Part 58

-- Minä olen onnellinen, mutta tyytymätön itseeni... sanoi hän.

-- Mutta kuinka sinä voit olla tyytymätön, jos kerran olet onnellinen?

-- Niin, miten sen sanoisi?... En toivo yhtään mitään muuta, kuin että sinä vain et kompastuisi. No mutta, eihän toki noin saa harppoa! katkaisi hän puheensa nuhdellen vaimoaan siitä, että tämä oli tehnyt liian nopean liikkeen astuessaan polulla olevan oksan yli. -- Mutta kun ajattelen itseäni ja vertaan itseäni toisiin, varsinkin veljeeni, tunnen huonouteni.

-- Missä suhteessa sitten? jatkoi Kitty yhä vain hymyillen. -- Etkö sinä tee mitään toisten hyväksi? Entä sinun maatilasi, taloudenpitosi ja kirjasi?...

-- Ei, minä tunnen, ja varsinkin nyt, että syy on sinun... sanoi Levin pusertaen vaimonsa käsivartta. -- Minä teen sitä kaikkea vain sivumennen. Jos minä voisin rakastaa sitä työtä niin kuin minä rakastan sinua... mutta se on ollut minulle viime aikoina kuin pakollista läksyä.

-- No, mitä sinä sitten sanot minun isästäni? kysyi Kitty. -- Onko hänkin huono ihminen, koska hän ei ole tehnyt mitään yhteiseksi hyväksi?

-- Hänkö? Ei. Mutta silloin täytyykin olla yhtä koruton, selkeä ja hyvä kuin isäsi on. Ja sitä en minä ole. Minua vaivaa se, etten toimi yhteiseksi hyväksi. Sen kaiken olet sinä saanut aikaan. Kun sinua ei vielä ollut eikä myöskään häntä, sanoi Levin silmäten vaimonsa vyötäisiin, -- minä panin kaikki voimani työhön. Mutta nyt en voi, ja se vaivaa minua. Minä toimin juuri niin kuin minulle olisi annettu läksyjä, teeskentelen...

-- No olisitko sinä halukas heti vaihtamaan osasi Sergei Ivanovitshin kanssa? keskeytti Kitty. -- Olisitko halukas tekemään tuota yhteistä työtä ja pitämään tuosta läksystä niin kuin hän, välittämättä mistään muusta?

-- En tietenkään, sanoi Levin. -- Minä olen niin onnellinen, etten totta puhuen ymmärrä mitään... Niin, sinäkö siis luulet, että hän jo tänään kosii Varenkaa? lisäsi hän oltuaan hetkisen vaiti.

-- Luulen ja en luule. Mutta kauheasti tahtoisin. Odotahan. Kitty kumartui, ja taittoi tienvarresta päivänkakkaran. -- No, koetetaanpa: kosii, ei kosi, hän aloitti antaen kukan miehelleen.

-- Kosii, ei kosi, Levin mutisi repien pois kapeita, valkeita, uurteisia terälehtiä Kittyn seuratessa jännittyneenä hänen sormiensa kulkua.

-- Ei, ei! Kitty huudahti tarttuen miehensä käteen ja pysäyttäen sen. -- Sinä repäisit kaksi.

-- No sen sijaan emme ota tuota pientä lukuun, sanoi Levin repäisten pois pienen surkastuneen terälehden. -- Kas, tuossahan tulevat jo rattaatkin.

-- Etkö ole jo väsynyt, Kitty? huusi ruhtinatar.

-- En vähääkään.

-- Voisit nousta rattaille, jos hevoset pysyvät hiljaa; voimme ajaa käymäjalkaa.

Mutta ei kannattanut enää nousta rattaille, sillä määränpää oli jo lähellä ja kaikki lähtivät kävellen eteenpäin.

