Part 50

Chapter 503,101 wordsPublic domain

Myöhemmin hän ei enää koskaan kokenut sitä yhtä voimakkaasti, mutta tällä ensimmäisellä kerralla hänen oli vaikea päästä tasapainoon tapahtuneen jälkeen. Luonnostaan herännyt tunne käski häntä puolustautumaan ja osoittamaan vaimolleen, kuinka väärin ja pahoin tämä oli tehnyt; mutta se olisi vain hermostuttanut Kittyä vielä enemmän ja suurentanut heidän välistään juopaa, mikä tässä asiassa oli surullisinta. Toinen totunnainen tunne kehotti Leviniä osoittamaan, että hän oli syytön ja Kitty itse syypää; mutta toinen voimakkaampi tunne käski niin pian kuin suinkin luomaan umpeen syntyneen railon, ettei se vain pääsisi suurentumaan. Oli kyllä kiusallista ottaa sellainen väärä syytös niskoilleen, mutta oli vielä pahempi haavoittaa toista tekemällä itsensä syyttömäksi. Niin kuin puoliunessa kipua kärsivä ihminen hänkin tahtoi repäistä kipeän kohdan irti ja heittää sen pois, mutta tajusi herättyään, että kipeä kohta olikin hän itse. Täytyi vain koettaa auttaa kipeää kohtaa kestämään, ja niin hän koetti tehdä.

He tekivät sovinnon. Tuntien oman syyllisyytensä Kitty oli sen jälkeen entistä hellempi miehelleen, ja heidän onnensa kasvoi kaksinkertaiseksi. Mutta siitä huolimatta tuli uusia yhteentörmäyksiä, usein aivan odottamattomista ja vähäpätöisistä syistä. Ne johtuivat monesti siitäkin, etteivät he vielä tienneet, mikä toiselle oli tärkeää, ja siitä, että kumpikin oli alkuaikoina usein huonolla tuulella. Kun toinen oli hyvällä ja toinen huonolla tuulella, sopu ei häiriytynyt, mutta kun kumpikin sattui olemaan pahalla päällä, syntyi yhteentörmäyksiä niin käsittämättömän mitättömistä seikoista, etteivät he jälkeenpäin mitenkään voineet ymmärtää, mistä riita oli alkanut. Tosin heidän kummankin ollessa hyvällä tuulella heidän elämänilonsa kaksinkertaistui. Mutta kuitenkin tämä avioelämän alkuvaihe oli heille vaikeaa aikaa.

Koko tuon ajan ilmassa oli erityistä kireyttä, ikään kuin heitä yhdistävää ketjua olisi temmottu puoleen ja toisen. Yleensäkin kuherruskuukausi eli ensimmäinen häiden jälkeinen kuukausi, jolta Levin toisten puheiden perusteella oli odottanut niin paljon, oli kaikkea muuta kuin kuhertelua, ja se jäikin molempien mieleen heidän elämänsä raskaimpana ja nöyryyttävimpänä ajanjaksona. He koettivat myöhemmin kumpikin pyyhkäistä muististaan kaikki tuon sairaan ajan rumat ja häpeälliset seikat, sillä noina viikkoina he olivat harvoin normaalissa mielentilassa eivätkä oikein tunnistaneet itseään.

Vasta kolmantena kuukautena häiden jälkeen, kun he olivat palanneet Moskovasta vietettyään siellä kuukauden, heidän elämänsä alkoi sujua tasaisemmin.

