Part 64

Toiset lähtivät hiljalleen kävelemään pitkin puutarhakäytävää; Anna ja Svijazhski kulkivat edellä, Dolly ja Vronski jäljessä. Dollyä kahlitsi ja masensi hiukan tämä kokonaan uusi ympäristö, johon hän oli joutunut. Teoreettisesti järkeilemällä hän saattoi puolustaa Annan tekoa, jopa suorastaan hyväksyäkin sen. Kuten monet siveellisen elämän yksitoikkoisuuteen väsyneet, nuhteettoman siveelliset naiset, hänkin oli välimatkan päästä täysin suvaitsevainen rikollista rakkautta kohtaan ja tunsi miltei kadehtivansa sitä. Sitä paitsi hän sydämestään rakasti Annaa. Mutta kun hän nyt näki tämän ilmielävänä noiden hänelle vieraiden, nykyajan tapaan käyttäytyvien ihmisten parissa, hänen tuli paha olla. Erityisesti häntä vaivasi ruhtinatar Varvara, joka antoi kaiken anteeksi niiden mukavuuksien takia, joista sai nyt nauttia.

Ylipäätään Dolly hyväksyi Annan teon abstraktilla tasolla, mutta silti hänestä tuntui epämiellyttävältä nähdä miestä, jonka tähden Anna oli toiminut sillä tavoin. Sitä paitsi hän ei ollut koskaan pitänyt Vronskista. Tämä oli Dollyn mielestä ylpeä ilman mitään syytä ylpeilyyn, ellei otettu lukuun rikkautta. Täällä kotonaan hän teki Dollyyn vielä mahtailevamman vaikutuksen kuin ennen, eikä Dolly voinut olla vapautunut hänen seurassaan. Dollyä vaivasi samanlainen tunne kuin paikatussa nutussa kamarineidon edessä seisoessa. Silloin häntä olivat kiusanneet nutun paikat, nyt hänen oli paha olla oman itsensä tähden.

Dolly tunsi näyttävänsä nololta ja haki puheenaihetta. Vaikka hän arvelikin, ettei niin ylpeä mies kuin Vronski pitäisi siitä, että hänen taloaan ja puutarhaansa kehuttaisiin, hän mainitsi paremman aiheen puutteessa olevansa niihin hyvin ihastunut.

-- Niin, se on hyvin kaunis rakennus ja hyvää, vanhanaikaista tyyliä, vastasi Vronski.

-- Pidin kovasti kuistin edessä olevasta pihamaasta. Onko se ollut sellainen ennenkin?

-- Ei toki! sanoi Vronski ja hänen kasvonsa kirkastuivat mielihyvästä. -- Jospa te olisitte nähnyt sen nyt keväällä!

Ja hän alkoi ensin varovasti ja sitten yhä enemmän ja enemmän innostuen kiinnittää vieraan huomiota talon ja puutarhan koristeiden yksityiskohtiin. Näkyi, että Vronski, joka oli uhrannut niin paljon vaivaa kartanonsa parantamiseen ja kaunistamiseen, oli kaivannut tilaisuutta saadakseen hieman kerskailla siitä vieraalle ja että hän iloitsi vieraan kehuista sydämestään.

-- Jos haluatte vilkaista sairaalaa ettekä ole väsynyt, niin se on tässä lähellä. Menemmekö? hän sanoi katsahtaen Dollya silmiin vakuuttuakseen siitä, ettei se ikävystyttänyt tätä.

-- Lähdetkö, Anna? lisäsi hän kääntyen Annan puoleen.

-- Lähdemme kai. Vai mitä? kysyi Anna Svijazhskilta. -- Mais il ne faut pas laisser le pauvre Veslovski et Tushkevitsh se morfondre là dans le bateau[52]. Täytyy lähettää sanomaan... Niin, se on muistomerkki, jonka hän jättää jälkeensä, sanoi Anna kääntyen Dollyn puoleen, huulillaan samanlainen veikeän tietävä hymy kuin aikaisemminkin hänen puhuessaan sairaalasta.

