Part 60
-- Piru tuota lennättää! mutisi Levin itsekseen mennen takaisin juuttuneiden rattaitten luo. -- Miksi ette pysynyt tiellä? hän sanoi Veslovskille kuivasti, huusi sitten perässä tulleen kuskin avukseen ja ryhtyi riisumaan hevosia.
Leviniä harmitti, että hänen ampumistaan oli häiritty ja että hänen hevosensa oli upotettu suohon, mutta vielä enemmän häntä harmitti se, etteivät Stepan Arkadjevitsh ja Veslovski kyenneet vähääkään auttamaan häntä ja kuskia edes hevosten riisumisessa valjaista, sillä kummallakaan noista herroista ei ollut mitään käsitystä hevosten valjastamisesta. Levin puuhaili äänettömänä renkinsä kanssa saadakseen hevoset pois suosta eikä vastannut sanaakaan Vasenkan vakuutuksiin, että siinä oli ollut aivan kuivaa. Mutta myöhemmin, työstä lämmettyään ja havaittuaan, miten Veslovski kiskoi rattaita niin hartaasti ja innokkaasti, että lokasuoja irtosi, Levin alkoi soimata itseään siitä, että hän eilisen tunteensa johdosta oli ollut liian kylmäkiskoinen Veslovskia kohtaan, ja koetti erityisellä ystävällisyydellä korvata äskeisen jäykkyytensä. Kun rattaat oli vedetty tielle ja kaikki saatu taas kuntoon, Levin käski ottaa esiin aamiaiseväät.
-- Bon appétit -- bonne conscience! Ce poulet va tomber jusqu'au fond de mes bottes,[21] jälleen iloinen Vasenka lausui ranskalaisen sutkauksen lopetellen toista kananpoikaansa. -- No, nyt ovat meidän vastoinkäymisemme lopussa, tästä lähin kaikki sujuu hyvin. Mutta minun pitää nyt syyni sovitukseksi istua kuskipukille. Eikö niin? Mitä? Ei, ei, minä olen oikea Automedon, saattepa nähdä miten minä ajan! hän vastasi eikä antanut ohjaksia, kun Levin pyysi häntä päästämään kuskin paikalleen. -- Ei, minun täytyy sovittaa syntini ja minun on tässä mainio istua. -- Ja hän lähti ajamaan.
Levin pelkäsi hiukan, että Veslovski uuvuttaisi hevoset, etenkin vasemmalla olevan Ruskon, jota hän ei osannut ohjata, mutta mukautui pian väkisinkin hänen iloiseen mielialaansa, kuulteli hänen koko matkan ajan kuskinpukilta laulelemiaan lauluja, kertoilemiaan tarinoita sekä lystikästä esitystä siitä, miten ohjattiin englanniksi, four in hand. Mitä parhaimmalla tuulella he saapuivat pian Gvozdevon suolle.
X
Vasenka oli ajanut niin nopeasti, että he tulivat suolle liian varhain, niin että oli vielä kuuma.
Oltiin siis vihdoinkin oikealla metsästyssuolla, ja sitä katsellessaan Levin ei voinut olla ajattelematta, miten pääsisi Vasenkasta ja saisi kulkea yksin. Stepan Arkadjevitsh toivoi nähtävästi samaa, ja Levin huomasi hänen kasvoillaan huolestuneen ilmeen, joka näkyy aina oikean metsämiehen kasvoilla ennen metsästyksen alkua, samalla kuin hänen silmistään kuvastui hänelle ominainen, hyväntahtoinen oveluus.
-- Kuinkas me lähdemme? Mainio suo, näkyy haukkojakin, sanoi Stepan Arkadjevitsh osoittaen kahta luhdan yllä leijailevaa isoa lintua. -- Missä on haukkoja, siellä on varmaan riistaakin.
-- No niin, hyvät herrat, sanoi Levin hieman synkeän näköisenä vetäen saappaittensa varret suoriksi ja tarkastaen pyssynsä nallit, -- näettehän tuon luhdan tuolla? Levin osoitti joesta oikealle leviävän suuren, puoleksi niitetyn soisen lakeuden ympäröimää tummanvihreää saareketta.