He olivat juuri saapuneet Moskovasta ja iloitsivat saadessaan olla omassa rauhassaan. Levin istui huoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti. Vanhanaikaisella nahkasohvalla, joka oli ollut siinä Levinin isän ja isoisänkin aikana, istui Kitty violetissa puvussaan -- samassa, jota hän oli pitänyt naimisissa olonsa ensimmäisinä päivinä ja joka oli niin rakkaana painunut Levinin muistiin -- ja ompeli brodyyrityötään. Levin mietti ja kirjoitti, ja vaistosi kaiken aikaa ilolla Kittyn läheisyyden. Hän ei ollut jättänyt maataloustoimiaan eikä teostaan, jonka oli määrä esittää uudet taloudenpidon perusteet; mutta yhtä pieniltä ja mitättömiltä kuin nuo toimet ja aatteet olivat hänestä ennen näyttäneet sen pimeyden rinnalla, joka oli peittänyt häneltä koko elämän, yhtä vähäarvoisilta ja pieniltä ne tuntuivat nyt alkamassa olevan, onnen valon kirkastaman elämän rinnalla. Hän jatkoi töitään, mutta tunsi huomionsa painopisteen siirtyneen muualle ja tiesi sen vuoksi katsovansa asioita aivan toisin, selkeämmin. Ennen hän oli paennut elämäänsä tuohon työhön. Ennen hän oli tuntenut, että ilman sitä hänen elämänsä olisi liian synkkä. Nyt kirjoitustyö oli hänelle välttämätöntä siksi, ettei elämä olisi liian yksitoikkoisen valoisaa. Otettuaan taas esiin paperinsa ja luettuaan aiemmin kirjoittamansa hän tunsi ilokseen, että asia oli vaivan arvoinen. Monet entiset ajatukset tuntuivat kyllä liioitelluilta ja äärimmilleen viedyiltä, mutta monet kohdat, jotka olivat olleet ennen hämäriä, selvenivät, kun hän palautti kokonaisuuden mieleensä. Hän kirjoitti nyt Venäjän maanviljelyksen epäedullisen aseman syitä käsittelevää uutta lukua. Hän tahtoi osoittaa, ettei köyhyys Venäjällä johtunut ainoastaan maaomaisuuden väärästä jaosta ja virheellisestä suunnasta, vaan että sitä lisäsi suuresti Venäjälle viime aikoina niin luonnottomasti ulkoa ympätty kulttuuri. Sen piirteitä olivat varsinkin liikenneyhteydet, rautatiet, joiden seurauksena elämä oli keskittynyt kaupunkeihin; ylellisyyden kasvaminen ja siitä johtuva tehdasteollisuuden, luottolaitoksen ja siihen liittyvän pörssikeinottelun kehitys, mikä kaikki oli koitunut maanviljelyksen vahingoksi. Hän arveli, että valtiossa, jossa varallisuus saa kehittyä luonnollisesti, edellä kuvatut ilmiöt seuraavat vasta sitten, kun maanviljelykseen on uhrattu paljon työtä ja kun se on päässyt kunnollisiin tai ainakin määrätyntasoisiin olosuhteisiin. Samoin hän oli sitä mieltä, että maan varallisuuden täytyi kasvaa tasasuhtaisesti ja ennen kaikkea niin, etteivät muut varallisuuden haarat pääsisi maanviljelyksen edelle. Tiettyä maanviljelyksen tasoa vastasi hänen mielestään tietty liikenneyhteyksien taso. Siksi rautatiet, jotka oli rakennettu valtiollisten eikä taloudellisten tarpeiden vaatimuksesta, olivat hänestä Venäjän väärin järjestetyn maatalouden oloissa ennenaikaisia. Sen sijaan että ne olisivat edistäneet maanviljelystä, kuten oli toivottu, ne olivat ajaneet siitä ohi ja laajentamalla teollisuutta ja luotonantoa saaneet sen kehityksen pysähtymään. Sen vuoksi, Levin arveli, niin kuin yhden elimen yksipuolinen ja ennenaikainen kehittyminen elävässä kehossa on haitaksi yleiselle kehitykselle, olivat luotot, yleiset kulkulaitokset ja tehdasteollisuuden vaurastuminen -- niin tärkeitä kuin ne kaikki olivatkin Euroopassa, missä ne vastasivat aikaansa -- tehneet Venäjän varallisuuden yleiselle kasvulle vain vahinkoa syrjäyttäessään ajan tärkeimmän kysymyksen, maanviljelysolojen järjestämisen.

