Part 57

-- Niin kuin ruhtinas Jashvin, sanoi Anna hymyillen, -- jonka mielestä Patti laulaa liian kovaa. Kiitos, hän lisäsi ottaen Vronskin nostaman ohjelmalehtisen pitkän hansikkaan verhoamaan pieneen käteensä, ja silloin hänen kauniit kasvonsa äkkiä värähtivät. Hän nousi ja meni aitionsa takaosaan.

Huomatessaan Annan aition seuraavan näytöksen alkaessa jääneen tyhjäksi Vronski nousi permantopaikaltaan saaden alkanutta aariaa kuuntelevan yleisön sihisemään häiriölle, poistui salista ja lähti majapaikkaansa.

Anna oli jo kotona. Kun Vronski tuli hänen luokseen, hänellä oli vielä yllään sama vaalea silkkipuku. Hän istui ensimmäisellä oven vieressä olevalla tuolilla ja katsoi eteensä. Hän vilkaisi Vronskiin, mutta asettui heti taas entiseen asentoonsa.

-- Anna, sanoi Vronski.

-- Sinun, sinun syytäsi kaikki! Anna huudahti epätoivon ja vihan itkunväreet äänessään ja nousi tuoliltaan.

-- Minähän pyysin, minä rukoilemalla pyysin, ettet sinä menisi, minä tiesin, että siitä tulisi sinulle vain ikävyyksiä...

-- Ikävyyksiä! huudahti Anna. -- Oi, se oli kauheata! En koskaan eläessäni voi unohtaa sitä. Hän sanoi, että on häpeä istua minun rinnallani.

-- Vähät tyhmän naisen sanoista! sanoi Vronski, -- mutta miksi antautua sellaiseen uhkapeliin...?

-- Minä vihaan sinun tyyneyttäsi. Sinun ei olisi pitänyt saattaa minua siihen. Jos sinä rakastaisit minua...

-- Anna! Miksi sinä vedät tähän minun rakkauteni...

-- Niin, jos sinä rakastaisit minua, niin kuin minä rakastan, jos sinä olisit kärsinyt niin kuin minä... sanoi Anna silmäillen Vronskia pelästynein ilmein.

Vronskin oli sääli Annaa, mutta sittenkin häntä harmitti. Hän vakuutteli Annalle rakkauttaan, koska näki, ettei mikään muu nyt rauhoittaisi tätä, eikä nuhdellut häntä sanoillaan; mutta soimasi tätä mielessään.

Anna imi ahnaasti sieluunsa ne rakkauden vakuutukset, jotka Vronskista tuntuivat niin kuluneilta, että niitä oli vaikea enää toistaa, ja rauhoittui vähitellen. Seuraavana päivänä he lähtivät täyteen sopuun päässeinä Vronskin maatilalle.

KUUDES OSA

I

Darja Aleksandrovna vietti kesää lastensa kanssa Pokrovskojessa sisarensa Kitty Levinan luona. Hänen oman maatilansa asuinrakennus oli kerta kaikkiaan rappeutunut, ja Levinit olivat hartailla pyynnöillään saaneet hänet tulemaan kesäksi Pokrovskojeen asumaan. Stepan Arkadjevitshin mielestä asia oli järjestynyt mainiosti. Hän sanoi kovasti pahoittelevansa, että virka esti häntä viettämästä kesää perheensä kanssa maalla, mitä hän olisi pitänyt korkeimpana onnenaan, ja jäi itse Moskovaan, mistä tuli joskus päiväksi tai pariksi maalle omaistensa luo. Paitsi Oblonskit kaikkine lapsineen ja kotiopettajattarineen, Levinien luona vieraili tänä kesänä myös vanha ruhtinatar Shtsherbatskaja, joka piti velvollisuutenaan olla valvomassa kokematonta tytärtään hänen nykyisessä tilassaan. Lisäksi Varenka, Kittyn ulkomaanmatkan aikainen ystävä, oli täyttänyt lupauksensa ja tullut vierailemaan naimisiin menneen ystävänsä luo. Kaikki edellä mainitut olivat Levinin vaimon sukulaisia ja ystäviä. Ja vaikka Levin pitikin heistä, hänen oli hieman sääli omaa leviniläistä maailmaansa ja järjestystään, jota tuo "shtsherbatskilaisen aineksen" tulva huomattavasti järkytti. Levinin sukulaisista heillä oli tänä kesänä vain Sergei Ivanovitsh mutta tämäkään ei ollut leviniläistä, vaan Koznysheviläistä ihmislajia, joten siis leviniläinen henki oli kokonaan alakynnessä.

