Part 65

-- Kuinka ikävää! sanoi Anna ja osoitettuaan siten kohteliaisuuttaan talon virkailijoille hän kääntyi oman piirinsä puoleen.

-- Olisi kyllä ollut vaikea rakentaa konetta teidän selityksenne perusteella, Anna Arkadjevna, sanoi Svijazhski leikillään.

-- Kuinka niin? Anna sanoi suu hymyssä, mistä näkyi, että hän tiesi selityksessään olleen jotain viehättävää, minkä Svijazhskikin oli huomannut. Tuo nuorekas keimailu oli Annassa uusi piirre, joka ihmetytti Dollyä.

-- Mutta sen sijaan Anna Arkadjevnalla on ihmeteltävät tiedot arkkitehtuurissa, sanoi Tushkevitsh.

-- Eilenkin minä kuulin Anna Arkadjevnan puhuva kattoansaista ja vuoliaisista, sanoi Veslovski.

-- Mikä ihme se on, kun saa niin paljon nähdä ja kuulla, sanoi Anna. -- Te ette varmaankaan tiedä edes mistä taloja tehdään?

Darja Aleksandrovna huomasi, ettei Anna oikein pitänyt Veslovskin leikittelevästä sävystä tämän puhutellessa häntä, mutta tavallaan hän kuitenkin itse antoi tukea tuolle keveälle liehittelylle.

Vronski menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin Levin. Hän piti nähtävästi Veslovskin puheita aivan merkityksettöminä ja leikillään yllytti tätä itsekin.

-- No sanokaapas, Veslovski, millä kivet liitetään yhteen?

-- Tietysti sementillä.

-- Bravo! Ja mitä on sementti?

-- Jonkinlaista velliä... ei, kittiä, sanoi Veslovski saaden kaikki nauramaan.

Keskustelu sujui nyt isäntäväen ja varsinaisten vieraiden kesken. Lääkäri, arkkitehti ja tilanhoitajan olivat synkkinä vaiti. Puheensorina oli taukoamaton, ja väliin jotakuta läsnäolijoista hipaistiin arkaan kohtaan. Kerran niin kävi Darja Aleksandrovnallekin, ja se sai hänet punastumaan ja kiivastumaan niin, että jälkeenpäin hän häpesi itseään. Svijazhski oli alkanut puhua Levinistä ja kertoa hänen omituisista mielipiteistään, joiden mukaan koneet olivat vain vahingoksi Venäjän maataloudessa.

-- Minulla ei ole kunnia tuntea herra Leviniä, sanoi Vronski hymyillen, -- mutta luultavasti hän ei ole koskaan nähnyt niitä koneita, jotka hän tuomitsee. Tai jos on nähnyt ja kokeillut joitakin, niin varmaankin sellaisia, jotka ovat venäläistä eikä ulkomaista tekoa. Ja mitä mielipiteitä niistä silloin voi muodostaa?

-- Turkkilaisia mielipiteitä, huomautti Veslovski hymyillen Annalle.

-- Minä en kykene puolustamaan hänen mielipiteitään, sanoi Darja Aleksandrovna sävähtäen punaiseksi, -- mutta sen minä voin sanoa, että hän on hyvin sivistynyt ihminen, ja jos hän olisi läsnä, hän kyllä tietäisi mitä vastata; mutta minä en osaa.

-- Minä pidän hänestä paljon, ja me olemme hyvät ystävykset keskenämme, sanoi Svijazhski. -- Mais pardon, il est un petit peu toque[64]; hän väittää esimerkiksi, että zemstvot ja rauhantuomarit ovat vallan tarpeettomia, eikä tahdo ottaa mihinkään osaa.

-- Se on meidän venäläistä välinpitämättömyyttämme, sanoi Vronski kaataen jääkylmästä karahvista vettä ohueen jalalliseen lasiin. -- Ei tunneta, että meidän oikeutemme asettavat meille myös velvollisuuksia, ja siksi ei niitä myöskään tunnusteta olevan.