Levinin kirjoittaessa Kitty mietti, miten luonnottoman huomaavainen hänen miehensä oli ollut nuoren ruhtinas Tsharskin seurassa, joka oli hyvin tahdittomasti liehakoinut Kittyä päivää ennen lähtöä. Varmaan hän on mustasukkainen, ajatteli Kitty. -- Voi taivas, miten hän on herttainen ja hassu! Mustasukkainen minusta! Tietäisipä hän, etten välitä heistä kenestäkään enempää kuin Pjotr-kokista, hän ajatteli katsoessaan oudoin omistajan tuntein miehensä niskaa ja punertavaa kaulaa. -- Vaikka onkin sääli häiritä häntä (mutta ehtiihän hän vielä!), niin koetan katsoa häntä kasvoihin; tunteekohan hän, että minä katson? Minä tahdon, että hän kääntyy... tahdon, tahdon! ja hän avarsi silmänsä suuriksi koettaen siten lisätä katseensa voimaa.

-- Niin, ne vetävät puoleensa kaikki mehut ja antavat valheellisen loiston... mutisi Levin lakaten kirjoittamasta. Hän tunsi kasvoillaan Kittyn katseen ja hymyn ja vilkaisi sivulleen.

-- Mitä? hän kysyi hymyillen ja nousi.

"Katsoipas", ajatteli Kitty.

-- Ei mitään, minä vain tahdoin saada sinut katsomaan itseeni, hän sanoi katsoen mieheensä ja koettaen arvata, harmittiko häntä vai eikö.

-- Että meillä sitten on mukavaa kahden! Minulla, tarkoitin, sanoi Levin ja tuli Kittyn luo kasvot onnesta säteillen.

-- Minulla on niin hyvä olla! En lähde enää minnekään, varsinkaan en Moskovaan.

-- Mitä sinä äsken ajattelit?

-- Minäkö? Minä ajattelin... ei, ei, mene sinä vain kirjoittamaan, älä anna minun häiritä, sanoi Kitty rypistäen huuliaan, -- ja minunkin pitää leikata auki nuo reiät, näetkö?

Hän otti sakset ja alkoi leikata.

-- Ei, sano nyt, pyysi Levin istuutuen hänen viereensä ja seuraten pienten saksien kaartuvaa liikettä.

-- Niin, mitäs minä nyt ajattelinkaan? Minä ajattelin Moskovaa ja sinun niskaasi.

-- Mistä hyvästä minä olen saanut tällaisen onnen? Se ei ole luonnollista. Kaikki on liian hyvin, sanoi Levin suudellen Kittyn kättä.

-- Minusta se on päinvastoin sitä luonnollisempaa, mitä suurempaa se on.

-- Sinulla on tuolla pieni hiustupsu, Levin sanoi kääntäen hellävaroen Kittyn päätä. -- Tuossa, näetkös. Ei, ei, me teemme työtä nyt!

Työnteosta ei enää tullut mitään, ja he hypähtivät erilleen kuin pahanteosta yllätettyinä, kun Kuzma tuli ilmoittamaan, että illallinen oli pöydässä.

-- Joko kaupungista on tultu? kysyi Levin Kuzmalta.

-- Tulivat äsken; purkavat kuormaa.

-- Tule pian, Kitty sanoi miehelleen lähtien huoneesta, -- muuten minä luen kirjeet yksin. Sitten soitetaan nelikätisesti.

