Part 56

"Mutta missä hän on? Kuinka hän voi jättää minut niin yksin kärsimyksineni?" hän ajatteli nuhtelevasti unohtaen, että oli itse salannut Vronskilta kaiken, mikä koski poikaa. Anna lähetti heti pyytämään Vronskia luokseen ja odotti tätä ajatellen pakahtuvin sydämin, kuinka kertoisi Vronskille kaiken ja kuinka tämän rakkaudenosoitukset rauhoittaisivat hänet. Lähetti tuli takaisin tuoden vastauksen, että Vronskilla oli vieras, mutta hän lupasi tulla pian ja käski kysymään, saisiko tuoda mukanaan Pietariin saapuneen ystävänsä ruhtinas Jashvinin. "Ei tule yksin, vaikkei ole tavannut minua koko eilisiltana eikä tänään", ajatteli Anna; "ei tule niin, että minä voisin sanoa hänelle kaiken, vaan tulee Jashvinin kanssa." Äkkiä hänen mieleensä tuli omituinen ajatus: entä jollei Vronski enää rakastanutkaan häntä?

Viime päivien tapahtumia muistellessaan Anna kuvitteli saavansa kaikesta vahvistusta tuolle pelottavalle ajatukselleen: Vronski ei eilen ollut syönyt päivällistä kotona, hän oli tahtonut, että he Pietarissa asuisivat eri huoneistoissa, eikä hän nytkään tulisi yksin vaan toisen kanssa, ikään kuin välttääkseen kahdenkeskistä yhdessäoloa.

"Mutta hänen täytyy sanoa se minulle. Minun täytyy tietää se. Jos vain saan siitä varmuuden, silloin tiedän myös, mitä teen", hän sanoi itselleen kykenemättä kuvittelemaan mielessään asemaa, johon joutuisi, jos saisi varmuuden rakastettunsa välinpitämättömyydestä. Hän ajatteli Vronskin rakkauden kylmenneen, tunsi olevansa epätoivon partaalla ja oli sen vuoksi erityisen kiihottunut. Hän kutsui kamarineidon luokseen ja meni pukuhuoneeseensa. Hän kohdisti tänään entistä suurempaa huolta pukeutumiseensa, ikään kuin mies olisi rakkautensa kylmettyäkin voinut rakastua uudelleen, jos näkisi hänellä sen puvun ja kampauksen, jotka parhaiten sopivat hänelle.

Hän kuuli ovikellon soivan jo ennen kuin oli valmis.

Kun hän astui saliin, Jashvinin katse kohtasi hänet ennen Vronskia. Vronski tarkasteli hänen poikansa valokuvia, jotka Anna oli unohtanut pöydälle, eikä kiiruhtanut katsomaan häneen.

-- Me olemme tuttuja, Anna sanoi laskien pienen kätensä ujostelevan Jashvinin suunnattoman suureen kouraan -- niin kookkaassa ja karkeakasvoisessa miehessä ujostelu näytti oudolta. -- Tutustuimme viime vuoden kilparatsastuksessa. Antakaa tänne, hän sanoi kiiruhtaen ottamaan Vronskilta pojan valokuvat, joita tämä oli katsellut, ja loi mieheen paljonpuhuvan, välähtävän katseen. -- Oliko tänä vuonna hyvät ratsastuskilpailut? Niiden sijaan minä sain nähdä kilparatsastuksen Rooman Corsolla. Mutta tehän ette pidä elämästä ulkomailla, Anna lisäsi ystävällisesti hymyillen. -- Minä tunnen teidät ja teidän kaikki teidän mielitekonne, vaikka olemmekin niin vähän tavanneet toisiamme.

-- Se on hyvin ikävää, sillä minun mielitekoni ovat enimmäkseen huonoja, sanoi Jashvin pureksien vasenta viikseään.

Puheltuaan jonkin aikaa ja huomattuaan Vronskin katsovan kelloaan Jashvin kysyi Annalta, kauanko tämä vielä viipyisi Pietarissa, ja taivutti mahtavaa varttaan tarttuakseen lakkiinsa.

