Part 59

-- No kuinkas on, lähdemmekö huomenna metsälle? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Lähdetään ihmeessä, sanoi Veslovski istuutuen sivuttain toiselle tuolille ja koukistaen lihavan jalkansa alleen.

-- Kaikin mokomin minun puolestani. Oletteko jo ollut metsällä tänä vuonna? kysyi Levin suunnaten katseensa vieraan jalkaan. Hän koetti kyllä olla rakastettava, mutta Kitty huomasi heti hänen teennäisyytensä ja oudoksui sitä. -- En tiedä, löydämmekö heinäkurppia mutta taivaanvuohia on paljon. Pitää vain lähteä aikaisin. Ettette vain väsähdä? Etkö ole väsynyt, Stiva?

-- Minä väsynyt? Kaikkea sitä kuuleekin! Valvotaan vaikka koko yö! Lähdetään kävelemään!

-- Valvotaanpa tosiaankin! Mainio ehdotus! kannatti Veslovski.

-- Sen me kyllä uskomme, että sinä voit olla nukkumatta ja estää muitakin pääsemästä levolle, sanoi Dolly miehelleen, äänessään hieno ivansävy kuten useimmiten hänen puhutellessaan miestään. -- Mutta minun mielestäni on aika mennä nukkumaan... Ja minä menenkin, minä en syö enää illallista.

-- Ei, istu nyt sinäkin, Dollinka, sanoi Stepan Arkadjevitsh siirtyen lie puolelle isoa ruokapöytää, jossa Kitty oli. -- Minulla on sinulle vielä paljon kertomista.

-- Tuskin mitään kiinnostavaa.

-- Tiedättekö, Veslovski on käynyt Annan luona ja menee pian taas heitä katsomaan. Hehän asuvat lähellä, noin seitsemänkymmenen virstan päässä täältä. Minun täytyy myös välttämättä käydä siellä. Veslovski, tule tänne!

Vasenka siirtyi naisten puolelle ja istuutui Kittyn viereen.

-- Kertokaa, olkaa hyvä, kävittekö te Annan luona? Kuinka hän voi? uteli Darja Aleksandrovna.

Levin jäi toiseen päähän pöytää, ja puhellessaan vanhan ruhtinattaren ja Varenkan kanssa hän näki koko ajan, että Stepan Arkadjevitshin, Dollyn, Kittyn ja Veslovskin kesken oli meneillään vilkas ja salaperäinen keskustelu. Hän näki myös, kuinka hänen vaimonsa koko ajan katseli omituisen vakavan näköisenä Vasenkan kauniita kasvoja tämän vilkkaasti kertoessa jotain.

-- Heillä on hyvin hauskaa, Vasenka kertoi Vronskista ja Annasta. -- Minä en tietysti ota arvostellakseni heidän välejään, mutta heidän talossaan tuntee olevansa perheessä.

-- Mitä he aikovat tehdä?

-- Luullakseni he aikovat tulla talveksi Moskovaan.

-- Kuinka hauskaa olisi käydä yhdessä heidän luonaan! Koska sinä lähdet sinne? kysyi Stepan Arkadjevitsh Vasenkalta.

-- Minä aion viettää heidän luonaan heinäkuun.

-- Lähdetkö sinä mukaan? kysyi Stepan Arkadjevitsh vaimoltaan.

-- Olen kauan ajatellut käydä siellä ja varmasti jonain päivänä lähdenkin, sanoi Dolly. -- Minun on sääli Annaa, minä tunnen hänet niin hyvin ja tiedän, että hän on oikein hyvä ihminen. Sinun mentyäsi lähden yksin hänen luokseen, silloin en ole kenellekään haitaksi. On parempikin, kun et sinä ole mukana.

-- No, hyvä on, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Entä sinä, Kitty?

-- Minä? Mitä minä siellä tekisin? sanoi Kitty sävähtäen punaiseksi ja vilkaisten mieheensä.

-- Ettekö ole tuttu Anna Arkadjevnan kanssa? kysyi Veslovski. -- Hän on hyvin viehättävä nainen.

