Part 62

-- Niin, kuinka minä sen sanoisin... Seiso vain nurkassa! komensi hän Mashaa, joka oli nähnyt tuskin huomattavan hymyn äitinsä kasvoilla ja aikoi kääntyä. -- Seurapiirien mielipide olisi kai se, että hän käyttäytyy kuten kaikki nuoret herrat. Il fait la cour à une jeune et jolie femme[33], ja senhän pitäisi olla vain mairittelevaa aviomiehelle.

-- Niin, mutta huomasitko sinä mitään? sanoi Levin synkästi.

-- En ainoastaan minä, vaan Stivakin huomasi sen. Hän sanoi minulle teetä juotaessa: Je crois que Veslovski fait un petit brin de cour à Kitty[34].

-- No hyvä. Nyt minä voin olla rauhallinen. Minä ajan hänet pois, sanoi Levin.

-- Oletko järjiltäsi? huudahti Dolly kauhistuneena. -- Hillitse nyt itsesi, Kostja hyvä... No, saat mennä nyt Fannyn luo, hän sanoi Mashalle. -- Ei kuule, jos sinä tahdot niin minä sanon Stivalle. Hän toimittaa Veslovskin pois. Voinhan sanoa, että sinä odotat vieraita. Hän ei yleensäkään sovi meidän joukkoomme.

-- Ei, ei, minä teen sen itse.

-- Aiotko sinä haastaa riitaa...?

-- En ollenkaan. Se on minusta oikein hauskaa, totisesti hauskaa, sanoi Levin silmät välkkyen. -- No, anna hänelle anteeksi, Dolly. Masha ei enää vastedes ole tuhma, lisäsi hän katsellen pientä pahantekijää, joka ei lähtenytkään Fannyn luo, vaan seisoi epäröiden äitinsä edessä, odottaen kulmat kurtussa tämän katsetta.

Äiti katsahti häneen. Tyttö purskahti itkemään, painoi päänsä äitinsä helmaan, ja Dolly pani hänen päälaelleen laihan, hennon kätensä.

Levin meni etsimään Veslovskia.

Kulkiessaan eteisen poikki hän käski valjastamaan kevyet vaunut asemalle menoa varten.

-- Niistä katkesi eilen linjaali, vastasi lakeija.

-- No pankaa sitten huonommat ajorattaat, mutta pian. Missä vieras on?

-- Huoneeseensa meni.

Kun Levin tuli Vasenkan luo, tämä oli juuri ottanut matkalaukusta esiin kaikki tavaransa, levitellyt pöydälle uudet laulunuottinsa ja koetti paraikaa ratsastussäärystimiä ylleen.

Oliko Levinin kasvoissa jotain erikoista vai tunsiko Vasenka itse, ettei le petit brin de cour, hänen pieni liehittelynsä, ollut soveliasta tässä perheessä, -- joka tapauksessa hän, niin maailmanmies kuin olikin, oli hieman hämmästynyt Levinin tulosta.

-- Käytättekö te säärystimiä ratsastaessanne?

-- Käytän, se on paljon siistimpää, sanoi Veslovski iloisesti ja hyväntahtoisesti hymyillen, asetti lihavan jalkansa tuolille ja pani alemman hakasen kiinni.

Hän oli epäilemättä reilu nuori mies, ja Levinin tuli sääli häntä ja hän häpesi itseään talon isäntänä, kun hän huomasi arkuuden Vasenkan katseessa.

Pöydällä oli palanen sauvasta, jonka he olivat samana aamuna voimistellessaan taittaneet. Levin otti sen käteensä ja alkoi taitella sen päähän jääneitä sälöjä tietämättä miten aloittaisi.

-- Minä aioin... Hän vaikeni hetkeksi, mutta muistaen yhtäkkiä Kittyn ja kaiken, mitä oli tapahtunut, katsoi vierastaan päättävästi silmiin ja sanoi: -- Minä käskin valjastamaan teille hevosen.

-- Kuinka? Vasenka aloitti ihmeissään. -- Minne on aikomus lähteä?