-- Se on suurtyö! sanoi Svijazhski. Mutta jottei näyttäisi siltä, että hän tahtoo mairitella Vronskia, hän lisäsi huudahdukseensa pienen moitteen tapaisen huomautuksen. -- Minä en voi olla ihmettelemättä, kreivi, hän sanoi, -- kuinka te, joka terveydellisessä suhteessa teette niin paljon kansan hyväksi, olette niin välinpitämätön kouluista.

-- C'est devenu tellement commun, les écoles[53], sanoi Vronski. -- Ei nyt oikeastaan siitäkään syystä, mutta minä innostuin nyt tähän, ymmärrättehän. Tästä pääsemme suorinta tietä sairaalaan, hän sanoi Darja Aleksandrovnalle osoittaen puistotiestä haarautuvaa käytävää.

Naiset avasivat päivänvarjonsa ja kääntyivät sivukäytävälle, joka muutaman mutkan jälkeen johti pienelle portille. Tultuaan portista Darja Aleksandrovna näki edessään suuren, punaisen, monimutkaisen rakennuksen. Se oli jo melkein valmis ja sen maalaamaton peltikatto välkkyi häikäisevänä kirkkaassa päivänpaisteessa. Sen rinnalla kohosi keskeneräinen telineiden ympäröimä rakennus. Esiliinoin itsensä suojanneet työmiehet seisoivat telineillä ja asettelivat tiiliä paikoilleen, ammensivat ämpäreistä muurauslaastia ja tasoittelivat kerrosta muurauslaudoilla.

-- Nopeastipa teillä työ edistyy! sanoi Svijazhski. -- Kun viimeksi kävin, ei ollut kattoakaan.

-- Syksyksi valmistuu kokonaan. Sisältä on jo melkein kaikki kunnossa, sanoi Anna.

-- Mikä tuo toinen rakennus on?

-- Siihen tulee lääkärin asunto ja apteekki, vastasi Vronski. Samassa hän näki, että lyhyeen takkiin sonnustautunut arkkitehti käveli heitä kohti. Vronski pyysi naisilta anteeksi ja lähti häntä vastaan.

Kierrettyään kalkkikuopan, josta työmiehet ottivat kalkkia, hän ja arkkitehti pysähtyivät, ja Vronski alkoi kiivaasti puhua jotakin.

-- Päätykolmiosta tulee sittenkin matalampi, hän vastasi Annalle, joka kysyi, mistä he puhuivat.

-- Minähän sanoin, että olisi pitänyt kohottaa perustusta, sanoi Anna.

-- Niin olisi tietenkin ollut parasta, Anna Arkadjevna, sanoi arkkitehti, -- mutta nyt on jo myöhäistä.

-- Niin, se kiinnostaa minua kovasti, vastasi Anna Svijazhskille, joka ihmetteli hänen arkkitektonisia tietojaan. -- Uudisrakennuksen tulisi olla sopusuhdassa sairaalan kanssa. Mutta se on myöhemmin keksitty ja pantu alulle ilman suunnitelmaa.

Keskusteltuaan arkkitehdin kanssa Vronski tuli taas naisten luo ja vei heidät sisään sairaalaan.

Vaikka ulkona vielä viimeisteltiinkin räystäslistoja ja alakerrassa maalattiin, oli yläkerrassa melkein kaikki jo kunnossa. Noustuaan leveitä kiviportaita ylös he tulivat ensimmäiseen suureen huoneeseen. Seinät olivat marmorinvärisiksi kalkitut, suuret, yksiruutuiset ikkunat olivat jo paikoillaan, ainoastaan parkettilattia oli vielä keskeneräinen, ja neliöitä höyläävät puusepät jättivät työnsä ja vetäisivät siteet pois tukastaan tervehtiäkseen herrasväkeä.

-- Tämä on vastaanottohuone, sanoi Vronski. -- Tänne tulee lukupulpetti, pöytä ja kaappi eikä mitään muuta.