-- Niin on, vastasi Kitty punastuen vieläkin enemmän ja siirtyi miehensä luo.

-- Sinä siis lähdet huomenna metsälle? hän sanoi Levinille.

Tänä lyhyenä aikana Levinin mustasukkaisuus oli kasvanut kasvamistaan ja saanut voimakkaan kiihdykkeen siitä, että Kitty oli punastunut puhellessaan Veslovskin kanssa. Ja nyt Levin ymmärsi omalla tavallaan vaimonsa kysymyksen. Niin oudolta kuin se tuntuikin jälkeenpäin, nyt hänestä oli selvää, että Kitty kysyi hänen huomista metsälle lähtöään vain siksi, että halusi tietää, soisiko hän sen ilon Vasenka Veslovskille, johon Kitty oli hänen käsityksensä mukaan jo rakastunut.

-- Lähden, lähden, vastasi Levin luonnottomalla, itselleen vastenmielisellä äänellä.

-- Viipykää vielä huominen päivä kotona, muutenhan Dolly ei saa nähdä miestään ollenkaan, ehdotti Kitty.

Kittyn sanojen merkitys oli Levinin mielestä tämä: "Älä erota minua hänestä. Sinun lähdöstäsi minä vähät, mutta salli minun nauttia tuon viehättävän nuoren miehen seurasta."

-- No, jos sinä niin tahdot, niin me viivymme huomispäivän kotona, Levin vastasi erityisen rakastettavasti.

Sillä välin Vasenka, joka ei vähääkään aavistanut, millaisia kärsimyksiä hänen läsnäolonsa tuotti, oli noussut pöydästä ja lähtenyt Kittyn perään saatellen tätä ystävällisin, hymyilevin katsein.

Levin näki tuon katseen. Hän kalpeni hetkeksi ja hänen henkensä salpautui. "Kuinka hän ilkeääkin katsoa tuolla tavoin minun vaimooni!" Hän oli kuohuksissaan.

-- Huomispäivänkö täällä? Lähdetään mieluummin, sanoi Vasenka istuutuen tuolille ja koukistaen tapansa mukaan jalkansa alleen.

Levinin mustasukkaisuus meni vieläkin pidemmälle. Hän näki jo itsensä petettynä aviomiehenä, joka oli vaimolleen ja tämän rakastajalle tarpeen vain elämän mukavuuden ja huvin hankkijana... Mutta siitä huolimatta hän kyseli rakastettavasti ja vieraanvaraisesti Vasenkan metsästysretkistä, pyssystä, saappaista ja jos mistäkin ja lupasi lähteä jo huomenna.

Onneksi vanha ruhtinatar keskeytti hänen kärsimyksensä nousten pöydästä ja kehottaen Kittyä menemään nukkumaan. Mutta ennen kuin Kitty ehti lähteä, Levin sai vielä kestää uusia koettelemuksia. Sanoessaan hyvää yötä talon emännälle Vasenka aikoi taas suudella hänen kättään, mutta Kitty veti punastuen kätensä pois ja sanoi lapsellisen suorasukaisesti: "Se ei ole meillä tapana", joista sanoista hän myöhemmin sai äidiltään nuhteita.

Levinin mielestä Kitty oli menetellyt alun alkaen väärin salliessaan moisen suhtautumisen itseensä, ja kaksin verroin väärin hän teki osoittaessaan niin kömpelösti, ettei pitänytkään siitä.

-- Kuka nyt vielä voi mennä nukkumaan! sanoi Stepan Arkadjevitsh joka oli illallispöydässä muutaman lasillisen viiniä juotuaan tullut parhaaseen runolliseen mielentilaansa. -- Katsos, Kitty, hän sanoi osoittaen lehmusten takaa nousevaa kuuta, -- kuinka ihanaa! Veslovski, nyt olisi serenadin aika. Tiedätkö, hänellä on mainio ääni, me lauloimme hänen kanssaan hevosmatkalla. Hän toi ihania lauluja mukanaan, joukossa kaksi uutta. Koettaisitte laulaa yhdessä Varvara Andrejevnan kanssa.

