Part 61

"Huomenna lähden varhain aamulla ja koetan olla hermoilematta. Taivaanvuohia on täällä paljon. Ja on heinäkurppiakin. Palattuani saan Kittyltä kirjelapun. Niin, kenties Stiva on hiukan oikeassakin. Minä en ole miehekäs vaimoni suhteen, olen kovin hellämielinen... Mutta minkäs sille voi! Käänteisesti taaskin!"

Unenhorteessa hän kuuli naurua ja iloista puhetta. Hän avasi hetkeksi silmänsä: oli kuutamo ja Veslovski ja Stepan Arkadjevitsh seisoivat keskenään jutellen avonaisella ovella, kuun kirkkaassa valossa. Stepan Arkadjevitsh puhui jotain tytön tuoreudesta verraten häntä vastakuorittuun tuoreeseen pähkinään; ja Veslovski toisteli jotain, luultavasti jonkun talonpojan hänelle sanomaa lausetta: "Koeta vain kiireesti hommata oma!" ja nauroi tarttuvaa naurua. Levin sanoi unisesti:

-- Hyvät herrat, huomenna sarastaessa! ja nukkui.

XII

Herättyään aamuhämärässä Levin koetti saada tovereitaankin valveille. Vatsallaan makaavan Vasenkan peitteen alta pisti esiin sukan verhoama jalka. Hän nukkui niin sikeästi, ettei häneltä saanut minkäänlaista vastausta. Oblonski mutisi unenpöpperössä, ettei lähde näin aikaisin. Jopa Laska, joka oli nukkunut heinäkasan laidalle käpertyneenä, nousi vastahakoisesti ja laiskasti, venytellen ja oikoen erikseen kumpaakin takakäpäläänsä. Vedettyään saappaat jalkaansa ja otettuaan pyssyn Levin avasi varovasti ladon narisevan oven ja meni ulos. Kuskit nukkuivat rattaiden luona, hevoset torkkuivat. Vain yksi niistä söi laiskasti kauraa karistaen sitä turvallaan kaivonkannelle. Pihalla oli vielä harmaata.

-- Kovinhan sinä, herrakulta, aikaisin! sanoi tuvasta tullut vanha emäntä ystävällisesti kuin vanhalle hyvälle tutulle ainakin.

-- Pitää joutua metsästämään, tätikulta. Pääseekö tästä suoraan suolle?

-- Tuosta tuvan taitse, riihen ohi, hamppupellon poikki menee polku.

Astellen varovasti paljain, päivettynein jaloin mummo saattoi Levinin riihen luo ja avasi hänelle veräjän.

-- Tuosta kun menet suoraan, niin tulet suolle. Meidän pojat kävivät siellä eilen.

