Part 66

Seuraavana aamuna Darja Aleksandrovna laittautui kotimatkalle isäntäväen hartaista pyynnöistä huolimatta. Levinin kuski ajoi sekavärisen valjakkonsa vetämät, kuomustaan paikatut vaunut hiekoitetulle pihalle, katetun pääoven eteen, ja näytti vanhassa kauhtanassaan ja virkaheitossa lakissaan perin synkältä ja päättäväiseltä.

Darja Aleksandrovnalla oli epämiellyttävä olo, kun hän hyvästeli ruhtinatar Varvaran ja herrat. Päivän yhdessäolon jälkeen sekä hän että talonväki tunsivat, etteivät he sopineet yhteen ja että oli parempi pysytellä erillään. Vain Anna oli suruissaan. Hän tiesi, että Dollyn lähdettyä ei enää kukaan tulisi nostattamaan hänen sielussaan niitä tunteita, jotka Dolly oli tulollaan herättänyt. Niiden herättäminen tuotti hänelle kipua; mutta hän tiesi kuitenkin, että ne olivat hänen sielunsa paras osa ja että se puoli hänen sielussaan oli kasvamassa nopeasti umpeen siinä elämässä, jota hän eli.

Päästyään avarille pelloille Darja Aleksandrovna tunsi mielensä keventyneeksi ja aikoi kysyä miehiltä, miten nämä olivat viihtyneet Vronskin luona, kun kuski Filipp yhtäkkiä sanoi:

-- Rikkaita ovat, rikkaita, mutta tuskin kolmea mittaa hevoselle kauroja piisasi. Jo hyvän aikaa ennen kukonnousua oli joka jyvä lopussa. Mihinkäs se riittää? Ei muuta kuin maistiaisiksi. Meillä sitä annetaan vieraan hevoselle niin paljon kuin syödä jaksaa.

-- Saita herra, vahvisti kirjanpitäjä.

-- No mitäs hevosista piditte? kysyi Dolly.

-- Hevoset ovat hyvät. Ja ruoka on hyvä. Mutta ikäväpä tahtoi tulla, Darja Aleksandrovna; en tiedä miten teistä, hän sanoi kääntäen Dollyä kohti kauniit, hyväntahtoiset kasvonsa.

-- Niin tuntui minustakin. Luuletteko, että ehdimme illaksi kotiin?

-- Onhan se ehdittävä.

Palattuaan kotiin, missä kaikki oli hyvin, Darja Aleksandrovna kertoili innostuneena matkastaan, hyvästä vastaanotosta, Vronskien elämän komeudesta ja aistikkuudesta ja heidän hauskoista huvituksistaan eikä antanut kenenkään sanoa sanaakaan heitä vastaan.

-- Vasta kun tuntee heidät molemmat hyvin -- Vronskia itseään minä opin nyt enemmän tuntemaan --, voi ymmärtää, miten herttaisia ja liikuttavia he ovat, Dolly puhui täysin vilpittömästi unohtaen kokonaan sen epämääräisen tyytymättömyyden ja nolouden tunteen, joka oli vaivannut häntä vierailun aikana.

XXV

Yhä samoissa olosuhteissa eläen ja tekemättä mitään avioeron hankkimiseksi Vronski ja Anna olivat viettäneet maalla koko kesän ja osan syksyä. He olivat päättäneet olla lähtemättä mihinkään; mutta mitä pitemmälle syksy ehti ja mitä kauemmin he elivät keskenään, ilman vieraita, sitä selvemmäksi heille kävi, etteivät he kestäisi tätä elämää ja että muutos oli välttämätön.