* * * * *

Kun kaikki olivat jo hajaantuneet makuuhuoneisiinsa, Stepan Arkadjevitsh käveli Veslovskin kanssa lehtokujaa pitkin ja harjoitteli hänen kanssaan uutta laulua.

Levin istui sillä aikaa synkkänä vaimonsa makuukamarin nojatuolissa laulajia kuunnellen eikä vastannut mitään vaimonsa tiedusteluihin, mikä häntä vaivasi; mutta kun Kitty viimein sanoi arasti hymyillen: "Eihän vain Veslovski ole jollain lailla pilannut tuultasi?" pato murtui ja Levin purki sydämensä tuskan. Hänen omat sanansa loukkasivat häntä ja tekivät hänet entistä hermostuneemmaksi.

Hän seisoi vaimonsa edessä: silmät välähtelivät pelottavasti kurtistuneiden kulmien alta, ja voimakkaat kädet pusertuivat rintaa vasten, aivan kuin hän olisi pinnistänyt voimansa äärimmilleen itseään hillitäkseen. Hänen kasvojensa ilme olisi ollut kova, melkeinpä julmakin, jollei se samalla olisi kuvastanut kärsimystä, joka liikutti Kittyä. Hänen leukapielensä vapisivat ja ääni katkeili.

-- Mustasukkainen minä en ole, se on iljettävä sana. Minä en voi olla mustasukkainen, enkä voi uskoa, että... Minä en voi sanoa mitä minä tunnen, mutta kauheaa se on... Minä en ole mustasukkainen, mutta minä olen loukkaantunut, masentunut ja raivostunut siitä, että kukaan rohkenee ajatella, rohkenee katsoa sinua sellaisin silmin...

-- Millaisin silmin? kysyi Kitty koettaen mahdollisimman tunnollisesti palauttaa mieleensä kaikki tämän illan sanat ja eleet ja niiden eri vivahteet.

Sisimmässään hän tunsi, että jotain outoa oli ollut juuri sinä hetkenä, jolloin Veslovski oli siirtynyt hänen jäljestään pöydän toiseen päähän, mutta hän ei uskaltanut myöntää sitä edes itselleen, vielä vähemmän miehelleen, jonka kärsimystä se vain olisi lisännyt.

-- Ja mitä viehättävää minussa voisikaan olla tällaisena?

-- Voi! huudahti Levin tarttuen päähänsä. -- Et edes puhuisi noin!... Jos siis olisit viehättävä...

-- Ei, Kostja, älähän nyt, kuulehan! Kitty sanoi kärsimyksensekaisen myötätunnon ilme kasvoillaan. -- Kaikkea sinä voitkin ajatella! Kun minulle muita ihmisiä ei ole olemassakaan! -- Tahdotko, etten edes näkisi ketään?

Alkuun miehen mustasukkaisuus oli loukannut häntä; häntä oli harmittanut, että kaikkein pienin ja viattomin mielenvirkistyskin kiellettiin; mutta nyt hän olisi ollut valmis uhraamaan kaikkensa saadakseen miestään kalvavan tuskan tyyntymään.

-- Ymmärrätkö sinä, kuinka kauhea ja koominen minun asemani on, jatkoi Levin epätoivoisesti kuiskaten, -- kun hän on vieraana talossani eikä oikeastaan käyttäydy mitenkään sopimattomasti, paitsi tuota ujostelemattomuuttaan ja säärien nostelua tuolille. Hän pitää sitä maailman hienoimpana käytöstapana, ja siksi minun täytyy olla kohtelias hänelle.

-- Mutta Kostja, sinä liioittelet, sanoi Kitty. Hän oli pohjimmiltaan iloinen, sillä tuo mustasukkaisuus kertoi häneen kohdistuvan rakkauden voimasta.