-- Sitten menemme tänne. Älä mene lähelle ikkunaa, sanoi Anna ja koetti, oliko maali jo kuivunut. -- Aleksei, maali on jo kuivunut, lisäsi hän.

Vastaanottohuoneesta he tulivat käytävään, missä Vronski selitti heille uudenaikaisen tuuletusjärjestelmänsä. Sieltä hän vei heidät katsomaan marmorisia kylpyammeita ja erikoisjousin varustettuja vuoteita. Sitten hän näytti heille kaikki potilashuoneet, säilytys- ja pesuhuoneet, uudenaikaisen leivinuunin, käytävissä käytettävät työntörattaat, joilla voi kolisuttamatta kuljettaa tarvittavia tavaroita, ja paljon muuta. Svijazhski kiitteli kaikkea ja esiintyi joka paikassa edistyksen uusimpien saavutusten erikoistuntijana. Dolly vain ihmetteli näitä kaikkia ennennäkemättömiä ihmeitä ja kyseli tarkasti kaikkea, mikä tuotti Vronskille ilmeistä iloa.

-- Niin, luulen, että tämä tulee olemaan ainoa täysin ajanmukaisesti järjestetty sairaala koko Venäjällä, sanoi Svijazhski.

-- Tuleeko teillä olemaan erillinen synnytysosasto? kysyi Dolly. -- Se on tarpeellinen maalla. On usein...

Kohteliaisuudestaan huolimatta Vronski keskeytti hänet:

-- Tämä ei ole synnytyslaitos, vaan sairaala, joka on avoinna kaikille sairaille paitsi tartuntatautisille, hän sanoi. -- Katsokaas tätä... ja hän työnsi Darja Aleksandrovnan eteen äskettäin saapuneen toipilastuolin. -- Katsokaahan. Hän istuutui tuoliin ja alkoi itse kuljettaa sitä. -- Sairas ei voi kävellä, hän on vielä heikko tai hänen jalkansa ovat kipeät, mutta hän kaipaa raitista ilmaa ja ajelee tällä...

Darja Aleksandrovnaa huvitti ja miellytti kaikki, mutta eniten häntä miellytti Vronskin luonnollinen, lapsekas innostus. "Kuinka herttainen, hyvä ihminen", hän ajatteli väliin eikä kuunnellut Vronskin sanoja, katseli vain tätä, tutki tämän ilmettä ja asettui ajatuksissaan Annan sijalle. Hän oli nyt niin ihastunut tuohon innostuneeseen Vronskiin, että ymmärsi, kuinka Anna oli voinut rakastua häneen.

XXI

-- Minä luulen, että ruhtinatar on väsynyt, ja tuskinpa hevoset huvittavat häntä, sanoi Vronski Annalle, joka ehdotti, että mentäisiin hevostalleille, koska Svijazhski halusi nähdä Vronskin uuden orin. -- Menkää te, minä saatan ruhtinattaren kotiin, niin saamme vähän puhella, hän sanoi, -- jos niin sallitte? hän sanoi Dollylle.

-- Hyvin mielelläni. Minulla ei tosiaan ole juurikaan käsitystä hevosista, sanoi Darja Aleksandrovna hiukan ihmetellen.

Hän huomasi Vronskin kasvoista, että tämä tahtoi puhutella häntä kahden kesken. Eikä hän erehtynyt. Heti kun he olivat päässeet pikkuportin kautta takaisin puutarhaan, Vronski vilkaisi Annaan päin ja huomattuaan, ettei tämä enää voinut kuulla eikä nähdä heitä, aloitti:

-- Te arvasitte, että minä tahdoin puhua kanssanne, hän sanoi katsoen Dollyyn nauravin silmin. -- Minä en erehdy pitäessäni teitä Annan ystävänä. Hän otti hatun päästään ja pyyhki nenäliinallaan yhä kaljummaksi käyvää päätään.

Darja Aleksandrovna ei vastannut mitään, katsahti vain arasti Vronskiin. Kun hän oli jäänyt kahden tämän kanssa, oli hänet äkkiä vallannut pelko: nauravat silmät ja kasvojen ankara ilme pelottivat häntä.