Jäätyään yksin ja koottuaan vihkonsa uuteen Kittyn ostamaan salkkuun Levin meni uuden pesukaapin luo, jolla oli uusia ja siroja esineitä -- nekin Kittyn mukana ilmaantuneita -- ja alkoi pestä käsiään. Levin hymyili omille ajatuksilleen ja ravisti niille nuhtelevasti päätään; katumuksen tapainen tunne vaivasi häntä. Hänen nykyisessä elämässään oli tiettyä häpeällisen lellittelyn makua. "Ei ole hyvä elää näin", ajatteli hän. "Lähes kolmeen kuukauteen en ole tehnyt juuri mitään. Tänään ryhdyin oikeastaan ensimmäisen kerran vakavasti työhöni, ja kuinkas kävi? Juuri pääsin alkuun, kun jo luovutin. Tavalliset toimenikin olen jättänyt melkein kokonaan. En ole paljon seuraillut talouttanikaan. Milloin en itse raaski jättää häntä, milloin taas näen, että hänen tulee ikävä. Ja minä kun luulin, että elämä ennen naimisiinmenoa on vain sellaista turhaa, asiaankuulumatonta, ja että vasta naimisiin mentyä alkaa oikea elämä. Ja nyt on pian kolme kuukautta kulunut, enkä minä koskaan ennen ole viettänyt aikaani näin joutilaasti ja hyödyttömästi. Ei, tämä ei käy päinsä, täytyy yrittää. Se ei tietenkään ole hänen syynsä. En voi moittia häntä mistään. Minun itseni olisi pitänyt olla lujempi ja suojata paremmin miehistä riippumattomuuttani. Mutta tällä lailla voi itse tottua ja opettaa hänetkin... Eihän se ole hänen syynsä", hän päätteli itsekseen.

Mutta tyytymättömän ihmisen on vaikea olla moittimatta toista ja juuri kaikkein läheisintä ihmistä siitä, mikä on hänen oman tyytymättömyytensä syynä. Ja Levininkin mieleen tuli hämäriä ajatuksia siitä, ettei syy ollut Kittyssä itsessään ("mihin hän olisi voinut olla syypää?") vaan hänen liiaksi pintapuolisessa ja turhamaisessa kasvatuksessaan ("mokoma tyhmyri se Tsharski: kyllä minä tiedän, että Kitty koetti, mutta ei osannut hillitä häntä"). "Niin, paitsi kiinnostusta taloa kohtaan (sitä on riittämiin), paitsi pukeutumistaan ja brodyyritöitään hänellä ei ole vakavia intressejä. Häntä ei kiinnosta sen paremmin minun työni, maatila, talonpojat, musiikki, johon hänellä on paljon lahjoja, kuin lukeminenkaan. Hän ei tee mitään, mutta on täysin tyytyväinen." Sisimmässään Levin paheksui Kittyä eikä vielä ymmärtänyt, että tämä valmistautui siirtymään siihen pian koittavaan elämänvaiheeseen, jolloin hänen oli yhtaikaa oltava miehensä vaimo ja talon emäntä ja hoivattava, imetettävä ja kasvatettava lapsiaan. Kitty itse vaistosi sen, ja nyt, tähän pelottavaan tehtävään valmistautuessaan ja iloisena pesäänsä rakennellessaan, hän nautti huolettomista ja onnellisista rakkauden hetkistä soimaamatta niistä itseään.

XVI

Kun Levin tuli yläkertaan, hänen vaimonsa istui uuden hopeisen samovaarin ja uuden teekaluston ääressä lukien kirjettä; kirje oli Dollyltä jonka kanssa Kitty oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa. Pienen pöydän ääressä istui vanha Agafja Mihailovna, täysi teekuppi kädessään.

-- Rouvanne pani minut tähän, käski istumaan kanssaan, sanoi Agafja Mihailovna ja katsahti Kittyyn ystävällisesti hymyillen.

Noista sanoista Levin ymmärsi, että Agafja Mihailovnan ja Kittyn välinen draama oli nyt loppunut. Hän näki, että huolimatta kaikesta siitä mielipahasta, jota uusi emäntä oli tuottanut Agafja Mihailovnalle riistämällä tältä hallitusohjat, Kitty oli kuitenkin lopulta voittanut hänen rakkautensa.

