Part 63

Darja Aleksandrovna meni pysähtyneiden ajoneuvojen luo ja tervehti kylmästi ruhtinatar Varvaraa. Svijazhski oli myös hänelle tuttu. Svijazhski kysyi, miten hänen eriskummallinen ystävänsä Levin jaksoi nuoren vaimonsa kanssa, ja luotuaan pikaisen silmäyksen nelivaljakon hevosiin ja kuluneisiin vaunuihin, ehdotti, että arvoisat rouvat istuutuisivat char-a-bancs'iin.

-- Ja minä lähden noilla kulkuneuvoilla, hän sanoi. -- Hevonen on kiltti, ja ruhtinatar ajaa mainiosti.

-- Ei, olkaa te vain siellä, sanoi Anna, -- me ajamme yhdessä Darja Aleksandrovnan kanssa, ja ottaen Dollyä käsivarresta vei hänet takaisin vaunuihin.

Darja Aleksandrovna ihasteli silmät suurina noita hienoja ajopelejä, jollaisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, kauniita hevosia ja hienostuneita, säteileviä kasvoja, jotka häntä ympäröivät. Mutta eniten häntä ihmetytti muutos, joka oli tapahtunut hänelle niin tutussa ja rakkaassa Annassa. Toinen, vähemmän tarkkaavainen nainen, joka ei olisi tuntenut Annaa ennestään eikä ajatellut niitä asioita, joita Dolly oli miettinyt tullessaan, ei olisi huomannut Annassa mitään erikoista. Mutta Dolly huomasi hänessä heti sen erityisen kauneuden, joka ilmenee naisissa vain rakkauden parhaimpina aikoina, eikä voinut olla sitä mielessään ihastelematta. Jokainen piirre hänen kasvoissaan, poskien ja leuan kuoppien selkeys, huulten asento, hymy, joka ikään kuin liihotteli ympäri kasvoja, silmien loiste, liikkeiden siro nopeus, äänen täyteläinen sointi, vieläpä hänen ystävällisen äkäinen vastauksensakin Veslovskille, kun tämä pyysi saada ratsastaa hänen ratsullaan opettaakseen sitä laukkaamaan oikealla puolen kaikki tämä oli erityisen viehättävää; ja hän näytti itse tietävän sen ja iloitsevan siitä.

Kun Dolly ja Anna olivat istuutuneet vaunuihin, molemmat valtasi yhtäkkiä omituinen hämmennys. Anna hämmentyi huomatessaan Dollyn tarkkaavaisen ja kysyvän katseen; Dolly taas ei voinut Svijazhskin huomautuksen jälkeen olla ujostelematta vanhoja likaisia "kulkuneuvojaan", joihin Annakin oli istuutunut. Kuski Filipp ja kirjanpitäjä olivat myös ikään kuin hämillään. Salatakseen kainostelunsa konttoristi hyöriskeli vaunujen ympärillä ollen auttavinaan rouvia vaunuihin, mutta Filipp kävi synkännäköiseksi ja päätteli, ettei tuosta ulkomaalaisesta komeudesta kannattanut välittää mitään. Hän katsahti mustaan juoksijaan ja hymähti ivallisesti, ikään kuin varmana siitä, että tuollainen on hyvä vain "romenaatihevosena", mutta ettei se mene helteessä neljääkymmentäkään virstaa yhtä mittaa.

Työkärryjen luona olevat talonpojat olivat kaikki nousseet seisomaan ja katselivat uteliaina ja iloisina maantielle tehden huomautuksiaan herrasväestä.

-- Hyvillään näkyvät olevan, eivät ole tainneet ihan äsken tavata, sanoi niinipäähineinen, kiharatukkainen ukko.

-- Tuolla mustalla orilla sitä kelpaisi lyhteitä ajaa; liukkaasti menisi.

-- Katsokaas! Onko tuo housuniekka nainen? sanoi eräs miehistä osoittaen naistensatulaan istuutuvaa Vasenka Veslovskia.