-- Minä en tunne ketään, joka täyttäisi velvollisuutensa tunnollisemmin kuin hän, sanoi Darja Aleksandrovna, jota hermostutti Vronskin ylemmyydentuntoinen sävy.

-- Minä taas, jatkoi Vronski, jolle tämä kysymys näytti olevan jostain syystä kipeä, -- minä taas, millainen muuten lienenkin, olen hyvin kiitollinen kunniasta, jota minulle on osoitettu, kun minut -- kiitos Nikolai Ivanovitshin (hän viittasi Svijazhskiin) -- on valittu rauhantuomariksi. Kokouksissa käyminen ja talonpojan hevosjutun harkitseminen on minulle yhtä tärkeä velvollisuus kuin mikä muu työ hyvänsä. Ja jos minut valitaan valtuustoon, pidän sitä kunniana. Sehän on ainoa tapa, jolla voin maksaa niistä eduista, joita minulla tilanomistajana on. Ikävä vain, että meillä ymmärretään niin huonosti, mikä merkitys suurtilallisilla tulisi ja voisi olla valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässämme.

Darja Aleksandrovna ihmetteli, kuinka tyynen varma Vronski oli asiansa oikeudesta siinä oman pöytänsä ääressä puhuessaan. Hän muisti päinvastaista mieltä olevan Levinin esittävän yhtä varmasti omaa kantaansa omassa pöydässään. Mutta hän piti Levinistä ja oli siksi tämän puolella.

-- Teitä, kreivi, on siis lupa odottaa seuraavaan vaalikokoukseen? sanoi Svijazhski. -- Mutta täytyy matkustaa aikaisemmin, jos mieli ehtiä sinne kahdeksanneksi päiväksi. Jospa te tekisitte minulle sen kunnian, että tulisitte luokseni.

-- Mutta minäpä olen hiukan samaa mieltä sinun lankosi kanssa, sanoi Anna hymyillen, -- joskaan en ole yhtä jyrkkä, lisäsi hän hymyillen. -- Minä pelkään, että meille on viime aikoina karttunut liikaa noita yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Kuten ennen oli niin paljon virkamiehiä, ettei missään asiassa päässyt eteenpäin ilman niitä, niin nyt on yhtä paljon yhteiskunnallisia toimihenkilöitä. Aleksei on nyt ollut täällä kuusi kuukautta, ja hän on jo viiden tai kuuden eri toimi- ja lautakunnan jäsen -- hän on rauhantuomari ja valamies ja kuuluu holhouslautakuntaan, valtuuskuntaan ja johonkin hevosten jalostusyhdistykseen. Du train que cela va[65], kaikki aika menee siihen. Ja minä luulen, että ne, kun niitä on niin paljon, jäävät pelkäksi muodollisuudeksi. Kuinka monessa paikassa te, Nikolai Ivanovitsh olettekaan jäsenenä? Yli kymmenessä, jollen väärin muista?

Anna puhui leikillisesti, mutta hänen äänensävystään kuulsi hermostus. Darja Aleksandrovna, joka seurasi tarkkaavaisesti Annaa ja Vronskia, huomasi sen heti. Hän huomasi myös, että Annan puhuessa Vronskin kasvot saivat äkkiä vakavan ja itsepäisen ilmeen. Nämä huomiot kuten myös se, että ruhtinatar Varvara puheenaihetta vaihtaakseen kiiruhti puhumaan pietarilaisista tuttavista, sekä muisto siitä, kuinka odottamatta Vronski äsken puutarhassa oli siirtynyt puhumaan omasta toiminnastaan, kertoivat Dollylle, että yhteiskunnallista toimintaa koskevaan kysymykseen liittyi jokin Annan ja Vronskin välinen salainen riita.