Dollyn mielessä välähteli monenlaisia otaksumia siitä, mistä Vronski aikoi hänelle puhua: "Hän pyytää minua lapsineni tulemaan heille loppukesäksi, ja minun täytyy kieltäytyä; tai hän pyytää minua Moskovassa hankkimaan Annalle sopivaa seuraa... Tai kenties hän puhuu Vasenka Veslovskista ja hänen suhteestaan Annaan. Vai Kittystäkö ja omasta syyllisyydestään?" Hän odotti kaikenlaista ikävää, mutta ei kuitenkaan arvannut Vronskin tarkoitusta.

-- Teillä on niin suuri vaikutusvalta Annaan, hän pitää teistä hyvin paljon, hän sanoi, -- auttakaa minua.

Darja Aleksandrovna katsoi aran kysyvästi hänen tarmokkaita kasvojaan, jotka milloin kokonaan, milloin osaksi tulivat lehmusten varjosta päivänvaloon, ja odotti miten hän jatkaisi; mutta Vronski kulki äänettömänä hänen rinnallaan piirrellen kepillään vakoja käytävän soraan.

-- Koska te olette Annan entisistä ystävättäristä ainoa, joka on uskaltanut tulla meille -- minä en ota lukuun ruhtinatar Varvaraa -- ymmärrän käyntinne niin, ettette suinkaan ole sillä tahtonut osoittaa pitävänne meidän asemaamme normaalina, vaan että te, käsittäen tämän tilanteen koko raskauden, yhä pidätte ystävästänne ja tahdotte auttaa häntä. Eikö asia ole niin? kysyi hän katsahtaen Dollyyn.

-- Niin, niin, vastasi Darja Aleksandrovna, -- mutta...

-- Ei, keskeytti Vronski ja pysähtyi unohtaen, että hän siten saattoi noloon asemaan puhetoverinsa, jonka myös täytyi pysähtyä. -- Kukaan ei tunne Annan asemaan tukaluutta kipeämmin kuin minä. Ja senhän te ymmärrätte, jos voitte pitää minua ihmisenä, jolla on sydän. Minä olen kaikkeen syypää ja siksi minä tunnen sen niin kipeästi.

-- Minä ymmärrän, sanoi Darja Aleksandrovna väkisinkin ihaillen hänen sanojensa varmuutta ja vilpittömyyttä. -- Mutta juuri siksi, että te tunnette olevanne syypää, te luultavasti kuvittelette asianne pahemmaksi kuin se onkaan, sanoi Dolly. -- Seurapiirien keskuudessa hänen asemansa tietenkin on vaikea.

-- Suorastaan helvetillinen! sanoi Vronski rypistäen kulmiaan synkästi. -- Ei voi kuvitella pahempia henkisiä kärsimyksiä kuin mitä hän sai kokea Pietarissa viipyessämme siellä pari viikkoa... voitte uskoa sen.

-- Niin, mutta täällä maalla, niin kauan kuin Anna tai te ette kaipaa seuraelämää...

-- Kaipaa sitä! sanoi Vronski ylenkatseellisesti. -- Mitä minä sillä teen?

-- Niin kauan -- ja sitähän voi kestää koko elinikänne -- te olette onnellisia eikä teitä häiritse kukaan. Minä näen Annasta, että hän on onnellinen, täysin onnellinen; hän on jo ehtinyt sanoakin sen minulle, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen; ja tuli niin sanoessaan vasten tahtoaan ajatelleeksi, mahtoiko Anna sentään olla kovin onnellinen.

-- Niin kyllä, sanoi Vronski. -- Minä tiedän, että hän on kuin vironnut uuteen elämään monien kärsimysten jälkeen; hän on onnellinen. Hän on onnellinen nykyhetkestä. Mutta minä?... Tulevaisuus pelottaa minua... Anteeksi, tahdotteko kävellä?

-- Minulle on yhdentekevää.

-- Istutaan sitten tähän.

