Part 53
Kaikki se, mikä kreivitär Lidia Ivanovnan puheissa oli Aleksei Aleksandrovitshista ennen ollut niin ikävää ja joutavaa, tuntui hänestä nyt luonnolliselta ja lohduttavalta. Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut pitänyt tuosta uudesta, haltioituneesta hengellisestä suuntauksesta. Hän oli uskovainen ihminen, jota uskonto kiinnosti etupäässä sen valtiollisen merkityksen tähden, ja uusi oppi, joka uskalsi esittää muutamia uusia selitystapoja, oli ollut hänelle periaatteellisesti vastenmielinen juuri sen vuoksi, että se avasi ovet väittelylle ja erittelylle. Hän oli ennen ollut kylmäkiskoinen, jopa vihamielinenkin tuota uutta oppia kohtaan, joskaan ei ollut kertaakaan antautunut siitä väittelyyn kreivitär Lidia Ivanovnan kanssa, joka harrasti sitä erityisesti ja joka oli koettanut vaikuttaa häneenkin. Nyt hän kuitenkin kuunteli kreivittären sanoja mielihyvää tuntien, haluamatta sanoa vastaan.
-- Olen hyvin, hyvin kiitollinen teille sekä teoistanne että sanoistanne, hän sanoi, kun Lidia Ivanovna oli lakannut rukoilemasta.
Kreivitär puristi vielä kerran ystävänsä molempia käsiä.
-- Nyt minä ryhdyn toimeen, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen hymyillen ja pyyhkien kasvoiltaan kyynelten jäljet.
-- Minä menen Serjozhan luo. Ainoastaan poikkeustapauksissa käännyn teidän puoleenne. Ja hän nousi ja lähti.
Kreivitär Lidia Ivanovna meni Serjozhan huoneisiin, valeli säikähtäneen pojan posket kyynelillään ja sanoi tälle, että hänen isänsä on pyhä mies ja että hänen äitinsä on kuollut.
* * * * *
Kreivitär täytti lupauksensa. Hän otti tosiaankin huolekseen kaikki järjestystä ja taloudenpitoa koskevat toimet Aleksei Aleksandrovitshin talossa. Mutta hän ei ollut liioitellut sanoessaan olevansa heikko käytännön asioissa. Kaikki hänen määräyksensä täytyi muuttaa, koska niitä oli mahdoton täyttää, ja muutokset teki Kornei, Aleksei Aleksandrovitshin kamaripalvelija, joka nyt kenenkään huomaamatta ohjasi koko Kareninin taloa, ilmoittaen aina tyynesti ja varovasti herralleen tämän pukeutuessa, mitä kulloinkin tarvittiin. Mutta Lidia Ivanovnan apu oli kuitenkin varsin tehokasta; Aleksei Aleksandrovitsh sai moraalista tukea hänen rakkaudestaan ja kunnioituksestaan ja siitä uskonsuunnasta, johon kreivitär oli onnistunut hänet käännyttämään; kreivitär ei suotta iloinnut, että oli miltei käännyttänyt hänet kristinuskoon, kun oli saanut hänet välinpitämättömästä ja veltosti uskovasta muuttumaan pääkaupungissa levinneen uuden uskonsuunnan innokkaaksi ja vakaaksi kannattajaksi. Aleksei Aleksandrovitshin oli ollut helppo omaksua tuo uusi suunta. Häneltä, samoin kuin Lidia Ivanovnalta ja muilta saman suunnan kannattajilta, puuttui kokonaan se mielikuvituksen syvyys, sielullinen kyky, jonka vaikutuksesta mielikuvituksen synnyttämät kuvat tulevat niin todellisiksi, että vaativat täyttä yhdenmukaisuutta toisten näkemysten ja todellisuuden kanssa. Hän ei huomannut mitään mahdotonta ja järjetöntä siinä käsityksessä, että kuolemaa, joka oli olemassa epäuskoisille, ei hänelle ollut olemassa, ja että hän oman mittapuunsa mukaan täyden uskon omaksuttuaan oli sisäisesti puhdistunut synnistä ja saavutti jo tässä elämässä täyden autuuden.