Levinin ennen niin autiossa talossa oli nyt niin paljon ihmisiä, että melkein kaikki huoneet olivat käytössä, ja vanha ruhtinatar sai melkein joka päivä pöytään istuuduttaessa laskemalla laskea, olivatko kaikki läsnä, ja asettaa kolmannentoista tyttärenpojan tai -tyttären eri pöydän ääreen. Taloudesta huolta pitävä Kitty sai nähdä paljon vaivaa hankkiessaan kanoja, kalkkunoita ja sorsia, joilla oli vieraiden ja varsinkin lasten kesäisen ruokahalun johdosta kova menekki.

Koko perhe istui päivällisellä. Dollyn lapset tekivät kotiopettajattarensa ja Varenkan kanssa suunnitelmia sieniretkistä. Sergei Ivanovitsh, joka nautti vieraiden keskuudessa miltei pelonsekaista kunnioitusta viisautensa ja oppineisuutensa vuoksi, hämmästytti kaikkia sekaantumalla keskusteluun, joka koski sieneenmenoa.

-- Ottakaa minutkin mukaan. Pidän kovasti sieniretkistä, hän sanoi katsoen Varenkaan, -- se on minusta hyvin hauskaa.

-- Mikäpä siinä, mielellämme, vastasi Varenka punastuen.

Kitty vilkaisi merkitsevästi Dollyyn. Viisaan ja oppineen Sergei Ivanovitshin aie lähteä Varenkan kanssa sieneen antoi tukea muutamille Kittyn viimeaikaisille oletuksille. Hän kiiruhti sanomaan jotain äidilleen, jottei hänen katsettaan olisi huomattu. Päivällisen jälkeen Sergei Ivanovitsh istuutui vierashuoneen ikkunan ääreen juomaan kahvia ja jatkamaan keskustelua veljensä kanssa. Hän vilkuili ovelle, josta sieniretkelle valmistautumaan menneiden lasten oli määrä tulla. Levin istuutui ikkunalle veljensä viereen.

Kitty seisoi miehensä luona ja odotti nähtävästi tuon ikävystyttävän keskustelun loppua sanoakseen hänelle jotakin.

-- Sinä olet muuttunut kovasti eduksesi sen jälkeen kun menit naimisiin, sanoi Sergei Ivanovitsh veljelleen ja hymyili Kittylle, nähtävästi tuntematta mielenkiintoa aloitettuun keskusteluun, -- mutta sinulla on yhä tuo entinen intohimosi paradoksaalisiin väitteisiin.

-- Katja, sinun ei ole hyvä seistä, sanoi Levin vaimolleen nostaen hänelle tuolin ja katsoen häneen merkitsevästi.

-- No niin, nyt ei ole enää aikaa väittelyyn, lisäsi Sergei Ivanovitsh nähdessään lasten syöksyvän ovesta.

Etummaisena rynnisti Tanja sivulaukkaa ihonmyötäisissä sukissaan, heilutellen koppaansa ja Sergei Ivanovitshin hattua. Hän juoksi suoraa päätä Sergei Ivanovitshin luo, kauniit, isältä periytyneet silmät säteillen, tarjosi tälle hattua ja osoitti itse tahtovansa panna sen tämän päähän. Hän pehmensi rohkeaa toivettaan ujolla, viehkeällä hymyllä.

-- Varenka odottaa, hän sanoi painaen varovasti hatun Sergei Ivanovitshin päähän arvattuaan miehen hymystä, että sai niin tehdä.

Varenka seisoi ovensuussa keltainen karttuunipuku yllään ja valkea liina sidottuna päälaelle.