Darja Aleksandrovna istuutui lehtokujan kulmassa olevalle penkille. Vronski pysähtyi hänen eteensä.

-- Minä näen, että hän on onnellinen, Vronski toisti, ja epäilys siitä, oliko Anna tosiaan onnellinen, tuli entistä voimakkaampana Darja Aleksandrovnan mieleen. -- Mutta kauanko tällaista voi jatkua? On kokonaan eri asia, olemmeko tehneet oikein vai väärin; mutta arpa on heitetty, hän sanoi siirtyen venäjästä ranskan kieleen, -- ja me olemme iäksi sidotut yhteen. Kaikkein pyhimmät rakkauden siteet liittävät meitä toisiimme. Meillä on lapsi ja ehkä saamme lisääkin lapsia. Mutta laki ja meidän asemamme ovat sellaiset, että ne tuottavat tuhansia sotkuja, joita hän, levätessään koko sielullaan kaikkien kärsimystensä ja koettelemustensa jälkeen, ei näe eikä tahdo nähdä. Ja sen voi kyllä ymmärtää. Mutta minä en voi olla niitä näkemättä. Minun tyttäreni on lain mukaan Kareninin eikä minun. En siedä tällaista valheellisuutta! hän sanoi tehden kädellään tarmokkaan, torjuvan eleen ja katsahtaen Darja Aleksandrovnaan synkästi ja kysyvästi.

Darja Aleksandrovna vain katsoi häneen eikä vastannut mitään. Vronski jatkoi:

-- Jos huomenna syntyy poika, minun poikani, on hänkin lain mukaan Karenin; hän ei peri minun nimeäni eikä omaisuuttani, ja olipa meidän perhe-elämämme kuinka onnellista hyvänsä ja olipa meillä lapsia kuinka paljon tahansa, minun ja heidän välillään ei ole mitään yhdistävää sidettä. He ovat Karenineja. Voitteko käsittää, miten tukala ja kauhea asemani on! Minä olen koettanut puhua siitä Annalle. Se hermostuttaa häntä. Hän ei ymmärrä enkä minä voi sanoa hänelle kaikkea. Asiaa voi katsoa vielä toiseltakin puolen. Minä olen onnellinen, onnellinen hänen rakkaudestaan, mutta minulla täytyy olla työtä. Minä olen löytänyt täällä työsarkani, ylpeilen siitä ja pidän sitä entisten toverieni hovi- ja virkatehtäviä ylevämpänä toimintana. Enkä varmastikaan vaihda työtäni heidän työhönsä. Minä työskentelen täällä pysyen paikoillani ja olen onnellinen ja tyytyväinen, emmekä me mitään muuta kaipaa onneksemme. Minä pidän tästä työstä. Cela n'est pas un pis-aller[54], päinvastoin...

Darja Aleksandrovna huomasi, että Vronski hieman sekosi ajatuksissaan, eikä hän oikein ymmärtänyt tämän syrjähypyn tarkoitusta. Hän tunsi kuitenkin, että Vronski nyt, alettuaan puhua sydämenasioistaan, joista hän ei voinut suoraan puhua Annalle, tahtoi sanoa kaiken sanottavansa ja että kysymys hänen toiminnastaan täällä maalla kuului samaan sydämenosastoon kuin kysymys hänen suhteestaan Annaan.

-- Niin, mutta ei siinä kaikki, sanoi Vronski havahtuen mietteistään. -- Pääasia työssä on varma tieto siitä, etteivät minun tekoni kuole minun mukanani, että minulla tulee olemaan perillisiä, -- mutta sitä varmuutta ei minulla ole. Kuvitelkaa sen ihmisen asemaa, joka tietää edeltä käsin, että hänen ja hänen rakastamansa naisen lapsia ei tulla pitämään hänen lapsinaan, vaan jonkun toisen, joka vihaa heitä eikä tahdo tietää heistä mitään. Onhan se kauheata!

Vronski vaikeni nähtävästi syvästi liikuttuneena. -- On tietysti, minä ymmärrän sen. Mutta mitä Anna sille voi? kysyi Darja Aleksandrovna.