-- Suo alkaa tästä aivan meidän edestämme, missä on vihreämpää, näettehän. Tästä se jatkuu tuonne oikealle, missä kuljeksii hevosia -- siellä mättäikössä on tavallisesti heinäkurppia --, tuon luhdan ympäriltä aina tuohon lepikkoon ja myllyyn saakka. Tuolla, missä on tuo joen lahti, On paras paikka. Siellä minä ammuin kerran seitsemäntoista taivaanvuohta. Lähdemme tästä koirinemme eri haaroille ja palaamme sitten myllyn luona yhteen.
-- No, kuka menee oikealle ja kuka vasemmalle? kysyi Stepan Arkadjevitsh. -- Oikealla on avarampaa, menkää te kahden sitä puolta, minä menen vasenta, hän sanoi mahdollisimman huolettomasti.
-- Hyvä! Me näytämme kuka saa enemmän. No, lähdetään, lähdetään pian! kiiruhti Vasenka.
Levinin ei käynyt sanominen vastaan, ja he lähtivät.
Heti kun he olivat tulleet suolle, alkoivat koirat yhdessä etsiä pyrkien kumpikin ruosteikkoa kohti. Levin tunsi Laskan varovaisen ja epämääräisen etsimistavan, hän tunsi myös paikan ja odotti taivaanvuohiparvea.
-- Veslovski, kulkekaa rinnallani! hän sanoi hillityllä äänellä loiskutellen perässä tulevalle toverilleen, jonka pyssynpiipun suunta tuli tuon tuostakin Levinin mieleen matkalla sattuneen odottamattoman laukauksen jälkeen.
-- Ei, minä en tahdo häiritä teitä, älkää ajatelko minua.
Mutta Levin ei voinut olla ajattelematta häntä ja muistamatta Kittyn sanoja: "Katsokaa ettette vain ammu toisianne." Koirat juoksivat jo erillään, kumpikin omaa uraansa; Levin oli niin jännittynyt, että hän luuli ruosteliejuun uponneen kengänkantansa mäiskähdystä taivaanvuohen ääneksi ja puristi pyssynsä perää.
Pau! Pau! pamahti hänen korvansa juuresta. Vasenka oli ampunut sorsaparveen, joka liiteli suon yllä hyvän matkan päässä metsästäjistä. Levin ehti tuskin katsahtaa taakseen, kun kymmenkunta taivaanvuohta nousi määkyen lentoon.
Stepan Arkadjevitsh ampui yhden juuri sinä hetkenä, jolloin se alkoi ruveta mutkittelemaan, ja taivaanvuohi putosi myttynä rämeikköön. Oblonski suuntasi hätäilemättä pyssynpiippunsa toista, alempana lentävää kohti, ja laukauksen pamahtaessa putosi sekin niitetylle luhdalle ja näkyi, kuinka se hyppeli siinä ja räpytteli toista, ehyeksi jäänyttä valkeapohjaista siipeään.
Leviniä ei onnistanut yhtä hyvin; hän ampui ensin liian läheltä eikä osunut, tähtäsi sitten uudelleen taivaanvuohen kohotessa ylemmäksi, mutta samaan aikaan pyrähti toinen lentoon aivan hänen jalkojensa juuresta häiriten hänen tarkkaavaisuuttaan, ja hän ampui toistamiseen ohi.
Lataamisen aikana nousi lentoon vielä yksi taivaanvuohi, ja Veslovski, joka oli ehtinyt ladata ennen muita, tyhjensi kaksi haulipanosta sitä kohti. Stepan Arkadjevitsh korjasi lintunsa ja katsahti Leviniin välähtelevin silmin.
-- No, nyt eroamme, sanoi Stepan Arkadjevitsh vihelsi koiralleen ja lähti astelemaan omalle haaralleen pyssy valmiina, hiukan vasenta jalkaansa ontuen. Levin ja Veslovski lähtivät toiselle haaralle.