Pinnalta katsoen heidän elämänsä näytti vastaavan vaativimpiakin toiveita. Olihan talossa kaikkea kyllälti, oli terveyttä, oli lapsi, ja heillä kummallakin oli omat askareensa. Anna huolehti ulkonäöstään samoin kuin vieraidenkin aikana ja lueskeli paljon romaaneja sekä muodissa olevia vakavampiakin kirjoja. Hän tilasi kaikki ne kirjat, joita kiiteltiin hänelle tulevissa ulkomaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä, ja luki ne tarkkaan läpi niin kuin ainoastaan yksinäisyydessä luetaan. Lisäksi hän tutki kirjoista ja ammattilehdistä kaikkia niitä asioita, joita Vronski harrasti, joten Vronski sai usein turvautua hänen tietoihinsa maanviljelys- ja rakennusasioissa, vieläpä hevoshoitoa ja urheiluakin koskevissa kysymyksissä. Vronski ihmetteli hänen tietojaan ja muistiaan, mutta ei aluksi uskaltanut täydellisesti luottaa niihin; silloin Anna tavallisesti näytti hänelle kirjoista saman vastauksen.

Sairaalan järjestelytyöt kuuluivat myös Annan harrastuksiin. Siellä hän ei ainoastaan auttanut, vaan keksi ja järjesteli itse monia asioita. Mutta hänen päähuolenpitonsa kohdistui kuitenkin häneen itseensä, siihen, missä määrin hän oli Vronskille rakas ja miten saattoi korvata tälle kaiken sen, minkä tämä oli jättänyt taakseen. Vronski antoi kyllä arvoa sille, että Anna tahtoi kaikessa miellyttää ja palvella häntä, mutta samalla häntä vaivasivat ne rakkauden verkot, joihin Anna koetti hänet kietoa. Mitä pitemmän aikaa kului, sitä useammin Vronski näki itsensä kiedottuna noihin verkkoihin ja sitä enemmän hän halusi, jos nyt ei päästä niistä, niin koetella, eivätkö ne häirinneet hänen vapauttaan. Jollei olisi ollut tuota yhä kasvavaa vapaudenhalua ja kohtauksia, jotka toistuivat joka kerran, kun hänen oli lähdettävä kaupunkiin kokoukseen tai kilpa-ajoihin, Vronski olisi ollut täysin tyytyväinen elämäänsä. Hänen valitsemansa osa, sellaisen rikkaan maanomistajan osa, jollaisten oli määrä muodostaa Venäjän ylimystön ydinjoukko, oli hänen maalla viettämänsä puolen vuoden aikana tuottanut hänelle yhä kasvavaa tyydytystä. Ja hänen asiansa, jotka kiinnostivat häntä yhä enemmän, luistivat hyvin. Huolimatta niistä suunnattomista rahasummista, joita meni sairaalaan, koneisiin, Sveitsistä tilattuihin lehmiin ja paljoon muuhun, hän oli varma siitä, että hänen varallisuutensa oli tästä vain lisääntynyt. Kun oli kyse tuloista, metsän, viljan ja villan myynnistä tai maan vuokraamisesta, Vronski oli kova kuin piikivi ja osasi ottaa hyvän hinnan. Suuremmissa maatalousasioissa Vronski noudatti sekä tällä että muilla tiloillaan mitä tavallisimpia ja vaarattomimpia menettelytapoja ja oli erittäin säästeliäs ja tarkka taloudellisissa pikkuseikoissa. Niin taitavasti ja ovelasti kuin saksalainen tilanhoitaja viekoittelikin häntä ostoksiin, tehden kaikki arviolaskunsa niin, että ensin näytti aina tarvittavan paljon suurempia summia ja vasta sitten harkittaessa ilmeni, että saman voi tehdä paljon halvemmallakin ja hyötyä siitä heti, Vronski ei taipunut. Hän kuunteli ja kyseli tarkasti ja myöntyi tilanhoitajan ehdotukseen vain silloin, kun oli kysymyksessä jokin Venäjällä vielä tuntematon uutuus, joka saattoi herättää ihmettelyä. Eikä hän hyväksynyt suuria menoeriä kuin silloin, jos hänellä sattui olemaan ylimääräistä rahaa, ja tällöinkin hän piti tarkkaa huolta siitä, että tavara oli hyvää.