Tosin Aleksei Aleksandrovitsh vainusi tuossa uskonkäsityksessään jotain liian keveää ja erheellistä. Hän muisti, että antautuessaan välittömästi anteeksiannon tunteen valtaan, vähääkään ajattelematta sen olevan korkeamman voiman vaikutusta, hän oli tuntenut suurempaa onnea kuin nyt, jolloin hän joka hetki ajatteli, että hänen sielussaan asui Kristus ja että hän papereita allekirjoittaessaan täytti Hänen tahtoaan. Mutta hänen oli pakko saada ajatella niin; hänelle oli niin tärkeää päästä alennuksestaan tuohon vaikkakin vain kuviteltuun korkeuteen, josta hän kaikkien halveksimana saattoi halveksia muita, että hän piti siitä kiinni kuin pelastusankkuristaan.
XXIII
Kreivitär Lidia Ivanovna oli hyvin nuorena, helposti innostuvana tyttönä joutunut naimisiin rikkaan ylhäissukuisen ja hyväluontoisen irstailijan kanssa. Mutta he olivat olleet tuskin kuukauttakaan yhdessä, kun mies jo jätti hänet torjuen ivallisesti ja jopa vihamielisesti kaikki hänen haltioituneet vakuuttelunsa rakkaudestaan. Ihmiset, jotka tunsivat kreivin hyvän sydämen eivätkä nähneet intomielisessä Lidiassa mitään puutteita, eivät mitenkään voineet käsittää, mitä oli tapahtunut. Siitä asti puolisot olivat eläneet erillään ilman laillista avioeroa, ja aina kun mies tapasi vaimonsa, hän kohteli tätä samalla myrkyllisellä ivalla, jonka syytä oli mahdoton ymmärtää.
Kreivitär Lidia Ivanovna oli jo aikoja sitten lakannut rakastamasta miestään, mutta oli siitä saakka ollut lakkaamatta rakastunut johonkuhun. Hän oli väliin rakastunut useampiin yhtaikaa, sekä miehiin että naisiin, ja hän oli ollut rakastunut melkein kaikkiin jollain lailla merkittäviin ihmisiin. Hän oli ollut rakastunut kaikkiin uusiin prinsseihin ja prinsessoihin, jotka joutuivat sukulaisuussuhteisiin keisarillisen perheen kanssa, yhteen metropoliittaan, yhteen piispaan ja yhteen pappiin, yhteen sanomalehtimieheen, kolmeen slaaviheimoveljeen ja Komisaroviin, yhteen ministeriin, yhteen lääkäriin, erääseen englantilaiseen lähetyssaarnaajaan ja Kareniniin.
Kaikki nämä rakkaudet, jotka milloin heikkenivät, milloin lujittuivat, eivät estäneet häntä ylläpitämästä laajoja ja monimutkaisia ystävyyssuhteitaan seuramaailman ja hovinkin piirissä. Mutta siitä asti kun hän Kareninia kohdanneen onnettomuuden jälkeen oli ottanut tämän erityiseen suojelukseensa ja alkanut työskennellä tämän hyväksi, hän tunsi, ettei yksikään entisistä rakkauksista ollut oikeaa ja että nyt hän oli toden teolla rakastunut vain Kareniniin. Hänen tunteensa Kareninia kohtaan oli hänen mielestään kaikkia entisiä tunteita voimakkaampi. Eritellessään tunnettaan ja verratessaan sitä entisiin hän huomasi selvästi, ettei hän olisi ollutkaan rakastunut Komisaroviin, jollei tämä olisi pelastanut tsaarin henkeä, eikä myöskään Ristich-Kudzickiin, jollei olisi ollut slaavilaiskysymystä; mutta Kareninia hän tunsi rakastavansa tämän itsensä, tämän ylevän ja käsittämättömän sielun vuoksi, tämän ohuen, kreivittären mielestä niin herttaisen, sanoja omituisesti venyttävän äänen ja väsyneen katseen vuoksi, tämän luonteen sekä pehmeiden, valkeiden ja pulleasuonisten käsien vuoksi. Hän ei ainoastaan iloinnut tämän tapaamisesta, vaan tutkiskeli Kareninin kasvoista, minkä vaikutuksen hän itse tähän teki. Hän tahtoi miellyttää miestä paitsi puheillaan myös koko olemuksellaan. Kareninin tähden hän piti nyt entistä suurempaa huolta pukeutumisestaankin. Hän tapasi itsensä haaveilemasta, miten olisikaan käynyt, jollei hän itse olisi ollut naimisissa ja Karenin olisi ollut vapaa. Hän punastui levottomana, kun Karenin astui huoneeseen, eikä voinut pidättää riemun hymyä, kun Karenin puhui hänelle jotain mieluisaa.
