Part 54
Uskottoman vaimon muiston ei olisi pitänyt häiritä häntä; olihan tuo vaimo niin läpeensä syyllinen hänen edessään ja hän niin pyhä vaimonsa edessä, kuten Lidia Ivanovna varsin oikein oli sanonut. Mutta hän ei ollut rauhallinen: hän ei ymmärtänyt lukemaansa kirjaa eikä voinut karkottaa kiusallisia muistoja, jotka sukelsivat hänen mieleensä, muistoja niistä virheistä, joita hän tunsi tehneensä vaimonsa suhteen. Muisto siitä, miten hän kilparatsastuksesta palattaessa oli ottanut vastaan vaimonsa uskottomuuden tunnustuksen -- varsinkin se seikka, että hän oli vaatinut vaimolta ainoastaan ulkoisen säädyllisen noudattamista eikä ollut haastanut viettelijää kaksintaisteluun -- vaivasi häntä kuin paha omatunto. Samoin vaivasi häntä sen kirjeen muisto, jonka hän itse oli kirjoittanut; ja kaikkein kipeimmin sai hänen turha anteeksiantonsa ja huolenpitonsa vieraasta lapsesta hänen sydämensä kirvelemään häpeästä ja katumuksesta.
Ja samanlainen häpeän ja katumuksen tunne kirveli häntä, kun hän selaili koko mennyttä avioliittoaikaansa ja muisteli niitä kömpelöitä sanoja, joilla oli pitkän epäröinnin jälkeen kosinut vaimoaan.
"Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt?" kysyi hän itseltään. Ja tämä kysymys johdatti hänet aina toiseen, siihen, tunsivatko muut toisin, rakastivatko ja menivätkö toisin naimisiin muut miehet, Vronskit, Oblonskit... nuo paksupohkeiset kamariherrat. Ja hän näki kokonaisen sarjan noita mehevälihaisia, voimakkaita, epäröimättömiä herroja, jotka väkisinkin aina ja kaikkialla kiinnittivät hänen huomiotaan. Hän karkotti mielestään nämä ajatukset koettaen vakuuttaa itselleen, että hän eli iankaikkisuutta eikä tätä ajallista elämää varten ja että hänen sielussaan oli rauha ja rakkaus. Mutta se vähäpätöinen seikka, että hän oli tässä mitättömässä ajallisessa elämässä -- kuten hänestä näytti -- tehnyt muutamia mitättömiä virheitä, vaivasi häntä, niin kuin sitä ikuista pelastusta, johon hän uskoi, ei olisi ollutkaan. Mutta kiusaus ei kestänyt kauan, ja pian Aleksei Aleksandrovitshin sieluun palautui jälleen se rauha ja ylevyys, joka sai hänet unohtamaan sen, mitä hän ei tahtonut muistaa.
XXVI
-- No, kuinkas kävi, Kapitonitsh? kysyi Serjozha palatessaan syntymäpäivänsä aattona punaposkisena ja iloisena kävelyltään ja antaessaan poimutetun venäläiskuosisen päällystakkinsa pitkälle, vanhalle ovenvartijalle, joka korkeudestaan hymyili pikku miehelle. -- Kävikö tänään se sidekätinen virkamies? Ottiko isä vastaan?
-- Otti. Heti kun kanslianhoitaja oli mennyt, kävin papallenne ilmoittamassa, ovenvartija sanoi iskien iloisesti silmää. -- Antakaas kun minä autan.
-- Serjozha! sanoi slaavilainen kotiopettaja pysähtyen sisähuoneisiin johtavalle ovelle, -- riisukaa itse päällyskengät!
Vaikka Serjozha kuuli opettajansa heikon äänen, hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän seisoi pitäen kiinni ovenvartijan vyöstä ja katsoen häntä kasvoihin.
-- No tekikö isä mitä hän tahtoi? Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi päätään.