IV

Varenka oli hyvin sievän näköinen häärätessään valkea liina päässä lasten keskellä iloisena, ystävällisenä ja nähtävästi jännittyneenä siitä mahdollisuudesta, että mies, joka häntä miellytti, saattoi tuossa tuokiossa tunnustaa hänelle tunteensa. Sergei Ivanovitsh kulki hänen rinnallaan ja katseli häntä herkeämättömän ihastuneena, muistellen hänen viehättäviä puheitaan ja kaikkea sitä, mitä oli hänestä kuullut: ja hän huomasi yhä selvemmin, että tuo tyttö herätti hänessä erityisen, vain kerran kauan sitten nuoruuden päivinä koetun tunteen. Tytön läheisyyden herättämä ilo kasvoi Sergei Ivanovitshissa yhä voimakkaammaksi, ja kun hän pisti Varenkan koppaan löytämänsä ison, ohutjalkaisen ja koveralakkisen tatin, vilkaisi tätä silmiin ja huomasi tämän kasvoilla iloisen ja aran jännityksen punan, hän hämmentyi itsekin ja hymyili hymyä, joka puhui liiankin selvää kieltä.

"Jos niin on ", päätteli Sergei Ivanovitsh itsekseen, "minun täytyy harkita ja ratkaista asia eikä antautua poikapahasen tavoin hetken viehätykseen."

-- Minäpä menen keräämään erikseen, muuten minun saaliini ei tule näkymään missään, hän sanoi ja lähti metsän reunasta, jonka matalaa, silkkistä ruohikkoa he olivat kävelleet, syvemmälle metsään, missä valkeiden koivunrunkojen lomista näkyi haapojen harmaita runkoja ja tummia pähkinäpensaita. Päästyään noin neljänkymmenen askeleen päähän täydessä kukassa olevan punertavan evonymuspensaan taakse Sergei Ivanovitsh pysähtyi tietäen, ettei kukaan sieltä nähnyt häntä. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus. Ainoastaan ylhäällä koivuissa, joiden alla hän seisoi, surisivat kärpäset herkeämättä kuin mehiläisparvi, ja väliin kuului metsän takaa lasten ääniä. Yhtäkkiä kajahti läheltä metsän reunasta Varenkan altto kutsuen Grishaa, ja iloinen hymy levisi Sergei Ivanovitshin kasvoille. Huomatessaan hymynsä hän pudisti vakavasti päätään omalle mielentilalleen, otti esiin sikarin ja pisti sen suuhunsa. Hän ei pitkään aikaan saanut tulitikkua syttymään raapiessaan sitä koivun runkoa vasten. Tuohen hieno pinta kietoutui rikin ympärille ja tuli sammui. Viimein hän sai yhden tikun syttymään. Tuoksuva sikarinsavu lähti leijailemaan ilmassa kuin väreilevä liina ja levittäytyi eheänä ja tasaisena pensaan yli, riippuilevien koivunoksien alle. Sergei Ivanovitsh seurasi savuvanaa katseellaan ja lähti hitaasti kävelemään miettien tilaansa.

"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Jos tämä olisi pelkkä tunteenpuuska tai intohimo, jos se olisi vain hetken kestävää, molemminpuolista viehtymystä -- voin sanoa sen olevan molemminpuolista --, joka olisi ristiriidassa koko minun elämänsuuntani kanssa, jos minä tuntisin, että tuo viehtymys johdattaa minut pois kutsumuksestani ja velvollisuuteni täyttämisestä, niin silloin minun pitäisi varoa, mutta sitähän tämä ei ole. Ainoa kielteinen seikka on se, että minä Marien menetettyäni lupasin itselleni pysyä uskollisena hänen muistolleen. Mitään muuta minä en voi sanoa tunnettani vastaan... Se on tärkeää", päätteli Sergei Ivanovitsh tuntien, ettei tuo asia merkinnyt hänelle itselleen mitään. Se saattoi ehkä ainoastaan pilata hänen runollisen osansa muiden ihmisten silmissä. "Mutta vaikka minä kuinka hakisin, niin en löydä mitään muuta, mikä puhuisi tunnettani vastaan. Järjen kannalta katsoen voisin tuskin koskaan löytää mitään parempaa!"