Lokakuussa pidettiin aateliston vaalipäivät Kashinin läänissä, jossa Vronskin, Svijazhskin ja Koznyzevin maatilat ja pieni osa Levinin tiluksia olivat.

Nämä vaalipäivät olivat monista syistä yleisen huomion kohteena. Niistä oli puhuttu paljon ja niihin oli valmistauduttu innokkaasti. Monet pietarilaiset, moskovalaiset ja ulkomaalaiset, jotka eivät olleet koskaan käyneet aateliston kokouksissa, saapuivat katsomaan näitä vaalipäiviä.

Vronski oli jo kesällä sanonut Svijazhskille tulevansa kokoukseen.

Vähän ennen vaalipäivien alkua saapui Svijazhski, joka kävi usein Vronskin luona, Vozdvizhenskojeen häntä hakemaan.

Edellisenä päivänä Vronskin ja Annan kesken oli ollut vähällä syntyä riita Vronskin matkan vuoksi. Oli meneillään yksitoikkoinen syksyn aika, joka tuntui maalla kovin painostavalta, ja siksi Vronski arvatessaan, että tulisi riita, oli ilmoittanut Annalle matkastaan ankaramman ja kylmemmän näköisenä kuin koskaan ennen. Mutta hänen hämmästyksekseen Anna oli ottanut tiedon vastaan hyvin tyynesti ja kysynyt vain, koska hän palaisi. Vronski oli katsonut Annaa tarkasti silmiin käsittämättä tuota tyyneyttä. Mutta Anna oli vain hymyillyt. Vronski tiesi, että Anna osasi sulkeutua itseensä ja teki sen tavallisesti silloin, kun oli päättänyt jotain eikä kertonut hänelle suunnitelmiaan. Vronski pelkäsi sitä; mutta hän tahtoi niin kovasti välttää kohtauksia, että oli uskovinaan Annan järkevyyteen, ja osaksi hän siihen todella uskoikin, koska niin teki mieli tehdä.

-- Toivottavasti sinulle ei tule ikävä?

-- Toivottavasti ei, Anna sanoi. -- Minä sain eilen kirjalaatikon Gautier'ltä. Ei minulle tule ikävä.

"Hän tahtoo koettaa tuota sävyä. Sitä parempi", ajatteli Vronski, "eipähän ole aina yhtä ja samaa."

Siispä Vronski lähti vaalipäiville pyytämättä ja saamatta Annalta avomielistä selitystä. Koskaan ennen he eivät olleet eronneet toisilleen avautumatta. Se huolestutti Vronskia toisaalta, mutta toisaalta hän taas arveli sen olevan hyvä merkki. "Aluksi siinä on jotain epäselvää ja salattua, kuten nyt, mutta sitten hän tottuu. Joka tapauksessa voin antaa hänelle kaiken muun, paitsi miehistä riippumattomuuttani", ajatteli hän.

XXVI

Levin oli muuttanut syyskuussa Moskovaan Kittyn tilan vuoksi. Hän oli jo asunut siellä toimettomana kokonaisen kuukauden, kun Sergei Ivanovitsh jolla oli Kashinin läänissä maatila ja jota tulevat vaalit suuresti kiinnostivat, pyysi häntä mukaansa vaalipäiville, koska hänelläkin oli siellä äänestysoikeus. Lisäksi Levinin oli toimitettava Kashinissa eräs hyvin tärkeä holhousta ja lunastusrahoja koskeva asia, jonka hänen ulkomailla asuva sisarensa oli jättänyt hänen valvottavakseen.

Levin epäröi kauan, mutta Kitty, joka oli nähnyt hänen ikävystyvän Moskovassa, neuvoi häntä lähtemään ja tilasi omin päin hänelle aatelispuvun, joka maksoi kahdeksankymmentä ruplaa. Ja nuo juhlapuvusta maksetut kahdeksankymmentä ruplaa olivat pääsyynä siihen, että Levin lähti.