-- Tulen heti, Varvara Andrejevna, sanoi Sergei Ivanovitsh juoden kahvinsa loppuun ja työntäen taskuihinsa nenäliinan ja sikarikotelon.

-- Kyllä Varenka sitten on suloinen! Eikö ole? sanoi Kitty miehelleen, kun Sergei Ivanovitsh oli noussut lähteäkseen metsään. Hän sanoi sen tahallaan niin kovasti, että Sergei Ivanovitsh saattoi kuulla sen. -- Ja miten kaunis hän on, ylevän kaunis! Varenka! huusi Kitty, -- menettekö myllyn takana olevaan metsään? Me tulemme hevosella jäljestä.

-- Sinä et ollenkaan muista tilaasi, Kitty, sanoi vanha ruhtinatar tullen hätäisesti ovesta sisään. -- Sinä et saa huutaa niin kovasti.

Kuultuaan Kittyn äänen ja hänen äitinsä nuhtelun Varenka kiiruhti kevein askelin Kittyn luo. Vilkkaat liikkeet ja eloisien kasvojen väri kielivät, että hänen mielessään oli meneillään jotain erikoista. Kitty tiesi, mitä tuo erikoinen oli, ja seurasi häntä tarkkaavaisesti. Hän huusikin nyt Varenkan luokseen vain sitä varten, että saisi ajatuksissaan siunata hänet sen tärkeän tapauksen varalle, jonka Kittyn arvelun mukaan oli määrä tapahtua tänä iltapäivänä metsässä.

-- Varenka, minä olen hyvin onnellinen, mutta tulen vielä onnellisemmaksi, jos eräs asia tapahtuu, kuiskasi Kitty hänelle suudellen häntä.

-- Lähdettekö te meidän mukaamme? kysyi Varenka Leviniltä hämmentyneenä, koettaen näyttää siltä kuin ei olisi kuullut, mitä Kitty hänelle kuiskasi.

-- Lähden, mutta ainoastaan puimahuoneelle saakka ja jään sinne.

-- Mitä sinä siellä nyt teet? sanoi Kitty.

-- Täytyy käydä tarkastamassa uudet kuormarattaat, sanoi Levin. -- Mutta mihin sinä menet?

-- Minä menen kuistille istumaan.

II

Talon naiset olivat kokoontuneet kuistikolle. He istuivat siellä yleensä mielellään aina päivällisen jälkeen, mutta nyt heillä oli siellä tekemistäkin. Sen lisäksi, että kaikilla riitti puuhaa vauvanpaitojen ompelemisessa ja kapalovöiden kutomisessa, kuistilla keitettiin tänään myös hilloa uudella menetelmällä, johon Agafja Mihailovna ei ollut tottunut: keitokseen ei lisätty vettä kuten hänen oli ollut tapana tehdä. Kittyn kotona oli käytetty tätä keittotapaa ja hän tahtoi ottaa sen käyttöön täälläkin. Agafja Mihailovna, jonka huolena hillonkeitto aikaisemmin oli ollut, oli kuitenkin arvellut, ettei Levineillä vanhastaan käytetty tapa voinut olla huono, ja oli kaatanut vettä puutarha- ja metsämansikkahilloihin. Hänet oli saatu kiinni itse teosta. Nyt vadelmahillo kiehui kaikkien näkyvissä, ja tarkoituksena oli saada Agafja Mihailovnakin uskomaan, että hillosta tulee hyvää ilman vettäkin.

Nyt Agafja Mihailovna heilutteli pahantuuliset kasvot hehkuen, hiukset pörrössä ja laihat kyynärvarret paljaina keittoastiaa kuuman hiillospannun yllä ja katseli nyrpeästi vadelmahilloon toivoen sydämestään, että se hyytyisi eikä kiehuisikaan kypsäksi. Vanha ruhtinatar, joka oli ollut pääneuvojana vadelmien keitossa, tunsi olevansa eniten syypää Agafja Mihailovnan huonoon tuuleen ja koetti näyttää siltä kuin olisi ajatellut muita asioita eikä kiinnittänyt erityistä huomiota vadelmiin, mutta silmäili kuitenkin vähän väliä hiillospannuun päin.