Vaikka hän kuinka olisi muistellut tuntemiaan naisia ja tyttöjä, hän ei voinut muistaa ainoatakaan, jossa olisivat siinä määrin yhdistyneet juuri kaikki ne ominaisuudet, jotka hän järkevästi harkiten toivoi tapaavansa vaimossaan. Varenkassa oli vielä jäljellä nuoruuden viehkeys ja tuoreus, mutta lapsi hän ei enää ollut, ja kun hän rakasti, hän rakasti tietoisesti, kuten naisen tuleekin. Toiseksi Varenkalla ei ollut lainkaan maailmannaisen tavallisia heikkouksia, mutta hän tunsi silti seuramaailmaa ja noudatti käytöksessään hyvien piirien elämään perehtyneen naisen sivistyneitä tapoja, joita Sergei Ivanovitsh välttämättä edellytti elämäntoveriltaan. Kolmanneksi hän oli uskonnollinen, eikä hänen uskonnollisuutensa ja hyvyytensä ollut, kuten esimerkiksi Kittyn kohdalla oli asianlaita, lapsellisesti perustelematonta mielialaa, vaan uskonnollisten vakaumusten tukemaa. Varenka vastasi yksityiskohtia myöten Sergei Ivanovitshin vaimoihannetta: hän oli köyhä ja yksinäinen eikä siis voinut tuoda mukanaan sukulaisjoukkoa ja sen sananvaltaa miehensä taloon, kuten hän näki Kittyn tehneen, vaan tulisi olemaan kaikesta kiitollisuudenvelassa miehelleen, mitä Sergei Ivanovitsh oli aina toivonut. Ja tyttö, jossa oli kaikki nuo ominaisuudet, rakasti häntä. Kaikessa vaatimattomuudessaankaan Sergei Ivanovitsh ei voinut olla huomaamatta sitä. Ja hän itsekin rakasti. Hiukan häntä arvelutti hänen oma ikänsä. Mutta hänen sukunsa oli sitkeää, hänellä ei ollut vielä ainoatakaan harmaata hiusta, kukaan ei olisi luullut häntä neljääkymmentä vuotta vanhemmaksi, ja hän muisti Varenkan sanoneen, että ainoastaan Venäjällä viisikymmenvuotiaat miehet pitävät itseään vanhuksina ja että Ranskassa viisikymmenvuotias mies katsoo olevansa dans la force de l'âge[18] ja nelikymmenvuotias on vielä mielestään un jeune homme[19]. Ja mitä merkitsi vuosien lukumäärä, kun hän kerran tunsi olevansa sielultaan yhtä nuori kuin kaksikymmentä vuotta sitten? Eikö ollut nuoruutta se tunne, joka valtasi hänet, kun hän taas metsän laitaan tullessaan näki Varenkan siron hahmon keltaisessa puvussaan ja koppa kädessä vilahtavan auringon viistojen säteiden kirkkaassa valossa vanhan koivunrungon ohi? Tämä vaikutelma sulautui yhteen taustalla avautuvan hämmästyttävän kauniin maiseman kanssa: hän näki viistojen säteiden kultaaman kellertävän kaurapellon ja sen takana vanhan, keltaisenkirjavan, etäisyyden sineen yhtyvän metsän. Hänen sydäntään kouristi riemukas tunne. Outo liikutus valtasi hänet ja hän tiesi ratkaisseensa asian. Varenka, joka oli juuri kyyristynyt ottamaan sientä, nousi notkeasti pystyyn ja katsahti ympärilleen. Sergei Ivanovitsh heitti sikarin metsään ja lähti päättäväisesti Varenkaa kohti.

V

"Varvara Aleksandrovna, minulla on nuoruudesta asti ollut erityinen ihannekuva naisesta, johon voisin rakastua ja jollaisen vaimoksi saadessani olisin onnellinen. Olen elänyt pitkän elämän ja nyt olen ensimmäisen kerran löytänyt teissä sen, mitä olen etsinyt. Minä rakastan teitä ja tarjoan teille käteni."

