Part 52
Levinistä tuntui, että sairas makasi liikkumattomana kauan, hyvin kauan. Mutta hän oli yhä elossa ja huoahti silloin tällöin. Levin oli jo väsynyt jännittämään ajatuksiaan. Hän tunsi, että vaikka hän kuinka olisi pinnistellyt, hän ei olisi käsittänyt sitä, mitä tuo sana niin merkitsi. Hän tunsi jo kauan sitten jääneensä jälkeen kuolevasta. Hän ei jaksanut enää ajatella itse kuoleman kysymystä, vaan hänen mieleensä tuli väkisinkin, mitä hänen aivan pian olisi tehtävä: suljettava silmät, puettava vainaja ja tilattava arkku. Ja -- omituista kyllä -- hän huomasi olevansa sinä hetkenä täysin kylmä, ei tuntenut surua, ei menetyksen tyhjyyttä eikä edes sääliä veljeään kohtaan. Jos hänellä ylipäätään oli jokin tunne veljeään kohtaan, se oli pikemminkin eräänlaista kateutta sen tiedon vuoksi, joka kuolevalla nyt oli, mutta jota hän ei voinut saada.
Hän istui siten kauan vuoteen ääressä odottaen loppua. Mutta loppua ei tullut. Ovi avautui ja Kitty kurkisti sisään. Levin nousi käännyttääkseen hänet pois. Samassa hän kuuli kuolevan liikahduksen.
-- Älä mene, sanoi Nikolai ja ojensi kätensä. Levin antoi hänelle omansa ja viittoili vihaisesti vaimolleen, että tämä poistuisi.
Kuolevan käsi kädessään hän istui puoli tuntia, tunnin ja toisen tunnin. Hän ei nyt enää ajatellut kuolemaa. Hän mietti, mitä Kitty mahtoi tehdä, kuka asui viereisessä huoneessa, ja oliko tohtorilla oma talo. Tuli jo nälkä ja alkoi nukuttaa. Hän päästi varovasti käden ja koetti jalkoja. Jalat olivat kylmät, mutta sairas hengitti vielä. Levin aikoi varpaillaan lähteä pois, mutta sairas liikahti taas ja sanoi: "Älä mene."
* * * * *
Aamu sarasti. Sairaan tila oli aina vain samanlainen. Levin päästi hiljalleen irti kuolevan käden ja meni häneen katsomatta huoneeseensa nukkumaan. Herättyään hän sai odottamansa kuolemanuutisen sijaan kuulla, että sairas oli jälleen tointunut aiempaan tilaansa. Hän istuskeli taas, ryki, söi ja puhui taas paranemisestaan ja kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta, ja oli vielä ärtyisämpi ja synkempi kuin ennen. Ei Kitty, ei Levin eikä kukaan muukaan saanut häntä tyyntymään. Hän oli kaikille vihoissaan, soimasi kaikkia, syytti heitä omista kärsimyksistään ja vaati, että hänen luokseen kutsuttaisiin kuuluisa lääkäri Moskovasta. Joka kerta kun häneltä kysyttiin hänen vointiaan, vastasi hän samalla lailla, vihaisen ja nuhtelevan näköisenä: "Kärsin kauheasti, sietämättömästi."
Sairaan tuskat kävivät yhä suuremmiksi, varsinkin makuuhaavojen vuoksi, joita ei enää voinut parantaa, ja hän kiukutteli yhä enemmän syyttäen ympärillä olevia kaikesta ja varsinkin siitä, ettei hänelle ollut hankittu lääkäriä Moskovasta. Kitty koetti kaikin tavoin auttaa ja viihdyttää häntä; mutta kaikki oli turhaa ja Levin huomasi, että Kitty oli jo itsekin sekä fyysisesti että henkisesti riutunut, vaikka ei tahtonut sitä myöntää. Kaikkien mielestä oli häipynyt se hiljainen kuolemantunto, joka oli vallinnut sinä yönä, jolloin sairas itse oli luullut kuolevansa ja kutsunut veljensä luokseen. Kaikki tiesivät, että hän auttamatta kuolisi pian ja että hän oli jo nyt puoliksi kuollut. Eikä kukaan muuta toivonutkaan kuin että hän kuolisi niin pian kuin suinkin, joskin he ajatuksensa salaten kaatoivat hänelle lääkkeitä, hakivat apteekista uusia, kutsuivat lääkäreitä ja pettivät häntä, itseään ja toisiaan. Se oli kaikki valhetta, ilkeää, loukkaavaa ja herjaavaa valhetta. Levin tunsi sen erityisen kipeästi, koska hänen luonteensa oli herkempi kuin muiden ja koska hän rakasti kuolevaa enemmän kuin kukaan.