-- Teidät viedään junalle, Levin vastasi hypistellen synkkänä sauvan päätä.

-- Matkustatteko jonnekin vai onko jotain tapahtunut?

-- Minä odotan vieraita, Levin sanoi taitellen yhä nopeammin voimakkailla sormillaan sauvan päässä olevia sälöjä. -- Ei, en odota vieraita eikä mitään ole tapahtunut, mutta pyydän teitä lähtemään. Te voitte tulkita epäkohteliaisuuteni niin kuin tahdotte.

Vasenka ojentautui suoraksi.

-- Minä pyydän teitä selittämään minulle... hän sanoi arvokkaasti ymmärrettyään asian.

-- Minä en voi sitä selittää teille, vastasi Levin hiljaa ja hitaasti, koettaen salata leukapieltensä värähtelyn. -- Ja parempi on, ettette sitä kysele.

Ja kun kaikki pienet sälöt oli jo katkottu, Levin tarttui sormillaan suuriin sälöihin, repäisi sauvan kahtia ja nappasi vikkelästi käteensä toisen puolen, joka oli vähällä pudota.

Luultavasti Vasenkaan vaikuttivat sanoja enemmän Levinin jännittyneet kädet ja niiden lihakset, joita hän oli aamulla voimisteltaessa tunnustellut, välähtelevät silmät, hiljainen ääni ja leukapielten salainen värähtely. Hän kohautti olkapäitään, hymähti ylenkatseellisesti ja kumarsi.

-- Enkö saisi tavata Oblonskia?

Olkapäitten kohautus ja ivallinen hymy eivät hermostuttaneet Leviniä. "Mitäpä hän muutakaan voi?" ajatteli hän.

-- Minä pyydän häntä heti tulemaan tänne.

-- Kaikenmoisia järjettömyyksiä! sanoi Stepan Arkadjevitsh Levinille saatuaan kuulla, että hänen ystävänsä karkotettaisiin talosta. Hän oli tavoittanut Levinin puutarhassa, jossa tämä käveli odottaen vieraansa lähtöä. -- Mais c'est ridicule![35] Mikähän kärpänen sinua on purrut? Sehän on hirveän naurettavaa! Mitä ihmettä sinä luulet näkeväsi siinä, että nuori mies...

Mutta nähtävästi tuo kärpäsen purema vielä kirveli, koska heti, kun Stepan Arkadjevitsh aikoi selittää tapauksen syytä, Levin kalpeni ja keskeytti hänet kiireesti:

-- Ole hyvä äläkä selittele syitä! Minä en muuta voi. Tunnen kyllä saattavani itseni huonoon valoon sekä sinun että hänen edessään. Mutta hänelle lähtö ei tuottane suurtakaan surua, kun taas minulle ja vaimolleni hänen läsnäolonsa on vaivaksi.

-- Mutta sinähän loukkaat häntä. Et puis c'est ridicule![36]

-- Ja hänen läsnäolonsa sekä loukkaa että piinaa minua. Enkä minä ole tehnyt mitään sellaista, minkä vuoksi minun pitäisi ruveta kärsimään!

-- No tätä en olisi odottanut! On peut être jaloux, mais à ce point du dernier ridicule![37]

Levin käännähti nopeasti, poistui lehtokujan päähän ja käveli siellä itsekseen edestakaisin. Pian hän kuuli rattaiden tärinän ja näki puiden takaa, miten Vasenka lähti matkaan skotlantilaislakissaan, heinien päällä istuen -- pahaksi onneksi rattaissa ei ollut istuinta -- ja rattaiden tärinästä hytkähdellen.

"Mitähän nyt vielä!" Levin ajatteli, kun näki miehen lähtevän talosta juoksemaan rattaiden perään ja pysäyttävän ne. Se oli konemestari, jonka Levin oli kokonaan unohtanut. Konemestari kumarteli ja puhui jotain Veslovskille, nousi sitten rattaille ja he jatkoivat matkaa yhdessä.