Kreivitär Lidia Ivanovna oli jo useita päiviä ollut kovin jännittynyt: hän oli saanut tietää, että Anna ja Vronski olivat Pietarissa. Täytyi pelastaa Aleksei Aleksandrovitsh kohtaamasta Annaa, täytyi suojella häntä jo siltä piinalliselta tiedolta, että tuo kauhea nainen oli samassa kaupungissa kuin hän ja saattoi joka hetki tulla häntä vastaan.
Lidia Ivanovna vakoili tuttaviensa välityksellä, mitä nuo inhottavat ihmiset, kuten hän nimitti Annaa ja Vronskia, aikoivat, ja koetti noina päivinä valvoa kaikkia ystävänsä askelia, ettei tämä vain tapaisi heitä. Nuori adjutantti, Vronskin ystävä, joka toimitti Lidia Ivanovnalle tietoja heistä toivoen saavansa kreivittären kautta erään myönnytyksen, kertoi, että he aikoivat seuraavana päivänä lähteä pois Pietarista. Lidia Ivanovna oli alkanut jo rauhoittua, kun hänelle seuraavana aamuna äkkiä tuotiin kirje, jonka käsialan hän kauhuissaan tunnisti. Se oli Annan. Kuori oli niininpaksuista paperia, pitkulaisella keltaisella paperiarkilla oli suuri monogrammi ja kirje tuoksui hyvältä.
-- Kuka toi?
-- Eräs hotellilähetti.
Kreivitär Lidia Ivanovna ei pitkään aikaan voinut istuutua lukemaan kirjettään. Hän sai mielenliikutuksesta hengenahdistuksen, joka muutenkin helposti vaivasi häntä. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, hän luki seuraavan ranskankielisen kirjeen.
/# 'Madame la Comtesse, kristilliset tunteet, jotka täyttävät teidän sydämenne, antavat minulle anteeksiantamattoman rohkeuden kirjoittaa teille. Pitkällinen ero pojastani tekee minut onnettomaksi. Minä pyydän teiltä lupaa saada nähdä häntä vain kerran ennen lähtöä. Antakaa anteeksi, että muistutan teille itsestäni. Käännyn teidän enkä Aleksei Aleksandrovitshin puoleen vain sen vuoksi, etten tahdo tuottaa tuolle jalomieliselle miehelle kärsimyksiä muistuttamalla olemassaolostani. Tuntien teidän ystävyytenne häntä kohtaan uskon teidän ymmärtävän minua. Lähetättekö te Serjozhan minun luokseni vai tulenko minä määrättynä aikana hänen kotiinsa, vai ilmoitatteko missä ja milloin saisin tavata häntä kodin ulkopuolella? Minä en voi olla odottamatta myöntävää vastausta tuntiessani sen henkilön jalomielisyyden, josta asia riippuu. Te ette voi kuvitella, kuinka janoan nähdä häntä, ettekä käsittää, minkä kiitollisuuden tunteen teidän apunne on minussa herättävä.
Anna.' #/
Kaikki tuossa kirjeessä hermostutti kreivitär Lidia Ivanovnaa: sen koko sisältö, viittaus jalomielisyyteen ja varsinkin sen vapaa ja -- kuten hänestä tuntui -- huoleton sävy.
-- Sano ettei vastausta tule, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna, avasi kirjoitusalustan ja kirjoitti heti Aleksei Aleksandrovitshille, että toivoi tapaavansa hänet ennen kello yhtä palatsissa järjestettävässä onnitteluseremoniassa.
"Minun täytyy saada puhua kanssanne tärkeästä ja surullisesta asiasta. Siellä voimme sopia, missä sen teemme. Parasta olisi minun luonani; käsken valmistamaan sitä teetä, josta te pidätte. Asia on tärkeä. Hän antaa ristin, mutta Hän antaa myös voimia", lisäsi hän valmistaakseen Aleksei Aleksandrovitshia edes jonkin verran kohtaamaan asian.