-- Minäpä katsoin sinunkin kirjeesi, sanoi Kitty antaen miehelleen huonosti töherretyn kirjeen. -- Se on luullakseni siltä veljesi naiselta... lisäsi hän. -- Minä en lukenut sitä loppuun. Tämä on kotiväeltä ja Dollyltä. Voitko kuvitella! Grisha ja Tanja ovat olleet Sarmatskilla lastenjuhlissa; Tanja on ollut markiisittarena.

Mutta Levin ei kuunnellut häntä, vaan punastui ja otti Marja Nikolajevnan, veljensä entisen rakastajattaren, kirjeen ja alkoi lukea. Se oli jo toinen kirje Marja Nikolajevnalta. Ensimmäisessä hän oli kertonut Nikolai Levinin ajaneen hänet luotaan ilman mitään syytä ja lisännyt siihen liikuttavan lapsellisesti, että vaikka hän olikin taas joutunut kurjuuteen, hän ei pyytänyt eikä tahtonut mitään, mutta häntä vain raastoi se ajatus, että Nikolai Dmitrijevitsh joutuisi ilman häntä hukkaan huonon terveytensä tähden, ja pyysi siksi Leviniä pitämään huolta veljestään. Nyt tulleessa kirjeessä oli uusia tietoja. Marja Nikolajevna oli löytänyt Nikolai Dmitrijevitshin ja mennyt taas yhteen tämän kanssa Moskovassa, sitten he olivat lähteneet yhdessä erään läänin pääkaupunkiin, mistä Nikolai oli saanut paikan. Siellä tämä oli riitaantunut päällikkönsä kanssa ja lähtenyt takaisin Moskovaan, mutta sairastunut matkalla niin pahasti, että tuskin enää nousee sairasvuoteelta, sanottiin kirjeessä. "Aina vain muistelee teitä, ja rahatkin ovat jo lopussa."

-- Luehan mitä Dolly kirjoittaa sinusta, alkoi Kitty hymyillen, mutta, pysähtyi äkkiä huomatessaan miehensä muuttuneen ilmeen. -- Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut?

-- Kirjoittaa, että Nikolai-veli on kuolemaisillaan. Minun täytyy lähteä sinne.

Kittyn kasvot muuttuivat äkkiä. Kaikki mietteet Tanja-markiisittaresta ja Dollystä häipyivät silmänräpäyksessä.

-- Koska sinä sitten lähdet? kysyi hän.

-- Huomenna.

-- Minä tulen mukaan, saanhan tulla?

-- Eihän toki, Kitty, sanoi Levin moittivasti.

-- Miksi niin? kysyi Kitty loukkaantuneena siitä, että hänen miehensä suhtautui niin vastahakoisesti ja paheksuvasti hänen ehdotukseensa.

-- Miksi minä en saisi tulla? Enhän minä häiritse sinua. Minä...

-- Minä matkustan siksi, että veljeni on kuolemaisillaan, sanoi Levin.

-- Mutta mitä varten sinä...

-- Mitäkö varten? Samaa varten kuin sinäkin.

"Tällaisenakin minulle niin tärkeänä hetkenä hän ajattelee vain sitä, että hänen tulee ikävä yksin", ajatteli Levin. Häntä harmitti tuollainen veruke näin tärkeässä asiassa.

-- Se ei käy päinsä, sanoi Levin ankarasti.

Agafja Mihailovna, joka näki, että asiasta tulee riita, asetti hiljaa kuppinsa pöydälle ja poistui huoneesta. Kitty ei edes huomannut häntä. Hänen miehensä viime sanojen sävy loukkasi häntä erityisesti sen vuoksi, ettei tämä ottanut uskoakseen, mitä hän sanoi.

-- Sen minä vain sanon, että jos sinä lähdet, niin minä lähden myös, ehdottomasti, vakuutti Kitty kiivaasti. -- Miksi se ei kävisi päinsä? Miksi sinä niin sanot?

-- Siksi että herra ties minne kaikkialle joutuu menemään, millaisia teitä kulkemaan ja millaisiin majataloihin majoittumaan... Sinä vain häiritsisit minua, sanoi Levin koettaen pysyä kylmäverisenä.