Levinin metsäonnen laita oli aina niin, että jos hän alussa epäonnistui, hän hermostui ja ampui koko päivän huonosti. Niin kävi nytkin. Riistaa oli suolla paljon. Koiran ja metsämiesten jalkojen alta lenteli tuon tuostakin taivaanvuohia, ja Levinillä olisi kyllä ollut tilaisuus korjata harhalaukauksensa; mutta mitä enemmän hän ampui, sitä enemmän hän häpäisi itseään Veslovskin nähden, joka ampua paukutteli iloisena välittämättä matkan pituudesta, saamatta mitään tapetuksi ja sitä vähääkään ujostelematta. Levin hätäili, ampui ennen aikojaan, kiihottui yhä enemmän eikä lopulta enää itsekään luottanut omaan tähtäykseensä. Laska näytti käsittävän sen. Se veltostui etsinnässään ja katseli metsästäjiä neuvottoman ja nuhtelevan näköisenä. Laukauksia kajahteli lakkaamatta. Ruudin savu leijaili ympärillä, mutta tilavassa metsästyslaukussa oli vain kolme pientä taivaanvuohta. Niistäkin oli yksi Veslovskin ampuma ja yksi yhteinen. Sillä välin kuului suon toiselta puolen Stepan Arkadjevitshin pyssyn pauke harvempana, mutta sitäkin merkitsevämpänä, kuten Levinistä tuntui, ja melkein joka laukauksen jälkeen kuului usutus: "Krak. Krak, mene hakemaan!"
Se kiihotti Leviniä vieläkin enemmän. Taivaanvuohia liiteli yhtenään luhdan yllä. Joka puolelta kuului taukoamatonta määkinää maasta ja raakkumista ilmasta; aikaisemmin lentoon pyrähtäneet taivaanvuohet laskeutuivat maahan aivan metsästäjien eteen. Kahden haukan sijasta niitä leijaili ja kirkui suon yllä nyt kymmenittäin.
Taivallettuaan suurimman osan suota Levin ja Veslovski tulivat niittämättömälle alueelle, jossa risteili talonpoikien heinämaitten rajaviivoja osaksi tallattuina, osaksi viikatteella aukaistuina linjoina. Osa jaetuista kaistaleista oli jo niitetty.
Vaikka niittämättömältä alueelta oli varsin vähän toivoa löytää yhtä paljon kuin niitetyltä, Levin oli luvannut edetä Stepan Arkadjevitshia kohti sitä tietä ja kulki toverinsa kera yhä kauemmas niitettyjä ja niittämättömiä kaistaleita pitkin.
-- Metsästäjät, hoi! huusi eräs valjaista päästettyjen rattaitten luona istuvista talonpojista, -- tulkaa meidän kanssamme syömään ja ryyppäämään.
Levin katsahti sivulleen.
-- Tule pois! huusi iloinen, punakasvoinen, parrakas mies hymyillen niin, että valkeat hampaat näkyivät ja kohotti vihertävää tuoppia, joka välkähteli auringossa.
-- Qu'est ce qu'ils disent[22]? kysyi Veslovski.
-- Pyytävät ryypyille. Ovat kai olleet heinämaan jaossa. Ei taitaisi maistua hullummalle, sanoi Levin pieni viekkaus mielessä, toivoen Veslovskin joutuvan kiusaukseen ja menevän miesten luo.
-- Miksi ne sitä meille tarjoavat?
-- Huvikseen vain. Menkääpä katsomaan. Teille se on uutta ja huvittavaa.
-- Allons, c'est curieux[23].
-- Menkää, menkää, löydättehän te tien myllylle! huudahti Levin. Sivulle katsahtaessaan hän näki ilokseen, kuinka Veslovski kompuroi väsynein jaloin, selkä kyyryssä ja pyssy ojennetussa kädessä vajottavaa suota pitkin talonpoikien luo.
