Part 51

Oli pakko puhua, ettei olisi syntynyt äänettömyyttä, mutta Levin ei tiennyt mitä olisi sanonut, semminkin kun veli ei vastannut mitään, tuijotti vain häntä herkeämättä kuin jokaisen sanan merkitystä tutkiskellen. Levin kertoi veljelleen, että hänen vaimonsa oli mukana. Nikolai sanoi olevansa siitä iloinen, mutta pelkäävänsä että hänen tilansa saa tämän pelästymään. Syntyi äänettömyys. Yhtäkkiä Nikolai liikahti ja alkoi puhua jotain. Levin odotti hänen ilmeensä perusteella saavansa kuulla jotain erityisen merkittävää ja tärkeää, mutta Nikolai puhuikin vain terveydestään. Hän syytti lääkäriä, pahoitteli, ettei kuuluisaa moskovalaista lääkäriä ollut saatavissa, ja Levin ymmärsi, että hän toivoi yhä.

Seuraavan vaitonaisen hetken tullen Levin nousi päästäkseen edes hetkeksi kiusallisesta olostaan, ja sanoi menevänsä hakemaan vaimoaan.

-- No mene, minä käsken vähän siistimään sillä aikaa. Täällä on kai likaista ja pahanhajuista, eikö niin? Masha, järjestäpäs täällä vähän, sairas sanoi vaivalloisesti. -- Sitten kun olet siistinyt, mene pois täältä, lisäsi hän katsoen kysyvästi veljeensä.

Levin ei vastannut mitään. Tultuaan käytävään hän pysähtyi. Hän oli luvannut tuoda vaimonsa sinne, mutta kun hän nyt pohti tilanteen herättämiä tunteita, hän päättikin kehottaa Kittyä olemaan käymättä sairaan luona. "Miksi hänen pitäisi kiusata itseään niin kuin minun?" ajatteli Levin.

-- No kuinka on? kysyi Kitty pelästyneen näköisenä.

-- Oi, se on kauheaa, kamalaa! Mitä varten sinä tulit! sanoi Levin.

Kitty oli hetkisen vaiti ja katsoi häneen arasti ja surullisesti, sitten hän meni ja otti molemmin käsin miestään kyynärvarresta.

-- Kostja, vie minut hänen luokseen, helpompihan meidän on kahden. Saata vain minut sinne, ole hyvä, ja tule itse pois, hän sanoi. -- Ymmärräthän, että minun on paljon raskaampaa nähdä vain sinun tuskasi näkemättä häntä. Ehkä minusta voi olla siellä jotain apua niin sinulle kuin hänellekin! Kuule, ole nyt hyvä ja vie! pyysi hän niin rukoilevasti kuin hänen elämänonnensa olisi riippunut siitä.

Levinin täytyi suostua, ja hän lähti hieman rauhoittuneena Kittyn kanssa veljensä luo muistamatta enää koko Marja Nikolajevnaa.

Kevein askelin, mieheensä tuon tuostakin urhean myötätuntoisesti vilkuillen Kitty astui sairaan huoneeseen, kääntyi kiirehtimättä ja sulki hiljaa oven. Sitten hän hiipi nopeasti sairasvuoteen luo, asettui niin, ettei sairaan tarvinnut kääntää päätään, ja otti heti hehkeään käteensä tämän suuren käden kuivuneen rungon. Kättä puristaen hän alkoi puhutella sairasta vain naisille ominaisella myötätuntoisen ja hiljaisen eloisalla tavalla, joka ei loukannut tätä.

-- Me olemme nähneet toisemme Sodenissa, vaikka emme ole tähän asti olleet tuttuja, hän sanoi. -- Te ette kai silloin osannut ajatella, että minusta tulisi teidän sisarenne.

-- Te ette olisi enää tuntenut minua, sanoi sairas, kasvot hymyyn seestyneinä.