Päivällinen, viinit, palvelu -- kaikki oli hyvää, mutta sellaista, mitä Darja Aleksandrovna oli nähnyt vain päivälliskutsuilla ja muissa juhlissa, joista hän oli jo vieraantunut; kaikki oli yhtä persoonatonta ja pingotettua, ja se tuntui hänestä ikävältä ja painostavalta näin kotioloissa, pienen piirin kesken.

Päivällisen jälkeen istuttiin vähän aikaa parvekkeella. Sitten ruvettiin pelaamaan tennistä. Jakaannuttuaan kahteen joukkueeseen pelaajat asettuivat huolellisesti tasoitetulle ja kitketylle krokettikentälle, kireäksi vedetyn, kullattujen paalujen välisen verkon kahden puolen. Darja Aleksandrovna koetti ottaa osaa peliin, mutta ei pitkään aikaan oppinut ymmärtämään pelin menoa; ja kun hän viimein pääsi siitä selville, hän oli jo niin väsynyt, ettei jaksanut muuta kuin istua ja katsoa toisten pelaamista. Samalla puolella ollut Tushkevitsh erosi myös pelistä, mutta toiset jatkoivat. Svijazhski ja Vronski pelasivat hyvin taitavasti ja tosissaan. He seurasivat tarkasti pallon lentoa, juoksivat hätäilemättä ja vitkastelematta sitä vastaan, vahtivat sen pompahdusta ja lennättivät sen sattuvalla ja varmalla mailanlyönnillä verkon toiselle puolen. Veslovski pelasi huonommin kuin muut. Hän hätäili liikaa, mutta piti äänekkäällä ilollaan yllä innostusta peliin. Hän oli kuten toisetkin herrat naisten suostumuksella ottanut takin yltään, ja tuo iso, komea mies valkeine paidanhihoineen, hikisine, punoittavine kasvoineen ja äkkinäisine liikkeineen painui selkeänä katsojan mieleen.

Kun Darja Aleksandrovna sinä iltana paneutui nukkumaan, hän näki ummistaessaan silmänsä Vasenka Veslovskin hyöriskelevän edessään krokettikentällä.

Peli ei huvittanut Darja Aleksandrovnaa. Vasenka Veslovskin ja Annan välinen leikillinen liehakointi kyllästytti häntä, ja hänestä tuntui luonnottomalta, että aikuiset pelasivat keskenään, ilman lapsia, lasten peliä. Mutta ollakseen turmelematta toisten iloa ja saadakseen paremmin aikansa kulumaan hän liittyi vähän aikaa levättyään uudelleen peliin ja oli olevinaan siitä innostunut. Koko päivän hänestä oli tuon tuostakin tuntunut kuin hän olisi näytellyt häntä itseään parempien näyttelijöiden kanssa ja kuin hänen huono näyttelemisensä olisi turmellut koko asian.

Hän oli aikonut viipyä täällä kaksi päivää. Mutta jo illalla pelin aikana hän päätti seuraavana päivänä lähteä takaisin. Ne tuskastuttavat äidin huolet, joita hän oli niin vihannut tulomatkalla, näyttäytyivät nyt, ilman niitä vietetyn päivän jälkeen, kokonaan toisessa valossa ja houkuttelivat häntä luokseen.

Kun Darja Aleksandrovna iltateen ja öisen veneretken jälkeen oli tullut kamariinsa, riisunut vaatteensa ja istuutunut järjestämään ohuita hiuksiaan yökuntoon, hän tunsi suurta kevennystä mielessään.

Hän melkein toivoi, ettei Anna enää olisi tullut hänen luokseen. Hän olisi tahtonut olla yksin omine ajatuksineen.

XXIII

Dolly oli jo paneutumaisillaan vuoteeseen, kun Anna yöpuvussaan tuli huoneeseen.

Päivän kuluessa Anna oli useamman kerran alkanut puhua Dollylle sisimmistä ajatuksistaan ja jäänyt joka kerta ensimmäisiin sanoihin. "Puhutaan niistä sitten, kun pääsemme kahden kesken. Minulla on niin paljon sanottavaa", hän oli sanonut.