-- Niin, minä tulen nyt siihen, mihin olen tällä keskustelullamme pyrkinyt, sanoi Vronski koettaen tyynnyttää mieltään. -- Anna voi, se riippuu hänestä... Jo sitäkin varten, että voisi hallitsijalta pyytää oikeutta lapsen adoptointiin, on avioero välttämätön. Ja se riippuu Annasta. Hänen miehensä oli aikanaan suostuvainen eroon, ja teidän puolisonne oli jo saada asian järjestetyksi. Minä tiedän, että hän suostuisi nytkin, kun hänelle vain kirjoittaisi. Hänhän vastasi silloin suoraan, että jos Anna haluaa sitä, hän ei tahdo kieltää. Tietenkin se on niitä farisealaisia julmuuksia, lisäsi hän synkästi, -- joita vain sellaiset sydämettömät ihmiset voivat tehdä. Hän tietää, kuinka paljon jokainen muisto hänestä kiusaa Annaa ja tietäen sen vaatii tältä kirjettä. Minä kyllä käsitän, että se on Annalle piinallista. Mutta syyt ovat niin tärkeät, että täytyy passer pardessus toutes ces finesses de sentiment. Il y va du bonheur et le l'existence d'Anna et ses enfants[55]. En puhu itsestäni, vaikka kärsinkin, kärsin kovasti, hän sanoi, ja hänen ilmeestään kuvastui uhka sitä ihmistä kohtaan, joka oli hänen kärsimyksensä syynä. -- Niin, ruhtinatar, takerrun teihin häpeämättä, kuin pelastuksen enkeliin. Auttakaa minua, koettakaa saada hänet kirjoittamaan sille miehelle ja vaatimaan avioeroa.

-- Kyllä, tietysti, sanoi Darja Aleksandrovna muistaen elävästi viimeisen keskustelunsa Kareninin kanssa. -- Kyllä, tietysti, toisti hän päättävästi muistaessaan Annan.

-- Käyttäkää vaikutusvaltaanne, koettakaa saada hänet kirjoittamaan. Minä en tahdo ja tuskinpa voisinkaan puhua hänelle siitä.

-- Hyvä, minä puhun. Mutta miksi hän ei itse ajattele sitä? sanoi Darja Aleksandrovna, ja Annan uusi, outo silmiensiristämistapa tuli taas äkkiä hänen mieleensä. Ja hän muisti, että Anna siristeli silmiään juuri silloin, kun tuli kysymys hänen elämänsä aremmista sisäisistä puolista. "Aivan kuin hän siten koettaisi päästä näkemästä elämänsä kaikkia puolia", ajatteli Dolly. -- Puhun varmasti, sekä itseni että hänen takiaan, sanoi Darja Aleksandrovna vastauksena Vronskin kiitolliseen ilmeeseen.

He nousivat ja lähtivät kotiin.

XXII

Kun Anna kotiin tultuaan tapasi Dollyn, hän katsoi tätä tarkasti silmiin ikään kuin udellen, mitä Vronski oli hänelle puhunut, mutta ei kysynyt mitään.

-- Pian on varmaan jo aika mennä päivälliselle, sanoi Anna. -- Emme ole vielä oikein ehtineet nähdäkään toisiamme. No, juttelemme sitten illalla. Olemme kaikki lianneet itsemme siellä rakennuksella.

Dolly meni huoneeseensa ja häntä nauratti. Hänellä oli jo paras puku yllään eikä hän voinut vaihtaa sitä enää mihinkään; mutta valmistautuakseen jollain tavoin päivällistä varten hän pyysi kamarineitoa puhdistamaan vaatteet, otti uudet kalvosimet ja pani pitsikoristeen päähänsä.

-- Tätä enempää en voinut tehdä, hän sanoi hymyillen Annalle, joka tuli häntä vastaan jo kolmannessa, taaskin tavattoman yksinkertaisessa puvussa.