Käsi siteessä kulkeva virkamies, joka oli jo seitsemän kertaa käynyt pyytämässä jotain Kareninilta, oli kiinnittänyt sekä Serjozhan että ovenvartijan huomiota. Serjozha oli tavannut hänet kerran eteisessä ja kuullut, miten valittavasti hän pyysi ovenvartijaa ilmoittamaan hänet sanoen muuten kuoleman odottavan häntä ja hänen lapsiaan. Sittemmin Serjozha oli tavannut hänet eteisessä toisenkin kerran, ja hänen mielenkiintonsa oli herännyt.
-- No, oliko hän hyvillään... oikein hyvillään? kysyi hän.
-- Olipa tietenkin. Lähti miltei tanssien.
-- Onko tuotu mitään? kysyi Serjozha oltuaan hetkisen vaiti.
-- Jaa-a, herra, kuiskasi ovenvartija salaperäisesti pudistaen päätään, -- jotain kreivittäreltä.
Serjozha ymmärsi heti ovenvartijan sanoista, että kreivitär Lidia Ivanovna oli lähettänyt hänelle syntymäpäivälahjan.
-- Onko se totta? Missä se on?
-- Kornei vei pappanne huoneeseen. Taitaa olla hyvä kapine!
-- Kuinka suuri? Onko tämän kokoinen?
-- Vähän pienempi, mutta hyvä.
-- Onko kirja?
-- Ei, kapine se on. Menkää, menkää, Vasili Lukitsh kutsuu, sanoi ovenvartija kuullessaan kotiopettajan lähenevät askeleet. Ja nyökäyttäen merkitsevästi päätään opettajaan päin hän irrotti hellävaroen vyöltään Serjozhan pienen käden, joka oli vielä kämmentä myöten hansikkaan sisässä.
-- Ihan kohta, Vasili Lukitsh! vastasi Serjozha, kasvoillaan se iloinen ja rakastettava hymy, joka aina sulatti toimeliaan Vasili Lukitshin.
Serjozha oli niin iloinen, kaikki tuntui hänestä niin onnelliselta, että hänen täytyi vielä saada kertoa ovenvartijaystävälleen, minkä iloisen uutisen hän oli Kesäpuistossa kävellessään kuullut kreivitär Lidia Ivanovnan veljentyttäreltä. Tämä uutinen tuntui hänestä erityisen merkittävältä, kun se sattui yhteen sidekätisen virkamiehen ilon ja hänen oman ilonsa kanssa. Serjozhan mielestä oli nyt sellainen päivä, jolloin kaikkien olisi pitänyt olla iloisia.
-- Tiedätkö, Kapitonitsh, että isä on saanut Aleksander Nevskin?
-- Tiedänpä toki. On käynyt jo onnittelijoitakin.
-- Onko isä hyvillään?
-- Tottahan toki on hyvillään tsaarin lahjasta. Ansioistaan hän sen tietysti sai, sanoi ovenvartija arvokkaasti ja vakavan näköisenä.
Serjozha tarkasteli mietteissään ovenvartijan kasvoja, jotka hän tunsi pienimpiä piirteitä myöten, varsinkin tämän leukaa, joka pisti esiin poskiparran lomasta ja jota kukaan muu ei nähnyt niin hyvin kuin alhaalta katseleva Serjozha.
-- No onko tyttäresi käynyt luonasi? Ovenvartijan tytär oli balettitanssijatar.
-- Miten hän nyt arkena joutaisi? Niilläkin on läksynsä. Ja teillä myös, herra; menkääpäs nyt lukemaan.
Tultuaan huoneeseensa ei Serjozha heti istuutunutkaan läksyjensä ääreen, vaan kertoi opettajalleen aavistavansa, että tuotu kapine oli jokin kone. -- Mitä te arvelette? kysyi hän.
Mutta Vasili Lukitsh arveli vain, että oli opittava kielioppiläksy kello kahdeksi, jolloin opettajan piti tulla.
-- Mutta sanokaahan, Vasili Lukitsh, poika kysyi äkkiä, kun oli jo istuutunut työpöydän ääreen ja avannut kirjan, -- mikä on enemmän kuin Aleksander Nevski? Tiedättekö te, että isä on saanut Aleksander Nevskin?