-- Olisin toki. Kuinka hyvä, että ilmoititte meille! Kostja on joka päivä muistellut teitä ja ollut teistä levoton.

Mutta sairaan eloisuus ei kestänyt kauan.

Kitty oli tuskin ehtinyt vaieta, kun sairaan kasvoille palautui entinen ankara, soimaava ilme, josta kuvastui kuolevan kateus elävää kohtaan.

-- Minä pelkään, että teillä on täällä hiukan epämukavaa, sanoi Kitty väistäen sairaan tuijottavaa katsetta ja tarkastellen huonetta. -- Täytyy pyytää isännältä toinen huone, hän sanoi miehelleen, -- huone, joka on lähempänä meitä.

XVIII

Levin ei voinut rauhallisesti katsella veljeään eikä osannut olla tyyni ja luonnollinen hänen läheisyydessään. Aina kun hän tuli veljensä luo, oli kuin jokin kaihi olisi verhonnut hänen silmänsä, eikä hän nähnyt eikä erottanut veljensä tilan yksityiskohtia. Hän tunsi kauhean hajun, näki lian ja epäjärjestyksen, sairaan piinallisen tilan ja voihkinan eikä keksinyt mitään keinoa auttaa tätä. Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään selvittää tarkemmin, miten tuo ruumis makasi siinä peittonsa alla, pakottiko sairaan laihtuneita sääriä, lanteita ja selkää, ja voisiko hänet ehkä auttaa toiseen asentoon, jossa olisi edes hiukan helpompi olla. Levinin selkäpiitä karmi, kun sellaisia yksityiskohtia sattui tulemaan hänen mieleensä. Hän oli järkähtämättömän varma siitä, ettei elämän pidentämiseksi tai kärsimysten keventämiseksi voinut tehdä mitään. Mutta sairas vainusi veljensä vakaumuksen ja ärtyi siitä, mikä teki Levinin aseman vieläkin vaikeammaksi. Olo sairaan luona oli hänelle tuskallista, poissaolo vieläkin tuskallisempaa. Ja hän kulki koko ajan edestakaisin, poistui milloin minkin tekosyyn nojalla veljensä luota ja tuli taas takaisin, koska hänen oli vaikea olla yksin.

Mutta Kitty ajatteli, tunsi ja toimi aivan toisin. Hänen oli ennen kaikkea sääli sairasta. Ja hänen naisensydämessään sääli synnytti aivan erilaisen tunteen kuin hänen miehessään; hän ei tuntenut kauhua eikä inhoa, vaan toiminnan tarvetta, halua ottaa yksityiskohtaisesti selvää sairaan tilasta ja auttaa. Ja kun hän ei vähääkään epäillyt apunsa tarpeellisuutta, hän ei myöskään epäröinyt ryhtyä sitä antamaan. Samat yksityiskohdat, joiden pelkkä mieleen johtuminen sai hänen miehensä kauhun valtaan, saivat häneltä heti huomiota. Hän lähetti hakemaan lääkäriä, lähetti asialle apteekkiin, pani mukana olevan palvelustyttönsä ja Marja Nikolajevnan lakaisemaan, pyyhkimään pölyä ja pesemään, huuhteli ja puhdisti jotain itse, asetteli jotain peitteen alle. Itse hän kävi aina välillä huoneessaan välittämättä siitä, että herroja tuli tuon tuostakin vastaan, ja kantoi matka-arkustaan lakanoita, tyynynpäällisiä, pyyheliinoja ja paitoja.

Lakeija, joka tarjoili yleisessä salissa insinööreille päivällistä, tuli hänen kutsuessaan pari kertaa nyrpeän näköisenä paikalle, mutta ei voinut olla täyttämättä käskyjä, jotka lausuttiin niin lempeän sinnikkäästi, ettei niistä mihinkään päässyt. Levin ei hyväksynyt kaikkea tätä; hän ei uskonut siitä olevan mitään hyötyä sairaalle. Ennen kaikkea hän pelkäsi, että sairas suuttuisi. Mutta sairas ei suuttunut, vaikka näyttikin varsin kylmäkiskoiselta; hän vain ujosteli ja seurasi uteliaana, mitä Kitty hänelle teki.