Nyt he olivat kahden, eikä Anna tiennyt mistä puhuisi. Hän istui ikkunan luona ja katseli Dollyä etsien muististaan noita ehtymättömiltä näyttäneitä tärkeitä puheenaiheita eikä tahtonut löytää mitään. Sinä hetkenä hänestä tuntui kuin kaikki olisi jo sanottu.

-- No, kuinka Kitty jaksaa? hän sanoi raskaasti huoaten ja katsoen Dollyyn syyllisen näköisenä. -- Sanohan, Dolly, todella, eikö hän ole kiukuissaan minulle?

-- Kiukuissaan? Ei! sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen.

-- Mutta kai hän sentään vihaa ja halveksii minua?

-- Eikö mitä! Mutta tiedäthän, ettei niitä asioita unohdeta.

-- Niin, niin, sanoi Anna kääntyen avointa ikkunaa kohti. -- Mutta minun syyni se ei ollut. Ja kuka oikeastaan on syyllinen? Mitä on syyllinen? Olisiko voinut käydä toisin? Mitä sinä luulet? Olisitko sinä esimerkiksi voinut olla joutumatta Stivan vaimoksi?

-- En tosiaan osaa sanoa. Mutta kerrohan sinä...

-- Kyllä, kyllä, mutta vielä pari sanaa Kittystä. Onko hän onnellinen? Hänen miehensä sanotaan olevan kunnon mies.

-- Se on liian vähän sanottu. Minä ainakaan en tunne parempaa miestä kuin hän.

-- Sehän on hauskaa! Oikein hauskaa!

Dolly hymyili.

-- Mutta kerrohan nyt itsestäsi. Olisi niin paljon asioita. Mehän puhuimme... Dolly ei tiennyt miten nimittäisi Vronskia. Sekä "kreivi" että "Aleksei Kirillovitsh" tuntui hänestä kankealta.

-- Aleksein kanssa, sanoi Anna, -- minä tiedän, että te puhuitte jostain. Mutta minä aioin kysyä sinulta suoraan, mitä sinä ajattelet minusta ja minun elämästäni?

-- On vaikea niin äkkiä sanoa. En tosiaan tiedä.

-- Ei, sano nyt sentään... Sinä olet nähnyt minun elämäni. Mutta älä unohda, että olet nähnyt meidät kesällä, jolloin emme ole yksin... Me tulimme tänne varhain keväällä, asuimme aivan keskenämme ja tulemme tekemään niin vastakin, enkä toivo mitään sen parempaa. Mutta kuvittelehan, että minun pitäisi asua yksin ilman häntä, ja sellaistahan sattuu... Minä näen kaikesta, että niin tulee useinkin käymään ja että hän tulee olemaan puolet ajasta poissa kotoa, sanoi Anna nousten ja istuutuen lähemmäksi Dollyä. -- Minä en tietystikään, keskeytti hän Dollyn, joka aikoi väittää vastaan, -- en tietystikään rupea väkisin häntä pidättelemään. Enkä minä estelekään häntä. Pidetään kilpa-ajoja, siellä on hänen hevosiaan, ja hän menee. Ja menköön kun tahtoo. Mutta ajattelehan minun asemaani... Mutta mitäpä siitä kannattaa puhua! Hän hymyili. -- Niin, mitä hän sanoi sinulle?

-- Hän puhui siitä, mistä minä itse aioin sinulle puhua, ja minun on helppo olla hänen asianajajanaan; siitä, eikö olisi mahdollista... Darja Aleksandrovna takelteli sanoissaan, -- korjata, parantaa sinun asemaasi... Sinähän tiedät minun kantani... Mutta sittenkin, jos suinkin mahdollista, olisi mentävä naimisiin...