Vasili Lukitsh vastasi, että vielä enemmän oli Vladimir.
-- Entä mikä on sitä korkeampi?
-- Korkein on Andrei Pervozvannyi.
-- Mutta vieläkin korkeampi kuin Andrei?
-- Sitä en tiedä.
-- Ettekö tekään tiedä? ja Serjozha nojasi päänsä käsiään vasten ja vaipui mietteisiinsä.
Hänen mietteensä olivat mitä moninaisimmat. Hän kuvitteli isänsä yhtäkkiä saavan sekä Vladimirin että Andrein ja tahtoi sen vuoksi olla erityisen kiltti tällä tunnilla; ja hän ajatteli, kuinka hän suurena saisi kaikkien ritarikuntien merkit, vieläpä Andreita korkeammankin, kun sellainen vain keksittäisiin. Heti kun se keksitään, hän saa sen. Ja kun keksivät vieläkin korkeampia, hän on jo ansainnut nekin.
Aika kului tällaisia miettiessä, ja kun opettaja saapui, ajan ja paikan adverbejä käsittelevä läksy meni kovin huonosti, ja opettaja oli hyvin pahoillaan. Opettajan mielipaha kosketti Serjozhaa. Hän tunsi olevansa syytön siihen, ettei ollut oppinut läksyjään; hän ei ollut voinut sille mitään. Opettajan selittäessä hän oli kyllä luullut ymmärtävänsä, mutta kun opettaja lakkasi selittämästä, hän ei mitenkään voinut muistaa ja käsittää, että sellainen tavallinen sana kuin "yhtäkkiä" oli tavan adverbi. Kuitenkin hän oli suruissaan siitä, että oli pahoittanut opettajansa mielen.
Hän valitsi hetken, jolloin opettaja katsoi äänetönnä kirjaan. -- Mihail Ivanovitsh milloin teidän nimipäivänne on? kysyi hän äkkiä.
-- Ajattelisitte ennemminkin läksyjänne; nimipäivällä ei ole mitään merkitystä järjellisille olennoille. Se on aivan kuin kaikki muutkin päivät, jolloin täytyy tehdä työtä.
Serjozha katsahti tarkkaavaisesti opettajaan, tämän harvaan partaan ja silmälaseihin, jotka olivat liukuneet nenässä olevan arven alapuolelle, ja vaipui niin kokonaan mietteisiinsä, ettei kuullut enää mitään, mitä opettaja selitti. Hän ymmärsi, ettei opettaja ajatellut sitä mitä sanoi, hän tunsi sen opettajan äänensävystä. "Mutta miksi niiden kaikkien pitää selitellä tuota yhtä ja samaa, juuri kaikkein ikävintä ja joutavinta? Miksi hän on tyly minulle, minkä tähden hän ei pidä minusta?" kyseli hän itseltään surullisena eikä löytänyt vastausta.