-- En luullakseni kauan, Anna vastasi hiukan hämillään ja katsahti Vronskiin.

-- Emmekö siis tapaa enää? Jashvin sanoi nousten ja kääntyen Vronskin puoleen. -- Missä sinä syöt päivällistä?

-- Tulkaa minun luokseni päivälliselle, sanoi Anna päättäväisesti, ikään kuin suuttuneena itseensä oman nolostuksensa vuoksi; mutta hän punastui nyt kuten aina ilmaistessaan asemansa uudelle ihmiselle. -- Päivällinen ei ole täällä erityisen hyvä, mutta saattepahan ainakin olla yhdessä hänen kanssaan. Aleksei ei pidä kenestäkään rykmenttitoveristaan niin paljon kuin teistä.

-- Oikein mielelläni, sanoi Jashvin ja hymyili, mistä Vronski huomasi, että Anna miellytti häntä.

Jashvin kumarsi ja lähti. Vronski jättäytyi hänen jälkeensä.

-- Menetkö sinä myös? kysyi Anna häneltä.

-- Minä olen jo myöhässä, hän vastasi. -- Mene vain! Minä kyllä saan sinut kiinni! hän huudahti Jashvinille.

Anna otti häntä kädestä ja katsoi häneen hellittämättä etsien mielessään mitä sanoisi, jotta saisi hänet jäämään.

-- Odotahan, minulla on sinulle jotain sanottavaa, sanoi Anna painaen Vronskin käden kaulalleen. -- Niin, kuule, enhän tehnyt väärin, kun kutsuin hänet päivälliselle?

-- Päinvastoin, se oli oikein hyvin tehty, Vronski sanoi hymyillen tyynesti, niin että hänen tiivis hammasrivinsä tuli näkyviin, ja suuteli Annan kättä.

-- Aleksei, ethän sinä ole muuttanut suhtautumistasi minuun? Anna sanoi puristaen molemmin käsin hänen kättään. -- Aleksei, minä olen niin tuskastunut täällä. Koska me lähdemme?

-- Pian, pian. Et usko, kuinka minuakin painaa meidän elämämme täällä, sanoi Vronski ja veti kätensä pois.

-- No, mene, mene! sanoi Anna loukkaantuneena ja lähti nopeasti hänen luotaan.

XXXII

Kun Vronski palasi kotiin, Anna ei ollut vielä tullut takaisin. Vronskille kerrottiin, että pian hänen lähdettyään Annan luo oli tullut joku nainen, jonka kanssa tämä oli lähtenyt kaupungille. Se, että Anna oli lähtenyt sanomatta minne ja ettei häntä vieläkään kuulunut, kuten sekin, että hän oli aamulla salavihkaa käynyt jossain, sai vakaviin mietteisiin Vronskin, jolla oli kipeänä mielessään Annan tämänpäiväinen oudon kiihottunut ilme ja se, miten epäystävällisesti tämä oli Jashvinin läsnä ollessa miltei tempaissut hänen käsistään poikansa valokuvat. Hänestä oli välttämätöntä selvittää asiat ja hän odotti Annaa tämän vierassalissa. Mutta Anna ei tullutkaan yksin, vaan toi mukanaan tätinsä, naimattoman ruhtinatar Oblonskajan. Kyseessä oli sama naishenkilö, joka oli käynyt aamupäivällä ja jonka kanssa Anna oli ollut ostoksilla. Anna ei ollut huomaavinaan Vronskin huolestunutta ja kysyvää ilmettä, vaan kertoi hänelle iloisesti, mitä kaikkea oli ostanut kaupungilla käydessään. Vronski näki, että hänen mielessään liikkui jotain erikoista: loistavissa silmissä, jotka välillä hetkeksi osuivat häneen, näkyi tarkkaavainen jännite, puheessa ja liikkeissä tuntui tietty hermostunut nopeus ja viehkeys, joka oli heidän suhteensa alkuaikoina ihastuttanut Vronskia suuresti, mutta joka nyt omituisesti pelotti häntä.