-- Siis hankittava avioero? sanoi Anna. -- Tiedätkö, että ainoa nainen, joka Pietarissa kävi minua tervehtimässä, oli Betsy Tverskaja. Sinähän tunnet hänet? Au fond c'est la femme la plus dépravée qui existe[66]. Hän eli Tushkevitshin kanssa pettäen miestään mitä iljettävimmin Ja hän sanoi minulle, ettei hän tahdo tietää tuttavuudestani niin kauan kuin asemani on laiton. Älä luule, että minä vertaisin sinua häneen... Minä tunnen sinut, rakkaani. Se vain johtui tässä mieleeni... Niin, mitä Aleksei sanoi sinulle? toisti hän.

-- Hän sanoi kärsivänsä sinun ja itsensä vuoksi. Sinä kenties sanot sitä itsekkyydeksi, mutta se on luonnollista ja jaloa itsekkyyttä. Hän tahtoisi ensinnäkin laillistuttaa tyttärensä ja tulla mieheksesi, jolla olisi täysi oikeus sinuun.

-- Voiko kukaan aviovaimo olla siinä määrin orja kuin minä nykyisessä asemassani? keskeytti Anna synkästi.

-- Ennen kaikkea hän tahtoisi... tahtoisi, ettet sinä kärsisi.

-- Se on mahdotonta! Entä sitten?

-- Ja mikä on kaikkein luonnollisinta: hän tahtoo, että hänen lapsensa saisivat oikean nimensä.

-- Mitkä lapset? kysyi Anna katsoen syrjään silmiään siristäen.

-- Ani ja tulevat.

-- Niistä hän saa olla huoleti: muita lapsia ei minulla tule olemaan.

-- Kuinka sinä voit sen niin varmasti sanoa?

-- Ei tule, koska minä en tahdo.

Kiihtymyksestään huolimatta Annan ei voinut olla hymyilemättä sille lapsekkaan uteliaisuuden, ihmettelyn ja kauhun ilmeelle, joka kuvastui Dollyn kasvoista.

-- Lääkäri sanoi minulle sairauteni jälkeen...

-- Onko se mahdollista! sanoi Dolly silmät selällään.

Hän oli saanut kuulla sellaista, jonka laajalle kantavia johtopäätöksiä hän ei heti alkuun voinut selvästi käsittää, mutta tunsi saavansa paljon, paljon miettimisen aihetta.

Tuo tieto, joka äkkiä selitti hänelle kaikki nuo ennen niin arvoitukselliset yksi- ja kaksilapsiset perheet, herätti hänessä niin paljon ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita, ettei hän osannut sanoa mitään, katsoi vain Annaan ihmetyksestä suurentunein silmin. Samasta asiasta hän itsekin oli tänne tullessaan haaveillut, mutta saatuaan nyt tietää sen olevan mahdollista, hän oli siitä kauhuissaan. Hän tunsi, että se ratkaisi liian yksinkertaisesti tuon monimutkaisen kysymyksen.

-- N'est ce pas immoral[67]? hän sanoi oltuaan hetkisen vaiti.

-- Miksi niin? On kai minulla vapaus valita kumpaako tahdon: tahdonko olla raskaana, toisin sanoen sairaana, vai tahdonko pysyä mieheni ystävänä ja toverina olemalla kuitenkin hänen vaimonsa, sanoi Anna tahallisen pintapuolisella ja kevytmielisellä äänensävyllä.

-- No niin, miksei, sanoi Darja Aleksandrovna kuunnellen samoja todisteita, joita oli itsekin ajatellut, mutta enää niillä ei ollut entistä vaikutusvoimaa.

-- Sinusta ja muista, jatkoi Anna, ikään kuin arvaten Dollyn ajatukset, -- asia vielä voi näyttää epäilyksenalaiselta, mutta minun kohdallani se on selvä... Voit varmaan ymmärtää sen. Minä en ole aviovaimo; hän rakastaa minua niin kauan kuin rakastaa. Ja millä minä voin ylläpitää hänen rakkauttaan? Tällä näin?

Hän ojensi valkeat käsivartensa.