-- Olen aina itse ostanut palvelustytöilleni vaatteita alennusmyynnistä, puheli ruhtinatar jatkaen aloitettua keskustelua. -- Eiköhän vaahtoa pitäisi jo kuoria pois, ystäväiseni? lisäsi hän kääntyen Agafja Mihailovnan puoleen. -- Kitty, mitä sinä itse joka paikkaan! Siinä on liian kuumakin, pidätti hän Kittyä.

-- Minä kuorin, sanoi Dolly, nousi paikaltaan ja alkoi varovasti kuoria lusikallaan vaahtoavaa sokerilientä, koputellen lusikkaa välillä lautaseen, jonka pohja oli jo monivivahteisen, kellanpunertavan vaahdon ja verenpunaisen, valuvan mehun peitossa. "Tämä se lapsista onkin herkkua teen kanssa!" hän ajatteli muistaen, miten oli itse lapsena ihmetellyt, etteivät aikuiset syöneet ollenkaan vaahtoa, parasta kaikesta.

-- Stiva sanoo, että on paljon parempi antaa rahaa, jatkoi Dolly äskeistä mielenkiintoista keskustelua siitä, mitä oli paras lahjoittaa palvelusväelle, -- mutta...

-- Eihän toki mitenkään! sanoivat ruhtinatar ja Kitty yhteen ääneen. -- Kyllä ne ymmärtävät antaa arvoa muullekin.

-- No, minä en esimerkiksi viime vuonna ostanut meidän Matrjona Semjonovnalle popliinia, vaan jotain sen tapaista kangasta, sanoi ruhtinatar.

-- Minä muistan, teidän nimipäivänänne hän oli siinä puvussa.

-- Se oli tavattoman kaunis kuosi, niin yksinkertainen ja juhlava. Olisin teettänyt itselleni, jollei hänellä olisi ollut. Vähän samantapaista kuin Varenkalla. Kovin sievää ja huokeata.

-- No nyt tämä kai alkaa olla valmista, sanoi Dolly pudistaen mehua lusikasta.

-- Kun pinta menee pieniin renkaisiin, se on valmista. Keittäkää vielä vähän aikaa, Agafja Mihailovna.

-- Nuo kärpäset! sanoi Agafja Mihailovna äkäisesti. -- Samanlaista siitä tulee, hän lisäsi.

-- Oi, katsokaa, älkää säikyttäkö! sanoi Kitty äkkiä katsoen varpusta, joka istuutui kaiteelle ja alkoi nokkia vadelman kantoja.

-- Mutta kuule, älä istu niin lähelle hiillospannua, huomautti äiti.

-- Apropos de Varenka, hän sanoi ranskan kielellä, jota he melkein koko ajan olivat puhuneet jottei Agafja Mihailovna ymmärtäisi heitä. -- Tiedättekö, maman, että jostain syystä odotan tänään erästä ratkaisua. Ymmärrättekö mitä? Se olisi niin mukavaa!

-- Siinä onkin oikea mestarinaittaja! sanoi Dolly. -- Osaa niin varovasti ja ovelasti saattaa yhteen...

-- Ei, sanokaas, maman, mitä te arvelette?

-- Mitäs siitä osaa arvella! Se mies --, hän tarkoitti Sergei Ivanovitshia, -- olisi voinut tehdä vaikka kuinka hyvät naimakaupat; nyt hän ei enää ole nuori, mutta siitä huolimatta moni menisi hänelle vielä nytkin... Varenka on kyllä hyvä tyttö, mutta...

-- Ei, äiti, te ette ymmärrä, miksi he sopisivat niin hyvin toisilleen. Parempaa ei voi ajatella kummallekaan. Ensinnäkin hän on ihana tyttö! Kitty sanoi koukistaen yhden sormensa.

-- Sergei Ivanovitsh on kovin ihastunut häneen, se on varma, vahvisti Dolly.