Kreivitär Lidia Ivanovna kirjoitti tavallisesti Aleksei Aleksandrovitshille kaksi, jopa kolmekin kirjelappua päivässä. Hän piti tuosta yhteydenpitokeinosta, jossa oli sekä hienostuneisuutta että salaperäisyyttä, mitä hänen henkilökohtaisista suhteistaan puuttui.
XXIV
Onnitteluseremonia palatsissa oli päättynyt. Poistuvat puhelivat mennessään päivän viime uutisista -- juuri saaduista palkinnoista ja tärkeistä virkasiirroista.
-- Kreivitär Marja Borisovnalle olisi pitänyt antaa sotaministeriö ja esikunnan päälliköksi panna ruhtinatar Vatkovskaja, puheli pieni harmaapäinen, kullalla kirjaillussa virkapuvussa oleva ukko pitkälle ja kauniille hovineidille, joka oli kysynyt häneltä virkasiirroista.
-- Ja minut hänelle adjutantiksi, sanoi hovineiti hymyillen.
-- Teillä on jo määräyksenne. Te kuulutte hengelliseen virastoon. Ja apulaiseksi teille annetaan Karenin.
-- Hyvää päivää, ruhtinas! sanoi ukko puristaen lähelle tulleen herran kättä.
-- Mitä te Kareninista sanoitte? kysyi ruhtinas.
-- Hän ja Putjatov saivat Aleksander Nevskin.
-- Minä luulin hänellä jo olevan.
-- Ei ollut. Vilkaiskaahan häneen, sanoi ukko viitaten kirjaillulla hatullaan salin ovelle pysähtyneeseen Kareniniin, joka hovivirkapukunsa rintamusta halkovan uuden punaisen nauhan koristamana keskusteli erään valtakunnan neuvoston huomattavan jäsenen kanssa. -- Onnellinen ja tyytyväinen kuin kuparilantti, hän lisäsi kumartuen kattelemaan komearakenteista kamariherraa.
-- Ei sentään, on vanhentunut, sanoi kamariherra.
-- Huolista. Hän kirjoittelee nyt yhtenään suunnitelmia. Ei hän nytkään päästä tuota onnetonta, ennen kuin on selvittänyt kaikki pilkulleen.
-- Sanoitteko hänen vanhentuneen! Il fait des passions[10]. Luullakseni kreivitär Lidia Ivanovna on nyt mustasukkainen hänen vaimolleen.
-- Mitä ihmettä! Kreivitär Lidia Ivanovnasta ette saa puhua pahaa.
-- Mitä pahaa siinä on, että hän on rakastunut Kareniniin?
-- Mutta onko totta, että Anna Karenina on täällä?
-- Ei täällä palatsissa, mutta Pietarissa... Minä näin hänet eilen Aleksei Vronskin kanssa, bras dessous, bras dessous[11], Morskaja-kadulla.
-- C'est un homme qui n'a pas[12]... aloitti kamariherra, mutta pysähtyi antaen kumartaen tietä ohi menevälle, keisarilliseen perheeseen kuuluvalle henkilölle.
Tällä tavoin Aleksei Aleksandrovitshista puhuttiin koko ajan, häntä arvosteltiin ja ivailtiin, sillä välin kun hän itse perinpohjaisesti ja hetkeksikään pysähtymättä esitteli uutta rahoitusprojektiaan pysäyttämälleen valtakunnanneuvoston jäsenelle.
Melkein samaan aikaan kuin Anna oli lähtenyt, oli Aleksei Aleksandrovitshin elämässä sattunut toinenkin ikävä seikka, ikävin mikä virkamiestä voi kohdata: pysähdys virkauralla. Kaikki näkivät selvästi, että hänen uransa oli lopussa, paitsi Aleksei Aleksandrovitsh itse, joka ei sitä huomannut. Oliko siihen syynä Stremovin takia sattunut selkkaus, perheonnettomuus vaiko yksinkertaisesti se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh oli jo saavuttanut mahdollisuuksiensa rajat, -- kaikille oli tänä vuonna käynyt selväksi, ettei hänen uransa enää jatkuisi. Hänellä oli vielä tärkeä virka-asema ja hän kuului useisiin valiokuntiin ja komiteoihin; mutta hän oli jo kokonaan käytetty mies, jolta ei odotettu enää mitään. Mitä ikinä hän puhui tai ehdotti, häntä kuunneltiin niin kuin se kaikki olisi ollut jo kauan tiedossa ja juuri sitä, mitä ei tarvittu.