-- Tule sinä kanssa! huusi talonpoika Levinille. -- Ka, tule pois! Saat piirasta ryypyn päälle.
Levinin olisi kovasti tehnyt mieli viinaryyppyä ja leipäpalasta. Hän oli uupunut ja sai horjahtelevat jalkansa vaivoin irtautumaan suoliejusta, ja hän epäröi hetkisen. Mutta koira pysähtyi. Samassa katosi koko väsymys ja hän astui keveästi hyllyvää suota pitkin koiran luo. Hänen jalkansa alta pyrähti taivaanvuohi; hän ampui ja osui lintuun, mutta koira seisoi yhä edelleen. "Ota kiinni!" Koiran edestä nousi toinen. Levin ampui. Mutta päivä oli onneton; hän ei osunut, ja kun hän sitten meni etsimään edellistä, hän ei löytänyt sitäkään. Hän tallusteli koko luhdan ristiin rastiin, mutta Laska ei uskonut hänen saaneen osuman, ja kun Levin usutti sitä hakemaan, se teeskenteli hamuavansa, mutta ei hakenut.
Levinin metsäonni ei parantunut Vasenkan mentyäkään. Taivaanvuohia oli paljon täälläkin, mutta Levin ampui koko ajan ohi.
Aurinko paistoi viistoin sätein mutta vielä kuumasti; hiestä läpimärät vaatteet olivat tarttuneet ihoon kiinni; vasen saapas oli täynnä vettä ja painoi ja litisi kävellessä; ruudinpölyn tahrimilta kasvoilta valui hikipisaroita, suussa oli karvas maku, sieraimissa ruudin ja ruosteen haju ja korvissa taivaanvuohien lakkaamaton määkinä; pyssynpiippuihin ei voinut koskea, ne olivat niin kuumat; sydän hakkasi nopeasti ja tiheään; kädet vapisivat jännityksestä, ja väsyneet jalat kompuroivat mättäitä ja hetteitä pitkin; mutta hän kulki ja ampui yhä. Lopulta, häpeällisen harhalaukauksen jälkeen, hän heitti pyssynsä ja lakkinsa maahan.
"Ei, täytyy tulla järkiinsä!" hän sanoi itselleen. Otettuaan pyssynsä ja hattunsa hän kutsui Laskan luokseen ja astui rämeiköstä niitylle. Tultuaan kuivalle maalle hän istui mättäälle, riisui saappaat jalastaan, kaatoi vedet niistä pois, meni suon laidalle, joi ruosteelta maistuvaa vettä ja valeli sillä kasvonsa, kätensä ja kuumentuneet pyssynpiiput. Virkistyttyään hän meni taas sitä paikkaa kohti, johon taivaanvuohi oli laskeutunut, ja koetti olla kiihottumatta.
Hän tahtoi pysyä tyynenä, mutta siitä ei tullut mitään. Hänen sormensa painoi liipaisinta jo ennen kuin hän oli saanut linnun tähtäimeen. Ja hän ampui vielä huonommin kuin ennen.
Ennen kuin Stepan Arkadjevitsh tuli esiin, Levin näki hänen koiransa. Maasta kiskaistun lepän juuren alta hypähti Krak löyhkäävän suomudan yltäpäältä mustaksi tahraamana ja nuuski Laskan kuonoa voitonriemuisen näköisenä. Krakin jäljestä ilmaantui leppien varjoon myös Stepan Arkadjevitshin muhkea hahmo. Hän tuli lähemmäs punaisena ja hikisenä, kaulus auki, ja ontui vieläkin kävellessään hiukan.
-- Mitäs kuuluu? Te paukutitte kovasti! hän sanoi iloisesti hymyillen.
-- Kuinkas sinua on onnistanut? kysyi Levin. Mutta kysymys oli tarpeeton, sillä hän näki jo täyden metsästyslaukun.
-- Siinähän tuo on mennyt. Hänellä oli neljätoista kappaletta.