-- Toiseksi Sergei Ivanovitshilla on sellainen yhteiskunnallinen asema, ettei hänen vaimollaan tarvitse olla varallisuutta eikä huomattavaa asemaa seuramaailmassa. Hänenlaiselleen miehelle on vain tärkeää saada hyvä, herttainen ja rauhallinen vaimo.

-- Sen tytön ei tosiaan luulisi rauhaa rikkovan, kannatti Dolly.

-- Kolmanneksi, Varenka rakastaisi häntä... Ja se olisi... Voi kuinka äärettömän hyvin se kaikki sopisikin... Minä vain odotan, että he tulevat metsästä ja kaikki on selvää. Minä näen sen heti silmistä. Ilahtuisin kovasti! Mitä sinä arvelet, Dolly?

-- Älä innostu liikaa. Sinä et saa kiihtyä, huomautti äiti.

-- Enhän minä kiihdykään. Minä vain luulen, että hän kosii tänään.

-- Se, milloin ja missä mies kosii, on kovin arvaamatonta... On ollut jokin este, ja yhtäkkiä se murtuu, sanoi Dolly miettiväisesti hymyillen ja muistellen omaa menneisyyttään ja silloista Stepan Arkadjevitshia.

-- Äiti, kuinka isä kosi teitä? kysyi Kitty äkkiä.

-- Ei siinä mitään sen kummempaa ollut, ihan tavalliseen tapaan, vastasi ruhtinatar, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat hänen sitä muistellessaan.

-- Niin mutta miten? Piditte kai te hänestä jo aikaisemminkin, vaikkette saanut sitä sanoa?

Kittyä viehätti erityisesti se, että hän saattoi nyt puhua äitinsä kanssa noista naisen elämän pääkysymyksistä aivan kuin vertaistensa kanssa.

-- Pidin tietenkin; hänhän kävi väliin meidän luonamme maalla.

-- No, miten se sitten tapahtui, äiti?

-- Sinä kai luulet, että te olette keksineet jotain uutta! Samaa se on kaikki. Katseet ja hymyt sen ratkaisivat.

-- Sen te sanoitte hyvin, äiti! Juuri katseet ja hymyt, vahvisti Dolly.

-- Mutta mitä hän sanoi?

-- Mitäs Kostja sinulle sanoi?

-- Hän kirjoitti liidulla. Se oli ihmeellistä... Kuinka kauan siitä jo tuntuu olevan! sanoi Kitty.

Ja kolme naista vaipui miettimään samaa. Kitty alkoi ensimmäisenä puhua. Hänen mieleensä oli muistunut koko hänen viimeinen tyttövuotensa ja hänen ihastuksensa Vronskiin.

-- Se siinä vain on... että Varenka on ollut kiintynyt erääseen toiseen, hän sanoi näistä mietteistään mieleensä johtuneen asian. -- Minun olisi pitänyt jotenkin valmistella Sergei Ivanovitshia siihen. Kaikki miehet, hän lisäsi, -- ovat kauhean mustasukkaisia meidän menneisyydellemme.

-- Eivät kaikki, sanoi Dolly, -- sinä päättelet oman miehesi perusteella. Häntä kiusaa vielä tänäkin päivänä Vronskin muisto. Eikö kiusaakin!

-- Totta se on, vastasi Kitty silmät miettiväisessä hymyssä.

-- Minä en vain käsitä, sanoi vanha ruhtinatar äidillistä valvontaansa puolustaakseen, -- mikä seikka sinun menneisyydessäsi voisi kiusata häntä? Se että Vronski liehitteli sinua?... Ketähän tyttöä ei olisi yhtään liehitelty?...

-- No niin, emmehän me nyt siitä puhu, sanoi Kitty punastuen.

-- Ei, anna minun sanoa, jatkoi äiti, -- sinähän et itse antanut minun puhua siitä silloin Vronskin kanssa. Muistatko?

-- Voi, voi, äiti! sanoi Kitty kärsivän näköisenä.