-- En vähääkään. Minä en tarvitse mitään. Missä sinä voit olla, siellä minäkin...

-- Jo pelkästään siitä syystä, että siellä on se nainen, jonka kanssa sinä et voi ryhtyä tekemisiin.

-- Minä en tiedä enkä välitä siitä, ketä ja mitä siellä on. Minä tiedän vain, että mieheni veli on kuolemaisillaan ja mieheni lähtee hänen luokseen, ja minä lähden myös, ettei...

-- Kitty, älä nyt suutu. Mutta ymmärräthän, että asia on tärkeä ja että minuun koskee, kun näen siihen sekoitettavan sellaista heikkoutta kuin yksinjäämisen pelkoa. No, jos sinun tulee ikävä yksin, niin lähde sinä Moskovaan.

-- Sinä näet minussa aina huonoja, alhaisia ajatuksia, Kitty aloitti loukkaantuneisuuden ja suuttumuksen kyyneleet silmissään. -- Kun minä en ollenkaan heikkouden enkä muun... Minä tunnen, että minun velvollisuuteni on olla mieheni kanssa, kun suru painaa häntä, mutta sinä tahdot tahallasi haavoittaa minua, olla tahallasi ymmärtämättä...

-- Ei, tämä on kauheaa. Olla kuin mikäkin orja! Levin huudahti nousten paikaltaan jaksamatta enää hillitä harmistuneisuuttaan. Mutta samassa hän tunsi lyövänsä omaa itseään.

-- Miksi sinä sitten menit naimisiin? Olisit pysynyt vapaana. Miksi sinä menit, jos nyt kerran kadut? sanoi Kitty, kavahti pystyyn ja juoksi vieraskamariin.

Levin lähti hakemaan Kittyä ja löysi hänet nyyhkyttämästä.

Levin alkoi puhua koettaen löytää sanoja, jotka olisivat rauhoittaneet Kittyä. Mutta Kitty ei kuunnellut häntä eikä suostunut mihinkään. Levin kumartui hänen puoleensa, otti hänen vastustelevan kätensä, suuteli sitä ja hänen hiuksiaan, sitten uudelleen kättä, mutta Kitty pysyi vaiti. Vasta sitten kun Levin painoi molemmat kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi "Kitty!", hän tointui, itki sitten hetkisen, ja sovinto oli tehty.

Päätettiin lähteä seuraavana päivänä yhdessä. Levin sanoi uskovansa, että Kitty oli tahtonut lähteä mukaan voidakseen olla jotenkin hyödyksi, ja myönsi, ettei Marja Nikolajevnan läsnäolo veljen luona loukannut säädyllisyyttä. Mutta sisimmässään hän oli tyytymätön vaimoonsa ja itseensä. Hän oli tyytymätön vaimoonsa, joka ei ollut voinut antaa sen vertaa periksi, että olisi antanut hänen lähteä, vaikka syy oli niin tärkeä. Tuntui kovin oudolta ajatella, että hän, joka ei vielä vähän aikaa sitten tohtinut uskoa siihen onneen, että Kitty voisi rakastaa häntä, tunsi nyt itsensä onnettomaksi hänen liiallisen rakkautensa tähden! Hän oli tyytymätön myös itseensä, kun ei ollut osoittanut tarvittavaa luonteenlujuutta. Eikä hän mitenkään voinut sisimmässään myöntää, ettei hänen veljensä luona oleva nainen voinut olla tekemisissä hänen vaimonsa kanssa, ja hän ajatteli kauhuissaan, mitä kaikkia törmäyksiä saattoikaan sattua. Jo yksistään se, että hänen vaimonsa, hänen Kittynsä, olisi samassa huoneessa ilotytön kanssa, sai hänet vavahtelemaan inhosta ja kauhusta.