-- Ei, mies se on. Kas, miten kiepsahti näppärästi.

-- Tokko tässä enää kannattaa ruveta ruokalevolle?

-- Mitä sitä enää tämän päivän nimiin nukkumaan? sanoi ukko ja katsoi kämmenensä alitse aurinkoa kohti. -- Päivä on jo yli puolen! Ottakaahan koukut, niin lähdetään.

XVIII

Anna katseli Dollyn laihoja, kuihtuneita ja pölyisiä kasvoja ja aikoi sanoa, että Dolly oli vanhentunut; mutta muistaessaan itse kaunistuneensa ja huomatessaan Dollyn ihastuneen katseen hän huoahti ja alkoi puhua omasta itsestään.

-- Sinä katselet minua, hän sanoi, -- ja ajattelet, voinko minä olla onnellinen nykyisessä asemassani. No niin. Häpeä tunnustaa, mutta minä... minä olen anteeksiantamattoman onnellinen. On aivan kuin olisin ollut loihdittuna tai nähnyt hirveää, kammottavaa unta ja yhtäkkiä herännyt ja huomannut, ettei noita kauheuksia olekaan. Minä olen saanut kestää paljon piinallista ja kauheata, mutta nyt olen jo kauan aikaa, varsinkin siitä saakka, kun tulimme tänne, ollut kovin onnellinen!... hän sanoi katsoen Dollyyn arasteleva, kysyvä hymy huulillaan.

-- Onpa hauska kuulla! sanoi Dolly hymyillen, mutta kylmemmin kuin olisi tahtonut. -- Olen kovin iloinen puolestasi. Miksi et ole kirjoittanut minulle?

-- Miksikö?... Siksi, etten ole rohjennut... sinä unohdat minun asemani...

-- Et rohjennut? Minulle? Jos sinä tietäisit kuinka minä... Minusta on...

Dolly alkoi kertoa tämänaamuisia mietteitä, mutta se ei tuntunut hänestä sillä hetkellä oikein sopivalta.

-- No, siitä ehdimme puhua myöhemmin. Mitä rakennuksia nuo kaikki ovat? hän kysyi tahtoen vaihtaa puheenaihetta ja osoittaen vihantojen akaasia- ja sireeniaitojen takaa näkyviä punaisia ja vihreitä kattoja. -- Aivan kuin pieni kaupunki.

Mutta Anna ei vastannut hänen kysymykseensä.

-- Ei, ei! Mitä mieltä sinä olet minun asemastani, mitä sinä ajattelet siitä, sano? kysyi hän.

-- Minun mielestäni, Dolly aloitti, mutta samassa vaunujen ohitse nelisti naistensatulassaan raskaasti keinahteleva Vasenka Veslovski, joka oli saanut ratsun laukkaamaan tahtonsa mukaan. "Hyvin menee, Anna Arkadjevna!" hän huudahti. Anna ei edes vilkaissut häneen päin; mutta Dollystä tuntui taaskin vaikealta ryhtyä täällä maantiellä tuohon pitkään keskusteluun, ja siksi hän supisti sanottavansa muutamaan lauseeseen.

-- En ajattele mitään, hän sanoi, -- minä olen aina pitänyt sinusta, ja jos oikein pitää jostain ihmisestä, niin pitää hänestä kokonaisena, sellaisena kuin hän on, eikä vain sellaisena kuin tahtoisi hänen olevan.

Anna käänsi katseensa pois silmiään siristäen -- se oli uusi tapa, jota Dolly ei ollut ennen huomannut -- ja vaipui hetkeksi mietteisiin voidakseen ymmärtää Dollyn sanojen koko merkityksen. Päästyään perille niistä hän katsahti Dollyyn.

-- Jos sinulla olisi joitakin syntejä, hän sanoi, -- niin ne kaikki annettaisiin sinulle anteeksi tulosi ja noiden sanojesi tähden.

Ja Dolly näki, kuinka kyyneleet kihosivat Annan silmiin. Hän puristi vaiti Annan kättä.