Levin oli jo kuudetta päivää Kashinissa ja kävi joka päivä kokouksessa ajaen samalla sisarensa asioita, jotka eivät ottaneet luontuakseen. Esimiehet olivat vaalipäivillä ja oli mahdoton saada järjestelyksi mitä yksinkertaisinta holhouskunnasta riippuvaa asiaa. Samanlaiset esteet kohtasivat toistakin asiaa, joka koski rahansaantia. Pitkän vaivannäön jälkeen rahat olivat valmiit luovutettavaksi: mutta notaari, mitä kohteliain ja palvelevaisin herra, ei voinut antaa talonkia, kun siitä puuttui esimiehen allekirjoitus, ja esimies taas oli vaalipäivillä. Kaikki nämä puuhat, juoksentelu paikasta toiseen, keskustelut noiden kunnon ihmisten kanssa, jotka hyvin ymmärsivät hänen ikävän asemansa, mutta eivät voineet auttaa asiaa, koko tuo pitkä, tulokseton jännitys -- tämä kaikki synnytti Levinissä samantapaisen harmillisen voimattomuuden tunteen kuin tahtoessaan unessa käyttää fyysistä voimaa eikä voi. Tämän piinallisen tunteen vallassa hän oli usein puhuessaan erittäin hyväluontoisen asianajajansa kanssa. Tuo asianajaja näytti kyllä tekevän kaiken voitavansa ja panevan koko älynsä liikkeelle auttaakseen häntä pulasta. "Koettakaapa sitä keinoa", ehdotteli asianajaja milloin mitäkin, "menkää sinne ja sinne", ja hän teki perusteellisen suunnitelman, miten voisi kiertää sen kohtalokkaan seikan, joka oli esteenä kaikelle. Mutta samassa hän lisäsi: "Eivät varmaan päästä; mutta voihan sitä koettaa." Niinpä Levin koetti ja kävi jos missäkin. Kaikki olivat hyviä ja kohteliaita, mutta kierretty vastus tuli loppujen lopuksi taas eteen ja salpasi tien. Kiusallisinta oli, ettei Levin mitenkään voinut käsittää, ketä vastaan hän taisteli ja kenelle oli hyötyä siitä, että hänen asiansa pitkittyi. Sitä ei näyttänyt tietävän kukaan, ei asianajajakaan. Jos Levin olisi voinut ymmärtää sen, niin kuin hän esimerkiksi ymmärsi, miksi rautatieasemalla ei päässyt lippuluukulle muuten kuin asettumalla jonoon, hän ei olisi harmitellut eikä kiusaantunut; mutta syytä niiden esteiden olemassaoloon, joita hän näissä asioissa kohtasi, ei kukaan osannut hänelle selittää.

Mutta Levin oli muuttunut paljon naimisiin mentyään; hän oli kärsivällinen, ja jollei hän aina ymmärtänytkään tämän elämän järjestystä, hän päätteli, että varmaan oli joitakin pakottavia seikkoja, joita hän ei tiennyt, ja koetti olla kiukuttelematta.

Myös vaalipäivillä hän pidättyi tuomitsemasta ja kiistelemästä ja koetti mahdollisuuden mukaan päästä perille asioista, joita hänen kunnioittamansa rehelliset ja hyvät ihmiset niin vakavina ja innostuneina pohtivat. Naimisiinmenonsa jälkeen Levin oli havainnut elämässä niin paljon uusia, vakavia puolia, jotka ennen pinnalta katsottuina olivat näyttäneet joutavilta, että hän oletti vaalipäivilläkin olevan vakavaa merkitystä ja koetti löytää sen.