Stepan Arkadjevitsh ja vanha ruhtinatar olivat suunniltaan Levinin käytöksen takia. Hän tunsi itsekin olevansa mitä suurimmassa määrin naurettava ja häpesi rumaa tekoaan; mutta muistellessaan, mitä hän ja hänen vaimonsa olivat saaneet kärsiä, hän tunsi, että jos hän toisen kerran olisi joutunut samanlaiseen tilanteeseen, hän olisi tehnyt aivan samoin kuin nytkin.

Huolimatta tästä kaikesta tulivat kaikki paitsi ruhtinatar, joka ei antanut Levinille anteeksi hänen käytöstään, iltapäivällä tavattoman vilkkaiksi ja iloisiksi, kuin lapset rangaistuksen tai täysikasvuiset raskaan virallisen vastaanoton jälkeen, niin että illalla ruhtinattaren poissa ollessa puhuttiin Vasenkan karkotuksesta kuin ammoin tapahtuneesta asiasta. Ja Dolly, joka oli perinyt isältään taidon kertoa sattumuksista hauskasti, sai Varenkan aivan hervottomaksi naurusta kertoessaan kolmannen ja neljännen kerran yhä kasvavine humoristisine lisineen, kuinka hän oli juuri aikonut laittaa uudet solmukkeet vieraan kunniaksi ja vasta tullut vierashuoneeseen, kun kuuli äkkiä rattaiden jyrinää. Ja kenet hän näki rattailla? -- Vasenkahan se siellä istui heinissä skotlantilaislakkeineen, romanssinuotteineen ja ratsusäärystimineen.

-- Olisit edes käskenyt valjastamaan vaunut! Ei, mutta sitten minä kuulen huudettavan "seis!" Ehdin jo ajatella, että tuli sentään sääli. Mutta kun katson ikkunasta, niin mitä minä näen? Paksun saksalaisen istuttivat hänen viereensä, ja niin sitä mentiin... Hukkaan menivät minun solmukkeeni!...

XVI

Darja Aleksandrovna täytti aikeensa ja lähti Annan luo. Hänestä oli hyvin ikävää pahoittaa sisarensa ja lankonsa mieltä; hän ymmärsi kuinka oikeassa Levinit olivat tahtoessaan pysytellä kokonaan erossa Vronskista; mutta itse hän katsoi velvollisuudekseen käydä Annan luona ja näyttää, että hänen ystävyytensä oli yhä ennallaan, vaikka Annan asema olikin muuttunut.

Ollakseen tällä matkallaan riippumaton Levineistä Darja Aleksandrovna oli pyytänyt vuokraamaan hevosia kylästä; mutta kun Levin sai; tietää sen, hän tuli nuhtelemaan kälyään.

-- Miksi sinä luulet, etten minä pidä tuosta matkastanne? Jos niin olisikin, niin ikävämmäksihän se asia vain siitä tulee, että sinä haet kylästä hevoset, puheli Levin. -- Sinä et ole kertaakaan sanonut minulle varmasti meneväsi. Vieraiden hevosten ottaminen on ensinnäkin ikävää minulle, ja kaiken kukkuraksi niitä kyllä saa, mutta ne eivät vie perille asti. Minullahan on kyllä hevosia. Ja jollet sinä tahdo pahoittaa mieltäni, niin lähdet minun hevosillani.

Darja Aleksandrovnan täytyi suostua, ja määräpäivänä Levin toimitti kälylleen nelivaljakon ja mukana seuraavat vaihtohevoset, jotka oli koottu työ- ja ratsuhevosista ja jotka epäsuhtaisesta ulkonäöstään huolimatta voisivat viedä Darja Aleksandrovnan samana päivänä perille saakka. Näin monen hevosen luovuttaminen Darja Aleksandrovnan käyttöön oli Levinille hiukan vaikea asia, kun samaan aikaan tarvittiin hevosia sekä vanhan ruhtinattaren että kätilön lähtöä varten. Mutta hänen vieraanvaraisuutensa ei sallinut, että Darja Aleksandrovna menisi vuokrahevosilla. Hän tiesi sitä paitsi Darja Aleksandrovnan tarvitsevan muuhun ne kaksikymmentä ruplaa, jotka kyydistä pyydettiin, sillä hän tunsi Darja Aleksandrovnan huonon rahatilanteen eikä suinkaan ollut välinpitämätön sen suhteen.

