Mutta tehän sanoitte itse, että tämä on vanhentunut laitos.

-- Vanhentunutpa tietenkin, mutta kunnioittavamman kohtelun se silti ansaitsisi. Esimerkiksi tuo Snetkov... Olimmepa me hyviä tai huonoja, me olemme kasvaneet tuhat vuotta. Jos esimerkiksi talon eteen on raivattava puutarha ja siinä sattuu kasvamaan satavuotinen puu... Olkoon, että se on rosoinen ja vanha, mutta vanhusta ei pidä kaataa kukkapengermän vuoksi, vaan pitää järjestää kukkapenkereet niin, että voi käyttää hyväkseen puutakin. Sellaista ei vuodessa saa nousemaan, hän sanoi varovasti ja vaihtoi samassa keskustelunaihetta. -- No kuinkas teidän maatilallanne asiat luistavat?

-- Huononlaisesta Ehkä noin viisi prosenttia tuottaa.

-- Niin, mutta te ette ota itseänne lukuun. Maksaa kai teidänkin työnne jotain. Tiedän omasta kokemuksestani. Siihen aikaan kun olin virassa enkä hoitanut maatilaani, sain palkkaa kolmetuhatta ruplaa. Nyt minä teen työtä paljon enemmän kuin virassani ja saan, kuten tekin, viisi prosenttia ja senkin nipin napin. Ja omat vaivani jäävät palkitsematta.

-- Miksi te sitten teette sitä, jos se on vain tappioksi?

-- Teen kuitenkin. Mitäs tässä muuta? Kun on tottunut siihen ja tietää, että niin täytyy. Lisäksi voin sanoa senkin, jatkoi hän nojaten kyynärpäällään ikkunaa vasten, -- että poikani ei näytä välittävän koko maatyöstä. Hänestä taitaa tulla tiedemies. Niin ettei ole jatkajaa. Ja niinpä sitä sitten tekee. Äskettäin laitoin puutarhan.

-- Niin, niin, sanoi Levin, -- niin se juuri on. Minä tunnen aina, ettei minun maatalouteni oikeastaan kannata, mutta teen kuitenkin. On jonkinmoinen velvollisuudentunto maata kohtaan.

-- Kävi tässä äskettäin naapurikauppias luonani, jatkoi tilanomistaja. -- Kävelimme katselemassa viljelyksiä ja puutarhaa. "Ei", sanoo kauppias, "kaikki muu on teillä järjestyksessä, Stepan Vasiljevitsh mutta puutarha on rappiolla". Vaikka juuri se on hyvässä kunnossa. "Pois pitäisi tuo lehmus hakata", sanoo. "Tulisi hyvää niintä, se on nyt vahvassa hinnassa, ja puut voisi käyttää rakennuksiin."

-- Ja niillä rahoilla hän ostaisi karjaa tai maata polkuhinnasta ja vuokraisi sen monessa osassa talonpojille, jatkoi hymyillen Levin, joka oli nähtävästi useamman kerran tutustunut sellaisiin laskelmiin. -- Ja hän kyllä hankkii itselleen rikkauksia. Mutta te ja minä saamme kiittää luojaamme, jos pystymme pitämään omamme koossa ja jättämään lapsillemme.

-- Tehän kuulutte olevan naimisissa? sanoi tilanomistaja.

-- Olen, vastasi Levin iloisen ylpeänä. -- Niin, omituista se on, jatkoi hän. -- Niin, me elämme ilman voiton toivoa. Voisi luulla, että meidät on asetettu vaalimaan jotain tulta niin kuin muinaiset Vestan neitsyet.

Tilanomistaja hymähti harmaiden viiksiensä takaa.

-- Onhan meidän joukossamme semmoisiakin, niin kuin ystävämme Nikolai Ivanovitsh tai äskettäin maalle muuttanut kreivi Vronski, jotka tahtovat kokeilla maanviljelystä elinkeinona; mutta ainakin tähän asti se on ollut vain pääoman hukkaan heittoa eikä mitään muuta.

-- Mutta miksi me emme tee niin kuin kauppiaat? Miksi emme hakkaa puistoamme niineksi? sanoi Levin palaten äskeiseen ajatukseensa.

-- Sitä tulta vaaliaksemme, niin kuin te äsken sanoitte. Ei se ole aatelisten tehtävä. Eikä aateliston työtä suoriteta näissä aateliskokouksissakaan, vaan kukin tekee sitä omassa nurkassaan. On olemassa säätyvaisto, joka sanoo mitä pitää ja mitä ei pidä tehdä. Olen nähnyt samaa talonpojissakin. Kun sattuu oikea talonpoika, niin se kyntää ja perkaa niin huonot kuin hyvätkin maat. Ei katso kannattaako. Suoraan tappiokseen.