Laska juosta kipitti iloisesti polkua pitkin; Levin kiiruhti jäljessä kevein askelin ja katseli ehtimiseen taivaalle. Hän olisi tahtonut, ettei aurinko olisi noussut ennen kuin hän ehtisi suolle. Mutta aurinko ei vitkastellut. Kuu, joka oli hänen ladosta tullessaan vielä valaissut jonkin verran, kiilsi nyt enää kuin elohopeakiekko; aamurusko, joka oli äsken ollut niin hohtava, oli nyt tuskin huomattavissa; kaukaisen kedon äskeiset epämääräiset pilkut näkyivät nyt selvästi. Ne olivat ruiskuhilaita. Vaikka yökaste ei näkynyt jo koiraista nyhdetyssä, tuoksuvassa ja korkeassa hamppukasvustossa, se kostutti Levinin jalat ja puseron vyötäisiin saakka. Aamun kuulaassa hiljaisuudessa kuuluivat pienimmätkin äänet. Mehiläinen lensi Levinin korvan ohi nopeasti kuin nuoli. Levin tähyili ympärilleen ja näki vielä toisen ja kolmannen. Ne tulivat kaikki mehiläistarhan aidan takaa ja häipyivät hamppupellon yli liihoteltuaan suolle päin. Polku vei suoraan suolle, jonka sijainnin saattoi aavistaa usvasta: se kohoili paikoin sakeampana, paikoin harvempana, niin että luhta ja pajupensaat häilähtelivät saarekkeina esiin. Suon luona tien laidalla makasi hevospaimenessa olevia poikia ja miehiä, jotka olivat aamun sarastaessa kaikki nukahtaneet viittojensa suojaan. Heidän lähellään liikuskeli kolme lieassa olevaa hevosta. Yksi niistä kalisti kahleitaan. Laska kipitti isäntänsä rinnalla pyrkien edelle ja vilkuillen ympärilleen. Kuljettuaan nukkuvien talonpoikien ohi ja tultuaan ensimmäisen suolätäkön kohdalle Levin tarkasti pyssynsä lukon ja päästi koiran valloilleen. Nähdessään koiran harmaanruskea, lihava hevonen säpsähti, nosti häntäänsä ja korskahti. Muutkin hevoset säikähtivät ja hypähtivät kammitsoiduilla jaloillaan pois vetisestä rämeiköstä. Niiden vetäessä kavioitaan sakeasta savesta kuului kättentaputusta muistuttava läiskähdys. Laska pysähtyi, katsahti pilkallisesti hevosiin ja vilkaisi kysyvästi Leviniin. Levin silitti Laskaansa ja vihelsi merkiksi siitä, että nyt sai aloittaa.

Laska lähti iloisena ja keskittyneenä juoksemaan hyllyvää rämeikköä pitkin.

Tultuaan suolle Laska vainusi heti suokasvien, juurien ja ruosteen tutun lemun ja hevosen lannan vieraan hajun seasta voimakkaan hajun, joka kuohutti sitä enemmän kuin minkään muun linnun haju. Paikoin tämä haju oli sammalessa ja suovillassa hyvin voimakas, mutta oli vaikea päättää, mihin suuntaan se voimistui, mihin heikkeni. Jos tahtoi löytää suunnan, täytyi mennä kauemmaksi tuulen alle. Laska nelisti jännittyneenä, jalkojensa liikettä tuntematta, eteenpäin. Valmiina pysähtymään heti tarpeen tullen se juoksi oikealle, pois itäisestä aamutuulesta, ja kääntyi tuulta vasten. Vetäistyään sieraimet levällään ilmaa sisäänsä se tunsi heti, että tässä oli muutakin kuin pelkkiä jälkiä: lähellä oli itse lintuja, eikä vain yksi, vaan joukoittain. Laska vähensi vauhtiaan. Niitä oli lähistöllä, mutta missä kohden, sitä se ei voinut määritellä. Löytääkseen oikean kohdan se aloitti kierroksen, kun isännän ääni yhtäkkiä häiritsi sitä. "Laska, tuolla!" hän sanoi usuttaen sitä toisaalle. Laska pysähtyi ikään kuin kysyen, eikö olisi parempi tehdä niin kuin se itse oli aikonut. Mutta isäntä toisti käskynsä äkäisellä äänellä osoittaen veden ympäröimiä sammalmättäitä, missä ei voinut olla mitään. Laska totteli ja oli hänelle mieliksi tehdäkseen etsivinään, tutki mättäikön ja palasi entiselle paikalleen ja heti vainusi ne taas. Nyt, kun isäntä ei häirinnyt, se tiesi mitä oli tehtävä. Se ei katsonut jalkoihinsa, kompasteli harmikseen korkeisiin mättäisiin ja luiskahti veteen, mutta pääsi taas notkeille ja voimakkaille jaloilleen ja aloitti kierroksen, jonka oli määrä selvittää kaikki. Lintujen haju tuli sieraimiin yhä voimakkaampana ja selvempänä, ja yhtäkkiä se oivalsi, että joku niistä oli siinä mättään takana, viiden askeleen päässä. Laska pysähtyi ja ikään kuin jähmettyi paikoilleen. Se ei voinut nähdä mitään matalilta jaloiltaan, mutta tunsi hajusta, että se oli siinä aivan lähellä. Laska seisoi, yhä selvemmin vainuten linnun läheisyyden, ja nautti odotuksesta. Sen jännittynyt häntä oli ojossa, vain hännänpää värähteli. Suu oli raollaan, ja korvat, joista toinen oli kääntynyt ylöspäin jo juostessa, olivat hörössä. Se huohotti varovaisesti ja vilkuili vieläkin varovaisemmin isäntäänsä, joka tuttuine kasvoineen ja aina pelottavine silmineen lähestyi sivulta, kompastellen mättäisiin ja liikkuen, kuten Laskasta näytti, tavattoman hiljaa. Laskasta hän näytti lähestyvän hiljaa, vaikka hän tulikin juoksujalkaa.