-- Nyt teitä ei pidättele mikään... Sinun suhteesi ei voinut mennä pidemmälle kuin oli luvallista. Minä olisin itse vaatinut hänet tilille. Mutta sinä, lapsukaiseni, et saa kiihtyä. Muista se ja ole rauhallinen.

-- Minä olen aivan rauhallinen, äiti.

-- Koitui suureksi onneksi Kittylle, että Anna tuli, sanoi Dolly, -- ja suureksi onnettomuudeksi hänelle. Niin, juuri päinvastoin, lisäsi hän tuon ajatuksen yllättämänä. -- Silloin Anna oli niin onnellinen, ja Kitty piti itseään niin onnettomana. Aivan päinvastoin kuin oli! Minä ajattelen usein Annaa.

-- Kaikkea sinä ajatteletkin! Sellainen iljettävä, inhottava nainen, jolla ei ole sydäntä eikä kunniantuntoa, sanoi ruhtinatar, joka ei voinut unohtaa, että Kitty ei ollut mennyt naimisiin Vronskin vaan Levinin kanssa.

-- Miksi ihmeessä te haluatte puhua siitä! sanoi Kitty kiusaantuneena. -- Minä en ajattele sitä enkä tahdo ajatellakaan... En tahdo ajatella, toisti hän kuullen samassa miehensä tutut askeleet kuistikon portailta.

-- Mitä sinä et tahdo ajatella? kysyi Levin tullen kuistikolle. Mutta kukaan ei vastannut hänelle eikä hän toistanut kysymystään.

-- Ikävä, että tulin häiritsemään tätä naisten valtakuntaa, hän sanoi vilkaisten tyytymättömästi kaikkiin ja ymmärtäen, että oli puhuttu jotain sellaista, mitä ei hänen kuultensa voinut puhua.

Hän tunsi hetken ajan olevansa samaa pataa Agafja Mihailovnan kanssa: hän oli tyytymätön siihen, että hilloa keitettiin ilman vettä, ja yleensä koko vieraaseen shtsherbatskilaiseen komentoon. Pian hän kuitenkin meni hymyillen Kittyn luo.

-- Kuinka sinä jaksat? hän kysyi vaimoltaan, katseessaan sama ilme, joka kasvoillaan kaikki nykyään puhuttelivat Kittyä.

-- Oikein hyvin, sanoi Kitty hymyillen. -- No, kuinkas siellä oli asiat?

-- Mahtuu kolme kertaa niin paljon kuin tavallisiin työkärryihin. No, lähdemmekö sienenkerääjiä katsomaan? Minä käskin valjastamaan hevosen.

-- Aiotko sinä viedä Kittyn rattailla? kysyi ruhtinatar soimaavasti.

-- Me ajamme käymäjalkaa, ruhtinatar.

Levin ei koskaan kutsunut ruhtinatarta äidiksi, kuten vävyt tavallisesti tekevät, ja se harmitti ruhtinatarta. Mutta niin paljon kuin Levin rakasti ja kunnioittikin ruhtinatarta, hän ei voinut kutsua tätä sillä nimellä häpäisemättä sen tunteen pyhyyttä, jota hän tunsi äitivainajaansa kohtaan.

-- Lähtekää mukaan, maman, ehdotti Kitty.

-- Katselemaan sellaista tolkuttomuutta! Ei kiitos!

-- No minä lähden jalkaisin. Sehän on minulle terveellistä. Kitty nousi, meni miehensä luo ja otti häntä kädestä.

-- Terveellistä, jollei mene liiallisuuksiin, huomautti ruhtinatar.

-- No, Agafja Mihailovna, onko hillo valmista? Levin kysyi ja hymyili Agafja Mihailovnalle koettaen saada hänet hyvälle tuulelle. -- Tuleeko uudella tavalla hyvää?

-- Hyvää kai. Meikäläisen mielestä liiaksi keitettyä.

-- Se siinä juuri onkin hyvä, Agafja Mihailovna, että se saa kiehua kauan; sitten se ei happane. Missä me sitä muuten säilyttäisimmekään, kun jääkin on meiltä loppunut, sanoi Kitty, joka oli heti ymmärtänyt miehensä tarkoituksen ja koetti hänkin lepyttää mummoa ystävällisyydellä. -- Sen sijaan teidän suolauksenne on niin erinomaista, että äiti sanoo, ettei ole missään saanut sellaisia kurkkuja, hän lisäsi hymyillen ja silitti mummon hiuksia.