-- Kaikkein kauheinta on se, että sinä, sellaisena kuin tavallisestikin olet ja varsinkin nyt, kun olet sellainen minulle pyhä olento, ja niin onnellisia kuin me olemme, aivan erityisen onnellisia, ja yhtäkkiä tuommoinen surkea otus... Ei, miksi minä häntä haukun? Mitä tekemistä minulla on hänen kanssaan? Mutta miksi pitää minun ja sinun onnesi...

-- Tiedätkö, nyt minä ymmärrän, mistä se johtui, alkoi Kitty.

-- No, mistä, mistä?

-- Minä näin kuinka sinä katsoit, kun me puhelimme illallispöydässä.

-- No niin! sanoi Levin pelästyneesti.

Kitty kertoi hänelle mistä he olivat jutelleet. Ja sitä kertoessaan hän aivan hengästyi jännityksestä. Levin oli hetkisen vaiti, katsahti sitten tarkasti hänen kalpeita, pelästyneitä kasvojaan ja tarttui äkkiä molemmin käsin päähänsä.

-- Katja, minä olen näännyttänyt sinut! Anna minulle anteeksi, rakkaani! Sehän oli mielettömyyttä! Katja, minä olen ollut kokonaan väärässä. Kuinka sitä saattaakaan kiusata itseään aivan syyttä.

-- Ei, minun on sääli sinua.

-- Minua? Minua? Että olen hullu!... Entä itseäsi?... Tuntuu kauhealta ajatella, että kuka tahansa vieras ihminen voi horjuttaa meidän onneamme.

-- Niin, sehän se juuri on loukkaavinta...

-- Ei, minä pyydän hänet varta vasten tänne koko kesäksi ja hukutan hänet kohteliaisuuksiin, sanoi Levin suudellen Kittyn käsiä. -- Saatpa nähdä. Huomenna... Niin, mutta huomennahan me lähdemme.

VIII

Seuraavana päivänä, naisten vielä nukkuessa, ilmestyivät pääoven eteen avarat talonpoikaisrattaat ja työkärryt. Laska, joka oli jo aamulla tajunnut, että tänään lähdettäisiin metsälle, oli kyllikseen vinguttuaan ja hypittyään asettunut rattaille kuskin viereen ja katseli jännittyneenä ovelle, josta metsästäjien piti tulla; se ei näyttänyt hyväksyvän heidän viivyttelyään. Ensimmäisenä tuli Vasenka Veslovski uusissa suurissa saappaissaan, joiden varret ulottuivat paksujen reisien puoliväliin saakka, vihreässä, uuden, nahalta haisevan patruunavyön kiristämässä nutussaan, nauhallinen lakki päässään ja uuden uutukainen englantilainen kannikehihnaton pyssy kädessään. Laska hyppäsi häntä vastaan, nuolaisi häntä tervehdykseksi ja tiedusteli hypellen, joko toiset pian tulevat, mutta kun ei saanut vastausta, se palasi entiseen vahtiasentoonsa ja odotti siinä hievahtamatta, pää kallellaan ja toinen korva hörössä. Viimein aukeni ovi jyristen ja ulos lennähti Stepan Arkadjevitshin kellertävä pointteri Krak, joka pyöri ja kieppui ilmassa, ja sen jäljestä astui itse Stepan Arkadjevitsh pyssy kädessä ja sikari suussa. "Hei, hei, Krak!" huudahteli hän koiralleen, joka hyppeli hänen rintaansa, vatsaansa ja metsästyslaukkuaan vasten. Stepan Arkadjevitshilla oli jalassaan remmeillä sidottavat talonpoikaisruojut ja repaleiset housut ja yllään lyhyt päällystakki. Päässä oli jokin vanha hatunreuhka, mutta uudenaikainen pyssy oli mainio kapistus, ja metsästyslaukku ja patruunavyö olivat ensiluokkaista lajia, joskin jo käytöstä kuluneet.