Levinin neuvosta Darja Aleksandrovna lähti jo ennen auringon nousua. Tie oli hyvä, kevyet vaunut kulkivat tasaisesti, ja hevoset juoksivat iloista ravia; kuskipukilla kuskin vieressä istui kirjanpitäjä, jonka Levin oli pannut matkaan lakeijan virkaa toimittamaan. Darja Aleksandrovna vaipui torkuksiin ja heräsi vasta tultaessa majataloon, jossa hevoset oli vaihdettava.

Juotuaan teetä sen saman varakkaan talonpoikaisisännän luona, missä Levin oli viivähtänyt matkallaan Svijazhskin luo, ja tarinoituaan eukkojen kanssa lapsista ja ukon kanssa kreivi Vronskista, jota tämä kehui kovasti, Darja Aleksandrovna lähti kymmenen aikaan ajamaan eteenpäin. Kotona hänellä ei koskaan ollut aikaa miettimiseen, sillä huolenpito lapsista vei kaiken ajan. Mutta tällä nelituntisella taipaleella kaikki pidätellyt ajatukset tulivat parvena hänen päähänsä, ja hän syventyi ajattelemaan elämäänsä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen ajatuksensa kummastuttivat häntä itseäänkin. Ensin hän ajatteli lapsiaan, joista hän oli huolissaan, vaikka ruhtinatar ja Kitty -- hän luotti enemmän sisareensa -- olivatkin luvanneet pitää heistä huolta. "Kunhan Masha ei taas rupeaisi vallattomaksi eikä Grisha vain menisi hevosten jalkoihin, ja kun ei Lilin vatsa temppuilisi." Mutta sitten nykyhetken asiat alkoivat vaihtua läheisen tulevaisuuden kysymyksiin. Hän alkoi miettiä uuden asunnon vuokraamista ensi talveksi, salin kaluston uusimista ja turkin teettämistä vanhemmalle tytölle. Sitten hänen mieleensä tuli kaukaisempia tulevaisuuden kysymyksiä, kuten kuinka hän saisi lapsistaan ihmisiä. "Tytöistä kyllä saa", ajatteli hän, "mutta pojista?"

"Nyt minä kyllä voin pitää tarkempaa huolta Grishasta, kun olen vapaa eikä ole uusia tulossa. Stivasta ei tietenkään ole kasvattajaksi. Hyvien ihmisten avulla saan sentään jotain aikaan; mutta jos tulee vielä lapsia..." Ja hän tuli ajatelleeksi, kuinka väärin oli, kun sanottiin naista kohdanneen kirouksen ilmenevän siinä, että hänen täytyi kivulla ja tuskalla synnyttää lapsia. "Mitäs synnyttäminen, mutta raskaana olo -- se se on piinallista", ajatteli hän muistellen viimeistä raskaana oloaan ja viimeisimmän lapsensa kuolemaa. Ja hän muisti, mitä majatalon nuori emäntä oli sanonut, kun hän oli kysynyt, onko lapsia:

-- Oli yksi tyttö, mutta siitäkin päästi Luoja vapaaksi; paastonaikana haudattiin.

-- No eikö ollut hyvin ikävä lasta? oli Darja Aleksandrovna kysynyt.

-- Mitäs sitä ikävöimään? On ukolla muutenkin lastenlapsia kylliksi. Huolta vain. Ei pääse työhön eikä mihinkään. Haitaksi vain on.

Vastaus oli Darja Aleksandrovnasta tuntunut inhottavalta, niin hauskan näköinen kuin tuo nuori emäntä olikin; mutta nuo sanat tulivat väkisinkin hänen mieleensä. Noissa kyynillisissä sanoissa oli sittenkin pisara totuutta.