Päivällinen oli katettu neljälle hengelle. Kaikki olivat jo koolla astuakseen pieneen ruokasaliin, kun Tushkevitsh saapui. Ruhtinatar Betsy oli lähettänyt hänet Annan luo pyytämään anteeksi, ettei ollut huonon vointinsa vuoksi voinutkaan tulla jäähyväiskäynnille; sen sijaan ruhtinatar toivoi, että Anna tulisi hänen luokseen puoli seitsemän ja yhdeksän välillä. Vronski vilkaisi Annaan kuullessaan tuon määräajan, joka osoitti ruhtinattaren pitävän tarkkaa huolta siitä, ettei Anna sattuisi paikalle samaan aikaan kuin muut; mutta Anna ei ollut sitä huomaavinaan.

-- Ikävää, että juuri puoli seitsemän ja yhdeksän välillä en voi tulla, hän sanoi hivenen hymyillen.

-- Ruhtinatar tulee olemaan hyvin pahoillaan.

-- Minä myös.

-- Te menette varmaan kuuntelemaan Pattia? kysyi Tushkevitsh. -- Pattia?... Tepä annoitte minulle hyvän ajatuksen. Minä lähtisin, jos vain voisi saada aition.

-- Minä voin sen hankkia, tarjoutui Tushkevitsh.

-- Olisin siitä hyvin kiitollinen, sanoi Anna. -- Kuulkaa, ettekö tahtoisi syödä päivällistä kanssamme?

Vronski kohautti hiukan olkapäitään. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, mitä Anna teki. Mitä varten hän oli tuonut tuon vanhan ruhtinattaren, miksi hän pyysi Tushkevitshia päivälliselle ja mitä kummaa hän teki teatteriaitiolla? Kuinka hänen asemassaan saattoi ajatellakaan menoa Pattin näytäntöön, jossa oli läsnä koko hänelle tuttu seurapiiriväki? Vronski loi häneen vakavan katseen, mutta Anna vastasi hänelle samalla uhittelevalla, puoleksi iloisella, puoleksi epätoivoisella katseella, jonka merkitystä Vronski ei voinut ymmärtää. Päivällispöydässä Anna oli valloittavan iloinen; hän ikään kuin keimaili Tushkevitshille ja Jashvinille. Kun oli noustu pöydästä ja Tushkevitsh oli lähtenyt hankkimaan aitiota ja Jashvin mennyt tupakoimaan, Vronski lähti Jashvinin kanssa omalle puolelleen. Istuttuaan vähän aikaa hän juoksi ylös. Anna oli jo pukeutunut vaaleaan, avokaulaiseen samettisomisteiseen silkkipukuun, jonka hän oli teettänyt Pariisissa, ja kiinnittänyt päähänsä kalliin valkean korukudoksen, joka kehysti hänen kasvojaan korostaen erityisesti hänen säkenöivää kauneuttaan.

-- Menettekö tosiaankin teatteriin? Vronski kysyi koettaen olla katsomatta häneen.

-- Miksi te sitä niin pelästyneesti kysytte? Anna sanoi loukkaantuneena siitä, ettei Vronski taaskaan katsonut häntä silmiin. -- Miksi minä en saisi mennä?

Hän teeskenteli, ettei ymmärtänyt Vronskin sanojen merkitystä.

-- Ei tietenkään ole mitään estettä, sanoi Vronski kulmat kurtussa.

-- Sitähän minä juuri sanoin, Anna sanoi ollen tahallaan ymmärtämättä hänen sanoissaan piilevää ivaa ja kääri tyynesti kokoon pitkää tuoksuvaa hansikastaan.

-- Anna, luojan tähden, mikä teidän on? sanoi Vronski koettaen herättää häntä samalla tavoin kuin hänen miehensä aikoinaan oli tehnyt.

-- Minä en käsitä mitä te kyselette.