Sergei Ivanovitsh mietti valmiiksi nämä sanat ollessaan jo lähes kymmenen askeleen päässä Varenkasta, joka polvillaan suojeli löytämäänsä sienisikermää Grishan hyökkäyksiltä ja kutsui pikku Mashaa poimimaan.

-- Tänne, tänne! Pieniä ja paljon! puheli hän herttaisella rintaäänellään.

Hän näki Sergei Ivanovitshin tulevan, mutta ei noussut paikaltaan eikä muuttanut asentoaan. Sergei Ivanovitsh huomasi kuitenkin kaikesta, että Varenka tunsi hänen lähestymisensä ja iloitsi siitä.

-- No, oletteko löytänyt mitään? kysyi Varenka kääntäen valkean liinan takaa näkyviin kauniit, hiljaa hymyilevät kasvonsa.

-- En ainoatakaan, sanoi Sergei Ivanovitsh. -- Entä te?

Varenka oli niin kokonaan ympäröivien lasten vallassa, ettei joutanut vastaamaan.

-- Tuolla on vielä, oksan vieressä, osoitti hän pikku Mashalle haperoa, jonka joustavan, punertavan lakin kuiva heinänkorsi oli leikannut kahtia. Kun Masha oli halkaissut sienen ja pistänyt molemmat valkeat puoliskot koppaansa, Varenka nousi pystyyn. -- Tämä tuo mieleen lapsuusaikani, hän sanoi astellessaan Sergei Ivanovitshin rinnalla poispäin lasten luota.

He astuivat äänettöminä muutaman askeleen. Varenka näki, että Sergei Ivanovitsh aikoi puhua jotain, hän arvasi mitä se oli, ja hänen sydämensä turtui ilon ja pelon sekaisesta jännityksestä. He olivat jo tulleet niin kauas, ettei kukaan enää olisi voinut kuulla heidän puheitaan, mutta Sergei Ivanovitsh ei vieläkään sanonut mitään. Varenkan oli parempi olla vaiti. Vaitiolon jälkeen saattoi helpommin kuin sienikeskustelun perästä sanoa sen, mitä heillä oli sanottavaa; mutta tahtomattaan ja aivan kuin vahingossa Varenka sanoi:

-- Vai ette te löytänytkään mitään? Keskellä metsää onkin aina vähemmän.

Sergei Ivanovitsh huoahti eikä sanonut mitään. Häntä harmitti, että Varenka oli taas alkanut puhua sienistä. Hän oli tahtonut kääntää puheen takaisin niihin sanoihin, jotka Varenka oli sanonut lapsuudestaan, mutta aivan kuin vastoin tahtoaan hänkin lisäsi hetkisen vaitiolon jälkeen:

-- Olen vain kuullut, että herkkutatteja on enimmäkseen metsänlaidassa, vaikken minä osaakaan erottaa niitä muista.

Meni vielä muutama minuutti, ja he kulkivat vieläkin kauemmaksi lapsista ja olivat nyt kokonaan kahden kesken. Varenkan sydän sykki niin, että hän kuuli sen lyönnit ja tunsi punastuvansa, kalpenevansa ja taas punastuvansa.

Hänestä olisi tuntunut korkeimmalta onnelta päästä holhokinasemastaan rouva Stahlin luota sellaisen miehen puolisoksi kuin Koznyshev oli. Lisäksi hän tunsi melkein varmasti olevansa rakastunut Sergei Ivanovitshiin. Ja tuossa tuokiossa asia ratkeaisi. Varenkaa pelotti. Pelotti, mitä Sergei Ivanovitsh sanoisi ja mitä hän ei sanoisi.