Sergei Ivanovitsh oli selittänyt hänelle, mikä tärkeä uudistus näillä vaalipäivillä oli suunniteltu tapahtuvaksi. Lääninmarsalkka Snetkov, josta lain mukaan riippui moni tärkeä yhteiskunnallinen asia, kuten holhouslaitos, aateliston rahastot, tyttö-, poika- ja sotilaskoulut, kansanvalistus ja zemstvolaitos, oli vanhanaikainen, suuren omaisuutensa kuluttanut aatelisherra, tavallaan kylläkin hyvä ja rehellinen, mutta kokonaan ajastaan jälkeen jäänyt mies. Hän piti kaikessa aateliston puolta, vastusti kansanvalistusta ja koetti antaa zemstvolle, jolla oli määrä olla niin merkittävä rooli, säätylaitoksen luonteen. Hänet oli välttämättä vaihdettava uuteen, nuorempaan, nykyaikaiseen, pystyvään mieheen, ja asiat oli järjestettävä niin, että voitaisiin hyödyntää kaikki itsehallinnolliset edut, joihin aateliston -- ei aatelistona, vaan zemstvon osana -- saamat oikeudet antoivat mahdollisuuden. Rikkaalla Kashinin läänillä, joka oli aina ollut toisten edelläkävijänä, oli nyt käytettävänään sellaisia voimia, että jos asia nyt täällä ajettaisiin oikein, se voisi olla hyvänä esikuvana koko Venäjälle. Siksi koko asialla oli suuri merkitys. Lääninmarsalkaksi Snetkovin sijaan ajateltiin joko Svijazhskia tai entistä professori Nevedovskia, joka oli harvinaisen viisas mies ja Sergei Ivanovitshin hyvä ystävä.

Kokouksen avasi kuvernööri pitämällä aatelistolle puheen, jossa hän kehotti tätä valitsemaan luottamushenkilönsä puolueettomasti, ansioiden mukaan, päämääränään isänmaan onni, ja lausui toivovansa, että Kashinin jalosukuinen aatelisto nyt, kuten entisinäkin vaalipäivinä, oli pyhästi täyttävä velvollisuutensa ja osoittava olevansa yksinvaltiaan hallitsijan korkean luottamuksen arvoinen.

Lopetettuaan puheensa kuvernööri lähti salista, ja aatelisherrat seurasivat häntä iloisen äänekkäinä, jopa innostuneinakin, ja ympäröivät hänet, kun hän pani turkkia ylleen ja puheli lääninmarsalkan kanssa. Levin, joka halusi päästä perille kaikesta, seurasi joukon mukana ja kuuli kuvernöörin sanovan: "Olkaa hyvä ja sanokaa Marja Ivanovnalle, että vaimoni tulee olemaan hyvin pahoillaan siitä, ettei hän voi nyt tulla." Ja sen jälkeen aatelisherrat ottivat iloisina turkkinsa ja lähtivät kirkkoon.

Seuraten toisten esimerkkiä ja kohottaen kätensä ylös Levin vannoi toisten keralla ylipapin sanelun mukaan mitä hirveimmät valat kaiken sen täyttämisestä, mitä kuvernööri oli toivonut. Kirkonmenot olivat aina vaikuttaneet Leviniin, ja nytkin lausuessaan sanat "suutelen ristiä" ja katsahtaessaan tuohon samoja sanoja toistavaan nuorten ja vanhain joukkoon hän tunsi liikutusta mielessään.