Vasenka Veslovski ei ollut ennen ymmärtänyt tuota oikeaa metsämiehen keikaruutta, joka piili vaatetuksen rääsyisyydessä ja parasta laatua olevissa metsästysvälineissä. Hän ymmärsi sen nyt katsoessaan Stepan Arkadjevitshia, joka noissa rääsyissäkin säteili tyylikkään, hyvinsyötetyn ja iloisen herraskaisen olemuksensa viehätysvoimaa, ja hän päätti lujasti pukeutua seuraavalle metsästysretkelle samalla tavoin.

-- Missähän meidän isäntämme viipyy? kysyi hän.

-- Nuori vaimo, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen.

-- Ja vielä niin suloinen.

-- Kyllä hän oli jo pukeissa. On varmaan taas juossut vaimonsa luo. Stepan Arkadjevitsh arvasi oikein. Levin oli taas juossut vaimonsa luo kysyäkseen häneltä vielä kerran, oliko tämä antanut anteeksi hänen eilisen tyhmyytensä, ja pyytääkseen tätä herran tähden noudattamaan varovaisuutta. Ennen kaikkea piti pysyä loitompana lapsista, jotka saattoivat milloin hyvänsä tönäistä. Sitä paitsi täytyi Levinin saada varma vakuutus siitä, ettei vaimo suuttunut häneen, kun hän lähti kahdeksi päiväksi pois kotoa, ja pyytää vaimoa varmasti kirjoittamaan hänelle edes muutama sana, jotka tämä voisi lähettää huomisaamuna ratsastajan mukana, jotta hän voisi olla rauhallinen.

Kittyn oli nyt kuten aina vaikea erota miehestään niin pitkäksi ajaksi; mutta kun hän nyt näki tämän eloisan, metsästyssaappaissa ja valkeassa metsästyspuserossa erityisen suurelta ja voimakkaalta näyttävän hahmon ja tämän kasvojen käsittämättömän innostuneen säteilyn, hän unohti miehensä ilon vuoksi oman surunsa ja hyvästeli tätä iloisesti matkalle.

-- Anteeksi, hyvät herrat! sanoi Levin tullen kuistille.

-- Ovatko eväät mukana? Miksi Rusko on valjastettu oikealle puolen? No, samantekevää. Laska, noh, istu!

-- Päästä nuoren karjan sekaan, hän sanoi karjanhoitajalle, joka oli odotellut kuistin luona vastausta oinaita koskevaan kysymykseensä. -- Anteeksi, tuolla tulee vielä yksi pahantekijä, hän sanoi, hyppäsi uudelleen alas rattailta, joihin oli ollut jo istuutumaisillaan, ja lähti mittapuu kädessä lähestyvän urakoitsija-kirvesmiehen luo.

-- Eipäs tullut eilen konttoriin, vaan tulee nyt viime hetkellä... No, mitä asiaa?

-- Jos laittaisi siihen vielä yhden käänteen. Kaikkiaan kolme askelmaa lisää. Silloin se sattuu ihan paikalleen ja tulee paljon parempi.

-- Olisit totellut minua, vastasi Levin harmissaan. -- Minähän sanoin, että viritä linjalangat ensin ja veistä sen mukaan. Miten niitä nyt enää korjaa? Tee niin kuin minä käskin ja laita uudet.

Oli käynyt niin, että urakkamies oli pilannut rakenteilla olevan sivurakennuksen portaat veistämällä ne erikseen, sen tarkemmin nousua laskematta, niin että kun portaat asetettiin paikoilleen, askelmat olivat aivan kaltevat. Nyt mies tahtoi korjata niitä lisäämällä kolme askelmaa.

-- Tulee paljon parempi.

-- Mihin ne portaat sitten johtavat, kun lisätään kolme askelmaa?

-- Hyvä ihme, sanoi kirvesmies ylenkatseellisesti hymyillen, -- sinne minne pitääkin. Ihan kohdalleen. Kun ne lähtevät siitä alhaalta näin, selitti hän vakuuttavin elein, -- niin ne menevät näin ja näin ja sattuvat juuri kohdalleen.