Tunnustus oli tehtävä nyt tai ei koskaan, sen tunsi myös Sergei Ivanovitsh. Varenkan maahan luotu katse, kasvojen puna ja koko hänen olemuksensa ilmaisi tuskallista odotusta. Sergei Ivanovitsh näki sen ja sääli häntä. Hän tunsi, että nyt olisi suorastaan loukkaavaa olla mitään sanomatta, ja kertasi nopeasti mielessään äskeiset päätelmänsä asian tueksi. Hän kertasi myös sanat, joilla hän aikoi kosia; mutta jokin äkillinen mielenjohde saikin hänet sen sijaan kysymään:

-- Mikä ero on herkkutatin ja punatatin välillä? Varenkan huulet vapisivat jännityksestä, kun hän vastasi:

-- Lakissa ei ole juuri mitään eroa, mutta jalassa on.

Ja heti kun nämä sanat oli sanottu, molemmat ymmärsivät, että asia oli nyt käsitelty ja että se, mitä olisi pitänyt sanoa, jäi kuin jäikin sanomatta, ja korkeimmilleen kohonnut jännitys alkoi raueta.

-- Eikö punatatin jalan pinta muistutakin parin päivän vanhaa ruskeaa parransänkeä? sanoi Sergei Ivanovitsh rauhallisesti.

-- Se on totta, vastasi Varenka hymyillen, ja heidän kävelynsä suunta muuttui kuin itsestään. He alkoivat lähetä lapsia. Varenkaa suretti ja hävetti, mutta samalla hän tunsi olevansa helpottunut.

Muistellessaan paluumatkalla äskeisiä mietteitään Sergei Ivanovitsh tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli päätellyt väärin. Kuinka hän olisi voinut olla uskoton Marien muistolle.

* * * * *

-- Hiljaa, hiljaa, lapset! huusi Levin melkein vihoissaan asettuen suojaamaan vaimoaan häntä vastaan juoksevan ja ilosta vinkuvan lapsilauman rajuudelta.

Lasten jälkeen tulivat metsästä myös Sergei Ivanovitsh ja Varenka. Kittyn ei tarvinnut kysyä Varenkalta mitään: kummankin kasvojen tyynestä ja hieman nolosta ilmeestä hän ymmärsi, etteivät hänen suunnitelmansa olleet toteutuneet.

-- No kuinkas sen asian kävi? kysyi hänen miehensä häneltä, kun he olivat jo kotimatkalla.

-- Ei ota tulta, sanoi Kitty, ja hänen hymynsä ja puhetapansa muistutti hänen isäänsä, minkä yhtäläisyyden Levin oli usein ilokseen huomannut.

-- Miten niin ei?

-- Tällä tavoin, sanoi Kitty ottaen miehensä käden, kohottaen sen suunsa luo ja koskettaen sitä suljetuin huulin. -- Niin suudellaan vain ylipapin kättä.

-- Kummalla ei ota tulta? kysyi Levin nauraen.

-- Ei kummallakaan. Pitäisi tehdä näin...

-- Tuolla ajaa talonpoikia...

-- Eivät ne nähneet.

VI

Lasten ollessa illallisella aikuiset istuivat verannalla ja puhelivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kaikki ja etenkin Varenka ja Sergei Ivanovitsh tiesivät varsin hyvin, että oli tapahtunut sangen tärkeä, joskin kielteinen asia. Molempien mieltä painoi sama tunne, samantapainen kuin se, jota tuntee epäonnistuneen tutkinnon johdosta luokalle jäänyt tai kokonaan oppilaitoksesta erotettu oppilas. Tuntien jotain erityistä tapahtuneen kaikki puhuivat vilkkaasti kaikenlaisista sivuasioista. Kitty ja Levin olivat erityisen onnellisia tänä iltana. Heidän rakkautensa onnessa piili ikään kuin jonkinlainen ikävä vihjaus niille, jotka olivat tahtoneet samaa eivätkä olleet saaneet, ja siksi heistä tuntui pahalta näyttää onneaan.

-- Saattepa nähdä, että Alexandre ei tule, sanoi vanha ruhtinatar. Tänä iltana odotettiin junalta Stepan Arkadjevitshia, ja vanha ruhtinas oli kirjoittanut, että hänkin kenties tulee.