Toisena ja kolmantena päivänä keskusteltiin aateliston rahastoista ja naiskymnaaseista. Nämä eivät Sergei Ivanovitshin selityksen mukaan olleet tärkeitä asioita, ja Levin, jolla oli niin paljon puuhaa sisarensa asiain selvittämisessä, ei niinä päivinä ottanut osaa istuntoihin. Neljäntenä päivänä oli esillä lääninrahaston tilien tarkastus. Ja tässä istunnossa tapahtui ensimmäinen yhteentörmäys uuden ja vanhan puolueen välillä. Komitea, jonka tehtäväksi oli jätetty rahastojen tarkastaminen, ilmoitti että rahastot olivat kunnossa. Lääninmarsalkka nousi ja kiitti aatelistoa luottamuksesta kyynelsilmin. Aatelisto tervehti häntä äänekkäästi ja monet puristivat hänen kättään. Mutta samaan aikaan eräs Sergei Ivanovitshin puolueeseen kuuluva aatelismies sanoi kuulleensa, ettei komitea ollutkaan tarkastanut rahasummia, se kun piti sellaista tarkastusta loukkauksena lääninmarsalkkaa kohtaan. Eräs komitean jäsenistä myönsi varomattomuudessaan asianlaidan olevan niin. Silloin alkoi eräs pieni, hyvin nuoren näköinen, mutta hyvin myrkyllinen herra puhua, että lääninmarsalkka olisi luultavasti hyvinkin mielellään tehnyt tiliä rahainhoidostaan ja että komitean jäsenten liiallinen hienotunteisuus oli riistänyt häneltä sen siveellisen tyydytyksen. Silloin komitean jäsenet peruuttivat ilmoituksensa, ja Sergei Ivanovitsh alkoi loogisesti todistella, että täytyi myöntää toinen kahdesta: joko että rahastot oli tarkastettu tai että niitä ei ollut tarkastettu, ja kehitteli yksityiskohtaisesti tuota päätelmäänsä. Sergei Ivanovitshille vastasi vastapuolueen puhuja. Sitten puhui Svijazhski ja taas se myrkyllinen herra. Väiteltiin kauan eikä sittenkään tultu mihinkään tulokseen. Levin ihmetteli pitkää kiistelyä, sillä kun hän kysyi Sergei Ivanovitshilta, luuliko tämä, että rahoja oli käytetty väärin, Sergei Ivanovitsh vastasi:

-- Eikö mitä. Hän on rehellinen mies. Piti vain hieman horjuttaa tuota vanhanaikaista perheenomaista tapaa, jolla aateliston asioita on tähän asti hoidettu.

Viidentenä päivänä oli kihlakuntamarsalkkojen vaalit. Muutamissa kihlakunnissa vaali muodostui melko myrskyisäksi. Seleznjevin kihlakunnasta valittiin Svijazhski yksimielisesti ilman äänestystä, ja sinä päivänä hän tarjosi päivälliset.

XXVII

Kuudenneksi päiväksi oli määrätty koko lääniä koskevat vaalit. Suuret ja pienet salit olivat täynnä juhlapukuista aatelistoa. Monet olivat saapuneet vasta täksi päiväksi. Monet vanhat tuttavat, jotka eivät olleet pitkään aikaan nähneet toisiaan tapasivat nyt toisensa aatelisklubin saleissa, kuka Krimiltä, kuka Pietarista, kuka ulkomailta tulleena. Keskustelu tapahtui läänisalissa, ja kukin puhuja esitti ajatuksensa katederilta, keisarin muotokuvan alta.

Suuriin ja pieniin saleihin oli muodostunut eri leirejä, ja karsaista ja epäluuloisista silmäyksistä, kiihkeästä puheensorinasta, joka vaikeni aina vieraan lähestyessä, ja muutamien kuiskailevien pikkuryhmien vetäytymisestä aina kaukaiseen peräkäytävään saakka näkyi selvästi, että kukin puolue salasi jotain toiselta. Ulkonäöltään aatelisto jakaantui jyrkästi kahteen lajiin; nuoriin ja vanhoihin. Vanhat olivat enimmäkseen joko ahtaissa, vanhanaikaisissa, puhvihihaisissa ja kiinni napitetuissa aatelispuvuissaan tai erikoisissa täysinpalvelleiden meri-, ratsu- tai jalkaväenupseerien virkapuvuissa. Nuoret taas olivat avonaisissa, lyhytselkäisissä ja leveäharteisissa aatelispuvuissa ja valkeissa liiveissä tai oikeusministeriön laakerikirjailulla koristelluissa mustakauluksisissa virkapuvuissa. Olipa jokunen hovipukukin koristamassa joukkoa.