-- Niin, mitä rakennuksia nuo ovat? Kylläpä niitä on paljon! toisti hän hetken vaitiolon jälkeen äskeisen kysymyksensä.

-- Ne ovat työväen ja virkailijoiden asuntoja, tehdasrakennuksia ja hevostalleja. Tuosta alkaa puisto. Kaikki oli päässyt rappeutumaan, mutta Aleksei on korjauttanut kaiken. Hän pitää niin tästä maatilastaan ja on hyvin innostunut maataloudesta, mitä en ollenkaan osannut odottaa. Hän on niin monipuolinen luonne! Mihin ikinä hän ryhtyy, hän tekee kaikki loistavasti. Hän ei ikävöi vähääkään, päinvastoin, hän nauttii työstään. Mikäli minä ymmärrän, hänestä on tullut mainio, harkitseva isäntä, taloudenpidossaan melkein itara. Mutta ainoastaan siinä. Kun on kysymys kymmenistä tuhansista, silloin hän ei laske, Anna puhui kasvoillaan se salaperäisen iloinen veitikkamainen hymy, jollainen naisilla usein on heidän puhuessaan rakastamansa miehen salaisista ominaisuuksista, joista vain he ovat päässeet perille. -- Tuo suuri rakennus tuolla, näethän, on uusi sairaala. Minä luulen sen tulevan maksamaan toistasataatuhatta ruplaa. Se on hänen lempilapsensa nykyään. Ja tiedätkö miten se sai alkunsa? Talonpojat pyysivät häntä luovuttamaan heille heinämaata halvempaan hintaan, mutta hän ei suostunut, ja minä moitin häntä saituudesta. Ei tietenkään yksinomaan siitä syystä, mutta osaksi kuitenkin, hän ryhtyi puuhaamaan tuota sairaalaansa näyttääkseen, ettei ole saita, ymmärräthän. Totta kyllä c'est une petisesse[38]; mutta minä rakastan häntä vieläkin enemmän sen vuoksi. Nyt saat heti nähdä asuinrakennuksen. Se on hänen isoisänsä ajoilta eikä sitä ole vähääkään muutettu.

-- Kuinka kaunis! sanoi Dolly ihastuen väkisinkin, kun komea pylväskoristeinen talo tuli näkyviin puutarhan vanhojen puiden monivivahteisen vihannuuden takaa.

-- Niin, eikö olekin? Yläkerrasta on ihastuttava näköala.

He ajoivat hiekoitetulle, kukkapenkereiden koristamalle pihamaalle, missä kaksi miestä paraikaa asetteli särmikkäitä kiviä möyhennetyn kukkapenkin ympärille, ja pysähtyivät katetun pääoven eteen.

-- Ahaa, he ovat jo tulleet! sanoi Anna nähdessään ratsuhevosia paraikaa vietävän pois pihasta. -- Eikö tuo hevonen olekin kaunis. Se on englantilainen cob. Minun lemmikkini. Tuokaa se tänne ja antakaa sokeria. Missä kreivi on? hän kysyi kahdelta juhlapukuiselta lakeijalta, jotka kiiruhtivat ottamaan heitä vastaan. -- Kas, sieltähän hän tulee! hän lisäsi nähdessään myös Vronskin ja Veslovskin tulevan vastaan.

-- Mihin te tahdotte sijoittaa ruhtinattaren? kysyi Vronski ranskaksi Annalta ja vastausta odottamatta tervehti vielä kerran Darja Aleksandrovnaa hänen kättään suudellen. -- Isoon parvekehuoneeseenko?

-- Oi ei, se on niin kaukana! Ennemminkin kulmahuoneeseen, niin saamme olla enemmän yhdessä. No, käydäänpä sisään, sanoi Anna annettuaan hevoselleen lakeijan tuomat sokeripalaset.

-- Et vous oubliez votre devoir[39], hän sanoi Veslovskille, joka oli myös tullut kuistille.