Kun Levin palasi lääkärin luota, jonne Kitty oli hänet lähettänyt, ja avasi oven, vaihdettiin sairaalle Kittyn määräyksestä juuri alusvaatteita. Valkea, pitkä, laiha selkä suurine, ulkonevine lapaluineen, törröttävine kylkiluineen ja selkänikamineen oli paljaana. Marja Nikolajevna ja lakeija yrittivät turhaan tunkea sairaan pitkänä riippuvaa kättä väärin taittuneeseen hihaan. Kitty veti oven kiireesti kiinni Levinin jäljestä eikä katsonut sairaaseen päin; mutta kun sairas alkoi voihkia, astui hän nopeasti vuoteen luo.

-- Toimikaa nyt nopeasti, hän sanoi.

-- Älkää tulko, kähisi sairas äkäisesti, -- kyllä minä itse...

-- Mitä sanoitte? kysyi Marja Nikolajevna.

Mutta Kitty oli kuullut ja ymmärsi, että sairaasta tuntui ilkeältä olla alastomana hänen läsnä ollessaan.

-- Minä en katso, en katso! sanoi Kitty auttaen kättä hihaan. -- Marja Nikolajevna, menkää te ja auttakaa tuolta puolen, lisäsi hän.

-- Ole niin hyvä ja hae se pieni pullo, joka on minun käsilaukussani, hän pyysi mieheltään, -- tiedäthän, pienessä sivulokerossa; sillä aikaa täällä laitetaan kaikki järjestykseen.

Palatessaan pullo kädessä Levin näki sairaan olevan jo pitkällään ja huomasi kaiken muuttuneen hänen ympärillään. Ummehtunut hajukin vaihtui pian hajuveden ja etikan tuoksuun, kun Kitty huulet supussa ja punaiset posket pyöreinä puhalteli pullon suuhun pistettyyn pilliin. Pölyä ei näkynyt missään, ja vuoteen alla oli matto. Lääkepullo, vesikarahvi, tarvittava pino liinavaatteita sekä Kittyn koruompelus olivat hyvässä järjestyksessä pöydällä. Toisella pöydällä vuoteen ääressä oli sairaan juomaa, kynttilä ja pillerirasia. Sairas itse makasi pestynä ja kammattuna puhtaiden lakanoiden välissä, pulleiksi pöyhityt tyynyt päänsä alla, yllään puhdas paita, jonka valkea kaulus näytti liian avaralta luonnottoman kapean kaulan ympärillä, ja katsoi herkeämättä Kittyyn, uusi toivon ilme kasvoillaan.

Levinin hakema ja klubista löytämä lääkäri ei ollut sama, joka oli aikaisemmin hoitanut Nikolai Leviniä ja johon tämä oli tyytymätön. Uusi lääkäri otti esiin torven ja kuunteli sairaan rintaa, ravisti päätään, määräsi lääkkeitä ja selitti ensin erityisen tarkasti, miten lääkkeitä oli otettava, ja sitten sen, mitä ruokavaliota oli noudatettava. Hän neuvoi syömään raakoja tai vähän kiehautettuja munia ja juomaan seltterivettä lämpimän, vastalypsetyn maidon kanssa. Kun lääkäri oli lähtenyt, sairas sanoi jotain veljelleen, mutta Levin kuuli vain viimeiset sanat: "sinun Katjasi", ja hänen katseestaan, joka seurasi Kittyä, ymmärsi Levin hänen kiittelevän tätä. Samassa sairas pyysikin luokseen Katjaa, kuten hän Kittyä nimitti.