"Ja yleensäkin", Darja Aleksandrovna ajatteli luoden muistossaan silmäyksen koko viisitoistavuotiseen avioelämäänsä, "tuo raskaana olo, kuvotus, mielen tylsyys, välinpitämättömyys kaikesta -- rumaahan se on. Nuori, kaunis Kitty, kuinka hänkin on siinä tilassa rumentunut, miten sitten minä. Lapsivuode, kärsimykset, inhottavat tuskat, se viimeinen hetki... sitten imettämiset, unettomat yöt, ne hirveät kivut..."

Darja Aleksandrovna aivan värähti muistaessaan, mitä kipuja hän oli nänniensä pykimisen vuoksi tuntenut melkein jokaista lasta imettäessään. "Sitten lasten sairaudet ja ikuinen pelko: sitten muistutukset, pahat taipumukset -- hän muisti Mashan vadelmaretkellä tekemän pahantyön --, opetukset, latinat -- kaikki se on niin arvaamatonta ja vaikeaa. Ja kun ne samat lapset sitten vielä sattuvat kuolemaan." Ja hänen mieleensä nousi taas hänen äidinsydäntään alituisesti kalvava muisto hänen viimeisimmän lapsensa, kuristustautiin kuolleen pojan kuolemasta ja hautajaisista; hän muisti, kuinka välinpitämättöminä muut olivat seisseet pienen, vaaleanpunaisen arkun ympärillä ja muisti oman yksinäisen tuskansa, joka viilteli sydäntä hänen katsoessaan kalpeaa pikkuotsaa kiharaisine ohimoineen ja ikään kuin kummastelevaa, auki jäänyttä pikku suuta, ennen kuin arkun päälle pantiin vaaleanpunainen kultaristinen kansi.

"Ja mitä hyvää siinä sitten on? Mitä siitä kaikesta sitten seuraa? Se, että minun elämäni menee raskaana oloon ja imettämiseen, että saan aina vihoitella, torua ja murista, kiduttaa itseäni ja muita, olla vastenmielinen omalle miehelleni ja kaiken lopuksi tuottaa maailmaan huonosti kasvatettuja, rutiköyhiä lapsia. Jollemme nytkin olisi päässet kesäksi Levinien luo, en tiedä kuinka olisimme eläneet. Kostja ja Kitty ovat niin hienotunteisia, etteivät näytä, että me olemme tiellä. Mutta emmehän me voi kaiken ikäämme täällä elää. Heille tulee lapsia eivätkä he voi auttaa meitä; he ovat nytkin ahdingossa. Täytyykö turvautua isävanhukseen, joka ei muutenkaan ole jättänyt itselleen juuri mitään? En siis saa edes lapsiani kasvatetuksi ilman apua ja nöyryytystä. No niin, jos nyt oletamme, että kaikki käy mahdollisimman hyvin, että lapset pysyvät terveinä ja minä jollain tavoin saan ne kasvatetuksi, niin parhaimmassa tapauksessa lapsistani tulee mukiinmeneviä ihmisiä eikä ilkiöitä. Siinä kaikki, mitä minä voin toivoa. Ja sen vuoksi niin paljon piinaa ja vaivaa... koko elämä mennyt hukkaan!" Hän muisti taas, mitä majatalon nuorikko oli sanonut, ja hänestä oli vastenmielistä muistella sitä. Mutta hän ei voinut olla myöntämättä, että niissä sanoissa oli pisara karkeaa totuutta.

-- Onko pitkälti vielä, Mihailo? kysyi Darja Aleksandrovna kirjanpitäjältä päästäkseen kiusaavista ajatuksistaan.

-- Tästä kylästä kuulemma seitsemän virstaa.