-- Mutta kyllähän kolme askelmaa pituuttakin tuo lisää... Mihin ne oikein vievät?

-- No tällä lailla, kun ne siitä alhaalta lähtevät, niin vievät kohdalleen, vakuutti urakkamies sinnikkäästi.

-- Vievät räystään alle seinään.

-- Miten ne nyt sinne? Alhaaltahan ne lähtevät. Menevät näin ja näin ja vievät oikeaan kohtaan.

Levin otti latainpuikon ja alkoi tehdä portaiden piirustusta hiekkatomuun.

-- No, näetkös nyt?

-- Niin kuin tahdotte, sanoi kirvesmies, jonka silmät kirkastuivat hänen nähtävästi viimeinkin oivaltaessaan asian. -- Pitänee sitten tehdä uudet.

-- No niin, ja teekin niin kuin on käsketty, huudahti Levin istuutuen rattaille. -- Antaa mennä! Filipp, pidäpäs kiinni koirista!

Hetkeksi kaikista perhe- ja taloushuolistaan päästyään Levin oli nyt niin voimakkaan elämänilon ja odotuksen vallassa, ettei häntä haluttanut puhua. Lisäksi hänen mielensä oli keskittyneen jännittynyt, kuten jokaisella metsämiehellä metsästyspaikkaa lähestyttäessä. Häntä kiinnosti vain se, löytyisikö Kolpenon suolta mitään ja pitäisikö Laska puolensa Krakin rinnalla ja kuinka hänen itsensä onnistuisi ampua tänään. "Kunpa Oblonski ei ampuisi paremmin!" tuli myös hänen mieleensä.

Oblonski oli samanlaisessa mielentilassa eikä myöskään puhunut paljoa. Vain Vasenka Veslovski jutteli yhtenään. Kuunnellessaan hänen tarinaansa Levin tunsi häpeävänsä eilisiltaisia ajatuksiaan. Vasenka oli tosiaankin kunnon poika, teeskentelemätön, hyväluontoinen ja iloinen. Jos Levin olisi naimattomana joutunut hänen seuraansa, olisi hän varmaan ystävystynytkin tämän kanssa. Tosin Leviniä hiukan vaivasi hänen kevyt suhtautumisensa elämään ja hänen huolettomansävyinen keikarointinsa; oli kuin hän olisi katsonut olevansa jokin epäämättä merkittävä henkilö, kun hänellä kerran oli pitkät kynnet ja nauhalakki ja muuta sellaista. Mutta sen saattoi kyllä suoda anteeksi hänen hyväluontoisuutensa ja kunnollisuutensa vuoksi. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, äänsi erinomaisesti ranskaa ja englantia ja kuului samaan säätyyn kuin Levinkin, ja kaikki tämä miellytti Leviniä.

Vasenka oli hyvin ihastunut vasemmalla puolen olevaan donilaiseen arohevoseen. "Olisipa hauskaa ratsastaa pitkin aroa arohevosella! Eikö olisikin?" huudahti hän. Hänen mielestään arohevosella ratsastamisessa oli jotain hurjaa ja runollista, jota hän ei mitenkään osannut selittää; mutta hänen naiiviutensa, komeutensa, herttainen hymynsä ja sulavat liikkeensä eivät voineet olla viehättämättä. Nyt Levinistä oli joka tapauksessa mukava olla hänen seurassaan, olipa siihen syynä sitten luontainen myötätunto Veslovskin kaltaista ihmistä kohtaan tai eilisen väärän arvostelun aiheuttama hyvittämistarve.

Kun oli ajettu noin kolme virstaa, Veslovski huomasi yhtäkkiä, että hänen sikarikotelonsa ja lompakkonsa olivat poissa, eikä hän tiennyt, oliko hän kadottanut ne vai jättänyt pöydälle. Lompakossa oli kolmesataaseitsemänkymmentä ruplaa ja oli siis mahdotonta jättää asiaa sillensä.