Laskan etsinnän laadusta -- se kun oli hakiessaan painautunut aivan lähelle maata ja pitkin askelin ikään kuin soutanut takajaloillaan, suu hiukan raollaan --, Levin oli käsittänyt, että se väijyskeli heinäkurppia. Hän oli rukoillut sielussaan, että Jumala antaisi metsäonnea varsinkin ensimmäiseen lintuun nähden, ja lähtenyt juoksemaan Laskan luo. Tultuaan aivan sen viereen hän alkoi korkeudestaan katsella eteensä ja näki silmillään sen, mitä Laska näki kuonollaan. Mättäiden välisessä syvennyksessä, noin sylen päässä, näkyi heinäkurppa. Se käänsi päätään ja kuulosteli. Kohotettuaan hiukan siipiään ja laskettuaan ne taas se katosi sitten, kömpelösti peräpuoltaan kiepauttaen, syvemmälle mättään taa.

-- Etsi, etsi! kehotti Levin työntäen Laskaa eteenpäin.

"Mutta enhän minä voi mennä!" ajatteli Laska. "Minne minä menen? Tästä minä vainuan ne, mutta jos minä liikahdan etemmäksi, en saa mitään selvää, missä niitä on ja mitä ne ovat." Mutta Levin sysäsi taas Laskaa polvellaan takapuoleen ja sanoi kiihdyksissään kuiskaten: "Etsi, Laska-poju, etsi!"

"No, jos hän niin tahtoo, niin voinhan minä sen tehdä, mutta nyt en minä enää vastaa itsestäni", ajatteli Laska ja syöksähti täyttä laukkaa eteenpäin mättäiden väliin. Se ei enää vainunnut mitään, se näki vain ja kuuli mitään ymmärtämättä.

Kymmenen askeleen päässä äskeisestä paikasta nousi ilmaan raskaasti kurnuttava heinäkurppa, ja kuului sille ominainen kuperien siipien suihke. Laukausten pamahdettua lintu lysähti valkea rinta edellä märälle hetteelle. Levinin takana toinen heinäkurppa nousi lentoon jäämättä odottamaan koiran hätyytystä.

Kun Levin kääntyi sitä kohti, se oli jo kaukana. Mutta laukaus saavutti sen. Parikymmentä askelta lennettyään se kohosi pystysuoraan ylös ja suistui pyörien kuin heitetty pallo alas kuivalle maalle.

"Kas tästä tulee jotain!" ajatteli Levin pistäen lämpimät, lihavat heinäkurpat metsästyslaukkuunsa. "Oo, Laska-poju, tuleeko hyvä saalis?"

Kun Levin lähti pyssynsä ladattuaan astelemaan kauemmaksi, aurinko oli jo noussut, joskaan sitä ei vielä näkynyt pilvien takaa. Kuu oli kadottanut kaiken valonsa ja häämötti taivaalla kuin pieni vaalea pilvenhattara. Ainoatakaan tähteä ei enää näkynyt. Suokosteikot, jotka olivat olleet hopeanhohteisia, kävivät nyt kullankarvaisiksi. Ruoste välkkyi kuin meripihka. Ruohon sini muuttui kellertäväksi vehreydeksi. Pienet suolinnut lehahtelivat puron vierellä olevissa kastehelmien peittämissä pensaissa, jotka loivat suolle pitkän varjon. Haukka heräsi ja istui ruolla käännellen päätään puolelta toiselle ja katsellen tyytymättömänä suolle. Naakat lensivät pellolle, ja paljasjalkainen poika ajoi jo hevosia viittansa alta nousseen ja päätään raapivan ukon luo. Laukauksista jäänyt savu hohti vihreällä ruohikolla valkeana kuin maito.