Mutta puolueryhmitys oli täysin riippumaton nuoruudesta tai vanhuudesta. Monet nuorista kuuluivat vanhaan puolueeseen, ja muutamat kaikkein vanhimmista herroista kuiskailivat Svijazhskin kansa ja olivat nähtävästi uuden puolueen innokkaimpia kannattajia.

Levin seisoi pienessä ravintolasalissa oman ryhmänsä luona kuunnellen, mitä puhuttiin, ja pinnisti turhaan kaikki henkiset voimansa ymmärtääkseen, mitä tarkoitettiin. Sergei Ivanovitsh oli ryhmänsä keskellä ja kuunteli Svijazhskin ja Hljustovin, toisen kihlakunnan marsalkan, keskustelua. Hljustov ei tahtonut suostua menemään kihlakuntineen pyytämään Snetkovia ehdokkaaksi, mutta Svijazhski kehotteli häntä tekemään niin, ja Sergei Ivanovitsh hyväksyi tuon suunnitelman. Levin ei käsittänyt, miksi tämän puolueen piti pyytää ehdokkaaksi sitä marsalkkaa, jonka he tahtoivat saada syrjäytetyksi.

Stepan Arkadjevitsh joka vastikään oli haukannut voileipää ja ottanut viinaryypyn ja jolla oli yllään kamariherran virkapuku, astui samaan joukkoon pyyhkien suutaan hienolla batistisella nenäliinallaan.

-- Varustaudutaan hyökkäykseen, hän sanoi silitellen poskipartaansa.

Ja kuunneltuaan keskustelua hän antoi täyden kannatuksensa Svijazhskin ehdotukselle.

-- Yksikin kihlakunta riittää, ja Svijazhski on jo ilmeinen vastavoima, hän sanoi, ja näiden sanojen merkitys oli selvä kaikille paitsi Levinille.

-- No, Kostja, sinäkin näytät päässeen makuun, lisäsi hän kääntyen Levinin puoleen ja ottaen häntä käsivarresta. Levinillä ei olisi ollut mitään makuun pääsemistä vastaan, jos hän vain olisi voinut ymmärtää, mistä oli kyse; ja astuttuaan Stepan Arkadjevitshin kanssa hiukan sivummalle muista hän ilmaisi tälle ihmettelynsä, miksi vanhaa marsalkkaa sittenkin oli pyydettävä.

-- O sancta simplicitas! Stepan Arkadjevitsh sanoi ja selitti hänelle lyhyesti ja selvästi, kuinka asia oli.

Jos kaikki kihlakunnat olisivat entiseen tapaansa pyytäneet vanhaa marsalkkaa, olisi hänet valittu yksimielisesti. Niin ei saanut käydä. Nyt suostui kahdeksan kihlakuntaa pyytämään häntä; jos kaksi kieltäytyisi sitä tekemästä, voisi Snetkov luopua ehdokkuudesta. Silloin saattaisi vanha puolue valita toisen omistaan, koska koko toivo menisi hukkaan. Mutta jos ainoastaan Svijazhskin kihlakunta oli häntä pyytämättä, suostuisi hän ehdokkaaksi. Hänet valitaankin ja hänelle annetaan tahallaan niin paljon ääniä, että vastapuolue menee sekaisin, ja kun sitten meidän puoleltamme asetetaan ehdokas, antavat he myös äänensä hänelle. Levin ei vielä sittenkään oikein käsittänyt asiaa ja aikoi tehdä muutamia kysymyksiä, kun yhtäkkiä kaikki alkoivat puhua ja hälisten siirtyä suureen saliin.