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei tuntenut sitä: kun hän ei nyt itse ottanut suoranaisesti osaa hallituksen toimintaan, hän huomasi vain entistä selvemmin puutteet ja virheet toisten toiminnassa ja katsoi velvollisuudekseen ehdottaa keinoja niiden korjaamiseksi. Kohta Annan lähdettyä hän oli alkanut kirjoittaa ensimmäistä mietintöään uudesta oikeuslaitoksesta, ja samantapaisia esityksiä hän sai sitten kirjoittaa kokonaisen sarjan kaikilta hallinnon aloilta, vaikka ne todellisuudessa jäivätkin täysin hyödyttömiksi.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollenkaan huomannut epätoivoista asemaansa hallintomaailmassa eikä ollut siitä pahoillaan, vaan oli omaan toimintaansa tyytyväisempi kuin koskaan.
"Nainut huolehtii maallisesta, miten vaimoaan miellyttäisi, mutta ei siitä, miten olisi Jumalalle mieliksi", sanoo apostoli Paavali, ja Aleksei Aleksandrovitsh joka piti Raamattua ohjeenaan kaikissa asioissa, muisteli usein tuota tekstiä. Hänestä tuntui, että siitä asti, kun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, hän oli noilla samaisilla projekteillaan palvellut Jumalaa enemmän kuin ennen.
Neuvoston jäsenen silminnähtävä kärsimättömyys ei häirinnyt Aleksei Aleksandrovitshia; hän ei lopettanut projektinsa esittelyä, ennen kuin neuvoston jäsen livahti tiehensä erään keisarillisen henkilön ohikulun varjolla.
Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh painoi mietteissään päänsä, katsahti sitten hajamielisesti ympärilleen ja meni ovelle, missä toivoi tapaavansa kreivitär Lidia Ivanovnan.
"Miten vankkoja ja fyysisesti terveitä he kaikki ovat!" ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh katselleen ohimennessään vankkatekoista kamariherraa, jonka tuoksuva poskiparta oli huolellisesti kammattu, ja kireään virkapukuunsa ahtautunutta punakaulaista ruhtinasta, joiden ohi hänen oli mentävä. "Oikein sanotaan, että kaikki maailmassa on pahaa", hän mietti luoden vielä kerran syrjäsilmäyksen kamariherran pohkeisiin.
Hätäilemättä eteenpäin astellen Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi väsyneen ja arvokkaan näköisenä noille herroille, jotka puhuivat hänestä. Hän katseli ovelle päin hakien silmillään Lidia Ivanovnaa.
-- Kas, Aleksei Aleksandrovitsh! sanoi pieni, harmaapäinen ukko pahansuopa välähdys katseessaan, kun Karenin meni hänen ohitseen, ja taivutti kylmästi päätään. -- Minä en ole vielä onnitellut teitä, hän sanoi viitaten Kareninin vasta saamaan nauhaan.
-- Kiitos, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Miten kaunis päivä tänään, lisäsi hän tapansa mukaan erityisesti korostaen sanaa kaunis.
Hän arvasi heidän ivailevan häntä, mutta hän ei heiltä muuta odottanutkaan kuin vihamielisyyttä; hän oli jo tottunut siihen.
Huomattuaan ovesta ilmestyneen kreivitär Lidia Ivanovnan keltaiset, kureliivistä kohoavat olkapäät ja kutsuvat, kauniit, mietteliäät silmät hän hymyili paljastaen valkeat, hyvin hoidetut hampaansa ja astui kreivittären luo.
Pukeutuminen oli nyt, kuten yleensä viime aikoina, vaatinut Lidia Ivanovnalta suurta vaivaa. Hänen pukeutumisensa tarkoitus oli nykyään aivan päinvastainen kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin hän oli tahtonut koristaa itseään jollakin ja mitä enemmän, sitä parempi. Nyt hän sitä vastoin joutui aina laittautumaan siinä määrin ikäänsä ja ulkonäköönsä soveltumattomalla tavalla, että hänen täytyi vain huolehtia siitä, ettei ulkonäön ja laittautumisen välinen vastakohtaisuus tulisi liian hirveäksi. Aleksei Aleksandrovitshin suhteen hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja näytti tämän mielestä viehättävältä. Aleksei Aleksandrovitshille hän oli ainoa, ei vain pelkän myötätunnon, vaan rakkauden vehreä saari ympäröivän pahansuopuuden ja ivan meren keskellä.