Muuan pikkupojista juoksi Levinin luo.

-- Setä hoi, eilen täällä oli sorsia! huusi poika ja lähti seuraamaan häntä.

Levinistä oli kaksinverroin hauskaa, kun hän tämän hänelle hyväksyntänsä ilmaisseen pojan nähden sai samalta paikalta ammutuksi vielä kolme taivaanvuohta.

XIII

Metsämiehen vanha huomio, että jos saa ammutuksi ensimmäisen eläimen tai ensimmäisen linnun, tulee hyvä metsäonni, piti paikkansa nytkin.

Väsyneenä, nälkäisenä ja onnellisena, lähes kolmekymmentä virstaa kuljettuaan, Levin palasi kymmenettä käydessä takaisin majapaikkaansa, selässään yhdeksäntoista kahlaajaa ja vyöllään sorsa, joka ei enää mahtunut metsästyslaukkuun. Hänen toverinsa olivat jo aikoja sitten heränneet, ehtineet tulla nälkäisiksi ja syödä aamiaisensa.

-- Odottakaas, minä tiedän, että niitä on yhdeksäntoista, sanoi Levin laskien uudelleen heinäkurppansa ja taivaanvuohensa, jotka sivulle vääntyneine paineen ja hyytyneine veritahroineen, käpristyneinä ja kokoon kutistuneina, eivät enää olleet yhtä tärkeän näköisiä kuin lentäessään.

Levin oli laskenut oikein ja hän huomasi ilokseen, että Stepan Arkadjevitsh kadehti häntä. Vielä hauskempaa hänestä oli saada Kittyn kirjelappu, jonka lähetti oli tuonut hänen poissa ollessaan.

"Olen terve ja iloinen. Minun puolestani saat olla aivan rauhallinen. Minulla on näet nyt uusi henkivartija, Marja Vlasjevna (kätilö, Levinin perhe-elämässä uusi, tärkeä henkilö). Hän tuli minua katsomaan. Hän sanoo minun olevan täysin terve, ja me olemme pyytäneet häntä olemaan täällä, kunnes sinä tulet kotiin. Kaikki ovat iloisia ja terveitä, äläkä sinä yhtään hätäile, vaan jää vielä päiväksi, jos metsäonni on hyvä."

Hyvän metsäonnen ja Kittyn kirjeen Levinissä herättämä ilo oli niin suuri, että hän otti kevyesti ne pienet ikävyydet, joita myöhemmin sattui. Yksi ikävä seikka oli se, että punaruskea aisahevonen, joka oli eilen joutunut rehkimään liikaa, ei syönyt ja näytti alakuloiselta. Kuski sanoi sen saaneen revähtymän.

-- Eilen ajettiin pilalle, Konstantin Dmitritsh, vakuutti hän. -- Mitäs kun kymmenen virstaa niin hurjasti, sellaista tietä!

Toinen ikävyys, joka alkuun pilasi hänen hyvän tuulensa, mutta jolle hän myöhemmin aika lailla nauroi, oli se, että eväistä, jota Kitty oli pannut mukaan niin runsaasti, ettei niiden olisi luullut loppuvan viikkokauteen, ei ollut enää mitään jäljellä. Palatessaan metsästä väsyneenä ja nälkäisenä Levin oli niin kiihkeästi haaveillut piirakoista, että hän -- samoin kuin Laska vainusi riistan -- tunsi tupaan astuessaan selvästi piirakan hajun ja maun ja käski Filippin heti antaa niitä. Mutta ei yhtään piirakkaa eikä edes lintupaistiakaan ollut enää jäljellä.