XVII

Erään läänin pääkaupungissa sijaitseva hotelli, jossa Nikolai Levin makasi sairaana, oli niitä venäläisissä isommissa kaupungeissa usein tavattavia, uudenaikaisia hotelleja, jotka on alkuaan tarkoitettu puhtaiksi, mukaviksi ja jopa hienostuneiksi, mutta jotka niissä käyvän yleisön myötä muuttuvat kovin nopeasti likaisiksi kapakoiksi ja vaikuttavat tietyssä uudenaikaisuudessaan vielä vastenmielisemmiltä kuin vanhat, selvästi likaiset kapakat. Tämä hotelli oli jo joutunut siihen tilaan. Pääovella seisova likainen, savuketta poltteleva sotamies, jonka oli määrä tehdä ovenvartijan virkaa, synkät ja ikävät rautaportaat, liian röyhkeä lakeija likaisessa hännystakissaan, yleinen sali pöytää koristavine pölyisine vahakukkavihkoineen, lika, pöly, kaikkialla näkyvä epäsiisteys, ja kaiken tämän ohella hotellin itsetyytyväinen, tärkeilevä nykyaikainen rautatietyyli, -- kaikki tämä teki Levineihin heidän raikkaan elämänsä jälkeen kovin tympeän vaikutuksen, semminkin kun hotellin valheellinen leima ei ollenkaan sopinut yhteen sen kanssa, mikä heitä odotti.

Kuten aina, sattui nytkin, että kun heiltä oli tiedusteltu, minkä hintaisen huoneen he tahtoisivat, ei ainoatakaan kunnollista huonetta ollut saatavissa: yksi hyvä huone oli rautateiden tarkastajalla, toinen moskovalaisella asianajajalla, kolmas maalta tulleella ruhtinatar Astafjevalla. Jäljellä oli vain yksi likainen huone, jonka vieressä olevan huoneen piti illaksi vapautua. Levin saattoi vaimonsa heille osoitettuun huoneeseen harmitellen, että oli käynyt juuri niin kuin hän oli aavistanut: tulohetkenä, jolloin sydäntä kouristi jännitys veljen tilasta, hän joutui huolehtimaan vaimostaan sen sijaan, että olisi heti saanut juosta veljensä luo.

-- Mene vain, mene! sanoi Kitty katsoen häneen syyllisin, arastelevin katsein.

Levin lähti huoneesta vaiti ja kohtasi heti oven takana Marja Nikolajevnan, joka oli saanut tietää hänen tulostaan, mutta ei ollut tohtinut tulla sisään. Marja Nikolajevna oli aivan samannäköinen kuin silloin, kun Levin oli nähnyt hänet Moskovassa: sama villapuku, paljaat kädet ja kaula ja samat tylsän hyväluontoiset, hieman lihoneet, rokonarpiset kasvot.

-- No, kuinka hän voi?

-- Hyvin huonosti. On vuoteessa koko ajan. Odottaa vain teitä. Hän... Te... tulitte puolisonne kanssa.

Levin ei aluksi ymmärtänyt, mikä Marja Nikolajevnaa niin ujostutti, mutta tämä selitti sen heti.

-- Minä menen keittiöön siksi aikaa, sanoi hän. -- Veljenne ilostuu. Hän on kyllä kuullut ja muistaa ulkomaan-ajoilta.

Levin ymmärsi, että Marja Nikolajevna tarkoitti hänen vaimoaan, eikä tiennyt mitä vastata.

-- Mennään, mennään! hän sanoi.

Mutta juuri kun hän aikoi lähteä, hänen huoneensa ovi avautui ja Kitty kurkisti käytävään. Levin punastui sekä häpeästä että harmista vaimoaan kohtaan, joka oli asettanut itsensä ja hänet tähän vaikeaan asemaan, mutta Marja Nikolajevna punastui vielä enemmän. Hän aivan kyyristyi ja punastui niin, että kyyneleet kihosivat silmiin, tarttui molemmin käsin liinansa päihin ja hypisteli sitä punaisilla sormillaan tietämättä, mitä sanoa tai tehdä.