Ajatukset ja muistot kiersivät Darja Aleksandrovnan päässä tavattoman nopeasti, kuten kiihtymyksen hetkinä on tavallista. "Minä en", ajatteli hän, "houkutellut Stivaa; hän meni minun luotani toisten luo, ja se ensimmäinen, jonka tähden hän oli uskoton minulle, ei pystynyt pidättämään häntä sillä, että oli aina kaunis ja iloinen. Stiva hylkäsi hänet ja otti toisen. Voikohan Anna sitten sillä saada kreivi Vronskin ajan pitkään pysymään luonaan? Jos Vronski sitä hakee, löytää hän varmaan vieläkin viehättävämpiä ja parempia pukeutumis- ja käytöstapoja. Ja niin valkeat ja sirot kuin hänen paljaat käsivartensa ovatkin, niin kaunis kuin koko hänen täyteläinen vartalonsa onkin, Vronski löytää vieläkin kauniimpia, niin kuin minun inhottava, säälittävä ja herttainen Stivani."

Dolly huoahti vain eikä vastannut mitään. Anna huomasi tuon huoahduksen, joka ilmaisi erimielisyyttä, ja jatkoi selittelyään. Hän tahtoi tuoda esiin sellaisia näkökohtia, jotka tekisivät kaikki vastaväitteet mahdottomiksi.

-- Sinä pidät sitä pahana, eikö niin? hän kysyi.

-- Mutta ajattele vähän, hän jatkoi. -- Sinä unohdat missä asemassa minä olen. Kuinka minä voisin toivoa lapsia? Minä en puhu kärsimyksistä; niitä minä en pelkää. Ajattelehan, mitä minun lapsistani tulisi. Onnettomia raukkoja, joilla olisi vieraan nimi. Jo pelkän syntymänsä vuoksi heidän täytyisi hävetä äitiään ja isäänsä ja koko syntymäänsä.

-- Mutta sitä vartenhan avioero juuri onkin välttämätön.

Mutta Anna ei kuunnellut. Hän tahtoi esittää loppuun saakka ne päätelmät, joita hän niin monet kerrat oli toistanut mielessään.

-- Miksi minulle on annettu järki, jollen minä käytä sitä siihen, etten tuota maailmaan onnettomia ihmisiä?

Hän katsahti Dollyyn, mutta ei odottanut vastausta, vaan jatkoi:

-- Minä tuntisin itseni aina syylliseksi onnettomien lasteni edessä, hän sanoi. -- Jollei niitä ole, ne eivät ainakaan ole onnettomia, ja jos ne ovat onnettomia, olen minä yksin syypää siihen.

Samantapaisia näkökohtia oli liikkunut Darja Aleksandrovnankin mielessä; mutta nyt hän ei niitä ymmärtänyt. "Kuinka voi olla syyllinen sellaisten olentojen edessä, joita ei ole olemassakaan?" mietti hän. Ja yhtäkkiä hänen mieleensä tuli, olisiko hänen lempilapselleen Grishalle ollut parempi, jollei tätä koskaan olisi ollut olemassa? Ja se tuntui hänestä niin oudolta ja hurjalta, että hänen täytyi ravistaa päätään karkottaakseen tuon järjettömien ajatusten sekasotkun pois mielestään.

-- Ei, en tiedä, paha se on, hän sanoi vain, vastenmielisyyden ilme kasvoillaan.

-- Niin, mutta älä unohda, mitä sinä olet ja mitä minä olen... Ja sitä paitsi, Anna lisäsi ikään kuin tuntien omat runsaat todisteensa sittenkin köykäisiksi Dollyn vähäisten todisteiden rinnalla, -- sinun tulee muistaa, etten minä ole nyt samassa asemassa kuin sinä. Sinuun nähden kysymys kuuluu näin: tahdotko olla saamatta useampia lapsia, mutta minuun nähden se kuuluu: tahdonko minä saada lapsia. Ja siinä on suuri ero. Ymmärräthän, etten minä voi toivoa niitä tässä asemassa ollessani.