-- Mainio suo! Veslovski varmaan häiritsi sinua. Kahden on hankala käyttää samaa koiraa, sanoi Stepan Arkadjevitsh vähätellen riemuvoittoaan.
XI
Kun Levin ja Stepan Arkadjevitsh tulivat talonpoikaistupaan, jossa Levinin oli tapana majailla metsästysretkillään, siellä kaikui jo Veslovskin tarttuvan iloinen nauru. Hän istui keskellä tupaa ja piteli molemmin käsin kiinni penkistä, sillä sotamies, emännän veli, koetti vetää häneltä jalasta liejuisia saappaita kiskoen samalla koko miestä.
-- Minä tulin juuri. Ils sont été charmants[24]. Ajatelkaas, syöttivät ja juottivat minut ihan kylläiseksi! Ette usko millaista leipää! Delicieux[25]! Ja viina -- en ole koskaan juonut sellaista! Eivätkä millään ehdolla tahtoneet ottaa rahaa. Sanoivat vain: "Älähän huoli."
-- Mitäs siinä rahaa! Vieraanahan ne teitä kestitsivät. Eiväthän ne mitään viinakauppiaita ole! sanoi sotamies saatuaan viimeinkin märän saappaan mustuneine sukkineen pois jalasta.
Metsämiesten saappaista ja liejuisista, toisiaan nuoleskelevista koirista johtuen tupa oli kovin likainen sekä täynnä suon ja ruudin hajua eikä veitsiä tai haarukoitakaan ollut, mutta silti metsämiehet joivat teensä ja söivät illallisensa sellaisella ruokahalulla, jonka saa vain metsästysretkillä. Peseytyneinä ja puhtaina he sitten menivät siistittyyn heinälatoon, johon kuskit olivat valmistaneet herroille vuoteen.
Vaikka olikin jo pimeä, ei ketään metsästäjistä nukuttanut. Juteltiin ensin tämänpäiväisestä metsästyksestä, koirista ja edellisistä retkistä, kunnes keskustelu osui aiheeseen, joka kiinnosti kaikkia. Kun Vasenka oli moneen kertaan ihastellut sitä, kuinka hauska oli nukkua tällaisessa heinäntuoksun täyttämässä yömajassa, jossa koirat saivat maata isäntänsä jalkojen juuressa, ja kuinka hyviä talonpojat olivat olleet, kun olivat kestinneet häntä viinalla, kertoi Oblonski, kuinka hauskaa hänellä oli ollut viimekesäisellä metsästysretkellään Maltusin luona. Maltus oli tunnettu rautatiepohatta. Stepan Arkadjevitsh kertoi, millaisia soita Maltus oli ostanut Tverin läänissä ja kuinka niitä oli vartioitu ja millaisilla vaunuilla metsästäjiä oli saatettu suolle ja millainen aamiaisteltta oli pystytetty suon ääreen.
-- Minä en ymmärrä, sanoi Levin nousten istumaan heinävuoteessaan, -- kuinka sinä voit sietää noita ihmisiä. Minä käsitän, että aamiainen parhaan punaviinin kera maistuu hyvälle, mutta eikö sinua todellakaan inhota sellainen ylellisyys? Kaikki nuo rahapomot, kuten käyttöoikeuksien ostajat, kokoavat rahansa sellaisilla keinoilla, että ansaitsevat sillä ihmisten halveksunnan, mutta vähät he siitä, kun he sitten samaisilla epärehellisesti tienaamillaan rahoilla voivat ostaa itsensä vapaaksi halveksunnasta.
-- Aivan niin! lausui Vasenka Veslovski. -- Aivan niin! Tietysti Oblonski tekee sen vain bonhomie'sta[26], mutta toiset sanovat, että Oblonski käy...
-- Eikö mitä, Levin kuuli, että Oblonski hymyili puhuessaan, -- minä en pidä häntä kunniattomampana kuin ketä hyvänsä rikasta kauppiasta tai aatelismiestä. Molemmat ovat samalla tavoin koonneet varansa sekä työllään että viisaudellaan.