Agafja Mihailovna katsahti äkäisesti Kittyyn.

-- Älkää te lohdutelko minua, rouva. Kun minä katson häneen ja teihin, siinä on minulle iloa kylliksi, hän sanoi, ja tuo suorasukaisuus liikutti Kittyä.

-- Lähtekää meidän kanssamme sieneen, voitte neuvoa meille paikkoja.

Agafja Mihailovnan kasvot sulivat hymyyn, ja hän heilautti päätään ikään kuin sanoen: "Eipä teihin voi suuttua, vaikka tahtoisikin."

-- Tehkää te vain niin kuin minä olen neuvonut, sanoi vanha ruhtinatar: -- Pankaa hillon päälle paperi ja kostuttakaa se rommilla, niin se pysyy homehtumatta ilman jäätäkin.

III

Kitty oli erityisen hyvillään saadessaan tilaisuuden olla kahden kesken miehensä kanssa, sillä Kitty oli huomannut mielipahan varjon vilahtavan hänen herkkäilmeisillä kasvoillaan sinä hetkenä, jolloin hän oli tullut kuistikolle ja kysynyt, mistä puhuttiin, eikä kukaan ollut vastannut.

Kun he olivat lähteneet kävelemään muiden edellä ja päässeet kartanon näkyvistä sileäksi ajellulle, pölyiselle tielle, jolle oli varissut rukiintähkiä ja jyviä, Kitty nojautui lujemmin miehensä käsivarteen ja puristi sitä itseään vasten. Levin oli jo unohtanut äskeisen mielipahansa. Nyt hän ei kahden vaimonsa kanssa ollessaan hetkeksikään unohtanut tämän raskaudentilaa, vaan tunsi uutta ja riemukasta, aistillisuudesta täysin vapaata nautintoa rakastetun naisen läheisyydestä. Ei ollut mitään puhumista, mutta hänen teki mieli kuunnella Kittyn äänen sointia, joka, kuten myös hänen katseensa, oli raskauden aikana muuttunut. Äänessä, samoin kuin katseessakin, oli sellaista pehmeyttä ja vakavuutta, jota tapaa rakastamaansa asiaan kokonaan keskittyneissä ihmisissä.

-- Et kai sinä väsy? Nojaa enemmän minuun, sanoi Levin.

-- En väsy. Minä olen niin hyvilläni, kun saan olla sinun kanssasi kahden. Vaikka minulla onkin hauskaa heidän parissaan, täytyy kuitenkin tunnustaa, että kaipaan meidän kahdenkeskisiä talvi-iltojamme.

-- Silloin oli hyvä olla ja hyvä on nytkin. "Molempi parempi", sanoi Levin pusertaen hänen käsivarttaan.

-- Tiedätkö mistä me puhuimme, kun sinä tulit kuistikolle?

-- Hillosta.

-- Niin, hillosta myös; mutta sitten myös siitä, miten kositaan.

-- Vai niin! Levin sanoi kuunnelleen enemmän hänen ääntään kuin sanojaan ja ajatellen koko ajan tietä, jota he kulkivat ja joka paraikaa vei metsän poikki, ja vältellen sellaisia paikkoja, joissa Kitty olisi voinut horjahtaa.

-- Ja Sergei Ivanovitshista ja Varenkasta. Oletko sinä huomannut mitään?... Minä toivoisin sitä kovasti, jatkoi Kitty. -- Mitä sinä siitä arvelet? Ja hän katsahti miestään silmiin.

-- En tiedä mitä arvelisin, vastasi Levin hymyillen. -- Sergei on siinä suhteessa hyvin omituinen. Olenhan minä kertonut...

-- Että hän oli rakastunut siihen tyttöön, joka sitten kuoli...