Levin, jolla oli jo kauan ollut mielessä sovinnon aikaansaaminen veljiensä kesken ennen Nikolain kuolemaa, oli kirjoittanut veli Sergei Ivanovitshille ja saanut häneltä vastauksen, jonka hän luki sairaalle. Sergei Ivanovitsh kirjoitti, ettei voinut itse saapua, mutta pyysi liikuttavin sanoin veljeltään anteeksi.
Sairas ei vastannut mitään.
-- Mitä minä kirjoitan hänelle? kysyi Levin. -- Ethän sinä ole vihoissasi hänelle?
-- En vähääkään! vastasi Nikolai hermostuneesti. -- Kirjoita hänelle, että hän lähettäisi lääkärin luokseni.
Kului kolme tuskallista päivää, sairas oli yhä samassa tilassa. Hänen kuolemaansa toivoivat nyt kaikki, jotka vain näkivät hänet: hotellin lakeijat, isäntä ja vuokralaiset, lääkärit, Marja Nikolajevna, Levin ja Kitty. Vain kuoleva itse ei näyttänyt toivovan mitään sellaista, vaan päinvastoin kiukutteli, kun lääkäriä ei kuulunut, otti yhä lääkkeitään ja puhui elämästä. Vain niinä harvoina hetkinä, jolloin oopiumi vähäksi aikaa vapautti hänet kärsimysten taakasta, hän sopersi väliin unenhorroksissaan julki sen, mikä liikkui hänen sielussaan voimakkaampana kuin kenenkään muun: "Voi, kun tulisi loppu!" tai: "Milloin tämä loppuu!"
Kasvavat tuskat tekivät tehtävänsä ja valmistivat häntä kuolemaan. Ei ollut asentoa, jossa hän ei olisi kärsinyt, ei hetkeä, jona tuska olisi helpottanut, ei ruumiinjäsentä tai paikkaa, johon ei koskenut ja joka ei olisi kiusannut häntä. Jopa tuon ruumiin muistot, vaikutelmat ja ajatukset herättivät hänessä jo samanlaista inhoa kuin itse ruumiskin. Toisten ihmisten näkeminen, heidän puheidensa kuuleminen, omat muistijäljet -- kaikki piinasi häntä. Ympärillä olevat tunsivat sen ja hillitsivät tiedostamattaan liikkeitään, puheitaan ja mielihalujensa ilmaisua hänen läheisyydessään. Koko hänen elämänsä oli sulautunut pelkäksi kärsimisen ja vapautumisen halun tunteeksi.
Hänessä oli nähtävästi meneillään murros, jonka tehtävänä oli saada hänet pitämään kuolemaa halujensa tyydytyksenä ja onnena. Ennen jokainen kärsimyksestä tai menetyksestä aiheutuva halu, kuten nälkä, väsymys tai jano, oli tyydytetty nautintoa tuottavan fyysisen toimituksen avulla, mutta nyt menetys tai kärsimys ei saanut hyvitystä enää mistään, ja jokainen tarpeiden tyydytysyritys aiheutti vain uutta kärsimystä. Siksi kaikki halut olivatkin sulautuneet yhteen suureksi haluksi, joka janosi vapautusta kaikista kärsimyksistä ja niiden lähteestä, ruumiista. Mutta hänellä ei ollut sanoja, joilla ilmaista vapautuksen halunsa, eikä hän sen vuoksi puhunut siitä, vaan vaati tottumustensa mukaan tyydytystä niille haluille, joita ei enää voinut tyydyttää. -- Kääntäkää toiselle kyljelle, pyysi hän ja vaati kohta, että hänet oli käännettävä ennalleen. -- Antakaa lihalientä. Viekää pois. Kertokaa nyt jotain, miksi te ette puhu mitään? Ja kun joku alkoi puhua, hän sulki silmänsä osoittaen olevansa väsynyt, välinpitämätön ja vastahakoinen.
Kymmenentenä päivänä tulonsa jälkeen Kitty sairastui. Hänen päätään kivisti ja häntä kuvotti eikä hän voinut koko aamuna nousta vuoteesta.