-- Niin, mutta millaisella työllä! Mitä työtä se on! Hankkii rautatienrakentamislupia ja myy toisille!
-- Työtäpä tietenkin. Työtä siinä merkityksessä, että jollei olisi häntä tai muita hänenlaisiaan, niin ei olisi rautateitäkään.
-- Ainakaan se ei ole samanlaista työtä kuin talonpojan tai tiedemiehen työ.
-- Kenties ei; mutta työtä siinä merkityksessä, että hänen toimintansa antaa tulokseksi rautateitä. Mutta sinun mielestäsihän rautatiet ovat hyödyttömiä.
-- Se on toinen kysymys; minä olen valmis myöntämään niiden hyödyllisyyden. Mutta kaikki ansio, joka on saavutettu ilman vastaavaa työmäärää, on epärehellistä.
-- Kuka määrittelee vastaavuuden?
-- Ansaitseminen epärehellisin keinoin, viekkaudella, sanoi Levin tuntien mahdottomaksi selvästi määritellä rehellisen ja epärehellisen välistä rajaa, -- esimerkiksi pankkikonttorien hankinta, jatkoi hän. -- On väärin hankkia itselleen suunnattomia rikkauksia ilman työtä, niin kuin ennen, kun vuokrattiin oikeuksia valtiolta; nyt on vain muoto toinen, mutta asia sama. Le roi est mort, vive le roi[27]! Tuskin oli päästy siitä, kun tulivat rautatiet ja pankit, samaa keinottelua ilman työntekoa.
-- Tuo voi kyllä olla sekä oikein että nerokkaasti sanottu... Ole hiljaa, Krak! huusi Stepan Arkadjevitsh koiralleen, joka kihnutti itseään tassullaan ja penkoi heinää; nähtävästi hän oli varma asiastaan ja puhui sen vuoksi hitaasti ja levollisesti. -- Mutta sinä et määritellyt rehellisen ja epärehellisen työn rajaa. Onko se epärehellistä, että minä saan palkkaa enemmän kuin virastoni asiainhoitaja, joka kuitenkin tuntee asiat paremmin kuin minä.
-- En tiedä.
-- Ja kuulehan vielä; se, että sinä saat maataloustöistäsi viitisen tuhatta puhdasta tuloa, ja tämä talonpoika, jonka luona nyt majailemme, tekipä hän miten paljon hyvänsä, ei saa työstään viittäkymmentä ruplaa enempää, on yhtä epärehellistä kuin sekin, että minä saan enemmän kuin asiainhoitajani ja että Maltus saa enemmän kuin joku ratamestari. Päinvastoin, minun mielestäni yhteiskunnassa esiintyy aivan perusteetonta vihamielisyyttä noita ihmisiä kohtaan, ja minä luulen sen johtuvan kateudesta...
-- Ei, se ei ole totta, sanoi Veslovski, -- mitään kateutta siinä ei voi olla; sellaisissa asioissa on vain jotain likaista.
-- Ei, odotahan, jatkoi Levin. -- Sinä sanoit sen olevan väärin, että minä saan viisituhatta ja talonpoika saa viisikymmentä ruplaa; se on totta. Se on väärin, minä tunnen sen, mutta...
-- Onpa tosiaankin. Miksi me syömme, juomme ja huvittelemme emmekä tee mitään, ja talonpoika saa olla alituisessa työssä? sanoi Vasenka Veslovski, joka nähtävästi ensimmäisen kerran elämässään tuli ajatelleeksi asiaa ja oli sen vuoksi täysin vilpitön.
-- Niin, sinä tunnet, mutta et sentään anna talonpojille maatilaasi, sanoi Stepan Arkadjevitsh ikään kuin tahallaan satuttaen Leviniä arkaan kohtaan.
Viime aikoina oli langosten välille tullut jotain salattua kahnausta; oli kuin he olisivat sukulaisiksi tultuaan ruvenneet kilpailemaan siitä, kumpi osasi järjestää elämänsä paremmin, ja nyt tuo ilmeni vihamielisyys siinä henkilökohtaisuuksiin menevässä sävyssä, jonka keskustelu vähitellen sai.