XXVII
Opettajan mentyä seurasi isän tunti. Isän viipyessä Serjozha istuutui pöydän ääreen, leikitteli kynäveitsellään ja mietti. Hänen mielipuuhiaan oli etsiskellä äitiä kävelyn aikana. Hän ei uskonut kuolemaan yleensä eikä varsinkaan äitinsä kuolemaan, vaikka Lidia Ivanovna oli siitä puhunut ja isäkin oli sanonut samaa; ja sen vuoksi hän etsi aina kävelemässä ollessaan äitiään vielä senkin jälkeen, kun hänelle oli kerrottu, että äiti oli kuollut. Jokainen täyteläisempi, siro ja tummatukkainen nainen oli hänen äitinsä. Aina kun hän näki sellaisen naisen, hänen rinnassaan nousi niin voimakas hellyyden tunne, että hänen hengityksensä salpautui ja kyyneleet kihosivat silmiin. Ja hän odotti naisen aivan pian tulevan hänen luokseen ja nostavan harsonsa kasvoiltaan. Hän näkisi äitinsä kasvot ja hymyn, äiti syleilisi häntä ja hän tuntisi tämän vaatteiden tuoksun ja käden hellän hyväilyn ja itkisi onnesta niin kuin sinä iltana, jolloin hän oli paneutunut pitkälleen äitinsä jalkoihin ja äiti oli kutitellut häntä ja hän oli nauranut ja ollut purevinaan tämän valkeaa, monisormuksista kättä. Kun hän oli sitten sattumalta saanut kuulla entiseltä hoitajaltaan, ettei äiti ollutkaan kuollut, ja kun isä ja Lidia Ivanovna olivat selittäneet, että hänelle, Serjozhalle, äiti oli kuollut, koska oli ollut paha -- mitä Serjozha ei mitenkään voinut ymmärtää, sillä rakasti äitiään --, hän jatkoi samaa äitinsä etsiskelyä eikä lakannut odottamasta tätä. Tänään oli Kesäpuistossa ollut eräs siniharsoinen nainen, jota hän oli vavahtelevin sydämin seurannut, kun tämä oli yksin lähestynyt häntä käytävää pitkin. Se nainen ei ollut tullut heidän luokseen saakka, vaan kääntynyt ja kadonnut jonnekin. Tänään Serjozha oli voimakkaammin kuin koskaan tuntenut rinnassaan rakkauden sykkeen äitiään kohtaan; ja nyt, odottaessaan isän tuloa ja tuijottaessaan kirkkain silmin eteensä, hän oli niin vaipunut ajattelemaan äitiään, ettei huomannut leikelleensä koko pöydän kulman naarmuja täyteen.
-- Isänne tulee, Vasili Lukitshin ääni herätti hänet.
Serjozha hypähti pystyyn, meni isänsä luo ja suudeltuaan häntä kädelle katsahti häneen tarkkaavaisena, hakien hänen kasvoiltaan ilon merkkejä Aleksander Nevskin johdosta.
-- Oliko kävelyllä hauskaa? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh istuutuen nojatuoliinsa, vetäen eteensä Vanhan testamentin ja avaten sen. Huolimatta siitä, että hän oli usein sanonut Serjozhalle, että jokaisen kristityn täytyi tarkasti tuntea pyhät kirjoitukset, piti hänen itsensä Vanhan testamentin asioissa usein turvautua kirjaan, ja Serjozha näki sen.
-- Oli, oli hyvin hauskaa, isä, sanoi Serjozha istuutuen. -- Minäpä näin Nadenkan. Nadenka oli Lidia Ivanovnan kasvatti ja veljentytär. -- Hän sanoi minulle, että te saitte uuden tähden. Oletteko iloinen, isä?
-- Ensinnäkin, älä keinuttele tuolia, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Ja toiseksi vain työ jotain merkitsee eikä palkinto. Minä toivoisin, että ymmärtäisit sen. Jos työskentelet ja luet sitä varten, että saisit palkinnon, tuntuu työ sinusta vaikealta; mutta kun rakastat työtä, jota teet, puhui Aleksei Aleksandrovitsh muistellen, kuinka hän itsekin oli saanut velvollisuudentunteestaan tukea tämän aamuisessa ikävässä työssä, kun oli pitänyt allekirjoittaa satakahdeksankymmentä paperia, -- saat siitä parhaan palkinnon.
Hellyyden ja ilon välke oli sammunut Serjozhan silmistä, ja hän katsoi alas karttaen isänsä katsetta. Sillä tavoinhan isä aina kohteli häntä, ja Serjozha oli jo oppinut mukautumaan tuohon sävyyn. Isä puhui hänelle -- niin Serjozhasta tuntui -- kuin jollekin toiselle, kuvittelemalleen pojalle, sellaiselle, jollaisia on kaikenlaisissa kirjoissa, mutta jollainen ei Serjozha vähääkään ollut. Mutta isänsä seurassa Serjozha koetti aina tekeytyä sellaiseksi kuvakirjapojaksi.
-- Minä toivon, että sinä ymmärrät sen! sanoi isä.