Lääkäri selitti sairauden johtuvan väsymyksestä ja jännityksestä ja määräsi hänelle lepoa.
Päivällisen jälkeen Kitty kuitenkin nousi ja meni kuten aina käsitöineen sairaan luo. Kun hän astui sisään, sairas katsahti häneen ankarasti ja hymähti halveksivasti, kun Kitty sanoi olleensa kipeänä. Sinä päivänä sairas niiskutti yhtenään ja voihki surkeasti.
-- Miten te nyt voitte? kysyi Kitty häneltä.
-- Huonommin, sai Nikolai vaivoin sanotuksi. -- Koskee.
-- Mihin koskee?
-- Joka paikkaan.
-- Tänään kuolee, saattepa nähdä, sanoi Marja Nikolajevna kuiskaten, mutta kuitenkin niin kuuluvasti, että sairas, joka -- kuten Levin oli huomannut -- oli käynyt hyvin herkäksi, saattoi kuulla sen. Levin kiiruhti selittämään kuiskutusta ja katsahti sairaaseen. Nikolai oli kuullut sanat, mutta ne eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Hänen katseensa oli yhtä soimaava ja jännittynyt kuin ennenkin.
-- Miksi te niin luulette? kysyi Levin Marja Nikolajevnalta, kun tämä oli seurannut häntä käytävään.
-- On ruvennut hypistelemään itseään, sanoi Marja Nikolajevna.
-- Miten hypistelemään?
-- Tällä tavoin, hän sanoi nykien villahameensa poimuja. Ja Levin huomasi, että sairas tosiaankin koko sen päivän hypisteli itseään ja ikään kuin tahtoi tempoa pois jotakin.
Marja Nikolajevnan ennustus kävi toteen. Iltayöstä sairas ei enää kyennyt kohottamaan käsiään ja tuijotti vain eteensä, katseessaan tarkkaavaisen keskittynyt ilme. Hän katsoi samalla tavoin silloinkin, kun Levin tai Kitty kumartuivat hänen puoleensa, jotta hän voisi nähdä heidät. Kitty antoi hakea papin kuolinrukousta lukemaan.
Papin lukiessa kuolinrukousta kuolevassa ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä: silmät olivat kiinni. Levin, Kitty ja Marja Nikolajevna seisoivat vuoteen ääressä. Pappi ei ollut vielä lopettanut rukoustaan, kun kuoleva oikaisi vartaloaan, huoahti ja avasi silmänpä. Päätettyään rukouksen pappi painoi ristin kylmää otsaa vasten, pisti sen sitten vitkalleen pappisviittansa alle ja vielä pari minuuttia äänettömänä seistyään kosketti kylmennyttä, veretöntä kättä.
-- Loppu on tullut, sanoi pappi ja aikoi lähteä; mutta yhtäkkiä liikahtivat kuolleen tahmeat viikset ja hiljaisuudessa kuului selvästi rinnan pohjasta tuleva omituinen, terävä ääni:
-- Ei vielä... Kohta.
Ja hetken kuluttua kasvot seestyivät, viiksien alle nousi hymy, ja läsnä olevat naiset ryhtyivät huolellisesti varustamaan vainajaa lähtökuntoon.
Veljen kuolleena näkeminen herätti Levinin sielussa jälleen sen kuoleman tutkimattomuudesta, läheisyydestä ja väistämättömyydestä johtuvan kauhun, joka oli vallannut hänet sinä syksyisenä iltana, jolloin Nikolai-veli oli saapunut hänen luokseen. Tuo tunne oli nyt vielä voimakkaampi kuin ennen; hän tunsi nyt entistä vähemmän kykenevänsä ymmärtämään kuoleman merkitystä, ja sen väistämättömyys tuntui hänestä entistä kamalammalta. Mutta vaimon läheisyyden ansiosta tuo tunne ei saattanut häntä epätoivoon: kuolemasta huolimatta hän tunsi pakottavaa tarvetta elää ja rakastaa. Hän tunsi, että rakkaus pelasti hänet epätoivosta ja että tuo rakkaus epätoivon uhatessa yhä kasvoi ja puhdistui.
Hän ehti tuskin nähdä kuoleman salaisuuden täyttymyksen, kun syntyi jo toinen, yhtä ratkaisematon salaisuus, joka kutsui häntä rakkauteen ja elämään.