-- Pardon, j'en ai tout plein des poches[40], vastasi Veslovski hymyillen, työntäen sormensa liivintaskuihin.

-- Mais vous venez trop tard[41], sanoi Anna pyyhkien liinalla hevosen syöttämisestä kastunutta kättään.

Anna kääntyi Dollyn puoleen: -- Tokihan sinä nyt jäät pitemmäksi aikaa. Yhdeksi päiväksikö? Sehän on mahdotonta.

-- Lupasin niin kotona, ja lapsetkin... sanoi Dolly ujostellen pölyisiä kasvojaan ja käsilaukkuaan.

-- Ei, Dolly kulta... No, katsotaan. Mennään, mennään! Anna sanoi vieden Dollyä huoneeseen.

Se ei ollut se vierashuone, jota Vronski oli ehdottanut, vaan toinen, jonka puutteet Anna sanoi Dollyn kyllä antavan anteeksi. Ja tämä huone, jota ei voitu tarjota anteeksi pyytämättä, oli niin hieno, ettei Dolly ollut koskaan asunut sellaisessa. Huone toi hänen mieleensä parhaat ulkomaiset hotellit.

-- Voi, rakkaani, kuinka onnellinen olen tulostasi! sanoi Anna istuutuen ratsastuspuvussaan hetkeksi Dollyn viereen. -- Kerro minulle kotiväestäsi. Stivaa olen vilaukselta tavannut. Mutta eihän hän osaa kertoa lapsistaan. Kuinka minun Tanja-lemmikkini jaksaa? Hän on kai iso tyttö jo?

-- Niin, isohan hän on, vastasi Darja Aleksandrovna lyhyesti ja ihmetteli itsekin omaa kylmyyttään. -- Meillä on niin mukavaa, kun asumme Levinien luona, lisäsi hän.

-- Jospa minä olisin tiennyt, sanoi Anna, -- ettet sinä halveksi minua... Teidän olisi pitänyt tulla meille kesäksi. Onhan Stiva Aleksein vanha hyvä ystävä, hän lisäsi ja punastui äkkiä.

-- Niin, mutta meidän on siellä niin hyvä... sanoi Dolly hämillään.

-- Oi, olen niin iloinen, että puhun tyhmyyksiä. Kuinka hyvin sinä teit! Anna sanoi suudellen häntä taas. -- Sinä et ole vielä sanonut minulle, mitä mieltä olet minusta, mutta minäpä tahdon tietää kaikki. Olen joka tapauksessa iloinen siitä, että saat nähdä millainen olen. Minä en tahdo kenenkään luulevan, että minun tarkoitukseni on osoittaa jotakin. Minä en tahdo osoittaa enkä todistaa mitään, tahdon vain elää tekemättä pahaa kenellekään paitsi itselleni. Siihen kai minulla on oikeus, vai mitä? Se on kuin onkin pitkä kysymys, puhutaan siitä myöhemmin perin pohjin. Minä menen nyt pukeutumaan ja lähetän kamarineidon avuksesi.

XIX

Jäätyään yksin Darja Aleksandrovna tarkasteli huonetta emännän silmin. Kaikessa, mitä hän oli nähnyt kartanoon tullessaan ja astuessaan sisään ja mitä hän nyt näki huoneessaan, oli ihmetyttävää yltäkylläisyyttä ja keikarimaisuutta sekä sellaista uutta eurooppalaista upeutta, johon hän oli tutustunut vain englantilaisten romaanien välityksellä, mutta jota hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Venäjällä, varsinkaan maalla. Kaikki oli uutta alkaen uusista ranskalaisista tapeteista koko lattiaa verhoavaan mattoon saakka. Joustinsänky patjoineen, erillisine päätyineen ja pienine silkkipäällystyynyineen, marmorinen pesupöytä, peili, leposohva, pöydät, uunilla oleva pronssinen kello, ikkuna- ja oviverhot -- kaikki oli kallista ja uudenaikaista.