-- Kyllä tuolla miehellä on ruokahalu! nauroi Stepan Arkadjevitsh osoittaen Vasenka Veslovskia. -- En voi omaanikaan moittia, mutta tuolla se on aivan ihmeellinen...

-- No, minkäpä sille voi! sanoi Levin katsoen synkästi Veslovskiin.

-- Filipp, anna minulle naudanpaistia.

-- Söivät koko jalan ja luun antoivat koirille, vastasi Filipp. Levinin mieli tuli niin apeaksi, ettei hän voinut olla sanomatta: -- Olisitte nyt jättäneet jotain minullekin! ja hänen teki mieli itkeä.

-- Puhdista sitten linnut hän sanoi Filippille vapisevalla äänellä koettaen olla katsomatta Veslovskiin, -- ja pane nokkosia päälle. Ja pyydä minulle maitoa, että saan edes jotain suuhuni.

Kun hän oli saanut maitoa, häntä alkoi hävettää äskeinen harminsa vierasta ihmistä kohtaan, ja hän saattoi vilpittömästi nauraa nälän synnyttämälle kiukulleen.

Vielä iltapäivälläkin käytiin metsässä. Nyt sai Veslovskikin muutaman linnun, ja yöllä palattiin kotiin.

Paluumatka oli yhtä hauska kuin menomatkakin. Välillä Veslovski lauloi, välillä taas muisteli ilomielin talonpoikien viinakestejä ja heidän sanojaan; välillä hän taas nauroi öiselle lemmenseikkailulleen ja talonpojalle, joka oli kysynyt häneltä, oliko hän naimisissa, ja joka -- saatuaan tietää, ettei hän ollut -- oli sanonut hänelle: "Älä sinä himoitse toisten akkoja, koeta vain kiireesti hommata oma eukko." Nuo sanat huvittivat Veslovskia erityisesti.

-- Minä olen ylipäätään kauhean tyytyväinen matkaamme. Entä te, Levin?

-- Minä myös, sanoi Levin vilpittömästi; hänen oli hyvä olla, kun oli päässyt Vasenka Veslovskia kohtaan tuntemastaan vihamielisyydestä ja saattoi olla tämän kanssa oikein ystävällisissä väleissä.

XIV

Seuraavana aamuna kello kymmenen aikaan Levin oli jo ehtinyt kiertää talousrakennuksillaan, ja koputti nyt sen huoneen ovelle, jossa Vasenka nukkui.

-- Entrez![31] huudahti Veslovski seisten alusvaatteisillaan. -- Suokaa anteeksi, minä olen vasta ehtinyt valella itseni vedellä, hän lisäsi hymyillen.

-- Olkaa huoleti, Levin istuutui ikkunan luo. -- Oletteko nukkunut hyvin?

-- Niin kuin kuollut. Mikä metsästyssää tänään olisi!

-- Mitä te juotte: kahvia vai teetä?

-- En juo kumpaakaan. Syön suoraan aamiaista. Minua vähän hävettää tämä nukkuminen. Naiset ovat kai jo nousseet? Olisi hauskaa kävellä hiukan. Näyttäkääpä minulle hevosenne.

Levin vei vieraansa puutarhaan ja talliin, vieläpä voimistelikin hänen kanssaan hetkisen ennen kuin palasi sisälle.

-- Meillä oli ihana metsästysretki, ja kuinka paljon vaikutelmia! sanoi Veslovski tultuaan Levinin kanssa vierassaliin ja astuttuaan samovaarin ääressä istuvan Kittyn luo. -- Mikä vahinko, ettei naisille ole suotu sitä huvia.

"No niin, täytyyhän hänen jotain puhua talon emännän kanssa", ajatteli Levin. Hän luuli taas nähneensä vieraan hymyssä ja voitonvarmassa ilmeessä jotain tämän puhutellessa Kittyä.