Lääkäri oli päässyt varmuuteen Kittyn tilasta. Hän huonovointisuutensa johtui raskaudesta.
XXI
Heti kun Aleksei Aleksandrovitsh oli Betsyn ja Stepan Arkadjevitshin selityksistä ymmärtänyt, ettei häneltä vaadittu muuta kuin että hän jättäisi vaimonsa rauhaan eikä rasittaisi tätä läsnäolollaan ja että hänen vaimonsa itsekin toivoi samaa, hän oli joutunut sellaiseen avuttomuuden tilaan, ettei kyennyt päättämään mitään itse eikä tiennyt itse mitä tahtoi. Siksi hän oli antautunut kokonaan niiden ohjattavaksi, jotka erityisellä nautinnolla hoitelivat hänen asioitaan. Vasta kun Anna oli lähtenyt talosta ja englantilainen kotiopettajatar oli lähettänyt kysymään häneltä, pitikö hänen aterioida yhdessä isännän kanssa vai erikseen, Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi ensimmäistä kertaa selvästi asemansa ja kauhistui sitä.
Kaikkein vaikeinta tässä asemassa oli se, ettei hän mitenkään voinut yhdistää ja sovittaa menneisyyttään nykyisyyteensä. Häntä ei vaivannut se menneisyys, jolloin hän oli elänyt onnellisena vaimonsa kanssa. Siitä menneisyydestä hän oli jo sisäisesti siirtynyt tietoisuuteen vaimonsa uskottomuudesta ja -- niin kipeää kuin se olikin -- tottunut siihen; se tila oli hänelle raskas, mutta käsitettävä. Jos hänen vaimonsa olisi silloin, uskottomuutensa ilmaistuaan, lähtenyt hänen luotaan, hän olisi ollut pahoillaan ja kärsinyt, mutta hän ei olisi joutunut siihen piinallisen sekavaan ja käsittämättömään asemaan, jossa hän nyt tunsi olevansa. Hän ei mitenkään voinut sovittaa yhteen äskeistä anteeksiantoaan, hellyyttään, rakkauttaan sairaaseen vaimoonsa ja vieraaseen lapseen ja nykyistä olotilaansa; sitä, että hän kuin siitä kaikesta palkaksi oli saanut jäädä ypöyksin ja päälle päätteeksi kärsiä häpeää, pilkkaa ja kaikkien ihmisten ylenkatsetta.
Kahtena ensimmäisenä päivänä vaimonsa lähdön jälkeen Aleksei Aleksandrovitsh oli ottanut vastaan anojia, neuvotellut asiainhoitajan kanssa, käynyt komiteassa ja syönyt päivällistä ruokasalissa, kuten tavallisesti. Selvittämättä itselleen syytä siihen hän oli näinä kahtena päivänä jännittänyt kaikki sielunvoimansa pysyäkseen levollisena, jopa välinpitämättömänäkin. Vastatessaan kysymyksiin, mitä oli tehtävä Anna Arkadjevnan tavaroille ja huoneille, hän oli pinnistellyt kovasti näyttääkseen siltä kuin tapahtuma ei olisi ollut hänelle niinkään odottamaton ja kuin siinä ei olisi ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, ja hän oli saavuttanut tarkoituksensa: kukaan ei voinut huomata hänessä epätoivon merkkejä. Mutta kun Kornei seuraavana päivänä antoi hänelle muotiliikkeestä tulleen laskun, jonka Anna oli unohtanut maksaa, ja ilmoitti, että liikkeenhoitaja oli itse tuonut sen, Aleksei Aleksandrovitsh käski pyytämään tämän sisään.
-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että rohkenen häiritä teitä. Mutta jos käskette kääntymään hänen armonsa rouvan puoleen, niin ettekö olisi hyvä ja ilmoittaisi osoitetta.
Aleksei Aleksandrovitsh näytti vaipuvan mietteisiinsä, mutta kääntyi sitten äkkiä istumaan pöytänsä ääreen. Hän painoi päänsä käsiensä varaan ja istui kauan siinä asennossa yrittäen useita kertoja sanoa jotain, mutta aina pysähtyen.
Ymmärtäen herransa tunteet Kornei pyysi liikkeenhoitajaa tulemaan toisen kerran. Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh tunsi, ettei voisi enää yhtä varmasti näytellä olevansa luja ja tyyni. Hän käski riisua vaunujen edessä odottavan hevosen, kielsi päästämästä ketään sisään eikä tullut syömään päivällistä.