-- Kyllä, isä, vastasi Serjozha teeskennellen olevansa Aleksei Aleksandrovitshin kuvittelema poika.
Hänen oli ollut opittava ulkoa muutamia raamatunlauseita ja kerrattava Vanhan testamentin alkua. Raamatunlauseet Serjozha osasi jotakuinkin, mutta juuri hänen lausuessaan niitä hänen silmänsä osuivat isän otsaluuhun, joka teki niin jyrkän taitteen ohimoihin päin, että hän sekosi sanoissaan ja liitti yhden lauseen lopun samalla sanalla alkavan toisen lauseen alkuun. Aleksei Aleksandrovitsh näki selvästi, ettei Serjozha ymmärtänyt mitä puhui, ja se hermostutti häntä.
Hän rypisti kulmiaan ja alkoi selittää sitä, minkä Serjozha oli jo monet kerrat kuullut, mutta ei ollut saanut pysymään muistissaan, koska ymmärsi sen liian selvästi, jotain samantapaista kuin että "yhtäkkiä" oli tavan adverbi. Serjozha katsahti pelästyneenä isäänsä ja ajatteli vain, pakottaako isä nyt, kuten joskus ennen, hänet toistamaan sanansa. Ja tuo ajatus säikäytti hänet niin, ettei hän ymmärtänyt enää mitään. Mutta isä ei pannut toistamaan, vaan siirtyi Vanhan testamentin läksyyn. Serjozha kertoi hyvin itse tapahtumat, mutta kun hänen piti selittää, mitä nuo tapahtumat vertauskuvallisesti merkitsevät, hän ei tiennyt mitään, vaikka häntä oli jo kerran rangaistu tästä läksystä. Hän ei osannut kertoa mitään vaan kiemurteli, viilteli pöytää ja keikutti tuoliaan. Läksykohta koski ennen vedenpaisumusta eläneitä patriarkkoja. Hän muisti heistä vain Eenokin, joka oli otettu elävänä taivaaseen. Ennen hän oli tiennyt toistenkin nimet, mutta nyt hän ei ollenkaan muistanut niitä, ennen kaikkea sen vuoksi, että Eenok oli hänen mielihenkilönsä Vanhassa testamentissa ja Eenokin ottamiseen elävänä taivaaseen liittyi hänen mielessään kokonainen ajatussarja, jota hän nytkin vajosi miettimään katsoessaan pysähtynein silmin isän kellonperiin ja puoleksi kiinni olevaan liivinnappiin.
Kuolemaan, josta hänelle niin usein puhuttiin, Serjozha ei uskonut ollenkaan. Hän ei uskonut sitä, että hänen rakastamansa ihmiset voisivat kuolla, eikä varsinkaan sitä, että hän itse kuolisi. Se oli hänestä aivan mahdotonta ja käsittämätöntä. Hänelle oli sanottu, että kaikki kuolevat; hän oli kysellyt sellaisiltakin ihmisiltä, joihin hän luotti, ja hekin olivat vakuuttaneet samaa: vanha hoitajakin oli niin sanonut, joskin vastahakoisesti. Mutta Eenokhan ei ollut kuollut, siis eivät kaikki kuolleet. "Ja miksi muutkin eivät voisi ansaita Jumalalta sitä, että Hän ottaisi heidät elävänä taivaaseen?" ajatteli Serjozha. Pahat, toisin sanoen ne, joista Serjozha ei pitänyt, ne saivat kuolla, mutta hyvät voisivat kaikki päästä sinne niin kuin Eenok.
-- No, mitkä ovat patriarkkojen nimet?
-- Eenok, Eenok...
-- Senhän sinä jo mainitsit. Huonosti, Serjozha, hyvin huonosti sinä osaat. Jollet sinä halua oppia sitä, mikä on kaikkein tärkeintä kristitylle, sanoi isä nousten nojatuolistaan, -- niin mikä sinua sitten voisi kiinnostaa? Minä olen tyytymätön sinuun, ja Pjotr Ignatjevitsh -- se oli opettajan nimi -- on myös tyytymätön... Minun täytyy rangaista sinua...