-- En anna, kun ei kukaan minulta sitä vaadi, ja jos tahtoisinkin antaa, niin en saisi sitä tehdä, vastasi Levin, -- ja kenelle minä sen sitten antaisin?
-- Anna tälle talonpojalle; hän kyllä ottaa.
-- No miten minä sen annan? Menen ja teen hänen kanssaan kauppakirjan, niinkö?
-- Samantekevää miten. Jos sinä olet vakuuttunut siitä, ettei sinulla ole oikeutta...
-- En ole ensinkään vakuuttunut siitä. Tunnen päinvastoin, ettei minulla ole oikeutta antaa sitä pois, sillä minulla on velvollisuuksia sekä maata että perhettäni kohtaan.
-- Ei, mutta kuulehan; jos sinä pidät tuota epätasaisuutta vääränä, niin miksi et sitten toimi niin?
-- Minähän toimin niin, joskin negatiivisesti; se on: minä koetan olla suurentamatta sitä erotusta, joka on olemassa minun ja hänen asemansa välillä.
-- Suo anteeksi, mutta tuo on pelkkä paradoksi!
-- Hiukan sofistinen selitys, vahvisti Veslovski. -- Kas, isäntä! hän sanoi talonpojalle, joka avasi ladon oven sitä narisuttaen. -- Kuinka et ole vielä nukkumassa?
-- Ei ole unesta tietoakaan! Minä luulin herrojen olevan jo sikiunessa, mutta täältä kuuluikin puhetta. Minun pitäisi ottaa sieltä koukku. Ei suinkaan tuo koira pure? lisäsi hän astellen varovasti paljasjaloin latoon.
-- Missä sinä itse nukut?
-- Tästä lähdetään juuri hevosia paimentamaan.
-- Oi, millainen yö! sanoi Veslovski katsellen suuresta oviaukosta iltaruskon heikossa valossa häämöttävää tuvan nurkkaa ja pihamaata työrattaineen. -- Kuunnelkaas! Naisääni laulaa, eikä ollenkaan hullummin! Ketkä siellä laulavat?
-- Ne ovat tuon naapurikartanon piikatyttöjä.
-- Mennäänpäs pitämään hauskaa! Eihän tässä nukuta kuitenkaan. Oblonski, eikö lähdettäisi!
-- Jospa voisi sekä maata että mennä sinne, vastasi Oblonski ojennellen käsivarsiaan. -- Hyvä tässä on maatakin.
-- No, minä menen sitten yksin, sanoi Veslovski nousten ketterästi ja vetäen kengät jalkaansa. -- Näkemiin sitten, hyvät herrat. Jos siellä on hauskaa, niin tulen hakemaan teitäkin. Te kestitsitte minua lintupaistilla, ja minä pidän sen muistissa.
-- Eikö ole miellyttävä poika? sanoi Oblonski, kun Veslovski oli mennyt ja isäntä oli sulkenut oven hänen jälkeensä.
-- On kyllä, vastasi Levin miettien yhä äskeisen keskustelun aihetta. Hän luuli lausuneensa ajatuksensa ja tunteensa niin selvästi kuin taisi, ja silti hänen toverinsa, kaksi viisasta ja rehellistä ihmistä, olivat sanoneet hänen puolustautuvan sofismeilla. Se kummastutti häntä.
-- Niin se on, veliseni. Täytyy joko myöntää, että nykyinen yhteiskuntajärjestys on oikea ja puolustaa oikeuksiaan, tai tunnustaa nauttivansa vääriä etuoikeuksia, niin kuin minä teen, ja nauttia niistä ilomielin.
-- Ei, jos sinä pitäisit niitä väärinä, niin et sinä voisi nauttia niitä ilolla; minä en ainakaan voisi. Minun täytyy ennen kaikkea tuntea, etten tee pahaa.