-- Minä voin nyt paljon paremmin, hän sanoi. -- Teidän hoidossanne olisin parantunut jo aikoja sitten. Miten hyvältä tuntuu! Hän otti Kittyn käden ja vei sen huultensa luo, mutta ei suudellutkaan sitä ikään kuin peläten, että se olisi Kittylle epämieluisaa, vaan ainoastaan silitti ja puristi sitä.

Kitty tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi sitä.

-- Kääntäkää minut vasemmalle kyljelle ja menkää nukkumaan, sopersi sairas.

Kukaan ei kuullut mitä hän sanoi, mutta Kitty ymmärsi sen. Hän oli oppinut ymmärtämään sairasta seuratessaan herkeämättä mielessään, mitä tämä milloinkin tarvitsi.

-- Toiselle kyljelle, sanoi Kitty miehelleen, -- hän nukkuu aina sillä kyljellä. Käännä sinä, on ikävä kutsua palvelijoita. Minä en jaksa. Mutta ettekö te jaksaisi? kysyi hän Marja Nikolajevnalta.

-- Minä en uskalla, vastasi Marja Nikolajevna. Niin hirveää kuin Levinistä olikin kiertää kätensä tuon pelottavan ruumiin ympärille ja tarttua niihin kohtiin peitteen alla, joita hän olisi tahtonut olla kokonaan ajattelematta, otti hän nyt vaimonsa esimerkin ohjaamana päättäväisen ilmeen, pisti kätensä peitteen alle ja alkoi kääntää. Hän tunsi suuren laihtuneen käden kaulansa ympärillä ja omista voimistaan huolimatta hän hämmästyi noiden nääntyneiden jäsenten outoa painavuutta. Levinin kääntäessä veljeään Kitty käänsi ja pöyhi tämän tyynyn. Sitten hän oikaisi sairaan päätä ja harvoja hiuksia, jotka jälleen olivat takertuneet ohimoon.

Sairas piti veljensä kättä kädessään. Levin tunsi hänen aikovan tehdä jotain ja vetävän kättä peitettä pitkin. Levin seisoi henkeä pidättäen eikä vastustanut. Sairas veti käden huulilleen ja suuteli sitä. Levinin valtasi itkun puistatus, ja hän lähti huoneesta voimatta sanoa mitään.

XIX

"Kätkenyt viisailta ja ilmoittanut lapsille ja tyhmille", ajatteli Levin puhellessaan sinä iltana vaimonsa kanssa.

Ei hän tuota raamatunlausetta siksi ajatellut, että hän olisi pitänyt itseään niin viisaana. Mutta hän tiesi kuitenkin olevansa vaimoaan ja Agafja Mihailovnaa viisaampi, samoin kuin hän tiesi senkin, että kun hän ajatteli kuolemaa, niin hän ajatteli sitä kaikilla sielunsa voimilla. Hän tiesi myös, että monet hyvin viisaat miehet, joiden ajatuksia hän oli kirjoista lukenut, olivat ajatelleet kuolemaa eivätkä tienneet sadatta osaa siitä, mitä hänen vaimonsa ja Agafja Mihailovna tiesivät. Niin erilaisia kuin nuo kaksi naista muuten olivatkin, Agafja Mihailovna ja Katja -- joksi Nikolai-veli Kittyä nimitti --, siinä suhteessa he olivat aivan toistensa kaltaisia. Kumpikin tiesi varmasti, mitä oli elämä ja mitä kuolema, ja vaikka he eivät olisi voineet ymmärtää niitä kysymyksiä, jotka liikkuivat Levinin mielessä, molemmilla oli selvä varmuus sen ilmiön merkityksestä, ja he suhtautuivat siihen aivan samoin kuin miljoonat muutkin ihmiset. Kuoleman ymmärtämisen varmuutta todisti heissä se, että he hetkeäkään epäröimättä tiesivät, miten kuolevien suhteen oli toimittava, eivätkä pelänneet näitä. Sen sijaan Levin ja monet muut, jotka olisivat osanneet paljonkin puhua kuolemasta, eivät ilmeisestikään tienneet mitä se oli, sillä he pelkäsivät sitä eivätkä käsittäneet mihin ryhtyä, kun ihminen läheni kuolemaa. Jos Levin olisi nyt ollut yksin Nikolai-veljensä kanssa, hän olisi vain katsellut tätä kauhun vallassa ja odottanut tulevaa vielä suuremmalla kauhulla, kykenemättä tekemään mitään muuta.