-- Tehän tiedätte, että on mahdotonta mennä.

-- Miksi niin? Enhän minä lähde yksin. Ruhtinatar Varvara meni pukeutumaan ja tulee mukaani.

Vronski kohautti olkapäitään neuvottomana ja epätoivoisena.

-- Mutta ettekö te tiedä..., hän aloitti.

-- En tahdo tietää mitään! sanoi Anna miltei huutaen. -- En tahdo. Kadunko minä sitten tekoani? En, en, en. Jos kaikki olisi aloitettava alusta, niin minä tekisin samalla tavalla. Meille, minulle ja teille, on tärkeää vain se, rakastammeko toisiamme. Vähät muusta. Miksi me sitten asumme täällä erillämme emmekä päiväkausiin näe toisiamme?... Miksi minä en saisi mennä? Minä rakastan sinua ja muu on minulle yhdentekevää, Anna lisäsi venäjäksi katsahtaen häneen silmissään erikoinen, Vronskille käsittämätön välke, -- jollet sinä ole muuttunut. Miksi sinä et katso minuun?

Vronski katsoi Annaan. Hän näki Annan kasvojen ja aistikkaan puvun koko kauneuden. Mutta juuri tuo kauneus ja viehätysvoima hermostutti häntä tänä hetkenä.

-- Minun tunteeni eivät voi muuttua, te tiedätte sen; mutta minä pyydän teitä hartaasti: älkää lähtekö, sanoi Vronski jälleen ranskaksi, hellä rukouksensävy äänessään, mutta katse kylmänä.

Anna ei kuunnellut sanoja, vaan näki katseen kylmyyden ja vastasi hermostuneesti:

-- Minä pyydän teitä ilmoittamaan, miksi minä en voisi mennä.

-- Siksi, että se voi tuottaa teille... hän sekaantui hämmingissään.

-- En ymmärrä vähääkään. Jashvin n'est pas compromettant[14] eikä ruhtinatar Varvara ole yhtään huonompi kuin muutkaan. Siinähän hän jo tuleekin.

XXXIII

Vronski tunsi ensimmäisen kerran olevansa närkästynyt, melkeinpä vihastunut Annaan, joka tahallaan heittäytyi niin tietämättömäksi asemastaan. Tunnetta kasvatti vielä sekin seikka, ettei hän voinut suoraan sanoa Annalle harminsa syytä. Jos hän olisi ilmaissut ajatuksensa suoraan, hän olisi sanonut: saapumalla tuossa puvussa ja kaikkien tunteman ruhtinattaren seurassa teatteriin Anna tunnustaisi olevansa langennut nainen ja uhmaavansa seuramaailmaa, toisin sanoen luopuvansa siitä ainiaaksi.

Hän ei voinut sanoa sitä Annalle. "Mutta kuinka hän ei sitä itse ymmärrä, ja mikä hänen oikein on?" mietti Vronski itsekseen. Hän tunsi, kuinka hänen kunnioituksensa Anna kohtaan väheni ja kuinka tietoisuus tämän kauneudesta samalla kasvoi.

Synkännäköisenä hän palasi huoneeseensa ja istuutui Jashvinin luo, joka oli ojentanut pitkät jalkansa tuolille ja joi konjakkia ja seltterivettä. Vronski käski tuoda itselleen samaa.

-- Sinä puhuit Lankovskin "Voimasta". Se on hyvä hevonen, neuvon sinua ostamaan sen, sanoi Jashvin silmäten synkeää toveriaan. -- Sillä on kyllä hiukan riippuvat lautaset, mutta jalat ja pää ovat sellaiset, ettei parempaa voi toivoa.

-- Luultavasti minä otan sen, vastasi Vronski.

Keskustelu hevosista kiinnosti häntä, mutta hän ei hetkeksikään unohtanut Annaa, kuulosteli tahtomattaankin askelten kaikua käytävästä ja vilkuili uunin reunalla olevaa kelloa.