Ruhtinatar, joka istui pöydän toisessa päässä Marja Vlasjevnan ja Stepan Arkadjevitshin kanssa, kutsui Levinin luokseen ja alkoi puhella hänelle muutosta Moskovaan ja asunnon hankkimisesta sieltä ennen kuin Kittyn lapsivuode olisi liian lähellä. Jos Leviniä olivat häiden lähestyessä kiusanneet kaikenlaiset valmistelut, jotka mitättömyydellään loukkasivat tapahtuman suuruutta, niin vieläkin loukkaavammilta hänestä tuntuivat valmistelut tulevaan synnytykseen, jonka aika laskettiin jotenkin oudosti sormilla. Hän koetti koko ajan olla kuulematta noita keskusteluja tulevan lapsen kapaloimistavasta, koetti kääntää selkänsä ja olla näkemättä kaikenlaisia salaperäisiä kudottuja kaistaleita, palttinaisia kolmioita, joita Dolly piti erityisen tärkeinä jne. Pojan (hän oli varma siitä, että lapsi olisi poika) syntymä, josta hänelle puhuttiin, mutta johon hän ei kuitenkaan tahtonut voida uskoa, niin ihmeelliseltä se tuntui, oli hänestä niin suuri tapaus, mahdoton onni ja samalla niin salaperäinen tapahtuma, että kaikki kuviteltu tieto siitä ja valmistelu sen varalta tuntui hänestä ilkeältä ja alentavalta, aivan kuin olisi ollutkin kysymyksessä jokin tavallinen, ihmisten toimeenpanema asia.

Mutta ruhtinatar ei ymmärtänyt hänen tunteitaan, vaan selitti hänen vaitonaisuutensa tässä asiassa kevytmielisyydeksi ja välinpitämättömyydeksi eikä sen vuoksi antanut hänelle rauhaa. Ruhtinatar oli pyytänyt Stepan Arkadjevitshia käymään katsomassa heidän asuntoaan ja tahtoi nyt kuulla myös Levinin mielipiteen.

-- Enhän minä siitä mitään ymmärrä, ruhtinatar. Tehkää niin kuin tahdotte, sanoi Levin.

-- Täytyy päättää koska te muutatte.

-- Minä en tosiaan tiedä. Syntyyhän niitä miljoonia lapsia ilman Moskovaa ja lääkäreitä... miksi ei sitten...

-- No jos niin...

-- Enhän minä sano mitään, päättäköön Kitty itse.

-- Eihän Kittylle voi siitä puhua! Tahdotko sinä, että minun pitää pelästyttää hänet kertomalla, kuinka Natalja Golitsyna kuoli viime keväänä kunnollisen hoidon puutteessa.

-- Minä teen niin kuin te käskette, sanoi Levin synkästi. Ruhtinatar alkoi puhua hänelle, mutta hän ei kuunnellut. Vaikka ruhtinattaren juttelu hermostutti häntä, se ei ollut syynä hänen synkkyyteensä. Syynä oli se, mitä hän näki tapahtuvan samovaarin luona.

"Ei, se on mahdotonta", ajatteli hän vilkaisten tuon tuostakin Kittyn puoleen kumartunutta Vasenkaa, joka kaunis hymy kasvoillaan puhui Kittylle jotain, mitä Kitty kuunteli punastuneena ja rauhattomana.

Vasenkan asennossa, katseessa ja hymyssä oli jotain epäpuhdasta. Näkipä Levin jotain epäpuhdasta Kittynkin katseessa ja asennossa. Ja maailma pimeni taas hänen silmissään. Taas, kuten eilenkin, hän tunsi suistuneensa yhtäkkiä, ilman minkäänlaista väliastetta, onnen, tyyneyden ja arvokkuuden korkeudesta alas epätoivon, kiukun ja alennuksen huiluun. Taaskin oli kaikki käynyt hänelle vastenmieliseksi.

-- Tehkää vain niin kuin tahdotte, ruhtinatar, toisti hän pälyillen sivuilleen.