Hän ei edes tiennyt mitä puhuisi, miten katsoisi ja miten kävelisi. Jostain muusta puhuminen tuntui hänestä loukkaavalta ja mahdottomalta; kuolemasta ja synkistä asioista puhuminen oli mahdotonta sekin. Hiljaakaan ei silti voinut olla. "Jos katson häneen, hän luulee, että tarkkailen häntä; jos taas en katso, hän luulee minun ajattelevan muuta; jos kävelen varpaillani, se kiusaa häntä; koko jalalla astuminen tuntuisi taas niin kovin välinpitämättömältä..." Kitty sen sijaan ei nähtävästi ollenkaan ajatellut eikä joutanut ajattelemaan itseään. Hän ajatteli sairasta ja kaikki meni hyvin. Hän kertoi itsestään ja häistään, hymyili, sääli ja hyväili sairasta ja kertoili eri paranemistapauksista, ja kaikki sujui hyvin; hänen täytyi siis tietää jotain. Todisteena siitä, ettei hänen -- eikä samanlaisissa tapauksissa Agafja Mihailovnankaan -- toiminta ollut vaistomaista, eläimellistä ja sokeaa, oli se, että Kitty samoin kuin Agafja Mihailovnakin katsoivat kuolevan tarvitsevan fyysisen hoivan ja kärsimysten keventämisen ohella jotain muutakin, joka oli vielä tärkeämpää kuin fyysinen hoito ja jolla ei ollut mitään yhteyttä fyysisten olosuhteiden kanssa. Puhuessaan kuolleesta renkivanhuksesta oli Agafja Mihailovna sanonut: "Sai, Jumalan kiitos, ehtoollisen ja pyhän voitelun, suokoon Jumala jokaisen kuolla sillä tavoin." Kittykin kiirehti muiden tehtäviensä lomassa, sairaan liinavaatteista, makuuasennosta ja juotavasta huolehtimisen ohella, jo heti ensimmäisenä päivänä puhumaan sairaalle ehtoollisen ja pyhän voitelun välttämättömyydestä ja taivutti hänet siihen.

Palattuaan sairaan luota yöksi omaan huoneeseensa Levin istui allapäin tietämättä mitä tehdä. Kaikki tuntui hänestä sopimattomalta; hän ei voinut edes puhua vaimonsa kanssa, vielä vähemmän hän saattoi ajatella illallista, vuoteiden laittoa tai mitään sellaista. Kitty taas oli tavallista toimeliaampi. Hän oli jopa vilkkaampi kuin tavallisesti. Hän käski tuoda illallista, järjesteli itse matkatavarat, auttoi itse vuoteiden tekemisessä eikä unohtanut ripotella niille persialaista pulveria. Tämä tilanne oli herättänyt Kittyssä sen vireyden ja älyn nopeuden, jotka miehissä heräävät ennen taistelua, elämän vaarallisina ja tärkeinä hetkinä, -- niinä hetkinä, jolloin mies kerta kaikkiaan osoittaa oman arvonsa ja näyttää, mihin hänen menneisyytensä on häntä valmistanut.

Kaikki sujui hyvin hänen käsissään, ja ennen kello kahtatoista kaikki oli saatu niin hyvään järjestykseen, että huone näytti siistiltä ja kotoisalta; vuoteet oli sijattu, harjat, kammat ja peilit olivat paikoillaan ja valkeat liinat pöydillä.