Silmänräpäyksen ajan Levin näki Kittyn katseessa kiihkeää uteliaisuutta hänen tarkastellessaan tuota hänelle käsittämätöntä, kauheaa naista; mutta sitä kesti vain hetkisen.

-- Kuinka hänen laitansa on? Kuinka hän voi? kysyi Kitty kääntyen ensin miehensä ja sitten tuon naisen puoleen.

-- Emmehän me nyt voi ruveta käytävässä keskustelemaan, sanoi Levin silmäillen ärtyisästi käytävällä jalat nytkien astelevaa herraa.

-- No, tulkaa sitten sisään, Kitty sanoi jo rauhoittuneelle Marja Nikolajevnalle; mutta miehensä pelästyneen ilmeen huomatessaan hän lisäsi: -- Tai menkää te vain ja lähettäkää sitten hakemaan minua, ja palasi huoneeseensa. Levin lähti veljensä luo.

Hän ei ollut lainkaan osannut valmistautua siihen, mitä näki ja tunsi veljensä luona. Hän oli luullut tapaavansa tämän siinä itsepetoksen tilassa, joka kuului keuhkotautisilla olevan tavallinen ja joka oli niin ihmetyttänyt Leviniä Nikolai-veljen syksyllä käydessä hänen luonaan. Hän oli odottanut tapaavansa selvempiä fyysisiä merkkejä lähenevästä kuolemasta, suurempaa heikkoutta, suurempaa laihuutta, mutta luullut kaiken muuten olevan ennallaan. Ja itse hän oli luullut tuntevansa samaa sääliä rakkaan veljensä kadottamisesta ja samaa kuolemankauhua kuin oli tuntenut silloinkin, mutta nyt vain suuremmassa määrin. Siihen hän oli valmistautunut, mutta kohtasikin aivan muuta.

Pienessä likaisessa huoneessa, joka maalattua seinäpaneelia myöten oli sylkitahrojen peitossa, oli ohut ja matala sermi, jonka takaa kuului puhetta. Siellä, seinästä hiukan kauemmas siirretyllä vuoteella, tukahduttavan löyhkän läpitunkemassa ilmassa makasi peitteen verhoama ruumis. Sen toinen käsi oli peitteen päällä ja suuri, haravaa muistuttava kämmen sormineen liittyi oudon näköisesti kapeaan, ranteesta keskikohtaan saakka samanlevyiseen kyynärvarteen. Pää lepäsi sivuittain tyynyllä. Levin näki ohimoon takertuneet hikiset, harvat hiukset ja kireänahkaisen, ikään kuin läpikuultavan otsan.

"Voiko tuo kauhea ruumis olla Nikolai-veli?" ajatteli Levin. Mutta astuttuaan lähemmäksi hän näki kasvot, eikä asiaa enää voinut epäillä. Vaikka kasvot olivat pelottavasti muuttuneet, Levinin ei tarvinnut kuin vilahdukselta nähdä nuo elävät silmät, jotka sairas loi tulijaan, ja huomata, miten sairaan suu värähti tahmeiden viiksien alla, kun hän jo käsitti sen kauhean totuuden, että tuo kuollut ruumis oli hänen elävä veljensä.

Välähtelevät silmät katsahtivat Leviniin ankarasti ja nuhtelevasti. Tuo katse palautti välittömästi elävän, elävien kesken vallinneen suhteen. Levin tunsi heti soimauksen veljensä katseessa ja häntä hävetti oma onnensa.

Kun hän otti veljeään kädestä, tämän suu vetäytyi kapeaan hymyyn. Tuo hymy oli niin heikko, että sitä tuskin huomasi, eikä se muuttanut silmien ankaraa ilmettä.

-- Sinä et odottanut tapaavasi minua tällaisena, Nikolai sai vaivoin sanotuksi.

-- Niin... en, Levin sanoi sekaantuen sanoissaan. -- Kuinka sinä et lähettänyt viestiä aikaisemmin, silloin minun häideni aikoihin? Minä tiedustelin kaikkialta.