-- Kuulkaas, Levin, minäpä otan tuon donilaisen ja ratsastan sillä kotiin. Sehän käy mainiosti. Eikö niin? hän ehdotti, valmiina hyppäämään rattailta.

-- Mitä varten? vastasi Levin oivaltaen heti, että Vasenka painoi vähintään kuusi puutaa. -- Minä lähetän kuskin.

Kuski lähti donilaisella aisahevosella kotiin, ja Levin ohjasi itse jäljellejäänyttä paria.

IX

-- No selitäpäs nyt tarkkaan meidän matkasuunnitelmamme, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Olen suunnitellut näin: ensin ajamme Gvozdevoon. Sen tällä puolen olevalla suoniityllä pitäisi olla heinäkurppia ja tuolla puolen on suuria soita, joilla asustaa taivaanvuohia ja väliin heinäkurppiakin. Nyt on liian kuuma, mutta ehtii kyllä viiletä siksi kun joudumme suoniitylle... sinne on noin kaksikymmentä virstaa. Yövymme siellä ja aamulla sitten menemme isoille suomaille.

-- Eikö matkan varrella sitten ole yhtään mitään?? -- On; mutta se vain viivyttäisi ja veisi voimia, kun on niin kuuma. On pari oikein viehättävää paikkaa, mutta niissä tuskin on mitään.

Levinin olisi kyllä itsensä tehnyt mieli poiketa noihin paikkoihin, mutta ne olivat niin lähellä kotia, että hän saattoi käydä niissä milloin hyvänsä, ja sitä paitsi ne olivat liian pieniä kolmen metsämiehen liikkuma-alaksi. Niinpä hän viekasteli hiukan sanoessaan epäilevänsä, oliko niissä mitään. Kun tultiin pienen soisen aukeaman kohdalle, Levin tahtoi ajaa ohitse, mutta Stepan Arkadjevitshin tottunut metsästäjänsilmä erotti heti tielle näkyvän rämeen.

-- Emmekö poikkea tuonne? hän sanoi osoittaen soista paikkaa.

-- Lähdetään toki. Mainio paikka! innostui Veslovski, eikä Levin voinut olla suostumatta.

Tuskin he olivat ehtineet pysähtyä, kun koirat jo kilvan hyökkäsivät suolle.

-- Krak! Laska!

Koirat kääntyivät takaisin.

-- Tulee ahdasta kolmelle. Minä odotan täällä, sanoi Levin toivoen, etteivät he löytäisi mitään muuta kuin hyyppiä, jotka koiria pakoon pyrähdettyään nyt lentelivät vaappuen ja valittaen suon yllä.

-- Ei, tulkaa, Levin; mennään yhdessä! pyysi Veslovski.

-- Tulee liian ahdasta. Laska, tule takaisin! Laska! Ette kai te tarvitse toista koiraa.

Levin jäi rattaiden luo ja katseli kateellisena metsästäjätovereitaan. Metsästäjät kiersivät koko rämeikön. Suolta ei löytynyt mitään lukuunottamatta suokanaa ja hyyppiä, joista Vasenka ampui yhden.

-- Siinäs näette, etten minä suota säästellyt, Levin sanoi, -- aika vain menee hukkaan.

-- Hauskaa se vain oli. Näittekö te? puheli Vasenka Veslovski kiiveten kömpelösti rattaille pyssy ja hyyppä käsissään. -- Miten mainiosti osuin tähän! Eikö totta? Joko me kohta tulemme määräpaikkaan?

Yhtäkkiä hevoset kavahtivat pystyyn, Levin löi päänsä jonkun pyssynpiippua vasten ja kuului pamaus. Oikeastaan pamaus tuli ensin, mutta Levin luuli sen kuuluneen jälkikäteen. Kyse oli siitä, että Vasenka Veslovski oli hanoja alas laskiessaan pitänyt kiinni toisesta hanasta ja painanut toisen hanan liipaisinta. Lataus oli osunut maahan vahingoittamatta ketään. Stepan Arkadjevitsh pudisti päätään ja naurahti nuhtelevasti Veslovskille. Mutta Levin ei voinut torua Veslovskia. Ensinnäkin Levinin nuhteisiin olisi näyttänyt olevan syynä se, että hän oli ollut vaarassa ja saanut kuhmun otsaansa; ja toiseksi Veslovski oli ensin niin lapsellisen pahoillaan ja nauroi sitten niin iloisesti ja sydämensä pohjasta heidän yhteiselle säikähdykselleen, että toistenkin täytyi yhtyä nauruun.