-- Ja minä tiedän kyllä minkä vuoksi, jatkoi ruhtinatar, -- hän sanoo, että nuorten täytyy alkuaikoina saada olla kahden kesken.

-- Isä on kokonaan jättänyt meidät. Emme ole pitkään aikaan nähneet häntä, sanoi Kitty. -- Ja mitä nuoria me enää olemme? Mehän olemme jo niin vanhoja.

-- Jollei hän tule, sanon minäkin teille hyvästit, sanoi ruhtinatar surullisesti huoahtaen.

-- Älkää toki, äiti! toruivat molemmat tyttäret.

-- Mutta ajatelkaahan, millaista hänellä on! Nythän hän on... Vanhan ruhtinattaren ääni alkoi äkkiä värähdellä ja katkesi. Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat toisiinsa. "Äiti keksii aina jotain surullista", sanoi heidän katseensa. He eivät tienneet, että niin hyvä kuin ruhtinattaren olikin olla tyttärensä luona ja niin tarpeellinen kuin hän täällä tunsikin olevansa, hän oli surkutellut sekä itseään että miestään syvästi aina siitä saakka, kun perheen lemmikki oli annettu miehelään ja koti oli tyhjentynyt.

-- Mitä te tahdotte, Agafja Mihailovna? kysyi Kitty äkkiä Agafja Mihailovnalta, joka oli salamyhkäisen ja merkitsevän näköisenä ilmestynyt ovelle.

-- Tulin kysymään illallisesta.

-- No niin, hyvä on, sanoi Dolly. -- Mene sinä huolehtimaan siitä ja minä menen kuulustelemaan Grishan läksyä. Muuten häneltä menee tämä päivä aivan hukkaan.

-- Läksy minulle. Ei, Dolly, minä menen, sanoi Levin hypähtäen paikaltaan.

Kymnaasiin päässeen Grishan oli kesän aikana kerrattava muutamia aineita. Darja Aleksandrovna, joka oli jo Moskovassa lukenut latinaa poikansa kanssa, oli ottanut tavaksi kerrata hänen kanssaan edes jonkin verran joka päivä kaikkein vaikeimpia aineita, aritmetiikkaa ja latinaa. Levin oli tarjoutunut tekemään sen Dollyn sijasta, mutta kerran tämä oli tullut kuuntelemaan hänen opetustaan ja huomannut, että hän opetti toisin kuin moskovalainen opettaja. Dolly oli sanonut Levinille ujostellen ja hienotunteisesti mutta kuitenkin päättäväisesti, että täytyi seurata oppikirjaa, kuten opettaja teki, ja että hän ottaisi asian omaksi huolekseen. Levin oli ollut harmissaan Stepan Arkadjevitshille, joka sälytti huolenpidon lastensa opetuksestakin vaimonsa niskoille, vaikka tämä ei ollenkaan ymmärtänyt niitä asioita; mutta myös opettajille, jotka opettivat kovin huonosti, mutta oli luvannut kälylleen tehdä niin kuin tämä tahtoi. Siitä lähtien hän oli opettanut Grishaa kirjan mukaan ja kadottanut samalla kaiken entisen mielenkiintonsa opetustyöhön, niin että hän usein saattoi unohtaa koko oppitunnin. Niin oli käynyt nytkin.

-- Ei, minä menen, Dolly, istu sinä vain, hän sanoi. -- Me teemme kaikki säädetyn järjestyksen mukaan. Mutta sitten kun Stiva tulee, me lähdemme metsälle ja silloin sinä saat hoitaa Grishan.

Levin meni siis Grishan luo.

Samanlaista apuaan tarjosi Varenka Kittylle. Varenka osasi olla hyödyksi myös Levinien onnellisessa ja hyvin järjestetyssä kodissa.

-- Minä pidän huolen illallisesta, istukaa te paikoillanne, hän sanoi ja meni Agafja Mihailovnan luo.

-- Niin, ette kai ole saanut kananpoikia mistään. Täytynee sitten ottaa omia... sanoi Kitty.