Levinin mielestä oli anteeksiantamatonta syödä, nukkua ja puhua vielä nytkään, ja hänen jokainen liikkeensäkin tuntui hänestä sopimattomalta. Kitty taas sormeili kaikenlaisia pikkuesineitään, mutta teki sen niin, ettei siinä ollut mitään loukkaavaa.

Syödä ei kumpikaan sentään voinut, eikä unikaan tahtonut pitkään aikaan tulla; he istuivat kauan valveilla.

-- Olen hyvin iloissani siitä, että hän suostui huomenna ottamaan vastaan pyhän voitelun, sanoi Kitty istuen yöpaidassaan kääntöpeilinsä edessä ja sukien tiheällä kammalla pehmeitä, tuoksuvia hiuksiaan: -- En ole itse sitä koskaan nähnyt, mutta äiti on kertonut, että siinä rukoillaan paranemista.

-- Luuletko sinä sitten tosiaankin, että hän voi parantua? sanoi Levin seuraten takaapäin kamman liu'untaa tukkaa pitkin.

-- Minä kysyin sitä lääkäriltä. Hän sanoi, ettei sairas voi elää kolmea päivää enempää. Mutta tietävätkö nekään aina! Olen kuitenkin oikein hyvilläni, että sain hänet suostumaan, sanoi Kitty vilkaisten miestään hiustensa takaa. -- Mikään ei ole mahdotonta, lisäsi hän kasvoillaan se hiukan salaviisas ilme, joka hänellä aina oli, kun hän puhui uskonnosta.

He eivät olleet naimisiin mentyään kertaakaan keskustelleet uskonnosta, mutta Kitty noudatti uskonnollisia tapojaan yhtä tyynesti ja varmasti kuin ennenkin. Huolimatta Levinin kihlauksenaikaisista vakuutuksista Kitty oli varma siitä, että hänen miehensä oli yhtä hyvä ja jopa parempi kristitty kuin hän itse ja että kaikki Levinin puheet omasta epäuskoisuudestaan olivat vain samoja hupaisia miehisiä päähänpistoja kuin sekin, mitä hän oli usein sanonut vaimonsa englantilaisesta koruompelusta: että oikeat kunnon ihmiset paikkaavat reikiä, mutta hän, Kitty, leikkelee niitä tahallaan jne.

-- Se nainen, Marja Nikolajeva, ei olisi koskaan saanut aikaan sitä mitä sinä, sanoi Levin. -- Ja minun täytyy tunnustaa, että olen hyvin iloissani siitä, että tulit mukaan. Sinä olet sellainen puhtauden perikuva, että... Hän otti vaimonsa käden, mutta ei suudellut -- käden suuteleminen tuntui hänestä tässä kuoleman läheisyydessä sopimattomalta --, vaan ainoastaan puristi sitä katsoen anteeksipyytävästi Kittyn kirkastuneisiin silmiin.

-- Sinun olisi ollut kovin raskasta yksin, sanoi Kitty, nosti kätensä mielihyvästä punastuneilta poskiltaan, kiersi hiuksensa sykerölle ja kiinnitti ne hiusneuloilla yhteen. -- Niin, jatkoi hän, -- mistäpä hän osaisi... Minä sain hyväksi onneksi oppia paljon Sodenissa.

-- Oliko siellä sitten tällaisiakin sairaita?

-- Pahempiakin.

-- On niin kauheaa, etten voi olla näkemättä häntä sellaisena, jollainen hän oli nuorena... Sinä et usko miten viehättävä nuorukainen hän oli; minä vain en ymmärtänyt häntä silloin.

-- Uskon hyvinkin. Minusta tuntuu, että me olisimme tulleet hyvin toimeen, hän ja minä, sanoi Kitty ja pelästyen käyttämäänsä sanamuotoa katsahti mieheensä äkkiä kyyneltyvin silmin.