-- Se oli minun lapsuusaikanani: olen vain kuullut muiden puhuvan siitä. Minä muistan Sergein siltä ajalta. Hän oli siihen aikaan hyvin viehättävä. Mutta sen jälkeen olen huomannut häntä naisten seurassa katsellessani, että hän on hyvin kohtelias ja näyttää joskus olevan ihastunutkin, mutta sittenkin tuntee, että he ovat hänelle pelkkiä ihmisiä eikä naisia.

-- Niin, mutta nyt hänen ja Varenkan välillä näyttää olevan syntymässä jotain.

-- Kenties... Mutta hän on niin merkillinen, erikoinen ihminen. Hän elää pelkkää henkielämää. Hän on liian puhdas ja ylevä mies.

-- Alentaisiko se sitten häntä?

-- Ei, mutta hän on niin tottunut elämään pelkkää henkielämää, ettei hän voi sopeutua todellisuuteen, ja Varenka on sittenkin todellisuutta.

Levin oli jo tottunut lausumaan ajatuksensa rohkeasti, välittämättä aina pukea niitä täsmällisiin sanoihin; hän tiesi, että tällaisina rakkauden hetkinä vaimo ymmärtäisi hänen tarkoituksensa jo viittauksestakin. Ja Kitty ymmärsi nytkin.

-- Niin, mutta Varenkassa ei ole samaa todellisuutta kuin esimerkiksi minussa; minä käsitän, ettei Sergei Ivanovitsh koskaan voisi rakastua minunlaiseeni naiseen. Mutta Varenka on kokonaan henkinen.

-- Pitäähän Sergei sinusta paljon, ja minusta tuntuu aina niin hyvältä, kun omaiseni pitävät sinusta...

-- Niin, onhan hän hyvä minulle, mutta...

-- Mutta ei sillä tavoin kuin esimerkiksi Nikolenka-vainaja... te piditte toisistanne, myönsi Levin. -- Miksipä siitä ei voisi puhua? lisäsi hän. -- Minä soimaan välillä itseäni: kaikki päättyy lopulta unohdukseen. Niin, hän oli kauhea ja ihana ihminen... Mutta mistä me äsken puhuimmekaan? hän jatkoi oltuaan hetkisen vaiti.

-- Sinä siis luulet, ettei Sergei Ivanovitsh osaa rakastua? kysyi Kitty kääntäen Levinin äskeisen otaksuman omalle kielelleen.

-- En sano, ettei hän osaisi rakastua, vastasi Levin hymyillen, -- mutta hänellä ei ole sitä heikkoutta, jota siihen tarvitaan... Minä olen aina kadehtinut häntä ja kadehdin nytkin, niin onnellinen kuin olenkin.

-- Kadehdit sitä, ettei hän osaa rakastua?

-- Minä kadehdin sitä, että hän on parempi kuin minä, sanoi Levin hymyillen. -- Hän ei elä itseään varten. Hän on alistanut koko elämänsä velvollisuudentunnolleen. Ja siksi hän voikin olla rauhallinen ja tyytyväinen.

-- Entäs sinä? kysyi Kitty rakastava, kiusoitteleva hymy huulillaan. Kitty ei olisi mitenkään osannut selittää ajatuksenjuoksuaan, joka sai hänet hymyilemään; mutta sen viimeinen johtopäätös oli, ettei Levin ollut täysin vilpitön ihastellessaan veljeään ja alentaessaan itseään tämän rinnalla. Kitty tiesi, että Levinin vilpillisyys tässä asiassa johtui rakkaudesta veljeä kohtaan ja oman, liiankin suurelta tuntuvan onnen herättämistä tunnonvaivoista sekä varsinkin hänen alituisesta halustaan tulla paremmaksi ihmiseksi. Kaikkea tätä Kitty miehessään rakasti ja sen vuoksi hän hymyili.

-- Entä sinä? Mihin sinä sitten olet tyytymätön? kysyi hän mieheltään suu hymyssä.

Leviniä ilahdutti se, ettei Kitty tuntunut uskovan hänen olevan tyytymätön, ja vaistomaisesti hän houkutteli vaimoaan lausumaan julki tuon epäilyksen syyt.