-- Mitähän, jos kumminkin lähtisimme? sanoi Stepan Arkadjevitsh nähtävästi väsyneenä ajattelun vaatimista ponnistuksista. -- Emmehän me kumminkaan nuku. Lähdetään vain!
Levin ei vastannut. Hänen keskustelussa sanomansa lause, että hän toimii vain käänteisellä tavalla oikeudenmukaisesti, pani hänet ajattelemaan. "Eikö sitten voi olla oikeudenmukainen muuten kuin negatiivisesti?" kyseli hän itseltään.
-- Ei, minä en tule, sanoi Levin.
-- Periaatteestako taaskin? sanoi Stepan Arkadjevitsh etsien pimeässä lakkiaan.
-- Ei periaatteesta, mutta mitä minä siellä tekisin?
-- Sinä menet tuota tietä turmioon, kuuletko, sanoi Stepan Arkadjevitsh löydettyään lakkinsa ja nousi pystyyn.
-- Miten niin?
-- Kyllä minä olen huomannut, millaiseen asemaan olet saattanut itsesi vaimoosi nähden. Teille kysymys siitä, lähdetkö sinä vai etkö lähde pariksi päivää metsälle, on maailman tärkeimpiä asioita. Se on kyllä hyvin idyllistä, mutta koko elämän sisällöksi siitä ei ole. Miehen tulee olla riippumaton, hänellä on omat miehiset harrastuksensa. Miehen pitää olla miehekäs, sanoi Oblonski avaten ovea.
-- Ja mennä liehittelemään kartanon piikatyttöjä, niinkö? kysyi Levin.
-- Miksei, jos huvittaa. Ça ne tire pas à consequence[28]. Vaimoani se ei vahingoita vähääkään, ja minulle se tuottaa huvia. Pääasia on, että pitää kodin pyhänä eikä päästä sinne mitään häiritsevää. Mutta käsiään ei pidä sitoa.
-- Kenties, sanoi Levin kuivasti ja kääntyi kyljelleen. -- Huomenna täytyy lähteä varhain; minä nousen aamun sarastaessa ja lähden ketään herättämättä.
-- Messieurs, venez vite[29]! kuului ulkoa hakemaan tulleen Veslovskin ääni. -- Minä olen tehnyt löydön. Charmante[30], täydelleen Gretchen, me teimme jo tuttavuutta! Tosiaan, hiton sievä! kertoi hän niin hyväksyvän näköisenä, kuin tuo "Gretchen" olisi luotu niin kauniiksi juuri häntä varten, ja hän olisi nyt ilmaissut tyytyväisyytensä siihen, joka oli valmistanut hänelle moisen lahjan.
Levin oli nukkuvinaan. Oblonski lähti ladosta tohvelit jalassa ja sikari suussa, ja pian miesten äänet häipyivät kuulumattomiin.
Levin ei pitkään aikaan saanut unta. Hän kuuli, miten hänen hevosensa pureksivat heinää ja miten isäntä lähti vanhimman poikansa kanssa hevosia paimentamaan; sitten hän kuuli, miten sotamies-eno paneutui isännän nuoremman pojan kanssa levolle ladon toiseen päähän ja miten poika hennolla äänellä puhui enolleen koirista, jotka näyttivät pojasta suurilta ja pelottavilta; hän kuuli, miten poika kyseli, mitä eläimiä nuo koirat pyysivät, ja miten sotamies unisella ja käheällä äänellä selitti, että huomenna metsästäjät menevät suolle ja ampuvat pyssyillä, ja päästäkseen eroon pojan kysymyksistä sanoi sitten äkkiä: "Nuku, Vasjka, nuku, tai ei hyvä peri". Hän alkoi pian kuorsata, ja kaikki vaikeni; kuului vain hevosten pureksinta ja taivaanvuohen mäkätys. "Käänteisestikö vain?" toisti hän itsekseen. "Niin, minkäs minä sille voin." Ja hän alkoi ajatella huomista päivää.