-- Niin, olisitte tulleet, sanoi Levin surullisesti. -- Hän on juuri niitä ihmisiä, joista sanotaan, etteivät he ole tätä elämää varten.

-- Mutta nyt täytyy mennä nukkumaan, meillä on monta työpäivää edessämme, sanoi Kitty katsoen pientä kelloaan.

XX

Kuolema

Toisena päivänä sairas sai ehtoollisen ja pyhän voitelun. Toimituksen aikana Nikolai Levin rukoili kiihkeästi. Hänen suurissa silmissään, jotka tuijottivat kiinteästi värikkään liinan peittämälle taittopöydälle asetettuun pyhäinkuvaan, paloi sellainen rukouksen ja toivon tuli, että Levinin tuli kamala olla. Levin tiesi, että tuo kiihkeä rukous ja toivo vain vaikeuttivat veljen eroa elämästä, jota hän niin rakasti. Levin tunsi veljensä ja hänen ajatustensa kulun. Veljen epäusko ei johtunut siitä, että hänen olisi ollut helpompaa elää ilman uskoa, vaan siitä, että nykyajan tieteelliset maailmanselitykset olivat askel askeleelta tunkeneet tieltään vanhat uskonkappaleet. Siksi Levin tiesi, ettei veljen tämänhetkinen uskon paluu ollut oikeaa, samaa ajattelun tietä tapahtunutta, vaan ainoastaan hetkellistä ja itsekästä, mielettömän parantumisen toivon synnyttämää. Tämän kaiken Levin tiesi, ja hänen oli tuskallista nähdä tuo rukoileva, toivon täyttämä katse ja laihtunut käsi, joka vaivoin kohosi painamaan ristinmerkkejä kireälle otsalle, noita törröttäviä hartioita ja korisevaa, onttoa rintaa, jotka eivät enää kyenneet pitämään sisällään sitä elämää, jota sairas niin palavasti pyysi. Ehtoollisen aikana Levin teki nytkin sen, mitä hän, niin uskonnoton kuin olikin, oli tehnyt tuhannet kerrat. Hän ajatteli Jumalaa ja pyysi: "Jos olet olemassa, tee terveeksi tämä mies -- onhan sellaista tapahtunut monesti -- ja Sinä pelastat sekä hänet että minut."

Voitelun jälkeen sairaan olo keveni huomattavasti. Hän ei rykinyt kertaakaan kokonaiseen tuntiin, hymyili vain ja suuteli Kittyn kättä kiittäen häntä kyynelsilmin ja vakuuttaen, että hänen oli nyt kovin hyvä olla, ettei mihinkään koskenut ja että ruokahalu ja voimat olivat palanneet. Hän nousi itse istumaankin, kun hänelle tuotiin lientä, ja pyysi yhden kotletin lisää. Niin toivoton kuin hänen tilansa olikin ja niin selvästi kuin näkyikin, ettei mitään parantumisen mahdollisuutta voinut olla, myös Levin ja Kitty olivat tuon tunnin ajan onnellisen ja aran kiihtymyksen vallassa samalla peläten erehtyvänsä.

-- Voiko hän paremmin? -- Paljon paremmin. -- Ihmeellistä. -- Mitä ihmettä siinä on! -- Luojan kiitos! kuiskailivat he hymyillen toisilleen.

Lumous ei kestänyt kauan. Sairas nukkui rauhallisesti, mutta puolen tunnin kuluttua yskänkohtaus herätti hänet. Äkkiä sekä ympärillä olevilta että häneltä itseltään katosi kaikki toivo. Kivun voima karkotti kaikki epäilykset ja jopa muiston elätellyistä toiveista niin Leviniltä ja Kittyltä kuin sairaalta itseltään.