Yhtä uudenaikainen ja kallisarvoinen kuin koko huone oli myös hieno kamarineito, joka tuli tarjoamaan Dollylle palveluksiaan. Tyttö oli sekä kampaukseltaan että puvultaan muodikkaampi kuin Dolly itse, ja vaikka Dolly pitikin tämän kohteliaisuudesta, siisteydestä ja palvelualttiudesta, hän ei voinut olla täysin luonteva tämän seurassa. Aivan kuin kiusalla Dollylle oli sattunut mukaan paikattu kampausnuttu, ja ne samat paikatut ja parsitut kohdat, joista hän kotona ylpeili, vaivasivat nyt häntä. Kotona oli selvää, että kuuteen nuttuun tarvittiin kaksikymmentäneljä arsinaa 65 kopeekan kangasta, mikä teki lisätarvikkeita ja työpalkkaa lukuunottamatta yli 15 ruplaa, ja ne 15 ruplaa olivat säästyneet. Mutta palvelijan nähden tuntui kiusalliselta olla paikatussa nutussa.

Darja Aleksandrovnan tuli paljon keveämpi olla, kun huoneeseen tuli Annan vanha tuttu palvelijatar Annuska. Keikarimaista kamarineitoa tarvittiin rouvan luo, ja Annuska jäi Darja Aleksandrovnan avuksi. Annuska oli nähtävästi hyvin iloinen vieraan tulosta ja puheli lakkaamatta. Dolly huomasi, että Annuskan teki mieli lausua ajatuksensa rouvastaan ja puhua kreivin rakkaudesta ja uskollisuudesta Anna Arkadjevnaa kohtaan, mutta Dolly hillitsi taitavasti hänen yrityksensä.

-- Minä olen kasvavasta tytöstä asti ollut Anna Arkadjevnan luona ja hän on minulle rakkaampi kuin kukaan muu. Eihän se meidän asiamme ole ruveta arvostelemaan. Kun sillä lailla rakastaa...

-- Niin, ole hyvä, ja anna pestäväksi, jos mahdollista, keskeytti Darja Aleksandrovna.

-- Kyllä, rouva. Meillä on varta vasten pyykinpesijöinä kaksi naisihmistä, ja liinavaatteet pestään kaikki koneella. Kreivi itse pitää kaikkea silmällä. On siinä sellainen mies...

Dollyn iloksi Anna tuli huoneeseen tehden siten lopun Annuskan lörpöttelystä.

Anna oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen batistipukuun. Dolly silmäili tarkasti tuota yksinkertaista pukua. Hän tiesi, mitä tuo yksinkertaisuus merkitsi ja millaisia summia se vaati.

-- Vanha tuttu, sanoi Anna tarkoittaen Annuskaa.

Anna ei enää ujostellut. Hän oli täysin vapautunut ja rauhallinen. Dolly näki, että Anna oli täysin toipunut hänen tulonsa herättämästä alkuhämmennyksestä ja ottanut käyttöön pinnallisen ja välinpitämättömän sävyn. Ovi siihen osastoon, mihin tunteet ja syvemmät ajatukset oli kätketty, tuntui nyt olevan lukittu.

-- No, kuinka sinun pikku tyttösi voi? kysyi Dolly.

-- Aniko (näin hän kutsui tytärtään Annaa)? Hän voi oikein hyvin. Tahtoisitko nähdä hänet? Mennään, niin minä näytän. Hoitajien hankkimisessa on ollut kauhea vaiva, alkoi hän kertoa. -- Meillä on ollut italialaisnainen imettäjänä. Muuten hyvä, mutta kauhean tyhmä. Me aioimme jo lähettää hänet pois, mutta tyttö on niin tottunut häneen, että pidämme häntä vielä.

-- Mutta kuinka te olette järjestäneet...? Dolly aikoi kysyä, kenen nimi tytöllä tulisi olemaan, mutta huomatessaan Annan kasvojen äkkiä synkistyvän hän muutti kysymyksensä toiseksi. -- Kuinka te olette tehneet? Onko hänet jo vieroitettu?