Vaunut vierivät kyläkadulta sillalle. Heleästi ja iloisesti jutellen kulki sillalla joukko talonpoikaisnaisia, kerput selässä. Naiset pysähtyivät ja katselivat vaunuja uteliaina. Kaikki katsomaan kääntyneet kasvot näyttivät Darja Aleksandrovnasta terveiltä ja iloisilta ja tuntuivat aivan kuin ärsyttävän häntä elämänhalullaan. "Kaikki elävät ja nauttivat elämästä", ajatteli Darja Aleksandrovna sivuutettuaan eukot ja tultuaan mäelle, jolta vanhat jousitetut vaunut lähtivät hevosten ravatessa tasaisesti vierimään alas viettävää tietä pitkin, "mutta minä olen kuin vankilasta tullut ja vain hetkeksi havahtunut siitä huolten maailmasta, joka painaa minut maahan. Kaikki elävät: nuo eukot, Natalie-sisko ja Varenka ja Anna, jonka luokse menen, minä vain en."

"Moittivat ja tuomitsevat Annan. Mistä syystä? Olenko minä sitten parempi. Minulla on kuitenkin mies, jota minä rakastan. Vaikken rakasta niin kuin tahtoisin, niin rakastan kuitenkin, mutta Annapa ei rakastanut omaansa. Mitä hän sille voi? Hän tahtoo elää. Jumalahan on pannut sen halun sydämeemme. Hyvin mahdollista, että minä olisin tehnyt samoin. Minä en vielä tiedä, teinkö hyvin, kun tottelin häntä sinä kauheana aikana, kun hän tuli luokseni Moskovaan. Minun olisi silloin pitänyt jättää mieheni ja aloittaa alusta. Minä olisin voinut vielä oikealla tavoin rakastaa ja saada rakkautta. Ja onko näin sitten parempi? Minä en kunnioita häntä. Hän on minulle tarpeen", hän ajatteli miestään, "ja minä koetan kestää kaikki. Onko se sitten parempi? Minä olisin silloin vielä voinut miellyttää jotakuta, minulla oli vielä kauneuteni jäljellä", jatkoi Darja Aleksandrovna mietteitään, ja hänen teki mieli katsoa peiliin. Hänellä oli käsilaukussa pieni peili ja hän aikoi ottaa sen esiin; mutta vilkaistuaan kuskin ja heilahtelevan kirjanpitäjän selkään hän tunsi, että olisi noloa, jos jompikumpi näistä sattuisi katsahtamaan taakseen, ja jätti peilin ottamatta.

Mutta peiliin katsomattakin hän arveli, ettei vieläkään ollut myöhäistä; ja hän muisti Sergei Ivanovitshin, joka oli ollut erityisen kohtelias hänelle, ja Stivan ystävän, herttaisen Turovtsynin, joka oli yhdessä hänen kanssaan hoitanut lapsia tulirokon aikana ja ollut rakastunut häneen. Ja sitten oli vielä eräs aivan nuori herra, joka -- kuten Stiva oli leikillisesti kertonut -- piti häntä kaikista Shtsherbatskien sisaruksista kauneimpana. Ja Darja Aleksandrovna punoi mielessään mitä kiihkeimpiä ja mahdottomimpia lemmenseikkailuja. "Anna on menetellyt aivan oikein, minä en ainakaan rupea häntä soimaamaan siitä. Hän on onnellinen ja tekee toisenkin onnelliseksi. Hän ei ole niin nääntynyt kuin minä, vaan varmaankin yhtä nuorekas, viisas ja kaikelle avoin kuin aina ennenkin", mietti Darja Aleksandrovna, ja hänen huulilleen ilmestyi veitikkamainen hymy varsinkin siksi, että hän Annan rakkaustarinaa ajatellessaan kuvitteli itselleen melkein samanlaisen seikkailun jonkinlaisen kollektiivisen, häneen rakastuneen mieshenkilön kanssa. Samoin kuin Anna hänkin tunnusti kaiken miehelleen. Tämän tunnustuksen Stepan Arkadjevitshissa herättämä hämmästys ja nolous sai Dollyn väkisinkin hymyilemään.

Näitä miettiessään hän oli saapunut siihen tienhaaraan, jossa Vozdvizhenskojen kylään vievä tie erosi valtatiestä.