Hän tunsi, ettei hän kestä sitä halveksuntaa ja kovuutta, jonka näki selvästi niin tuon liikkeenhoitajan kuin Kornein ja poikkeuksetta kaikkien niiden ihmisten kasvoilla, joita hän näinä kahtena päivänä oli tavannut. Hän tunsi, ettei hän kyennyt torjumaan ihmisten vihaa, sillä tämä viha ei johtunut hänen pahuudestaan -- silloin hän olisi voinut koettaa parantaa itseään -- vaan siitä, että hän oli häpeällisellä ja vastenmielisellä tavalla onneton. Hän tiesi, että häntä kohtaan tultaisiin olemaan säälimättömiä juuri sen vuoksi, että hänen sydämensä oli runneltu. Hän tunsi, että ihmiset tuhoaisivat hänet niin kuin koirat tuhoavat raadellun, tuskasta vinkuvan toverinsa. Hän tiesi, että ainoa pelastuskeino ihmisiä vastaan oli salata heiltä haavansa, ja näinä kahtena päivänä hän oli vaistomaisesti koettanut tehdä niin, mutta tunsi jo nyt olevansa kyvytön jatkamaan tuota voimasuhteiltaan epätasaista taistelua.
Hänen epätoivoaan lisäsi vielä tunne siitä, että hän oli ypöyksin surussaan. Hänellä ei ollut Pietarissa eikä missään ainoaakaan ystävää, jolle hän olisi voinut kertoa kärsimyksistään, joka olisi säälinyt häntä, ei korkeana virkamiehenä eikä ylhäisen seurapiirin jäsenenä, vaan pelkkänä kärsivänä ihmisenä.
Aleksei Aleksandrovitsh oli kasvanut orpona. Heitä oli ollut kaksi veljestä. Isä oli kuollut hyvin varhain ja äiti Aleksei Aleksandrovitshin ollessa kymmenvuotias. Varoja oli ollut vähän. Setä, korkea virkamies ja aikoinaan keisarivainajan suosikki, oli kasvattanut heidät.
Suoritettuaan kymnaasin ja yliopisto-opinnot kiitettävin arvosanoin Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt setänsä avulla pian huomattavalle virkauralle ja antautunut kokonaan uraansa liittyvän kunnianhimon valtaan. Hän ei ollut kymnaasissa, yliopistossa eikä myöhemmin virkamiehenäkään solminut ystävyyssuhteita kenenkään kanssa. Veli oli ollut hänelle sielullisesti kaikkein läheisin ihminen, mutta hän oli palvellut ulkoministeriössä ja asunut aina ulkomailla, missä oli kuollut pian Aleksei Aleksandrovitshin naimisiinmenon jälkeen.
Aleksei Aleksandrovitshin ollessa kuvernöörinä oli Annan täti, rikas maalaisrouva, ohjannut nuoren kuvernöörin, joka ei aviomieheksi enää ollut nuori, yhteen nuoren veljentyttärensä kanssa ja saattanut hänet sellaiseen asemaan, että hänen oli ollut pakko joko kosia tai lähteä kaupungista. Aleksei Aleksandrovitsh oli epäröinyt kauan. Yhtä monta seikkaa oli puhunut asian puolesta kuin sitä vastaankin, eikä hän ollut huomannut mitään pakottavaa syytä poiketa siitä säännöstään, joka käski häntä pidättäytymään epäilyttävissä asioissa. Mutta Annan täti oli antanut erään tuttavansa selittää hänelle, että hän oli jo saattanut tytön huonoon huutoon ja että pelkkä kunniantuntokin velvoitti häntä kosimaan. Siispä hän oli kosinut ja antanut morsiamelleen ja vaimolleen kaiken sen tunteen, mihin kykeni.