Ivallisten katseiden ahdistama Karenin vetäytyi Lidia Ivanovnan rakastunutta katsetta kohti kuin kasvi valon puoleen.
-- Onnittelen teitä, kreivitär sanoi luoden silmäyksen nauhaan.
Hilliten mielihyvän hymynsä Aleksei Aleksandrovitsh kohautti olkapäitään ja ummisti silmänsä ikään kuin sanoakseen, ettei se voinut ilahduttaa häntä. Kreivitär Lidia Ivanovna tiesi varsin hyvin, että kunnianosoitukset olivat Kareninin suurimpia iloja, vaikka hän ei koskaan myöntänyt sitä.
-- Miten meidän enkelimme voi? kysyi kreivitär tarkoittaen Serjozhaa.
-- En voi sanoa olevani täysin tyytyväinen häneen, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohottaen kulmiaan ja avaten silmänsä. -- Sitnikovkin on tyytymätön häneen. (Sitnikov oli pedagogi, jolle Serjozhan kasvatus -- hengellistä kasvatusta lukuunottamatta -- oli uskottu.) Kuten olen jo teille puhunut, hän on jotenkin kylmäkiskoinen juuri niitä pääkysymyksiä kohtaan, joiden tulisi liikuttaa jokaisen ihmisen ja jokaisen lapsen sielua, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh esittää ajatuksiaan poikansa kasvatuksesta, mikä olikin ainoa kysymys, joka kiinnosti hänen mieltään virka-asioiden ohella.
Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli Lidia Ivanovnan avulla jälleen palannut elämään ja toimintaan, hän oli kokenut velvollisuudekseen pitää huolta hänen huomaansa jääneen pojan kasvatuksesta. Aleksei Aleksandrovitsh joka ei koskaan ollut harrastanut kasvatusasioita, omisti nyt osan ajastaan tämän kysymyksen teoreettiseen tutkimiseen. Luettuaan muutamia antropologiaa, kasvatus- ja opetusoppia käsitteleviä teoksia hän laati kasvatussuunnitelman ja ryhtyi toimeen kutsuttuaan ohjaajaksi parhaan pietarilaisen pedagogin. Asia kiinnosti häntä edelleen.
-- Niin, mutta entä sydän? Minä näen hänessä isänsä sydämen, ja lapsi, jolla on sellainen sydän, ei voi olla paha, sanoi Lidia Ivanovna riemukkaasti.
-- Niin, kenties... Mitä minuun tulee, teen vain velvollisuuteni. Mitään muuta en voi.
-- Tulettehan te luokseni, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna hetken vaitiolon jälkeen, -- meidän täytyy puhua eräästä asiasta, joka on teille sangen ikävä. Minä antaisin kaikkeni voidakseni vapauttaa teidän muutamista muistoista, mutta muut eivät ajattele niin. Minä sain kirjeen häneltä. Hän on täällä Pietarissa.
Aleksei Aleksandrovitsh arvasi, ketä kreivitär tarkoitti, ja vavahti, mutta pian hänen kasvoilleen levisi se kuollut liikkumattomuus, joka kuvasti hänen täydellistä avuttomuuttaan tässä asiassa.
-- Sitä minä odotinkin, hän sanoi.
Kreivitär Lidia Ivanovna katsahti häneen ihaillen, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä Aleksei Aleksandrovitshin sielun suuruuden herättäminä.
XXV
Kun Aleksei Aleksandrovitsh astui kreivitär Lidia Ivanovnan pieneen, vanhanaikaisilla posliiniesineillä ja muotokuvilla koristettuun vierashuoneeseen, itse emäntää ei vielä näkynyt. Hän oli vaihtamassa pukua.
Pyöreällä valkean liinan peittämällä pöydällä oli kiinalainen teekalusto ja spriillä lämmitettävä hopeinen teekannu. Aleksei Aleksandrovitsh vilkaisi hajamielisesti seinällä oleviin lukuisiin tuttuihin muotokuviin ja istuuduttuaan pöydän ääreen avasi pöydällä olevan Uuden testamentin. Mutta kreivittären hameen kahina veti pian hänen huomionsa muualle.