-- Anna Arkadjevna pyysi sanomaan, että hän on lähtenyt teatteriin, ilmoitti lakeija.

Jashvin kaatoi vielä ryyppylasillisen konjakkia poreilevaan veteen, joi lasinsa pohjan ja nousi seisomaan pannen kiinni takkinsa nappeja.

-- No niin, emmekö lähde? hän sanoi hymyillen hiukan viiksiensä varjossa ja osoittaen tuolla hymyllään, että ymmärsi kyllä syyn Vronskin huonoon tuuleen, mutta ei pitänyt sitä niin merkitsevänä.

-- Minä en tule, vastasi Vronski synkästi.

-- Mutta minun täytyy mennä, minä lupasin. No, näkemiin sitten. Mutta voithan sinäkin tulla permantopaikalle, ota Krasinskin paikka, lisäsi Jashvin mennessään ovesta.

-- Ei, minulla on muuta tekemistä.

"Jos on huolta vaimosta, niin taitaapa olla vaimon korvikkeestakin", ajatteli Jashvin poistuessaan hotellista.

Jäätyään yksin Vronski nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä huoneessa.

"Mikäs tänään onkaan? Neljäs tilausnäytäntö... Jegor on siellä vaimonsa kanssa ja äiti luultavasti myös. Siellä on toisin sanoen koko Pietari. Nyt hän on jo perillä, on riisunut turkkinsa ja astunut valoisaan aitioon. Tushkevitsh Jashvin, ruhtinatar Varvara... hän kuvitteli kaikkea mielessään. -- Entä minä sitten? Pelkäänkö, vai olenko jättänyt huolenpidon hänestä Tushkevitshille? Miten tyhmää kaikki. Miksi hän saattaa minut tällaiseen inhottavaan asemaan?" hän sanoi heilauttaen kättään.

Tuolla liikkeellään hän tönäisi pientä pöytää, jolla oli seltteripulloja ja konjakkikarahvi, niin että karahvi oli vähällä kaatua kumoon. Hän yritti ottaa siitä kiinni, mutta pudotti sen, sysäsi harmissaan pöytää jalallaan ja soitti kelloa.

-- Jos tahdot pysyä palveluksessani, hän sanoi huoneeseen tulleelle kamaripalvelijalleen, -- niin muistakin tehtäväsi. Sinun täytyy katsoa, ettei tuollaista tapahdu. Korjaisit pullot ajoissa pois.

Kamaripalvelija tunsi olevansa syytön ja aikoi puolustautua, mutta herraan vilkaistuaan hän katsoi parhaaksi olla vaiti, polvistui kiireesti matolle ja alkoi koota ehjiä ja särkyneitä pulloja ja laseja.

-- Se ei ole sinun asiasi; kutsu lakeija siivoamaan ne ja tuo minulle hännystakkini.

* * * * *

Vronski tuli teatteriin puoli yhdeksän aikaan. Näytäntö oli täydessä vauhdissa. Vanha teatteripalvelija auttoi turkin hänen yltään, puhutteli heti tunnistettuaan "kreivilliseksi korkeudeksi" ja ehdotti, ettei hän ottaisi numerolappua, vaan huutaisi vain Fjodoria, koska saisi siten nopeimmin vaatteensa takaisin. Valaistussa käytävässä ei ollut muita kuin teatteripalvelija ja pari lakeijaa, jotka turkit sylissä kuuntelivat ovella. Suljetun oven takaa kuului orkesterin staccato-säestys ja naisääni, joka lauloi huolellisesti ääntäen säettään. Ovi avautui teatteripalvelijan pujahtaessa ulos, ja loppuaan lähenevä säe kantautui kirkkaana Vronskin korvaan. Ovi sulkeutui samassa eikä Vronski kuullut loppua, mutta oven takaa kuuluvista kiivaista kättentaputuksista hän ymmärsi, että säveljakso oli päättynyt. Kun hän astui kruunujen ja kaasulamppujen kirkkaasti valaisemaan saliin, hälinä jatkui yhä. Laulajatar hymyili ja kumarteli näyttämöllä paljaat olkapäät ja jalokivet välkkyen, ja häntä kädestä pitelevä tenori auttoi kokoilemaan näyttämöpartaan taa lentäneitä kukkavihkoja. Sitten laulajatar lähestyi herraa, joka päälaelle kammattu hiustukko voiteesta kiillellen kurottautui ojentamaan partaan yli jotain esinettä, ja koko yleisö permannolla samoin kuin aitioissa kurottautui innostuneena eteenpäin, huusi ja taputti käsiään. Kapellimestari auttoi korokkeeltaan lahjaa partaan yli ja korjasi valkeata solmukettaan. Vronski astui keskelle permantoa ja pysähtyi katselemaan ympärilleen. Tänään hän kiinnitti entistäkin vähemmän huomiota tuttuun, tavanomaiseen ympäristöön, näyttämöön, hälinään ja tuohon täpötäyden teatterin tuttuun, joutavaan, kirjavaan katsojalaumaan.