Se kiintymys, jota hän tunsi Annaa kohtaan, oli poistanut hänen sydämestään viimeisenkin tarpeen syvempien ystävyyssuhteiden luomiseen. Nyt hänellä ei ollut koko tuttavapiirissään ainoatakaan läheistä ihmistä. Oli paljonkin kaikenlaisia virkatuttavuuksia ja seurapiirisuhteita, mutta oikeita ystävyyssuhteita ei ollut. Aleksei Aleksandrovitshilla oli koko joukko sellaisia tuttavia, joita hän saattoi kutsua päivälliselle, joilta hän voi toivoa osanottoa häntä kiinnostaviin asioihin tai kannatusta jollekin viranhakijalle ja joiden seurassa hän saattoi vapaasti arvostella toisten henkilöiden ja korkeimman hallituksen toimia; mutta suhteet näihin ihmisiin olivat tavan ja tottumuksen tarkasti ja lujasti rajoittamat, ja näistä rajoista oli mahdoton poiketa. Oli tosin eräs ylioppilastoveri, jonka kanssa hän sittemmin oli joutunut tavanomaista läheisempiin tekemisiin ja jolle hän olisi voinut puhua surustaan; mutta tämä oli nimitetty ylitarkastajaksi kaukaiseen koulupiiriin. Pietarissa olevista henkilöistä olivat kanslianhoitaja ja lääkäri hänelle läheisimmät.
Mihail Vasiljevitsh Sljudin, asiainhoitaja, oli suora, viisas, hyvä ja siveellinen ihminen, joka tunsi Aleksei Aleksandrovitshia kohtaan henkilökohtaista myötätuntoa; mutta heidän viisi vuotta kestänyt työtoveruutensa esti tunneasioita koskevat selvittelyt.
Kirjoitettuaan nimensä paperin alle Aleksei Aleksandrovitsh istui kauan vaiti. Hän vilkaisi vähän väliä Mihail Vasiljevitshiin ja yritti useamman kerran sanoa jotain mutta ei voinut. Hänellä oli jo valmiina lause: "Olette kai kuullut minun surustani?" mutta lopulta hän sanoi kuten aina ennenkin: "Laittakaapas tämä sitten", ja päästi hänet menemään.
Toinen läheisempi ihminen oli lääkäri, joka myös tunsi myötätuntoa häntä kohtaan; mutta heidän kesken oli jo kauan ollut voimassa se äänetön sopimus, että kummallakin oli kova kiire ja että molempien siis täytyi kiiruhtaa.
Naisystäviään Aleksei Aleksandrovitsh ei ajatellut, ei edes huomattavinta heistä, kreivitär Lidia Ivanovnaa. Kaikki naiset olivat hänestä kauheita ja vastenmielisiä jo pelkästään siksi, että olivat naisia.
XXII
Aleksei Aleksandrovitsh ei muistanut kreivitär Lidia Ivanovnaa, mutta tämä ei ollut unohtanut häntä. Tuona epätoivon raskaimpana hetkenä kreivitär saapui hänen luokseen ja tuli ilmoittautumatta hänen työhuoneeseensa. Lidia Ivanovna tapasi Aleksei Aleksandrovitshin istumassa pää käsien varassa.
-- J'ai forcé la consigne[9], hän sanoi astuen nopein askelin sisään hengästyneenä mielenkuohusta ja nopeasta liikunnasta. -- Minä olen kuullut kaiken, ystäväni Aleksei Aleksandrovitsh! jatkoi hän puristaen lujasti molemmin käsin Kareninin kättä ja luoden kauniin, mietteliään katseensa tämän silmiin.
Aleksei Aleksandrovitsh nousi kulmat kurtussa tuoliltaan, irrotti kätensä ystävättärensä kädestä ja osoitti tälle tuolin.
-- Ettekö haluaisi istuutua, kreivitär? En voi pyytää teitä vieraakseni, sillä olen sairas, hän sanoi, ja hänen huulensa värähtelivät.
-- Ystäväni! kreivitär Lidia Ivanovna toisti hellittämättä katsettaan hänestä; ja äkkiä kreivittären kulmakarvat kohosivat muodostaen otsalle kolmion, ja rumat keltaiset kasvot kävivät vieläkin rumemmiksi. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kreivittären säälivän häntä ja olevan purskahtamaisillaan itkuun. Hän liikuttui, tarttui kreivittären pehmeään käteen ja alkoi suudella sitä.
-- Ystäväni! sanoi Lidia Ivanovna kiihtymyksestä katkonaisella äänellä, -- teidän ei pidä antautua surun valtaan. Teidän surunne on suuri, mutta teidän täytyy löytää lohdutus.
-- Minä olen murskattu, tuhottu mies! sanoi Aleksei Aleksandrovitsh päästäen hänen kätensä, mutta katsoen yhä hänen kyyneleisiin silmiinsä. -- Minun asemani on niin kauhea siksi, etten löydä mistään, en itsestänikään, minkäänlaista tukipistettä.