XVII

Kuski seisautti nelivaljakon ja katsahti oikealla olevalle ruispellolle, missä miehiä istui työkärryjen luona. Kirjanpitäjä aikoi hypätä alas pukilta, mutta ei viitsinyt, vaan huusi käskevästi ja viittoili miehiä tulemaan luokseen. Ajaessa tuntunut tuulenhenki oli pysähdyttäessä lakannut; paarmat peittivät häntiään vihaisesti huiskuttavat, hikiset hevoset. Kärryjen luota kuulunut heleä viikatteen hionta taukosi. Yksi miehistä nousi ja lähti tulemaan vaunuja kohti.

-- Onpas kangistunut! ärjäisi kirjuri miehelle, joka tuli hitaasti paljain jaloin vähän ajettua, kuivapintaista tietä pitkin. -- Jouduhan!

Kiharapäinen ukko, jolla oli niinikiehkura tukassaan ja jonka kyyryinen selkä oli hiestä tumma, kiiruhti askeliaan ja tarttui vaunujen viereen tultuaan ruskettuneella kädellään kiinni suojuskaaresta.

-- Vozdvizhenskojen herraskartanoonko? Kreivin luo? toisti hän, -- tästä kun kappaleen matkaa ajatte, niin käännytte sitten oikeaan. Siitä vie suoraan kartanoon. Sitäkös te itseään menette tapaamaan, vai...?

-- Ovatkos kotosalla, tiedätkö? kysyi Darja Aleksandrovna epämääräisesti, tietämättä kuinka tuolta talonpojalta olisi pitänyt kysyä, kun tarkoitti Annaa.

-- Eivätkö liene, sanoi mies siirrellen paljaita jalkojaan ja jättäen tien pölyyn selviä jalkapohjan ja viiden varpaan jälkiä. -- Kotona pitäisi olla, toisti hän nähtävästi juttelunhaluisena. -- Eilen ikään tuli vieraita. Niitä käy myötäänsä... Mitä sinä? kääntyi hän kärryjen luota huutavaa nuorukaiseen päin. -- Niinpä tosiaan menivät. Tästä vastikään ratsastivat ohi katsomaan leikkuuta. Mutta ovat jo voineet mennä kotiin. Mistäs vieraat ovat?

-- Kaukaa ollaan, sanoi kuski ja nousi pukilleen. -- Ettäkö ei ole pitkälti enää?

-- Ei ole pitkälti. Kun tästä nyt ajatte... alkoi ukko selittää vielä kerran hangaten kädellään vaunujen suojuskaarta.

Nuori, terve, vanttera mies tuli myös vaunujen luo.

-- Eikö olisi elonkorjuutyötä? kysyi hän.

-- Ei minulla ole, sanoi Darja Aleksandrovna.

-- Kun käännät vasempaan, tulee kartano ihan nenäsi eteen, selitti ukko, joka nähtävästi olisi mielellään jutellut matkamiesten kanssa kauemmankin.

Kuski vetäisi ohjaksista, mutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun ukko huusi: -- Odotahan! Hoi! Kuuletko, seisautahan! kuului kahden äänen huuto. Kuski seisautti.

-- Tuolta tulevat itse, huusi talonpoika. -- Hei, miten viilettävät! lisäsi hän osoittaen neljää ratsuhevosta ja char-a-bancs-vaunuja, jotka tulivat tietä pitkin.

Ratsastajat olivat Vronski, ratsurenki, Anna ja Veslovski, ja vaunuissa istuivat ruhtinatar Varvara ja Svijazhski. He olivat olleet ajelemassa ja katsomassa vasta tuotujen leikkuukoneiden toimintaa.

Kun vaunut olivat pysähtyneet, ratsastajat saapuivat käymäjalkaa. Edellä tulivat Anna ja Veslovski. Anna ratsasti tasaisesti ja rauhallisesti keskikokoisella, tanakalla englantilaisella ratsuhevosellaan, jonka harja ja häntä oli leikattu lyhyeksi. Hänen kaunis päänsä korkean hatun alla kihartuvine mustine hiuksineen, hänen täyteläiset olkapäänsä, hänen hoikka, mustan amatsonipuvun tiiviisti kietoma vartalonsa ja koko hänen tyyni, siro asentonsa hämmästytti Dollyä ihanuudellaan.