-- Niin mekin, sanoi Levin. -- Oli erittäin hauska tavata, lisäsi hän nähdessään Svijazhskin tulevan.

-- Me tässä tapasimme toisemme ensimmäisen kerran sen jälkeen kun teillä tutustuimme, sanoi tilanomistaja, -- ja yllyimme juttelemaan.

-- No, oletteko kovastikin haukkuneet uutta maailmanmenoa? sanoi Svijazhski hymyillen.

-- Eipä muutenkaan.

-- Saitte keventää mieltänne.

XXX

Svijazhski otti Leviniä käsikoukusta ja lähti hänen kanssaan toisten luo.

Nyt hänen oli mahdotonta välttyä tapaamasta Vronskia. Tämä seisoi Stepan Arkadjevitshin ja Sergei Ivanovitshin rinnalla ja katsoi suoraan Leviniin, kun tämä lähestyi.

-- Hauska nähdä. Minulla on ollut ilo tavata teitä ennenkin... muistaakseni ruhtinatar Shtsherbatskajan luona, hän sanoi ojentaessaan kätensä Levinille.

-- Niin, muistan tapaamisemme varsin hyvin, sanoi Levin sävähtäen tulipunaiseksi ja kääntyi heti puhelemaan veljensä kanssa.

Vronski jäi puhelemaan Svijazhskin kanssa suu hienoisessa hymyssä eikä hänellä näyttänyt olevan vähintäkään halua puhutella Leviniä. Mutta Levin, joka puheli veljensä kanssa, vilkuili häneen lakkaamatta ja mietti, mitä sanoisi hänelle selittääkseen äskeisen karkeutensa.

-- Mikä asia on seuraavana? Levin kysyi katsoen Svijazhskiin ja Vronskiin.

-- Snetkovin vaali. Hänen on joko kieltäydyttävä tai myönnyttävä, vastasi Svijazhski.

-- No onko hän suostunut vai ei?

-- Sepä se, hän ei ole tehnyt kumpaakaan, sanoi Vronski.

-- Kenestä sitten äänestetään, jos hän kieltäytyy? kysyi Levin katsoen Vronskiin.

-- Siitä joka suostuu, sanoi Svijazhski.

-- Rupeatteko te? kysyi Levin.

-- En minä ainakaan, sanoi Svijazhski luoden pelästyneen katseen sivulleen Sergei Ivanovitshin vieressä seisovaan myrkylliseen herraan.

-- Kuka sitten? Nevedovskiko? sanoi Levin hämmentyneenä. Mutta se oli vielä pahemmin sanottu. Nevedovski ja Svijazhski olivat molemmat ehdokkaita.

-- Minä en missään tapauksessa, vastasi myrkyllinen herra. Se oli itse Nevedovski. Svijazhski esitti hänet Levinille.

-- Onpas tämä saanut sinutkin innostumaan! sanoi Stepan Arkadjevits iskien silmää Vronskille. -- Eikös olekin kuin kilparatsastuksessa? Voisi lyödä vetoakin.

-- Niin, innostuu sitä tähänkin, sanoi Vronski. -- Ja kun on kerran ryhtynyt asiaan, tekee mieli viedä se loppuun asti. Taistelua! hän sanoi rypistäen kulmiaan ja purren yhteen voimakkaita leukapieliään.

-- Mainio lakimies tuo Svijazhski! Hänellä on kaikki selvänä.

-- Niin on, sanoi Vronski hajamielisesti.

Seurasi äänettömyys, jonka aikana Vronski alkoi ajankulukseen tarkastella Levinin jalkoja ja pukua, vilkaisi sitten tätä kasvoihin ja kohtasi Levinin synkät silmät, ja sanoi jotain sanoakseen:

-- Kuinka te, vakinainen maalla-asuja, ette ole rauhantuomarina? Ainakaan ette ole rauhantuomarin virkapuvussa.

-- En ole, sillä pidän rauhanoikeutta hölmöläisten laitoksena, vastasi Levin, joka oli koko ajan odottanut tilaisuutta keskusteluun Vronskin kanssa voidakseen sovittaa äskeisen tahdittomuutensa.

-- Minä luulisin päinvastoin, sanoi Vronski tyynesti kummeksuen synkkää arviota.