Isä ja opettaja olivat kumpikin tyytymättömiä Serjozhaan ja hän oppi tosiaan läksynsä sangen huonosti. Silti ei suinkaan voinut sanoa, että hän olisi ollut lahjaton poika. Päinvastoin, hän oli paljon lahjakkaampi kuin ne pojat, jotka opettaja asetti Serjozhalle esikuviksi. Isän kannalta katsoen häneltä puuttui halua oppia sitä, mitä hänelle opetettiin. Mutta oikeastaan hän ei voinut opiskella sitä. Ei voinut siksi, että hänen sielussaan oli muita, hänestä tärkeämmiltä tuntuvia vaatimuksia kuin ne, joita isä ja opettaja esittivät. Ensinmainitut olivat ristiriidassa jälkimmäisten kanssa, ja siksi hän kamppaili kasvattajiaan vastaan.
Hän oli yhdeksänvuotias, lapsi vielä. Silti hän tunsi oman sielunsa, se oli hänelle kallis, hän vartioi ja suojeli sitä kuten silmäluomi suojelee silmää eikä päästänyt sinne ketään ilman rakkauden avainta. Hänen kasvattajansa valittivat, ettei hän halunnut oppia, ja kuitenkin hänen sielunsa oli täynnä tiedonjanoa. Hän haki oppia Kapitonitshilta, hoitajamummolta, Nadenkalta ja Vasili Lukitshilta, mutta ei opettajiltaan. Vesi, jota isä ja opettaja odottivat myllyynsä, oli jo kauan sitten tihkunut pois ja teki työtään muualla.
Isä rankaisi Serjozhaa siten, ettei päästänyt häntä Nadenkan, Lidia Ivanovnan veljentyttären luo. Mutta rangaistus koituikin Serjozhan onneksi. Vasili Lukitsh sattui olemaan hyvällä tuulella ja näytti hänelle, miten tuulimyllyjä tehdään. Koko ilta kului häneltä myllyjen teossa ja mietiskellessä, miten voisi tehdä sellaisen myllyn, jossa voisi pyöriä: tarttua tai sitoa itsensä siipiin ja pyöriä niiden mukana. Äitiään Serjozha ei ajatellut koko iltana, mutta mentyään vuoteeseen hän äkkiä muisti tämän ja rukoili omin sanoin, että äiti huomenna, hänen syntymäpäivänään, lakkaisi piilottelemasta ja tulisi hänen luokseen.
-- Vasili Lukitsh, tiedättekö mitä minä muuta rukoilin kuin mitä rukouksissa on?
-- Että oppisitte paremmin läksynne.
-- Ei.
-- Jotain leikkikalua.
-- Ei. Ette arvaa. Jotain hyvin hauskaa, mutta en sano mitä. Kun se tapahtuu, niin sanon. Joko arvasitte?
-- En, en minä arvaa. Sanokaa, pyysi Vasili Lukitsh hymyillen, mitä hänelle sattui harvoin. -- No, käykäähän pitkäksenne, minä sammutan kynttilän.
-- Ilman kynttilää minä näen vielä paremmin sen, mitä rukoilin. Nyt, nyt olin vähällä sanoa! sanoi Serjozha helähtäen iloiseen nauruun.
Kun kynttilä oli viety pois, Serjozha tunsi äitinsä olevan luonaan. Äiti seisoi hänen vuoteensa ääressä ja hyväili häntä hellällä katseellaan. Mutta yhtäkkiä tuli tuulimyllyjä, kynäveitsi, kaikki meni sekaisin, ja hän vaipui uneen.
XXVIII
Tultuaan Pietariin Vronski ja Anna asettuivat asumaan erääseen parhaista hotelleista. Vronski asui erillään alakerrassa ja Anna lapsensa, imettäjän ja kamarineidin kanssa toisessa kerroksessa, suuressa nelihuoneisessa huoneistossa.