-- Niin, me keikaroimme täällä aika lailla, Anna sanoi ikään kuin pyytäen anteeksi liikaa hienouttaan. -- Aleksei on niin iloinen tulostasi. Hän on suorastaan rakastunut sinuun, lisäsi hän. -- Mutta etkö sinä ole väsynyt?

Ennen päivällistä ei ollut enää aikaa jutteluun. Astuessaan ruokasaliin he tapasivat siellä jo ruhtinatar Varvaran ja pitkiin takkeihin pukeutuneet herrat. Arkkitehti oli hännystakissa. Vronski esitteli vieraalle lääkärin ja tilanhoitajan. Arkkitehdin hän oli esitellyt jo sairaalassa.

Lihava hovimestari, jonka pyöreät, parrattomat kasvot kiilsivät kilpaa hänen tärkätyn valkean solmukkeensa kanssa, ilmoitti että pöytä oli katettu, ja naiset nousivat. Vronski pyysi Svijazhskia tarjoamaan kätensä Annalle ja itse hän saattoi Dollyn pöytään. Veslovski ehti ennen Tushkevitshia tarjota kätensä ruhtinatar Varvaralle, ja paria vaille jääneet Tushkevitsh tilanhoitaja, arkkitehti ja lääkäri tulivat heidän jäljessään.

Päivällinen, ruokasali, astiasto, palvelus, ruoat ja viinit vastasivat täysin muualla talossa vallitsevaa ylellisyyttä, ja näyttivät jopa voittavan sen komeudessa ja uutuudessa. Darja Aleksandrovna tarkkaili tuota komeutta emännän katsein, ja vaikkei hän aikonutkaan soveltaa sitä omaan talouteensa -- sen verran kaukana se oli hänen elämäntavastaan --, syventyi hän väkisinkin ajattelemaan, mistä se kaikki oli peräisin ja kuka sen kaiken teki. Vasenka Veslovski, Stiva, Svijazhski ja monet muut hänen tuntemansa ihmiset eivät koskaan ajatelleet näitä asioita, vaan pitäytyivät siinä jokaisen kunnon isännän vierailleen uskottelemassa käsityksessä, että talon aineellinen hyvinvointi on syntynyt itsestään ilman pienintäkään vaivannäköä isännältä. Darja Aleksandrovna tiesi, ettei edes lasten aamiaisvelli tullut ilmaiseksi ja että näin monimutkainen ja komea päivällinen vaati erityistä, huolellista harkintaa. Siitä, miten Vronski silmäili pöytää, miten hän antoi merkkejä hovimestarille ja kysyi Darja Aleksandrovnalta, kumpaako saisi tarjota, botvinjaa[56] vaiko lihalientä, Darja Aleksandrovna huomasi, että isäntä itse valvoi ja piti huolen kaikesta. Nähtävästi Anna ei ollut siihen osallinen sen enempää kuin Veslovskikaan. Hän, Svijazhski, ruhtinatar Varvara ja Veslovski olivat siinä suhteessa yhtälailla vieraita, jotka käyttivät iloisesti hyväkseen sitä, mitä heille tarjottiin.

Anna toimi emäntänä ainoastaan sikäli, että ohjasi keskustelua. Tämä tehtävä oli sangen vaativa: pienen pöydän ympärillä istui täysin eri maailmaan kuuluvia henkilöitä kuten tilanhoitaja ja arkkitehti, jotka koettivat vain olla näyttämättä tottumattomuuttaan pöydässä vallitsevaan ylellisyyteen eivätkä osanneet ottaa pitemmälti osaa yleiseen keskusteluun, mutta Anna suoriutui tilanteesta tavallisella tahdikkuudellaan, hienosti, luontevasti, vieläpä iloisestikin.

Kun oli ensin puhuttu siitä, miten Tushkevitsh ja Veslovski olivat soudelleet kahden, Tushkevitsh alkoi kertoa Pietarin pursiklubin viime kilpailusta. Mutta ensimmäisen vaitiolon koittaessa Anna kääntyi arkkitehdin puoleen saadakseen hänetkin mukaan keskusteluun.