Aitioissa istui kuten ennenkin seurapiiridaameja taaempana pysyttelevine upseereineen; samoja, herra ties keitä, naisia värikkäissä puvuissaan, virkapukuja ja pitkiä takkeja näkyi joka puolella, sama väki kurkisteli nytkin yläparvelta, ja koko joukossa oli aitioissa ja ensimmäisillä tuoliriveillä nelisenkymmentä oikeaa miestä ja naista. Näihin keitaisiin Vronski suuntasi huomionsa ja pääsikin heti niiden yhteyteen.

Näytös oli päättynyt hänen astuessaan saliin, ja siksi hän, veljensä aitioon poikkeamatta, meni suoraan ensimmäisen tuolirivin ja rampin luo, missä Serpuhovskoi seisoi polvi koukussa ja koputti kengänkorkoaan näyttämön parrasaitaan. Hän oli jo kaukaa huomannut Vronskin ja kutsunut tätä hymyllään tulemaan luokseen.

Vronski ei ollut vielä nähnyt Annaa ja oli tahallaan katsomatta häneen päin. Mutta katseiden suunnasta hän tiesi, missä Anna oli. Hän silmäili varovasti ympärilleen odottaen näkevänsä jossain Aleksei Aleksandrovitshin. Mutta onneksi Annan mies ei ollut tänään teatterissa.

-- Kuinka vähän sinussa enää onkaan sotilasta! sanoi Serpuhovskoi hänelle. -- Valtiomies tai taiteilija tai jotain sellaista.

-- Niin, kotimaahan palattuani pistinkin hännystakin ylleni, vastasi Vronski ottaen hitaasti esiin kiikarinsa.

-- Täytyy tunnustaa, että sitä minä kyllä kadehdin. Aina kun tulen ulkomailta ja panen tämän taas päälleni, hän kosketti hopeista olkanauhaansa, -- minun on surku vapauttani.

Serpuhovskoi oli jo kauan sitten luopunut toivosta Vronskin virkauran suhteen, mutta piti hänestä kuten ennenkin ja oli hänelle tällä kertaa erityisen ystävällinen. -- Vahinko, että myöhästyit ensimmäisestä näytöksestä.

Toisella korvalla toveriaan kuunnellen Vronski siirsi kiikarinsa permantoaitiosta ensimmäiselle parvelle ja katseli sitten aitioita. Turbaanipäisen naisen ja kaljun, äkäisesti silmiään räpyttelevän ukon rinnalla Vronski näki yhtäkkiä Annan ylpeän, häikäisevän kauniina hymyilevän pitsien kehystämän pään. Hän oli viidennessä permantoaitiossa, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä Vronskista. Hän istui edessä ja puhui jotain Jashvinille, pää hiukan sivulle kääntyneenä. Hänen päänsä asento kauniiden, leveiden olkapäiden yllä ja silmien ja koko kasvojen hillityn kiihkeä säteily palautti hänet Vronskin mieleen aivan samannäköisenä kuin tämä oli nähnyt hänet tanssiaisissa Moskovassa. Mutta hän koki tuon kauneuden nyt aivan toisella tavalla kuin silloin. Hänen tunteensa ei ollut enään salaperäinen, ja siksi tuo kauneus nyt loukkasi häntä, samalla kuin se entistä enemmän veti häntä puoleensa. Anna ei katsonut Vronskiin päin, mutta Vronski tunsi, että Anna oli jo nähnyt hänet.