-- Se on narrinpeliä, keskeytti Levin. -- Me emme tarvitse rauhantuomareja. Minulla ei ole kahdeksaan vuoteen ollut ainoatakaan oikeusjuttua. Ne mitä oli sitä ennen, ratkaistiin kaikki päin mäntyä. Rauhantuomari asuu neljänkymmenen virstan päässä meiltä. Parin ruplan asian vuoksi täytyy lähettää asiamies, joka maksaa viisitoista ruplaa.

Ja hän kertoi, kuinka talonpoika oli varastanut mylläriltä jauhoja, ja kun mylläri sanoi tälle siitä, mies nosti haasteen parjauksesta. Kaikki tämä oli sopimatonta ja tyhmää, ja Levin tunsi sen puhuessaan itsekin.

-- Oo, siinä meillä on originelli mies! sanoi Stepan Arkadjevitsh suu makeassa hymyssä. -- Mutta mennäänpä katsomaan, eikö siellä aleta jo äänestää...

Ja he erosivat.

-- Minä en käsitä, sanoi Sergei Ivanovitsh, joka oli huomannut veljensä nolon intoilun, -- en käsitä, kuinka joku voi olla niin kokonaan vailla vähäisintäkin poliittista tahdikkuutta. Sitä meiltä venäläisiltä näyttää puuttuvan. Lääninmarsalkka on meidän vastustajamme, ja sinä olet hänen kanssaan ami cochon[71], ja pyydät häntä suostumaan ehdokkaaksi. Mutta kreivi Vronski... minä en hankkiudu hänen ystäväkseen; vaikka hän pyysi päivällisille, minä en mene; mutta hän on meikäläisiä, miksi hänestä pitää tehdä vihamies. Sitten sinä kysyt Nevedovskilta, tuleeko hän ehdokkaaksi. Sellainen ei sovi.

-- Voi, enhän minä tajua mitään! Nuohan ovat kaikki pikkuasioita, vastasi Levin.

-- Niinhän sinä sanot, mutta heti kun rupeat johonkin, sekoitat kaiken.

Levin vaikeni, ja he menivät yhdessä suureen saliin.

Lääninmarsalkka oli päättänyt ruveta ehdokkaaksi, vaikka hän tunsikin ilmassa salajuonia itseään vastaan ja vaikka kaikki eivät olleet häntä pyytäneet. Humu vaikeni salissa, sihteeri luki juhlallisella äänellä, että nyt alkoi äänestys kaartin ratsumestari Mihail Stepanovitsh Snetkovin valitsemisesta lääninmarsalkan toimeen.

Kihlakunnanmarsalkat menivät äänestyspallolautasineen omien pöytiensä luota puhemiehen pöydän luo, ja vaalit alkoivat.

-- Pistä oikealle, kuiskasi Stepan Arkadjevitsh Levinille, kun hän veljensä mukana astui kihlakunnanmarsalkan jäljessä pöydän luo. Mutta Levin oli unohtanut sen laskelman, joka hänelle oli selitetty, ja pelkäsi Stepan Arkadjevitshin erehtyneen sanoessaan "oikealle". Snetkovhan oli vihollinen. Tullessaan laatikon luo piti Levin palloa oikeassa kädessään, mutta luullessaan erehtyneensä hän siirsi sen vain laatikon ääressä vasempaan käteensä ja pani sen sitten nähtävästi vasemmalle. Asiantuntija, joka seisoi laatikon luona ja joka pelkästä kyynärpään liikahduksesta tiesi, kuka minnekin pani, nyrpisti tyytymättömästi nenäänsä. Hänen ei tarvinnut ollenkaan käyttää tarkkanäköisyyttään.

Humu vaikeni ja pallot laskettiin. Sitten yksinäinen ääni ilmoitti puoltavien ja hylkäävien lukumäärän.

Marsalkka valittiin suurella ääntenenemmistöllä. Syntyi rähinä ja joukko ryntäsi ovelle. Snetkov tuli sisään ja onnitteleva aatelisto saartoi hänet.

-- No nytkö kaikki on tehty? kysyi Levin Sergei Ivanovitshilta.

-- Vasta alkua tämä on, sanoi Svijazhski hymyillen Sergei Ivanovitshin takaa. -- Varaehdokas voi saada enemmän ääniä.

Levin oli taas kokonaan unohtanut sen. Nyt vasta hän muisti, että asiassa olikin jokin mutkikas menettely, mutta häntä ikävystytti muistella, millainen se oli. Hänet valtasi alakulo, ja hänen teki mielensä lähteä pois tästä joukosta.