Darja Aleksandrovna ei väittänyt vastaan. Hän tunsi joutuneensa kauas Annasta; heidän välillään oli kysymyksiä, joista he eivät koskaan voineet tulla yksimielisiksi ja joista oli paras olla puhumatta.

XXIV

-- Sitä suuremmalla syyllä sinun pitäisi järjestää asiasi, jos suinkin mahdollista, sanoi Dolly.

-- Niin, jos mahdollista, sanoi Anna yhtäkkiä aivan toisenlaisella, hiljaisella ja surullisella äänellä.

-- Eikö avioero sitten ole mahdollinen? Minulle on kerrottu, että miehesi olisi suostuvainen.

-- Dolly, minä en tahtoisi puhua siitä.

-- No, ei puhuta, kiiruhti Darja Aleksandrovna sanomaan huomatessaan kärsivän ilmeen Annan kasvoilla. -- Minä vain luulen, että sinä katsot asioita liian synkässä valossa.

-- Minäkö? En ollenkaan. Minä olen hyvin iloinen ja tyytyväinen. Etkö ole huomannut, je fais des passions[68]. Veslovski...

-- Totta puhuakseni en pitänyt Veslovskin käytöstavasta, sanoi Darja Aleksandrovna koettaen vaihtaa puheenaihetta.

-- Oh, mitäs siitä! Se vain hiukan kutkuttaa Alekseita. Veslovski on vielä poikapahanen ja kokonaan minun käsissäni; minä ohjaan häntä kokonaan tahtoni mukaan. Hän on niin kuin sinun Grishasi. Dolly! hän muutti äkkiä puheenaihetta, -- sinä sanot minun katselevan asioita liian synkässä valossa. Sinä et voi sitä käsittää. Se on liian kauheata. Minä koetan olla kokonaan katsomatta.

-- Mutta minun ymmärtääkseni pitäisi koettaa tehdä kaikki mitä voi.

-- Mutta kun ei voi mitään! Sinä neuvot menemään avioliittoon Aleksein kanssa ja sanot, etten minä ajattele sitä. Enkö minä ole sitä ajatellut! hän sanoi, ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hän nousi, oikaisi vartaloaan, huoahti syvään ja alkoi kävellä kevyttä käyntiään edestakaisin lattialla, väliin seisahdellen. -- Enkö ole ajatellut? Ei ole päivää eikä tuntia, jona en ajattelisi ja soimaisi itseäni siitä, sillä sen ajatteleminen voi viedä järjen. Voi viedä järjen, toisti hän. -- Kun ajattelen sitä, en saa unta ilman morfiinia. No niin. Koetetaan puhua siitä tyynesti. Minulle sanotaan: ottakaa avioero. Mutta ensinnäkään hän ei antaisi minulle sitä. Hän on nyt kreivitär Lidia Ivanovnan vaikutusvallan alla.

Darja Aleksandrovna nojasi tuolin selustaan ja seurasi kärsivän myötätuntoisin kasvoin Annan kävelyä kääntäen päätään sen mukaan.

-- Täytyisi yrittää, hän sanoi hiljaa.

-- No oletetaan, että minä yrittäisin. Mitä se merkitsisi? esitti hän nähtävästi lukemattomat kerrat miettimäänsä ja ulkoa oppimaansa ajatusta. -- Se merkitsisi sitä, että minun, joka vihaan häntä, mutta joka silti tunnustan tehneeni väärin häntä kohtaan ja tunnen hänen ylevämielisyytensä, että minun pitäisi alentua kirjoittamaan hänelle... No hyvä, oletetaanpa, että minä voitan itseni ja teen sen. Minä saan joko loukkaavan tai myöntävän vastauksen. No niin, kuvitelkaamme, että hän olisi suostuvainen, Anna oli paraikaa huoneen kauemmassa päässä ja pysähtyi sinne sormeilemaan ikkunaverhoa. -- Minä saisin suostumuksen, mutta poi... entä poikani? Häntä ei kuitenkaan annettaisi minulle. Hän kasvaa suureksi minun hylkäämäni isän luona ja oppii halveksimaan minua. Voitko käsittää, että minä rakastan kahta olentoa luullakseni yhtä paljon ja kumpaakin enemmän kuin itseäni -- Serjozhaa ja Alekseita.