Ensi alkuun ratsastaminen oli tuntunut Dollystä sopimattomalta. Ratsastavan naisen kuvaan liittyi hänen mielikuvituksessaan väkisinkin jonkinlaisen keveän ja nuorekkaan keimailun piirre, joka ei hänen mielestään sopinut Annan asemassa olevalle naiselle; mutta kun hän näki Annan läheltä, hänen täytyi muuttaa mielensä. Tyylikkyydestä huolimatta kaikki hänessä -- hänen asentonsa, pukunsa ja liikkeensä -- oli niin korutonta, tyyntä ja arvokasta, ettei voinut olla mitään luonnollisempaa.

Annan rinnalla, harmaan, tulisen ratsuhevosen selässä ratsasti Vasenka Veslovski liehuvanauhainen skotlantilaislakki päässään. Hän ojenteli paksuja jalkojaan nähtävästi ihaillen itseään. Darja Aleksandrovna ei voinut pidättää iloista hymyään, kun näki hänet. Heidän takanaan ratsasti Vronski. Hänellä oli tummanharmaa, puhdasrotuinen ratsu, joka oli nähtävästi tulistunut laukatessaan ja jota hän koetti nyt käymäjalkaa ratsastaessaan tyynnyttää.

Hänen jäljessään ratsasti pieni, ratsurengin puvussa oleva mies. Svijazhski ja ruhtinatar ajoivat ratsastajien kintereillä uusissa char-abancs-vaunuissa, joiden edessä oli suuri musta ajohevonen.

Heti kun Anna huomasi, kuka tuo pieni, vanhojen ajopelien nurkkaan vetäytynyt nainen oli, hänen kasvonsa kirkastuivat iloisesta hymystä. Hän huudahti, hätkähti satulassaan ja kannusti hevosensa neliin. Tultuaan vaunujen viereen hän hyppäsi apua odottamatta maahan ja juoksi ratsupukuaan kannatellen Dollyn luo.

-- Niin minä luulinkin enkä uskaltanut luulla. Kuinka hauskaa! Et voi kuvitella kuinka iloinen olen! hän puhui painaen välillä kasvonsa Dollyn kasvoja vasten ja suudellen häntä, ja välillä taas katsoen häntä hymyillen silmiin. -- Mikä ilo minulle, Aleksei! hän sanoi katsahtaen Vronskiin, joka oli myös hypännyt alas hevosen selästä ja tullut vaunujen luo.

Vronski otti harmaan, korkean hatun päästään ja astui Dollyn luo.

-- Ette usko, kuinka hyvillämme olemme tulostanne, hän sanoi erityisen painokkaasti ja hymyili niin, että vahvat valkeat hampaat välkkyivät.

Vasenka Veslovski nosti hevosen selästä lakkiaan ja heilautti iloisesti sen nauhoja päänsä yllä tervehtiäkseen vierasta.

-- Se on ruhtinatar Varvara, vastasi Anna Dollyn kysyvään katseeseen, kun vaunut olivat saavuttaneet heidät.

-- Vai niin! sanoi Darja Aleksandrovna, ja hänen kasvoissaan kuvastui salainen mielipaha.

Ruhtinatar Varvara oli hänen miehensä täti, ja Dolly tunsi hänet jo vanhastaan eikä pitänyt hänestä. Hän tiesi, että ruhtinatar Varvara oli kaiken ikänsä kyläillyt rikkaitten sukulaistensa luona; ja Dollyä loukkasi se seikka, että hänen miehensä sukulainen oli nyt asettunut Vronskin elätettäväksi. Anna huomasi Dollyn ilmeen, hämmentyi ja punastui, pudotti kädestään pitkät helmansa ja oli vähällä kompastua.