-- Raskas, ah, on taakka vallan! lausui Stepan Arkadjevitsh leikillään, tarkoittaen nähtävästi muutakin kuin keskustelua ruhtinattaren kanssa, sillä hän oli huomannut Levinin kiihtymyksen. -- Sinäpäs oletkin myöhäinen tänään, Dolly.

Kaikki nousivat sanomaan hyvää huomenta Darja Aleksandrovnalle. Vasenka nousi vain hetkeksi ja kumarsi vain hivenen, osoittaen nuorille miehille tyypillistä epäkohteliaisuutta rouvasväkeä kohtaan, ja jatkoi sitten naurahtaen jutusteluaan.

-- Masha on niin kiusannut minua. Nukkui yönsä huonosti ja on nyt koko aamun ollut kauhean oikukas, sanoi Dolly.

Vasenkan ja Kittyn keskustelu koski taas kuten edellisenäkin iltana Annaa ja kysymystä, voiko rakkaus asettua maailman sovinnaisten tapojen yläpuolelle. Kitty ei pitänyt tuosta keskustelusta, se hermostutti ja vaivasi häntä sekä sisältönsä että sävynsä vuoksi ja varsinkin siksi, että hän tiesi, miten se vaikutti hänen mieheensä. Mutta hän oli liian luonnollinen ja viaton osatakseen katkaista keskustelun samoin kuin kyetäkseen peittämään sitä ulkonaista mielihyvää, jota tämän nuoren herran silminnähtävä huomaavaisuus hänelle tuotti. Hän olisi tahtonut lopettaa keskustelun, mutta ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän tiesi, että tekipä hän mitä hyvänsä, hänen miehensä seurasi kaikkea silmillään ja tulkitsi kaiken pahoin päin. Ja aivan oikein, kun Kitty kysyi Dollyltä, mikä Mashaa vaivasi, ja Vasenka odottaessaan tuon hänestä ikävystyttävän keskustelun päättymistä suuntasi Dollyyn välinpitämättömän katseen, tuo Kittyn kysymys näytti luonnottomalta, inhottavalta viekastelulta.

-- Kuulkaa, emmekö lähde tänään sieneen? kysyi Dolly.

-- Lähdetään tosiaankin, minä tulen mukaan, sanoi Kitty ja punastui. Hän aikoi kohteliaisuudesta kysyä Vasenkalta, tulisiko tämäkin, mutta ei kysynytkään. -- Minne sinä menet, Kostja? hän kysyi arkailevasti mieheltään, kun tämä päättäväisin askelin meni hänen ohitseen. Kittyn arkaileva ilme vain vahvisti miehen epäilyksiä.

-- Konemestari on saapunut minun poissa ollessani, enkä minä ole vielä nähnyt häntä, sanoi Levin katsahtamatta häneen.

Levin meni alakertaan, mutta ei ehtinyt vielä poistua työhuoneestaan, kun kuuli vaimonsa varomattoman kiireiset askeleet.

-- Mitä tahdot? hän sanoi kuivasti. -- Meillä on täällä asioita.

-- Suokaa anteeksi, sanoi Kitty saksalaiselle konemestarille, -- minulla olisi vähän puhumista miehelleni.

Saksalainen aikoi mennä, mutta Levin sanoi:

-- Tehkää hyvin ja istukaa.

-- Juna kai menee kolmen aikaan? kysyi saksalainen. -- Etten vain myöhästyisi.

Vastaamatta mitään Levin poistui huoneesta vaimonsa kera.

-- No, mitä asiaa teillä on minulle? sanoi Levin ranskaksi.

Hän ei katsonut vaimoaan silmiin eikä tahtonut nähdä, kuinka Kittyn kasvot värähtelivät ja kuinka onnettomalta ja murtuneelta tämä näytti.

-- Minä... minä tahdoin vain sanoa, että näin ei voi elää, että sellaista kidutusta... sanoi Kitty.

-- Tuolla on ihmisiä ruokahuoneessa, huomautti Levin äkäisesti, -- ei mitään kohtauksia!

-- No, mennään tuonne!

Kitty aikoi mennä viereiseen huoneeseen, mutta siellä oli englantilainen kotiopettajatar Tanjan kanssa.