Ensimmäisenä päivänä tulonsa jälkeen Vronski meni veljensä luo. Siellä hän tapasi äitinsä, joka oli saapunut Moskovasta hoitamaan asioita. Äiti ja käly ottivat hänet vastaan kuten ennenkin, kyselivät hänen ulkomaanmatkastaan ja puhuivat yhteisistä tuttavista, mutta eivät sanoneet sanaakaan hänen ja Annan suhteesta. Sen sijaan seuraavana päivänä Vronskin luona käydessään veli kyseli yhtä ja toista Annasta, ja Aleksei sanoi hänelle suoraan, että piti suhdettaan Annaan oikeana avioliittona ja toivoi avioeroasian järjestyvän voidakseen naida Annan. Mutta myös ennen sitä hän piti Annaa täysin oikeana aviovaimonaan ja pyysi veljeään kertomaan tämän äidille ja vaimolleen.
-- Jollei seuramaailma sitä hyväksy, se on minulle aivan yhdentekevää, hän sanoi, -- mutta jos sukulaiseni tahtovat pysyä kanssani sukulaisuussuhteissa, heidän täytyy kohdella vaimoanikin sukulaisenaan.
Vanhempi veli, joka oli aina kunnioittanut nuoremman mielipiteitä, ei oikein tiennyt, kuinka niihin tällä kertaa oli suhtauduttava, kun seuramaailma ei ensin ollut ratkaissut tuota kysymystä; hänellä itsellään taas ei ollut mitään asiaintilaa vastaan, ja hän lähti Aleksein mukana Annan luo.
Kuten aina muiden läsnä ollessa, Vronski teititteli Annaa ja puhutteli häntä kuin läheistä tuttavaa, mutta sanomattakin oli selvää, että veli tiesi heidän suhteensa laadun. Puhuttiin muun muassa siitä, että Anna lähtee Vronskin maatilalle.
Huolimatta seuramaailman tuntemuksestaan Vronski oli uuden asemansa suhteen omituisen harhaluulon vallassa. Olisi luullut hänet ymmärtävän, että seuramaailma oli häneltä ja Annalta suljettu, mutta nyt oli hänen päässään syntynyt se kuvitelma, että niin oli ollut vain entisaikaan ja että nykyään, kaiken nopeasti edistyessä -- hän oli huomaamattaan tullut kaiken edistyksen kannattajaksi --, yleinen näkemys asiasta oli kokonaan toinen ja ettei kysymys heidän suhteestaan seuramaailmaan siis ollut vielä ratkaistu. "Tietenkään hovimaailma ei ota häntä vastaan", ajatteli Vronski, "mutta läheisimpien ihmisten täytynee toki ymmärtää asia oikealta kannalta."
Ihminen voi istua tuntikausia jalat ristissä allaan tietäessään, ettei mikään estä muuttamasta asentoa; mutta jos hän tietää, että on pakko istua niin, hän saa kouristuksia, jalat alkavat vavahdella ja painua siihen suuntaan, mihin ne tekisi mieli ojentaa. Vronski joutui kokemaan saman ilmiön seurapiirien suhteen. Vaikka hän sielunsa sisimmässä tiesikin, että seurapiirimaailma oli heiltä suljettu, hän kokeili, eikö se olisi aikojen saatossa muuttunut ja eikö se nyt ottaisi heitä vastaan. Mutta hän sai hyvin pian huomata, että vaikka tämä maailman olikin avoinna hänelle, se oli Annalta suljettu. Samat kädet, jotka kuin kissa ja hiiri -- leikissä kohotettiin portiksi hänelle, laskeutuivat sulkemaan tien Annalta.
Ensimmäinen Vronskin tapaamista pietarilaisen seuramaailman daameista oli hänen serkkunsa, ruhtinatar Betsy.
-- No, vihdoinkin! huudahti ruhtinatar iloisena tavatessaan hänet. -- Kuinka Anna voi? Kuinka hauskaa! Missä te asutte? Voi kuvitella, miten kauhealta meidän Pietarimme tuntuu teidän ihanan matkanne jälkeen. Kuherruskuukausi Roomassa! Voin kuvitella teidän onneanne! Kuinka on avioeron laita? Joko kaikki on valmista?