Koska kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota eikä kukaan näyttänyt häntä tarvitsevan, hän poistui hiljaa kapeaan ravintolasaliin ja tunsi suurta helpotusta nähdessään taas lakeijat. Harmaantunut lakeija pyysi saada tarjota hänelle ruokaa, ja hän suostui. Syötyään kotletin papujen kera ja jutelmaan lakeijan kanssa entisaikojen herrasväestä Levin lähti parvekkeille kävelemään, sillä hänestä tuntui ikävältä mennä takaisin suureen saliin.

Parvekkeet olivat täpötäynnä upeasti pukeutuneita naisia, jotka kurottautuivat reunakaiteiden yli ja koettivat olla hukkaamatta ainoatakaan alhaalla lausuttua sanaa. Naisten takana istui juhlapukuisia asianajajia, kymnaasinopettajia silmälasit nenällä ja upseereja. Kaikkialla puhuttiin vaaleista ja siitä, miten väsynyt marsalkka mahtoi olla ja miten kiinnostavia väittelyt olivat; erään ryhmän keskuudessa Levin kuuli kiiteltävän veljeään. Muuan nainen puhui asianajajalle:

-- Olen niin iloinen siitä, että sain kuulla Koznyshevin puhuvan. Sen vuoksi kannattaa nähdä hiukan nälkääkin. Kuinka äärettömän selvästi ja kuuluvasti hän sanoo kaiken! Teillä oikeudessa kukaan ei puhu sillä tavoin. Maidel puhuu vähän siihen tapaan, mutta ei läheskään niin kaunopuheisesti.

Löydettyään vapaan paikan kaiteen vierestä Levin istuutui katsomaan ja kuuntelemaan kyynärvarret kaiteita vasten.

Kaikki aatelismiehet istuivat omissa kihlakunnissaan. Keskellä salia seisoi virkapukuinen mies ja julisti kimeällä äänellä:

-- Lääninmarsalkaksi on ehdotettu esikunnan ratsumestari Jevgeni Ivanovitsh Opuhtinia!

Seurasi kuolemanhiljaisuus, ja kuului vain heikko vanhuksen ääni:

-- Kieltäytyy.

-- Ehdokkaana on hovineuvos Pjotr Petrovitsh Boll, jatkoi kimeä ääni.

-- Kieltäytyy! kajahti vinkuva vastaus.

Taas ilmoitettiin uusi ehdokas, joka taas "kieltäytyi". Niin jatkui lähes tunnin ajan. Levin nojasi kaiteeseen ja katseli ja kuunteli. Ensin hän ihmetteli ja koetti käsittää, mitä se merkitsi; mutta pian hän huomasi, ettei voinut käsittää sitä, ja häntä alkoi vaivata ikävä. Kun hän sitten muisti, millaisen mielenkuohun ja kiukun hän oli nähnyt noiden ihmisten kasvoilla, hänen tuli paha olla: hän päätti lähteä pois ja meni alas. Tullessaan parvekkeen eteisen poikki hän näki siellä yksinäisen kymnaasilaisen, joka käveli edestakaisin alakuloisena ja silmänalukset turvonneina. Portaissa tuli vastaan pariskunta: nainen kiiruhti edellä, korkeat kengänkannat tiuhaan kopisten, ja mies, syyttäjän apulainen, seurasi jäljessä.

-- Sanoinhan minä, ettette myöhästy, sanoi mies Levinin päästäessä rouvan ohitseen.

Levin oli jo eteisessä ja tunnusteli paraikaa liivintaskustaan turkkinsa numeroa, kun sihteeri tavoitti hänet. -- Joutukaa, Konstantin Dmitritsh, äänestetään.

Ehdokas, josta äänestettiin, oli tuo äsken niin varmasti kieltäytynyt Nevedovski.

Levin astui salin ovelle: se oli suljettu. Sihteeri koputti; ovi aukeni ja kaksi tulipunaista tilanomistajaa puikahti ovesta Leviniä vastaan.

-- En kestä, sanoi toinen raskaasti puhaltaen.

Samassa ilmestyi lääninmarsalkka ovelle. Hänen kasvonsa olivat pelon ja nääntymyksen vääristämät.

-- Minähän sanoin, ettei ketään saa laskea ulos! ärjäisi hän vartijalle.

-- Minä laskin sisään, teidän ylhäisyytenne!

-- Oi, hyvä isä! sanoi lääninmarsalkka ja huokaisi raskaasti. Sitten hän lähti pää kumarassa ja valkeat housut vilkkuen pujottelemaan väsyneesti salin poikki ison pöydän luo.