Kun he tulivat toiseen, melko laajaan suopaikkaan, jonka katsastaminen olisi vaatinut paljon aikaan, Levin kehotti kumppaneitaan pysymään rattailla. Mutta Veslovski pyysi niin hartaasti, että Levinin täytyi seisauttaa hevoset ja päästää metsämiehet suolle. Vieraanvaraisena isäntänä hän jäi taas itse odottamaan rattaiden viereen.

Krak juoksi kohta mättäiden luo ja heti koiran jäljessä kiiruhti Vasenka Veslovski. Stepan Arkadjevitsh ei ehtinyt vielä lähellekään, kun heinäkurppa pyrähti lentoon. Veslovski ampui ohi, ja heinäkurppa laskeutui niittämättömälle suoniitylle. Stepan Arkadjevitsh jätti sen Veslovskin hoteisiin. Krak löysi sen uudelleen ja seisahtui; Veslovski ampui linnun ja palasi vaunujen luo.

-- Menkää te nyt. Minä jään hevosten luo, hän sanoi.

Leviniä alkoi vaivata metsämiehen kateus. Hän antoi ohjakset Veslovskille ja lähti suolle.

Laska, joka oli jo kauan surkeasti vinkunut ja valittanut kärsimäänsä vääryyttä, kiiti suoraa päätä kohti varmalta tuntuvaa saalispaikkaa, tuttua mättäikköä, johon Krak ei vielä ollut poikennut.

-- Mikset sinä pysäytä sitä? huusi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ei se säikytä, vastasi Levin iloiten koirastaan ja kiiruhti sen jäljestä.

Laskan etsintä kävi sitä vakavammaksi ja varovaisemmaksikin, mitä lähemmäs tuttuja mättäitä se tuli. Pieni suolintu veti vain hetkeksi huomion puoleensa. Koira teki kierroksen mättäiden ympäri ja alkoi tehdä toista, kun se yhtäkkiä vavahti ja jähmettyi paikoilleen.

-- Joudu, joudu, Stiva! huudahti Levin tuntien sydämensä tykyttävän yhä kiivaammin. Hän huomasi kuulonsa teroittuneen, aivan kuin jokin salpa olisi väistynyt sen tieltä, niin että häntä hämmästyttivät kaikki äänet. Ne olivat kirkkaita, mutta vailla kantomatkan luomaa perspektiiviä ja järjestystä. Hän kuuli Stepan Arkadjevitshin askeleet ja luuli kuulevansa hevosten kaukaista töminää, hän kuuli murtuvan mättäänsyrjän hauraan raksahduksen ja luuli kuulevansa heinäkurpan lentävän; myös läheltä takaapäin hän kuuli jotain loiskahtelua, jonka laadusta hän ei päässyt selville.

Varovasti astellen hän lähestyi koiraansa.

-- Ota kiinni!

Taivaanvuohi pyrähti lentoon koiran edestä. Levin käänsi pyssynsä lintua kohti, mutta hänen tähdätessään äskeinen loiskahtelu kuului entistä lähempää ja kovemmin ja siihen yhtyi Veslovskin ääni, joka huusi jotain oudon äänekkäästi. Levin näki, ettei enää tähdännyt lintuun vaan sen taakse, mutta laukaisi kuitenkin.

Huomattuaan ampuneensa ohi Levin vilkaisi taakseen ja näki hevosten rattaineen seisovan suossa.

Veslovski oli halunnut katsella toisten ampumista, ajanut suolle ja juuttunut siihen hevosineen ja rattaineen.