Hän tuli keskelle huonetta ja pysähtyi Dollyn eteen kädet rintaansa vasten painettuina. Valkeassa yönutussaan hän näytti erityisen pitkältä ja rotevalta. Hän painoi päänsä alas ja katseli sädehtivin, kostein silmin kulmiensa alta pientä, laihaa Dollyä, joka näytti niin säälittävältä istuessaan siinä paikatussa yönutussaan ja yömyssyssään, kiihtymyksestä vavahdellen.

-- Vain näitä kahta olentoa minä rakastan, ja toinen tekee mahdottomaksi toisen. Minä en voi saattaa heitä yhteen, ja se on ainoa kaipuuni. Ja kun niin ei voi tehdä, on kaikki yhdentekevää. Kaikki, kaikki on yhdentekevää. Joskus tämä päättyy, ja siksi minä en voi enkä halua puhua siitä. Älä siis syytä äläkä tuomitse minua mistään. Sinä et voi viattomassa puhtaudessasi ymmärtää kaikkea sitä, minkä vuoksi minä kärsin.

Hän tuli Dollyn luo, istui hänen viereensä ja otti häntä kädestä katsoen häntä syyllisen näköisenä silmiin.

-- Mitä sinä mietit? Mitä sinä ajattelet minusta? Älä halveksi minua. Minä en ansaitse halveksuntaa. Olen nimenomaan onneton. Jos kuka on onneton, niin minä, hän sanoi, käänsi kasvonsa pois ja hyrähti itkemään.

Jäätyään yksin Dolly rukoili ja paneutui vuoteeseen. Hän oli sydämensä pohjasta säälinyt Annaa keskustellessaan tämän kanssa; mutta nyt hän ei saanut ajatuksiaan pysymään tässä. Koti ja lapset tulivat hänen mieleensä erityisen kutsuvina ja viehättävinä ja jonkin uuden valon kirkastamina. Hänen oma maailmansa tuntui hänestä nyt niin kallisarvoiselta ja rakkaalta, ettei hän olisi mistään hinnasta tahtonut viettää toista päivää erossa siitä, ja siksi hän päätti varmasti lähteä huomenna paluumatkalle.

Sillä välin Anna palasi kamariinsa, otti viinilasin, kaatoi siihen muutaman tipan lääkettä, jossa oli huomattava määrä morfiinia, joi sen ja istuttuaan jonkin aikaa liikkumattomana lähti tyynenä ja iloisena makuuhuoneeseen.

Kun hän astui sisään, Vronski katsoi häneen tarkasti hakien jälkiä siitä keskustelusta, jonka hän arvasi tapahtuneen Dollyyn huoneessa, koska Anna oli viipynyt siellä niin kauan. Mutta hän ei löytänyt Annan kiihkeän hillitystä ja jotain salaavasta ilmeestä mitään muuta kuin tutun, yhä kiehtovan kauneuden, tietoisuuden siitä ja halun vaikuttaa häneen. Vronski ei tahtonut kysyä, mitä he olivat puhuneet, vaan toivoi Annan itsensä ottavan asian puheeksi. Mutta Anna sanoi vain:

-- Olen hyvilläni siitä, että pidät Dollystä. Etkö pidäkin?

-- Minähän olen tuntenut hänet jo kauan. Hän on luullakseni oikein hyväluontoinen, mais excessivement terre-à-terre.[69] Olen kuitenkin hyvin iloinen hänen tulostaan.

Vronski otti Annaa kädestä ja katsoi häntä kysyvästi silmiin. Anna käsitti hänen katseensa toisin ja hymyili vastaan.

* * * * *