Kun Vronski taas suuntasi kiikarinsa sinnepäin, hän pani merkille, että ruhtinatar Varvara oli erityisen punainen ja nauroi luonnottomasti ja vilkuili yhtenään vasemmanpuoleiseen aitioon; Anna taas tähyili jonnekin naputellen kokoontaitettua viuhkaansa aition punaiseen samettireunukseen eikä ilmiselvästi ollut huomaavinaan, mitä viereisessä aitiossa tapahtui. Jashvinin kasvoilla näkyi sama ilme, joka hänellä oli hänen hävitessään korttipelissä. Hän istui otsa rypyssä, veti vasenta viikseään yhä syvemmälle suuhunsa ja katseli hänkin syrjäsilmällä samalla puolella olevaan aitioon.

Siinä aitiossa istuivat Kartasovit. Vronski tunsi heidät ja tiesi, että Annakin oli heidän kanssaan tuttu. Rouva Kartasova, laiha, pieni nainen, seisoi aitiossaan selin Annaan pukien ylleen viittaansa, jota hänen miehensä auttoi hänen hartioilleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja vihaiset ja hän puhui jotain näyttäen olevan kuohuksissaan. Kartasov itse, lihava kaljupää herra, vilkuili lakkaamatta Annaan päin ja koetti rauhoitella vaimoaan. Kun hänen vaimonsa oli jo lähtenyt aitiosta, hän seisoi kauan paikoillaan tavoitellen silmillään Annan katsetta, tahtoen nähtävästi kumartaa tälle hyvästiksi. Mutta Anna oli nähtävästi tahallaan huomaamatta häntä ja puhui toisaalle kääntyneenä jotain Jashvinille, joka kumartui hänen puoleensa. Kartasov lähti kumartamatta, ja aitio jäi tyhjäksi.

Vronski ei tiennyt, mitä Annan ja Kartasovien välillä oli tapahtunut, mutta sen hän huomasi, että oli tapahtunut jotain, mikä häpäisi Annaa. Hän ymmärsi sen jo siitäkin, mitä oli nähnyt, ja ennen kaikkea Annan kasvoista, joista näkyi, että hän pinnisti viimeisetkin voimansa suorittaakseen osansa horjumatta loppuun. Ja hän osasikin hyvin säilyttää ulkonaisen tyyneytensä. Ne, jotka eivät tunteneet häntä ja hänen tuttavapiiriään eivätkä kuulleet muiden naisten lakkaamattomia surkutteluja ja suuttumuksen ja ihmettelyn ilmauksia sen johdosta, että hän oli tohtinut näyttäytyä seuramaailmassa, vieläpä niin julkeasti korukudospäähineessään ja koko kauneudessaan, ne ihastelivat tuon naisen kauneutta ja tyyneyttä eivätkä aavistaneet, että hän siinä istuessaan tunsi samaa kuin häpeäpaaluun kytketty ihminen.

Tietäen jotain tapahtuneen, mutta tietämättä, mitä se oli, Vronski tunsi piinallista rauhattomuutta ja lähti veljensä aitioon saadakseen selkoa tapahtumasta. Valittuaan tahallaan Annan aitiosta kauimpana olevan oven hän kohtasi mennessään entisen rykmenttinsä komentajan, joka puheli kahden tuttavansa kanssa. Vronski kuuli heidän mainitsevan Kareninin nimen ja huomasi, kuinka rykmentinkomentaja hänet nähdessään kiiruhti huutamaan hänen nimensä vilkaisten samalla vihjailevasti tovereihinsa.