Sanomatta enää sanaakaan siitä, mihin oli puoli tuntia sitten uskonut, ja ikään kuin häveten sen muistoakin sairas pyysi saada hengittää jodia rei'itetyn paperin peittämästä pullosta. Levin antoi hänelle jodiastian, ja sama intohimoista toivoa kuvastava katse, joka oli kauhistuttanut Leviniä pyhän voitelun aikana, kiinnittyi nyt häneen pyytäen häneltä vahvistusta lääkärin sanoille, että jodin hengittäminen voi saada ihmeitä aikaan.

-- Onko Kitty täällä? sairas kysyi käheällä äänellä, kun Levin oli vastahakoisesti myöntänyt lääkärin sanat oikeiksi. -- Eikö ole... no sitten voin sen sanoa... Hänen ilokseen minä siihen komediaan suostuin. Hän on niin kiltti, mutta sinä ja minä emme voi enää pettää itseämme. Tämä on toista, tähän minä uskon, hän sanoi puristaen pulloa luisevin käsin ja alkoi hengittää sen hajua.

Kellon käydessä kahdeksatta illalla istui Levin paraikaa vaimonsa kanssa teetä juomassa omassa huoneessaan, kun Marja Nikolajevna syöksyi hengästyneenä huoneeseen. Hän oli kalpea ja hänen huulensa vapisivat.

-- Kuolee! kuiskasi hän. -- Minä pelkään, että kuolee tuossa paikassa.

Molemmat lähtivät heti juoksujalkaa sairaan luo. Tämä istui kyynärvartensa nojassa vuoteellaan, pitkä selkä koukussa ja pää riipuksissa.

-- Miltä nyt tuntuu? kysyi Levin kuiskaten hetken vaitiolon jälkeen.

-- Tunnen lähteväni pian, sanoi Nikolai lausuen sanat hitaasti ja vaivalloisesti, mutta omituisen selvästi. Hän ei kohottanut päätään, loi vain silmänsä ylös tavoittamatta niillä veljensä kasvoja. -- Katja, mene sinä pois! lisäsi hän.

Levin hypähti vaimonsa luo, kuiskasi hänelle jotain käskevästi ja sai hänet poistumaan.

-- Lähden pian, sanoi Nikolai uudelleen.

-- Miksi sinä niin luulet? kysyi Levin tietämättä mitä sanoisi.

-- Siksi, että lähden pian, toisti hän ikään kuin mieltyneenä noihin sanoihin. -- Loppu on käsillä.

Marja Nikolajevna meni hänen luokseen.

-- Pian käyn makaamaan, sanoi Nikolai hiljaa, -- iäksi, lisäsi hän pilkallisesti ja vihaisesti. -- No auttakaa, jos tahdotte.

Levin auttoi veljensä selälleen, istui hänen viereensä ja katsoi häneen henkeään pidättäen. Kuoleva makasi silmät ummessa, mutta hänen otsallaan näkyi lihasten värähtely, kuten ihmisellä, joka ajattelee syvästi ja jännittyneesti. Levin tempautui väkisinkin hänen mukanaan ajattelemaan sitä, mitä hänessä nyt tapahtui; mutta vaikka hän kuinka olisi pinnistänyt ajatuksiaan seuratakseen veljeään, hän näki tämän tyynten ankarien kasvojen ilmeestä ja lihaksien värähtelystä toisen silmän yllä, että kuolevalle selkiintyi selkiintymistään se mikä Levinille pysyi yhtä pimeänä kuin ennenkin.

-- Niin, niin, kuoleva sanoi painokkaasti ja hitaasti. -- Odottakaas. Ja hän vaikeni taas. -- Niin! hän sanoi äkkiä rauhoittavasti, ikään kuin kaikki olisi selvinnyt hänelle. -- Oi, hyvä isä! hän sanoi vielä ja huokasi raskaasti.

Marja Nikolajevna tunnusteli kuolevan jalkoja.

-- Kylmenevät, hän kuiskasi.