Vronski huomasi, että Betsyn ihastus laimeni, kun hän kuuli, ettei eroa vielä ollut hankittu.
-- Minua tullaan kivittämään, minä tiedän sen, sanoi Betsy, -- mutta minä tulen Annan luo, ehdottomasti tulen. Ette varmaankaan viivy täällä kauan?
Ja hän tuli tosiaankin jo sinä päivänä Annan luo, mutta suhtautui tähän toisin kuin ennen. Hän näytti ylpeilevän rohkeudestaan ja toivovan, että Anna ymmärtäisi uskollisen ystävänsä arvon. Hän viipyi vain kymmenisen minuuttia, kertoi seurapiiriuutisia ja sanoi lähtiessään:
-- Te ette sanonut minulle, koska hankitte eron. Minä itse olen ehkä uhkarohkea, mutta luulenpa, että muu seuramaailma tulee pysyttelemään teistä kaukana niin kauan kuin ette ole naimisissa. Ja sehän käy niin helposti nykyään. Ça se fait[13]. Te lähdette siis perjantaina? Ikävä, ettemme enää tapaa.
Betsyn käytöksestä Vronski olisi voinut ymmärtää, mitä hänen tuli odottaa seuramaailmalta, mutta hän teki vielä kokeen omien sukulaistensa keskuudessa. Äitiinsä hän ei luottanut. Hän tiesi, että äiti, joka oli niin ihaillut Annaa heidän tuttavuutensa alkuaikana, vihasi nyt sielunsa pohjasta tuota naista, jota hän piti syynä poikansa uran katkeamiseen. Mutta Vronski pani toivonsa Varjaan, veljensä vaimoon. Hän ei ainakaan -- niin Vronski arveli -- heittäisi kiveä, vaan tulisi mutkattomasti ja päättäväisesti Annan luo ja kutsuisi tämän kotiinsa.
Toisena päivänä tulonsa jälkeen Vronski meni hänen luokseen ja tavattuaan kälynsä yksin kotona kertoi heti hänelle toivomuksensa.
-- Sinä tiedät, Aleksei, sanoi Varja kuultuaan Vronskin asian, -- kuinka minä pidän sinusta ja miten valmis minä olen tekemään kaikkeni sinun hyväksesi; mutta minä olen tiennyt, etten voi olla sinulle ja Anna Arkadjevnalle hyödyksi, ja siksi olen ollut vaiti tässä asiassa, hän sanoi lausuen erityisen huolellisesti Annan nimen. -- Sinun ei pidä luulla, että minä tuomitsen. En koskaan; minä olisin kenties tehnyt samoin hänen sijassaan. Minä en mene enkä voi mennä yksityiskohtiin, puhui hän vilkaisten arasti lankonsa synkkiin kasvoihin. -- Mutta asioista täytyy puhua niiden omalla nimellä. Sinä tahdot, että minä menisin hänen luokseen, avaisin hänelle kotini ja koettaisin siten saada hänet entiseen maineeseensa seurapiireissä. Mutta etkö ymmärrä, että minä en voi tehdä sitä. Minulla on itselläni tyttäriä, ja minun itsenikin täytyy mieheni vuoksi ottaa osaa seuraelämään. Jos minä tulisinkin Anna Arkadjevnan luo, hän ymmärtäisi itse, etten voi kutsua häntä luokseni tai vierailu pitäisi ainakin järjestää niin, ettei hän tapaisi täällä tavallisia sovinnaisia ihmisiä; ja sehän loukkaisi häntä. Minä en voi nostaa häntä...
-- Minun mielestäni hän ei ole enemmän langennut kuin ne sadat naiset, joille teidän kotinne on avoinna! Vronski keskeytti hänet vielä synkempänä. Todettuaan kälynsä päätöksen järkähtämättömäksi hän nousi enempää puhumatta.