-- No niin, täällä me saamme istua rauhassa, sanoi Lidia Ivanovna levottomasti hymyillen ja työntyi kiireesti pöydän ja sohvan väliin, -- ja jutella teetä juodessamme.
Sanottuaan muutaman sanan valmisteluksi Lidia Ivanovna antoi Aleksei Aleksandrovitshille Annalta saamansa kirjeen raskaasti hengittäen ja punastuen.
Aleksei Aleksandrovitsh luki sen ja oli kauan vaiti.
-- En luule olevani oikeutettu kieltämään sitä häneltä, hän sanoi arasti, kohottaen katseensa.
-- Ystäväni, te ette näe missään pahaa!
-- Päinvastoin, minä näen, että kaikki on pahaa. Mutta olisiko oikein...
Hänen kasvoistaan kuvastui epäröinti ja neuvottomuus, ja hän ikään kuin etsi opastusta ja johtoa.
-- Ei, keskeytti Lidia Ivanovna. -- Kaikella on rajansa. Minä käsitän siveettömyyden, hän sanoi, vaikkei se ollutkaan aivan totta, sillä hän ei ollut koskaan voinut ymmärtää, mikä saattoi naisia epäsiveellisyyteen, -- mutta julmuutta minä en käsitä. Ja ketä kohtaan? Teitä! Kuinka hän voi oleskella samassa kaupungissa kuin te? Ei. Joka päivä näkyy ihminen oppivan uutta. Minäkin olen nyt oppinut oikein ymmärtämään teidän ylevyytenne ja hänen alhaisuutensa.
-- Mutta kuka voi heittää kiveä? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh nähtävästi tyytyväisenä esittämäänsä osaan. -- Minä olen antanut kaiken anteeksi enkä voi riistää häneltä sitä mitä hänen rakkautensa kaipaa, rakkautta poikaan...
-- Mutta onko se rakkautta, ystäväni? Onko se vilpitöntä? Olkoon, että te omasta puolestanne olette antanut anteeksi... mutta onko meillä oikeutta vaikuttaa tuon enkelin sieluun? Hänhän pitää äitiään kuolleena. Hän rukoilee äitinsä puolesta ja pyytää Jumalaa antamaan anteeksi hänen syntinsä... Ja niin onkin parasta. Mitä hän tässä tapauksessa rupeaisikaan ajattelemaan?
-- Sitä en tullutkaan ajatelleeksi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh alkaen nähtävästi olla samaa mieltä.
Kreivitär Lidia Ivanovna peitti kasvonsa käsillään ja vaikeni. Hän rukoili.
-- Jos te kysytte minun neuvoani, sanoi hän rukoiltuaan ja otettuaan kädet pois kasvoiltaan, -- niin minä en kehota teitä tekemään sitä. Enkö minä näe miten te kärsitte, miten se on avannut kaikki teidän haavanne? Mutta olettakaamme, että te nyt kuten aina unohdatte oman itsenne. Mihin se sitten vie? Teille siitä koituu vain uutta kärsimystä ja lapselle kidutusta. Jos siinä naisessa on enää mitään inhimillistä, täytyy hänen itsensäkin olla toivomatta sitä. Ei, epäröimättä kehotan teitä kieltämään, ja jos sallitte, kirjoitan hänelle.
Aleksei Aleksandrovitsh suostui, ja kreivitär Lidia Ivanovna kirjoitti seuraavan ranskankielisen kirjeen:
/# 'Armollinen Rouva.
Teidän muistonne elvyttäminen voi saattaa poikanne tekemään kysymyksiä, joihin ei voi vastata päästämättä lapsen sieluun tuomitsemisen henkeä sitä kohtaan, minkä tulee pysyä hänelle pyhättönä, ja siksi pyydän teitä ymmärtämään miehenne kiellon kristillisen rakkauden hengessä. Pyydän Kaikkivaltiasta olemaan teille armelias.
Kreivitär Lidia.' #/
Kirje saavutti salaisen tarkoituksensa, jota Lidia Ivanovna oli koettanut peitellä itseltään. Se loukkasi Annaa sielun pohjia myöten.
Aleksei Aleksandrovitsh puolestaan ei pystynyt enää sinä päivänä paneutumaan tavallisiin töihinsä eikä löytänyt sitä uskovan ja pelastetun ihmisen sielunrauhaa, jota oli tuntenut sitä ennen.