-- Nikolai Ivanovitsh ihmetteli kovasti, hän sanoi puhuen Svijazhskista, -- kuinka uusi rakennus on edistynyt siitä asti kun hän viimeksi oli täällä: mutta minä käyn joka päivä katsomassa rakennusta ja ihmettelen joka kerta, miten se edistyy.

-- Herra kreivin kanssa on hyvä työskennellä, sanoi arkkitehti hymyillen. Hän oli arvonsa tunteva, kohtelias ja tyyni mies. -- Ei ole mitään lääninviranomaisia jarruttamassa. Ne laatisivat kokonaisen riisin asiakirjoja siitä, mistä me selviämme parilla kolmella sanalla.

-- Amerikkalaiset tavat, huomautti Svijazhski hymyillen.

-- Niin, siellä rakennetaan järkiperäisesti...

Keskustelu siirtyi Yhdysvaltojen hallintoviranomaisten väärinkäytöksiin, mutta Anna suuntasi sen kohta toiseen aiheeseen saadakseen tilanhoitajankin mukaan.

-- Oletko koskaan nähnyt elonkorjuukonetta? Anna kysyi Darja Aleksandrovnalta. -- Me tulimme juuri sitä katsomasta, kun sinä tulit. Minäkin näin sen ensimmäisen kerran.

-- Kuinka se toimii? kysyi Dolly.

-- Aivan kuin sakset. Lauta ja paljon pieniä saksia. Tällä tavoin.

Anna otti veitsen ja haarukan kauniisiin, valkeisiin ja sormusten koristamiin käsiinsä ja alkoi esittää koneen toimintaa. Hän tajusi kyllä, ettei hänen selityksistään varmaankaan voisi käsittää mitään, mutta hän tiesi puhuvansa miellyttävästi ja käyttelevänsä sirosti kauniita käsiään ja jatkoi selittelyään.

-- Pikemminkin ne muistuttavat kynäveitsiä, sanoi Veslovski katsoen ihastuneena Annaan.

Anna hymyili tuskin huomattavasti, mutta ei vastannut mitään. -- Eivätkö ne olekin kuin sakset, Karl Fjodorovitsh? kääntyi hän tilanhoitajan puoleen.

-- Oo jaa, vastasi saksalainen. -- Es ist ein ganz einfaches Ding[57], ja alkoi selittää koneen rakennetta.

-- Vahinko, ettei kone samalla sido. Minä näin Wienin näyttelyssä koneen, joka myös sitoi rautalangalla, sanoi Svijazhski. -- Sellaiset olisivat edullisempia.

-- Es kommt drauf an... Der Preis vom Draht muss ausgerechnet werden[58]. Ja äänettömyydestään herätetty saksalainen kääntyi Vronskin puoleen. -- Das lässt sich ausrechnen, Erlaucht[59] Ja saksalainen pani jo käden povitaskuunsa ottaakseen esiin lyijykynän ja muistikirjan, johon hän teki laskunsa, mutta malttoi mielensä, kun näki Vronskin kylmän katseen ja muisti istuvansa ruokapöydässä. -- Zu kompliziert, macht zu viel Klopot[60], päätteli hän.

-- Wünscht man Dochots, so hat man auch Klopots[61], sanoi Vasenka Veslovski pitäen saksalaista pilanaan. J'adore l'allemand[62], kääntyi hän taas hymyillen Annan puoleen.

-- Cessez[63], sanoi Anna leikillisen ankarasti.

-- Me luulimme tapaavamme teidät pellolla, Vasili Semjonitsh, Anna sanoi sairaalloisen näköiselle lääkärille, kävittekö siellä?

-- Minä kävin siellä mutta livistin pian takaisin, vastasi lääkäri synkän leikillisesti.

-- Te olette siis ollut paljon liikkeellä.

-- Riittävästi!

-- No miten on sen mummon laita? Ei kai se ole lavantautia?

-- Ei juuri parempaakaan, vaikkei ihan sitä.