Mutta Anna oli ymmärtänyt.

-- Sinä aioit kysyä muuta. Sinä aioit kysyä hänen sukunimeään, eikö niin? Se kiusaa Alekseita. Tyttö on ilman sukunimeä, tarkoitan, että hän on Karenina, sanoi Anna painaen silmäluomensa niin alas, että silmiä ei näkynyt laskettujen ripsien takaa. -- No, puhutaan siitä kaikesta myöhemmin, hänen kasvonsa kirkastuivat taas, -- Mennään, minä näytän hänet sinulle. Elle est très gentille[42]. Liikkuu jo.

Lastenkamarissa ylellisyys oli vielä silmiinpistävämpää kuin muualla. Siellä oli Englannista tilattuja pikku kärryjä, apuvälineitä kävelyn harjoitteluun, erityinen biljardipöydän tapainen konttausikäisen leikkikehä, keinuja ja uudenaikaisia kylpyammeita, kaikki lujaa, englantilaista, laadukasta ja nähtävästi hyvin kallista tavaraa. Huone oli suuri, korkea ja valoisa.

Heidän astuessaan sisään tyttö istui paitasillaan korkeassa syöttötuolissaan pöydän ääressä ja söi lihalientä, jota hän oli valuttanut aika lailla ruokalapulleen. Lasta syötti tämän kanssa nähtävästi yhdessä aterioiva venäläinen kamarineiti. Imettäjää ja hoitajaa ei näkynyt; he olivat viereisessä huoneessa ja kuuluivat solkkaavan siellä outoa ranskaansa, ainoaa kieltä, jonka avulla saattoivat vähänkään ymmärtää toisiaan.

Annan äänen kuultuaan koreasti pukeutunut, isokokoinen ja epämiellyttävän näköinen englantilainen hoitajatar tuli ovesta sisään, heilautti valkeita kiharoitaan ja alkoi heti puolustautua, vaikkei Anna syyttänytkään häntä mistään. Jokaiseen Annan sanaan hän vastasi nopeasti ja toistamalla useampaan kertaan: 'Yes, my lady'[43].

Pikku tyttö oli punaposkinen, mustakulmainen ja -tukkainen, ja sen punakka vartalo näytti hyvin vankalta. Lapsi miellytti Darja Aleksandrovnaa kovasti, vaikka se katselikin vierasta jokseenkin jurosti. Hänen kävi oikein kateeksi tuon lapsen terve ulkonäkö. Sen liikkumistapakin miellytti häntä. Yksikään hänen lapsistaan ei ollut liikkunut niin. Kun tyttö pantiin istumaan matolle ja pikku mekon helmat nostettiin ylös häiritsemästä, sen toimia oli kerrassaan herttaista katsella. Lapsi katseli välähtelevin mustin silmin ympärilleen kuin pieni metsänpeto ja hymyili, ilmeisesti hyvillään osakseen saamasta ihailusta, nojautui sitten jalat haralla tarmokkaasti käsiinsä ja veti nopeasti takaruumiinsa eteenpäin, siirsi kätensä kauemmaksi ja jatkoi kulkuaan.

Mutta lastenkamarin yleinen henki ei miellyttänyt Darja Aleksandrovnaa. Varsinkin englantilaishoitajatar oli hänestä vastenmielinen. Kun Anna hyvästä ihmistuntemuksestaan huolimatta oli ottanut lapselleen noin epämiellyttävän hoitajan, Dolly käsitti asian johtuvan ainoastaan siitä, että hyviä lastenhoitajia oli vaikea saada tulemaan niin epätavalliseen perheeseen kuin Annan oli. Lisäksi Darja Aleksandrovna ymmärsi pian, etteivät Anna, imettäjä, hoitaja ja lapsi oikein sopineet yhteen ja että äidin käynti lastenhuoneessa oli harvinainen tapaus. Anna tahtoi antaa tyttärelleen erään leikkikalun, mutta ei löytänytkään sitä.