-- Vronski, kas! Koskas sinä tulet rykmenttiin? Emme päästä kantajoukkoamme ilman kemuja, sanoi rykmentinkomentaja.

-- En ehdi nyt, ikävä kyllä. Toisella kertaa, vastasi Vronski ja juoksi portaita ylös veljensä aitioon.

Vanha harmaakiharainen kreivitär, Vronskin äiti, istui poikansa aitiossa. Varja ja ruhtinatar Sorokina kohtasivat Vronskin ensimmäisen parven käytävässä.

Saatettuaan ruhtinatar Sorokinan anoppinsa luo Varja pisti kätensä lankonsa käsikoukkuun ja alkoi heti puhua hänelle siitä, mikä täytti hänen mielensä. Vronski oli ani harvoin nähnyt häntä niin kuohuksissa kuin hän oli nyt.

-- Minusta se on alhaista ja inhottavaa eikä rouva Kartasovalla ollut mitään oikeutta siihen. Rouva Karenina... alkoi hän.

-- Mitä niin? Minä en tiedä mitään.

-- Kuinka, etkö sinä ole kuullut?

-- Ymmärräthän, että minulle siitä viimeksi kerrotaan.

-- Onko ketään ilkeämpää olentoa kuin tuo rouva Kartasova!

-- Mitä hän sitten on tehnyt?

-- Jegor kertoi... Hän loukkasi rouva Kareninaa. Hänen miehensä oli alkanut viereisestä aitiosta puhua Anna Arkadjevnan kanssa, mutta rouvapa nostikin melun. Kertovat hänen sanoneen ääneen jotain loukkaavaa ja lähteneen pois.

-- Kreivi, teidän äitinne kutsuu teitä, sanoi ruhtinatar Sorokina kurkistaen aition ovesta.

-- Olen pitkän aikaa odottanut sinua, sanoi vanha kreivitär hänelle pilkallisesti hymyillen, -- sinua ei ole näkynyt ensinkään.

Vronski näki, ettei äiti voinut salata iloaan.

-- Hyvää iltaa, maman. Olin juuri tänne tulossa, vastasi hän kylmästi.

-- Miksi sinä et mene faire la cour à madame Karénine[15]? sanoi kreivitär, kun ruhtinatar Sorokina oli siirtynyt syrjemmäksi. -- Elle fait sensation. On oublie la Patti pour elle[16].

-- Maman, olen pyytänyt teitä olemaan puhumatta minulle siitä, vastasi Vronski kulmat kurtussa.

-- Minähän sanoin vain saman asian, josta kaikki täällä puhuvat. Vronski ei vastannut mitään. Sanottuaan ruhtinatar Sorokinalle muutaman sanan hän poistui. Ovessa hän tapasi veljensä.

-- Kas, Aleksei! sanoi veli. -- Mikä inhottava juttu. Se ämmä on houkka... Aioin juuri mennä rouva Kareninan luo. Mennään yhdessä.

Vronski ei kuunnellut mitä hän puhui, vaan kiiruhti nopein askelin alas. Hän tunsi, että hänen oli tehtävä jotain, mutta ei tiennyt mitä. Harmi siitä, että Anna oli saattanut itsensä ja hänet niin noloon asemaan, sekä sääli tämän kärsimysten vuoksi kuohuttivat hänen mieltään. Hän laskeutui alas ja meni suoraa päätä Annan permantoaitiota kohti. Aition luona seisoi Stremov keskustellen Annan kanssa.

-- Tenoreja ei ole enää. Le moule en est brisé[17].

Vronski kumarsi Annalle ja pysähtyi tervehtimään Stremovia.

-- Te tulitte luullakseni niin myöhään, ettette kuullutkaan parasta aariaa, sanoi Anna, ja hänen katseensa vaikutti Vronskista pilkalliselta.

-- Minä olen huono musiikintuntija, sanoi Vronski katsoen häneen ankarasti.