-- Mitä? Ketä sitten? -- Valtakirja? Kenelle? -- Hylätäänkö? -- Ei ole valtakirjaa. -- Flerovia eivät päästä. Mitä siitä, jos on syytteen alainen. -- Sitenhän voivat evätä kenet tahansa. Se on katalaa.

-- Laki! kuuli Levin joka puolelta ja siirtyi hätäilevän joukon mukana toisten tukemana suureen saliin ja lähestyi puhemiehen pöytää, jonka luona lääninmarsalkka, Svijazhski ja muut puheenjohtajat väittelivät jostain kiivaasti.

XXVIII

Levin seisoi melko kaukana. Hänen vieressään olevan aatelismiehen raskas ja rahiseva hengitys ja toisen, edessä seisovan herran paksujen anturoiden narina esti häntä kuulemasta selvästi, mitä puhuttiin. Kuului vain lääninmarsalkan kaukainen, pehmeäsointinen ääni, jota seurasi myrkyllisen aatelisherran vinkuva puheennuotti ja Svijazhskin tyynempi jatko. Väiteltiin, mikäli Levin ymmärsi, jonkin lakipykälän tulkitsemisesta ja siitä, kuinka oli käsitettävä sanat: "tutkimuksen alaisena oleva".

Joukko väistyi syrjään antaakseen tietä puhujapöytää kohti astuvalle Sergei Ivanovitshille. Tämä ehdotti, että turvauduttaisiin lakipykälään, jonka mukaan erimielisyyden sattuessa asia ratkaistiin äänestyksellä.

Hän luki lakipykälän ja alkoi selittää sen merkitystä. Mutta silloin eräs pitkä, vankka ja kumaraharteinen tilanomistaja, jolla oli värjätyt viikset ja tiukassa puvussaan korkea, niskaa tukeva kaulus, keskeytti hänet. Hän meni pöydän luo, löi siihen kantasormuksellaan ja kiljaisi:

-- Ottakaa äänestyspallot. Ei se keskustelulla parane!

Samassa useat äänet sekaantuivat puheeseen ja iso kantasormuksinen aatelismies kiukustui ja huusi yhä enemmän. Mutta oli mahdotonta saada selvää, mitä hän sanoi.

Hän ehdotti samaa kuin Sergei Ivanovitshkin; mutta kaikesta päättäen vihasi tätä ja koko tämän puoluetta, ja tuo viha tarttui koko puolueeseen ja herätti samanlaisen, joskin säädyllisemmän vihastuksen toisella puolen. Kuului huutoja, ja kaikki sekaantui hetkeksi, niin että lääninmarsalkan täytyi pyytää kokoontuneita noudattamaan järjestystä.

-- Äänestetään! Äänestetään! Joka on aatelismies, se ymmärtää. -- Me annamme veremmekin... Hallitsijan luottamus... Lääninmarsalkka ei ole mikään puotipoika... Eihän siitä ole puhe... Ottakaa pallot! kuului kiukkuisia huutoja joka puolelta. Kasvot ja silmäykset olivat vieläkin raivokkaampia kuin sanat. Ne kuvastivat leppymätöntä vihaa. Levin ei ollenkaan käsittänyt, kuinka kysymys siitä, oliko Flerovin äänioikeusasia ratkaistava äänestämällä vai ilman, saattoi herättää sellaisen intohimojen myrskyn. Hän ei muistanut sitä syllogismia (jonka Sergei Ivanovitsh jälkeenpäin hänelle selitti), että yhteinen etu vaati lääninmarsalkan kukistamista; hänen kukistamisekseen taas tarvittiin äänten enemmistö; äänten enemmistön saamiseksi täytyi taas Fleroville antaa äänioikeus; ja Flerovin päteväksi tunnustamista varten taas oli välttämätöntä selittää, kuinka lakipykälä oli käsitettävä.

-- Yksi ääni voi ratkaista koko asian ja täytyy olla ankara ja johdonmukainen, jos tahtoo palvella yhteistä asiaa, selitti Sergei Ivanovitsh.