Kaikkein ihmeellisintä oli se, että Anna erehtyi vastatessaan, montako hammasta lapsella oli, eikä tiennyt mitään kahden viimeisen hampaan ilmestymisestä.

-- Minusta tuntuu välillä raskaalta se, että olen täällä kuin liikaa, sanoi Anna lähtiessään lastenkamarista laahus koholla, jottei kaataisi oven luona olevia leikkikaluja. -- Toisin oli ensimmäisen lapseni kamarissa.

-- Minä luulin päinvastoin, sanoi Darja Aleksandrovna arasti.

-- Oi ei! Tiedätkö, että minä tapasin hänet, Serjozhan, sanoi Anna siristäen silmiään kuin katsellen jotain kaukana siintävää. -- Siitä voimme puhua myöhemmin. Et voi uskoa, minä olen kuin nälkiintynyt, jolle yhtäkkiä onkin katettu kukkurainen päivällispöytä ja joka ei tiedä mihin kävisi käsiksi. Kukkurainen päivällispöytä olet sinä ja kaikki ne asiat, joista saan nyt puhella kanssasi. Minullahan ei ole ollut ketään, jonka kanssa olisin saanut niistä jutella. En vain tiedä mistä aloittaisin. Mais je ne vous ferai grâce de rien[44]. Minun täytyy saada kertoa sinulle kaikki. Niin, täytyy kai ensin antaa sinulle yleiskatsaus siitä seurueesta, jonka täällä tapaat, aloitti hän. -- Aloitan naisista. Ruhtinatar Varvara. Sinä tunnet hänet ja minä tiedän, mitä mieltä sinä ja Stiva olette hänestä. Stiva sanoo, että koko hänen elämänsä tarkoituksena on näyttää, että hän on täti Katerina Pavlovnan yläpuolella. Se kaikki on totta; mutta hän on hyväluontoinen ja minä olen hänelle niin kiitollinen. Tietyllä hetkellä Pietarissa un chaperon[45] oli minulle välttämätön. Ja hän sattui juuri silloin paikalle. Hän on tosiaan hyväluontoinen. Hän on helpottanut asemaani paljon. Huomaan, ettet sinä käsitä minun asemani tukaluutta... siellä Pietarissa nimittäin, lisäsi hän. -- Täällä minä olen aivan rauhallinen ja onnellinen. No, siitä myöhemmin. Täytyy ensin luetella muutkin. Svijazhski on aatelismarsalkka ja hyvin kunnollinen ihminen, mutta näyttää tarvitsevan Alekseita liikaa. Ymmärräthän, että niin varakkaalla miehellä kuin Alekseilla voi täällä maalla olla sangen suuri vaikutusvalta. Sitten Tushkevitsh olet kai sinä nähnyt hänet, hänhän oli Betsyn kumppani. Nyt hänet on pantu viralta ja hän tuli meille. Hän on, kuten Aleksei sanoo, niitä ihmisiä, jotka ovat varsin miellyttäviä, jos heitä pitää sellaisina, jollaisilta he tahtovat näyttää, et puis, il est comme il faut[46], kuten ruhtinatar Varvara sanoo. Sitten Veslovski... hänethän sinä tunnet. Sangen herttainen poika, hän sanoi, ja veitikkamainen hymy väreili hänen huulillaan. -- Mitä hullua Levinillä tapahtui? Veslovski on kertonut siitä Alekseille, mutta meidän on vaikea uskoa. Il est très gentil et naif[47], lisäsi hän samalla lailla hymyillen. -- Miehet tarvitsevat ajanvietettä ja Aleksei tarvitsee seuraa, sen vuoksi minäkin koetan pitää arvossa pientä piiriämme. Onhan hyvä, että meillä on elämää ja iloa ympärillämme, ettei Alekseikaan rupea kaipaamaan mitään uutta. Sitten saat myös nähdä saksalaisen tilanhoitajamme. Hän on hyvin kunnollinen ja osaava mies. Aleksei pitää hänestä paljon. Sitten meillä on tohtori, nuori mies, ei ihan nihilistikään, mutta tiedätkö, syö veitsellä... oikein hyvä lääkäri tosin. Sitten vielä arkkitehti... Une petite cour[48].