-- Me harkitsemme asiat Agafja Mihailovnan kanssa, sanoi Varenka ja katosi hänen mukanaan oven taakse.

-- Mikä viehättävä tyttö! sanoi ruhtinatar.

-- Ei ainoastaan viehättävä, maman, vaan sellainen, jonka vertaista ei ole toista.

-- Te siis odotatte tänään Stepan Arkadjevitshia? sanoi Sergei Ivanovitsh ilmeisesti haluten kääntää keskustelun muualle.

-- On vaikea löytää langoksia, jotka olisivat enemmän erilaiset, lisäsi hän hivenen hymyillen: -- toinen on liikkuva ja viihtyy seuraelämässä kuin kala vedessä; toinen -- meidän Kostjamme -- on vilkas, nopea, kaikelle herkkä, mutta vieraiden seurassa jähmettyy joko kokonaan tai rimpuilee tolkuttomasti kuin kala kuivalla maalla.

-- Niin, hän suhtautuu asioihin kovin kevyesti, sanoi ruhtinatar kääntyen Sergei Ivanovitshiin päin. -- Minä aioin juuri pyytää teitä puhumaan hänelle, ettei Kitty mitenkään voi jäädä tänne, vaan että hänen on välttämättä tultava Moskovaan. Hän sanoo tilaavansa lääkärin tänne...

-- Maman, hän tekee kaiken, hän suostuu kaikkeen, sanoi Kitty harmissaan siitä, että äiti tässä asiassa haastoi Sergei Ivanovitshia tuomariksi.

Heidän puhellessaan alkoi lehtokujalta kuulua hevosen korskuntaa ja soran rahinaa rattaanpyörien alla.

Dolly ei ehtinyt vielä nousta paikaltaan lähteäkseen miestään vastaan, kun Levin oli jo hypännyt ulos Grishan kouluhuoneen ikkunasta ja auttanut Grishan tulemaan samaa tietä.

-- Se on Stiva! huusi Levin verannan alta. -- Läksy on käyty läpi, ole huoleti, Dolly! lisäsi hän ja lähti kuin ketterä poika juoksemaan tulijoita vastaan.

-- Is, ea, id, ejus, ejus, ejus! huusi Grisha hypellen pitkin lehtikujaa.

-- On toinenkin. Luultavasti isä! huusi Levin lehtokujan päästä. -- Kitty, älä tule jyrkkiä portaita, vaan kierrä ympäri.

Mutta Levin oli erehtynyt luullessaan toista vaunuissa olijaa vanhaksi ruhtinaaksi. Kun hän tuli lähemmäksi vaunuja, hän näki Stepan Arkadjevitshin rinnalla ruhtinaan sijasta nuoren, kauniin, rotevan miehen, jolla oli päässään skottilaislakki takana riippuvine nauhoineen. Se oli Vasenka Veslovski, Shtsherbatskien pikkuserkku, moskovalais-pietarilainen seurapiirileijona, "mainio poika ja innokas metsämies", kuten Stepan Arkadjevitsh hänet esitti.

Välittämättä vähääkään siitä pettymyksestä, jonka tuotti tullessaan vanhan ruhtinaan sijasta, Veslovski tervehti Leviniä iloisesti muistuttaen heidän aiemmasta tuttavuudestaan ja sieppasi Grishan vaunuihin nostaen hänet Stepan Arkadjevitshin mukana olevan lintukoiran yli.

Levin ei istuutunut vaunuihin, vaan astui jäljessä. Häntä harmitti hiukan, että vanha ruhtinas, josta hän oli ruvennut pitämään yhä enemmän ja enemmän, ei saapunutkaan ja että hänen sijastaan oli tullut tuo outo ja tarpeeton vieras. Vieläkin oudommalta ja tarpeettomammalta vieras tuntui Levinistä, kun hän tullessaan pääoven luo, mihin aikuisten ja lasten eloisa joukko oli kokoontunut, näki, kuinka Vasenka Veslovski suuteli erityisen ystävällisen ja ritarillisen näköisenä hänen vaimonsa kättä.