-- Te löydätte tuen; älkää etsikö sitä minusta, vaikka minä pyydänkin teitä luottamaan ystävyyteeni, sanoi kreivitär huoaten. -- Meidän tukemme on rakkaus, se rakkaus, jonka Hän on jättänyt meille perinnöksi. Häneltä saatu taakka on kevyt, hän jatkoi silmissään se innostuksen ilme, jonka Aleksei Aleksandrovitsh niin hyvin tunsi. -- Hän tukee ja auttaa teitä.
Vaikka noissa sanoissa kuvastuikin omien ylevien tunteiden aiheuttama liikutus ja se Aleksei Aleksandrovitshista turhanpäiväiseltä vaikuttava uusi juhlallinen mystinen virtaus, joka äskettäin oli voittanut alaa Pietarissa, tänä hetkenä ne tuntuivat hänestä hyvältä.
-- Minä olen heikko ja murtunut. En aavistanut mitään edeltäpäin enkä ymmärrä nyt mitään.
-- Ystäväni! toisti Lidia Ivanovna.
-- Minä en puhu siitä, mitä olen kadottanut, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Minä en sure sitä. Mutta minä en voi olla häpeämättä sitä asemaa, jossa nyt olen. Se on kyllä paha, mutta minä en voi, en voi.
-- Ettehän te itse suorittanut sitä suurta anteeksiannon tekoa, jota kaikki ihailevat, vaan Hän, joka asuu teidän sydämessänne, sanoi kreivitär kohottaen haltioissaan silmiään, -- ja siksi te ette voi hävetä tekoanne.
Aleksei Aleksandrovitsh rypisti kulmiaan, liitti kätensä yhteen ja alkoi naksutella sormiaan.
-- Te ette tiedä yksityiskohtia, hän sanoi ohuella äänellä. -- Ihmisten voimilla on rajansa, kreivitär, ja minä olen nyt nähnyt voimieni rajat. Koko päivän on minun pitänyt antaa määräyksiä, jotka johtuvat, hän korosti sanaa johtuvat, -- minun uudesta, yksinäisestä asemastani. Palvelijat, kotiopettajattaret, laskut, kaikki vaatii selvittelyä... Se hiljainen tuli on polttanut minut loppuun, en kestänyt enää. Päivällispöydässä... eilenkin olin lähteä kesken pöydästä pois. En voinut kestää poikani katsetta. Hän ei udellut mitään, mutta hän tahtoi udella, ja sitä katsetta minä en voinut kestää. Hän pelkäsi katsoa minuun eikä siinä kyllin... Aleksei Aleksandrovitsh aikoi kertoa laskusta, joka hänelle oli tuotu, mutta ääni petti ja hän vaikeni. Tuota siniselle paperille kirjoitettua laskua hatusta ja nauhoista hän ei voinut ajatella surkuttelematta itseään syvästi.
-- Ymmärrän, ystävä rakas! sanoi kreivitär. -- Kyllä minä ymmärrän. Apua ja lohdutusta te ette saa minulta, mutta minä olen kuitenkin tullut juuri sitä varten, että voisin auttaa teitä. Jospa minä voisin vapauttaa teidät kaikista noista pienistä alentavista huolista... Minä ymmärrän, että siinä tarvitaan naisen sanaa, naisen järjestelytaitoa. Uskotteko sen minulle?
Aleksei Aleksandrovitsh puristi ääneti kreivittären käsiä.
-- Me rupeamme yhdessä pitämään huolta Serjozhasta. Käytännölliset asiat eivät ole minun vahva puoleni. Mutta vähät siitä, minä rupean hoitamaan talouttanne... Älkää kiittäkö minua. Enhän minä tee sitä omin voimineni...
-- Minä en voi olla kiittämättä.
-- Mutta, ystäväni, älkää antautuko sen tunteen valtaan, josta puhuitte. Ei saa hävetä sitä, mikä on kristityn suurin ylpeys: joka alentaa itsensä, se ylennetään. Ettekä te saa kiittää minua. Täytyy kiittää Häntä ja pyytää Häneltä apua. Hänessä yksin me löydämme rauhan, lohdun, pelastuksen ja rakkauden, sanoi kreivitär, loi silmänsä taivasta kohti ja alkoi rukoilla, kuten Aleksei Aleksandrovitsh hänen äänettömyydestään arvasi.