XX

-- No, ruhtinatar, tässä on nyt Dolly, jota te olette niin halunnut tavata, sanoi Anna astuen Darja Aleksandrovnan kanssa suurelle kiviselle ulkoparvekkeelle, jonka varjoisammalla puolella ruhtinatar Varvara istui ompelukehyksensä ääressä kirjailemassa tuolinpäällystä kreivi Aleksei Kirillovitshille. -- Hän sanoo, että ei tahdo mitään ennen päivällistä, mutta käskekää sentään tuomaan aamiaista; minä menen hakemaan Alekseita ja tuon heidät kaikki tänne.

Ruhtinatar Varvara otti Dollyn ystävällisesti ja hieman holhoavasti vastaan ja alkoi heti selittää asettuneensa Annan luo siitä syystä, että oli aina pitänyt hänestä enemmän kuin Katerina-sisko eli ruhtinatar Katerina Pavlovna, joka oli kasvattanut Annan, ja että nyt, kun kaikki olivat hylänneet Annan, hän piti velvollisuutenaan auttaa tätä tänä mitä vaikeimpana ajanjaksona.

-- Kun hän saa avioeron, minä poistun takaisin yksinäisyyteeni, mutta nyt minä voin olla hyödyksi, ja täytän velvollisuuteni, niin raskasta kuin se minulle onkin, toisin kuin muutamat muut. Kuinka herttaisesti sinä teit kun tulit! He elävät aivan kuin kaikkein parhaimmat aviopuolisot; Jumala olkoon heidän tuomarinsa, se ei ole meidän ihmisten asia. Ovatko he muka ensimmäiset? Entäs Birjuzovski ja rouva Avenjeva... Itse Nikandrovkin, ja Vasiljev ja rouva Mamonova, ja Liza Neptunova... Eikä kukaan puhunut mitään. Loppujen lopuksi kaikki avasivat heille ovensa. Ja toiseksi, c'est un intérieur si joli, si comme il faut. Tout-á-fait à l'anglaise. On se ré-unit le matin au breakfeast et puis on se sépare[49]. Ennen päivällistä saa jokainen tehdä mitä tahtoo. Päivällinen on kello 7. Stiva teki oikein kiltisti lähettäessään sinut. Hänen ei pidä halveksia heitä. Tiedätkö, kreivi Vronski voi äitinsä ja veljensä avulla saada aikaan mitä hyvänsä. He tekevät täällä paljon hyvää. Eikö hän ole puhunut sinulle sairaalastaan? Ce sera admirable[50], kaikki on tuotu Pariisista.

Puhelu keskeytyi, kun Anna, joka oli löytänyt herrat biljardihuoneesta, palasi heidän seurassaan parvekkeelle. Päivälliseen oli vielä aikaa, ilma oli ihana, ja siksi tehtiin useampia ehdotuksia jäljellä olevien kahden tunnin viettämiseksi. Ajanviettotapoja oli Vozdvizhenskojessa hyvin paljon, ja ne olivat kokonaan toisenlaisia kuin Pokrovskojessa.

-- Une partie de lawn tennis[51], Veslovski ehdotti hymyillen kaunista hymyään. -- Me rupeamme taas samalle puolelle, Anna Arkadjevna.

-- On liian kuuma. Emmekö mieluummin kävelisi hiukan puutarhassa ja menisi sitten soutelemaan näyttääksemme Darja Aleksandrovnalle rantoja, ehdotti Vronski.

-- Minä suostun kaikkeen, sanoi Svijazhski.

-- Luullakseni Dollykin tahtoisi mieluummin kävellä, eikö niin? Sitten menemme vähän soutelemaan, sanoi Anna.

Niin päätettiinkin. Veslovski ja Tushkevitsh lähtivät edellä uimahuoneelle laittamaan veneitä kuntoon.