-- Me olemme rouvanne kanssa serkukset ja vanhat tutut, sanoi Vasenka Veslovski puristaen taas lujasti Levinin kättä.

-- No onko riistaa viljalti? Stepan Arkadjevitsh kysyi Leviniltä ehdittyään tuskin tervehtiä kaikkia. -- Meillä on näet kummallakin mitä julmimmat aikomukset... Tietysti, maman, hehän eivät ole sen koommin käyneet Moskovassa. Kas tässä, Tanja, on sinulle. Otapas, ole hyvä, se laukku sieltä vaunujen perältä, hän puheli joka suuntaan. -- Oletpa sinä tullut terveen ja raikkaan näköiseksi, Dollinka, hän sanoi vaimolleen suudellen vielä kerran tämän kättä, pidellen sitä sitten omassaan ja silitellen sitä.

Levin, joka oli hetki sitten ollut mitä iloisimmassa mielentilassa, katseli nyt kaikkia synkin silmin, eikä mikään miellyttänyt häntä.

"Ketähän lienee eilen suudellut noilla huulillaan?" hän ajatteli katsellessaan Stepan Arkadjevitshin hellyydenosoituksia vaimoaan kohtaan. Hän katsahti Dollyyn, eikä tämäkään miellyttänyt häntä.

"Eihän hän usko miehensä rakkauteen. Mistä hän sitten on niin iloissaan? Inhottavaa!" ajatteli Levin.

Levin katsahti ruhtinattareen, joka hetki sitten oli ollut hänestä niin herttainen, eikä pitänyt tavasta, jolla ruhtinatar otti vastaan tuon nauhalakkisen vieraan, aivan kuin olisi ollut omassa kodissaan.

Jopa kuistille ilmaantunut Sergei Ivanovitsh näytti Levinistä vastenmieliseltä tervehtiessään teennäisen ystävällisesti Stepan Arkadjevitshia, kun Levin kuitenkin tiesi, ettei hänen veljensä pitänyt Oblonskista eikä kunnioittanut häntä.

Varenkakin oli hänestä vastenmielinen tervehtiessään vierasta herraa tuollaisena sainte nitouche'ina[20], kun hän kuitenkin ajatteli vain naimisiinmenoa.

Kaikkein vastenmielisin oli Kitty, sillä hänkin antautui sen ilon valtaan, jonka tuo maalletuloaan yleisenä ilojuhlana pitävä herra toi mukanaan. Leviniä vaivasi erityisesti Kittyn hymyn tietty sävy hänen vastatessaan vieraan hymyilyyn.

Joukko astui sisään äänekkäästi jutellen; mutta kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen, Levin kääntyi ja lähti huoneesta.

Kitty huomasi, että hänen miehelleen oli sattunut jotain, ja lähti tämän perään saadakseen puhua tämän kanssa kahden. Mutta Levin kiiruhti ulos sanoen, että hänellä oli asiaa konttoriin. Talousasiat eivät olleet pitkiin aikoihin tuntuneet hänestä niin tärkeiltä kuin nyt. "Nuo vain juhlivat", ajatteli hän, "mutta minun täytyy hoitaa arkitöitä, jotka eivät odota ja joita ilman ei elämä suju."

VII

Levin palasi takaisin vasta sitten, kun häntä lähetettiin pyytämään illalliselle. Portaissa seisoivat Kitty ja Agafja Mihailovna neuvotellen illallisviineistä.

-- Mitä te siitä sellaista numeroa teette? Antakaa samaa mitä muulloinkin, sanoi Levin.

-- Ei, Stiva ei juo... Kostja, odota vähän, mikä sinun on? Kitty aloitti kiiruhtaen hänen peräänsä, mutta Levin ei odottanut yhtään, vaan harppoi säälimättä ruokasaliin ja yhtyi heti yleiseen vilkkaaseen keskusteluun, jota Vasenka Veslovski ja Stepan Arkadjevitsh pitivät yllä.