-- Mennään puutarhaan!

Puutarhassa oli mies kitkemässä tietä. Mutta välittämättä siitä, että tuo mies näki toisen itkettyneet kasvot ja oudoksui heidän omituista pakoaan, he kiiruhtivat eteenpäin tietäen, että heidän oli pakko puhua kahden kesken päästäkseen siitä tuskasta, joka heitä kalvoi.

-- Minä en kestä tällaista. Sehän on kidutusta meille kummallekin. Miksi meidän pitää näin kärsiä? sanoi Kitty, kun he olivat vihdoinkin tulleet lehmuskujan kulmassa olevan yksinäisen penkin kohdalle.

-- Mutta sano nyt minulle suoraan, eikö hänen käytöstavassaan ollut mitään sopimatonta, epäpuhdasta, iljettävän alentavaa? kysyi Levin asettuen Kittyn eteen samanlaiseen asentoon, nyrkki rintaa vasten, kuin aiempana mustasukkaisuuden yönä.

-- Oli, sanoi Kitty ääni väristen. -- Mutta Kostja, ymmärrät kai, ettei se ole minun syyni. Minä olen aamusta alkaen tahtonut lopettaa tuon sävyn, mutta sellaiset herrat... Miksi hän tulikaan? Niin onnellisia kuin me olimme... puhui Kitty ääni tukahtumaisillaan nyyhkytyksistä, jotka saivat koko hänen täyteläisen vartalonsa vavahtelemaan.

Puutarhuri näki ihmeekseen, että vaikkei penkillä olisi luullut olevan mitään ilahduttavaa, nuo tyhjää paenneet ihmiset palasivat siltä noustuaan täysin tyyninä, säteilevin kasvoin, takaisin kotiinsa.

XV

Saatettuaan vaimonsa yläkertaan Levin meni Dollyn puolelle. Tänään Dolly oli vuorostaan kovin huonolla tuulella. Hän käveli edestakaisin huoneessaan ja torui nurkassa seisovaa parkuvaa tyttöä:

-- Saat seistä koko päivän nurkassa ja syödä yksinäsi, en anna ainoatakaan nukkea etkä saa uusia vaatteita, hän sanoi tietämättä mitä rankaisukeinoa enää käyttäisi.

-- Hyi sentään, miten ilkeä tyttö! hän sanoi kääntyen Levinin puoleen. -- Mistä hän on saanutkin kaikki pahat taipumuksensa?

-- Mitä hän sitten on tehnyt? Levin kysyi jokseenkin välinpitämättömästi. Hän olisi tahtonut neuvotella omasta asiastaan, ja häntä harmitti, että oli sattunut tulemaan sopimattomaan aikaan.

-- Kävivät Grishan kanssa vadelmia poimimassa ja siellä... minä en voi edes kertoa, mitä hän teki. Tuhannet kerrat olen pahoitellut, että päästin pois miss Elliotin. Tämä ei välitä mistään, on kuin kone... Figurez vous, que la petite...[32]

Ja Darja Aleksandrovna kertoi Mashan rikoksen.

-- Se ei todista mitään ilkeitä taipumuksia, se oli pelkkää vallattomuutta, rauhoitti Levin.

-- Mutta mikä sinua vaivaa? Onko sinulla jotain asiaa? kysyi Dolly. -- Mitä siellä on tapahtunut?

Ja tuon kysymyksen sävystä Levin ymmärsi voivansa sanoa sanottavansa huoleti.

-- Minä en tullut sieltä, olin Kittyn kanssa puutarhassa. Me jouduimme jo toisen kerran riitaan sen jälkeen kun... Stiva tuli.

Dolly katsoi häneen viisain, ymmärtävin silmin.

-- Sanopas sinäkin rehellisesti, oliko... ei Kittyssä vaan siinä herrassa jotain sellaista sävyä, joka tuntuu pahalta aviomiehestä, jopa suorastaan loukkaa ja raivostuttaa häntä?