Part 5
Hän katui nyt kaikesta sydämestään, että oli aloittanut tämän keskustelun Stepan Arkadjevitshin kanssa. Hänen erityislaatuista tunnettaan häpäisivät puheet jonkun pietarilaisen upseerin kilpakosinnasta sekä Stepan Arkadjevitshin neuvot ja ehdotukset.
Stepan Arkadjevitsh hymyili hiljaa. Hän tiesi, mitä Levinin sielussa liikkui.
-- Kyllä joskus tulen, hän sanoi. -- Niin, veliseni, nainen on akseli, jonka ympärillä kaikki pyörii. Huonosti ovat minunkin asiani, hyvin huonosti. Ja kaikki naisen tähden. Sano minulle peittelemättä, jatkoi hän otettuaan sikarin ja pidellen maljaa toisella kädellään, -- anna minulle neuvo.
-- Missä asiassa sitten?
-- Minä sanon heti missä. Olettakaamme, että sinä olet naimisissa, sinä rakastat vaimoasi, mutta olet viehättynyt toiseen naiseen...
-- Suo anteeksi, mutta minun on suorastaan mahdotonta ymmärtää sitä, samoin kuin... aivan yhtä mahdotonta kuin että minä nyt, syötyäni vatsani täyteen, menisin rinkelileipomon ohitse ja varastaisin rinkelin.
Stepan Arkadjevitshin silmät välähtivät.
-- Miksikä ei? Rinkeli tuoksuu joskus niin, että on mahdoton pidättäytyä.
/p Himmlisch ist's, wenn ich bezwungen Meine irdische Begier; Aber doch wenn's nicht gelungen, hatt ich auch recht hübsch Plaisir![1] p/
Tätä lausuessaan Stepan Arkadjevitsh hymyili viehkeästi. Levinkään ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.
-- Niin, mutta jos vakavasti puhutaan, jatkoi Oblonski. -- Tajuatko, että se nainen on herttainen, lempeä, rakastettava olento, avuton, yksinäinen ja kaikkensa uhrannut. Nyt, kun teko on jo tehty, niin voinko hylätä hänet, sano? Erota kenties voi, ettei särkisi perhe-elämäänsä, mutta eikö häntä saisi sääliä, turvata hänen elämänsä ja helpottaa hänen osaansa?
-- Kuule, suo anteeksi veli. Sinä tiedät, että minun mielestäni on kahta lajia naisia... tai ei... oikeammin: on naisia ja on... Minä en ole nähnyt ihania langenneita olentoja enkä tule näkemään, ja sellaiset kuin tuo maalattu pörrötukkainen ranskatar kassapulpetin ääressä ovat minusta iljettäviä, ja kaikki langenneet ovat samanlaisia.
-- Entä evankeliumin syntinen vaimo?
-- Oh, jätä se. Kristus ei olisi koskaan sanonut niitä sanoja, jos hän olisi tiennyt, miten niitä tullaan väärinkäyttämään. Koko evankeliumista tiedetäänkin vain ne sanat. Voin muuten sanoa, että minä en puhu sitä, mitä ajattelen, vaan mitä tunnen. Ja minä inhoan langenneita naisia. Sinä pelkäät hämähäkkejä, minä taas noita iljettäviä elukoita. Sinähän et ole tutkinut hämähäkkejä etkä tiedä niiden luonnetta, samoin en minäkään näiden.
-- Hyvä sinun on noin puhua. Olet kuin se Dickensin kirjan herra, joka syytää vasemmalla kädellään oikean olan yli kaikki hankalat kysymykset. Mutta tosiasian kieltäminen ei ole mikään vastaus. Miten pitäisi toimia, sano sinä se? Vaimo vanhenee, ja sinä olet täynnä elämää. Et ehdi kuin vilkaista ympärillesi, kun jo tunnet, ettet voi rakastamalla rakastaa vaimoasi, niin paljon kuin häntä kunnioitatkin. Ja yhtäkkiä osuu tiellesi rakkaus, ja olet hukassa, hukassa! virkkoi Stepan Arkadjevitsh alakuloinen epätoivo äänessään.
Levin hymähti.
-- Niin, mies on hukassa, jatkoi Oblonski. -- Mutta minkäs teet?
-- Olet varastamatta rinkeleitä. Stepan Arkadjevitsh purskahti nauruun.
-- Oi, sinä moralisti! Mutta muistapas, on kaksi naista: toinen pitää vain kiinni oikeuksistaan, ja ne oikeudet vaativat sinun rakkauttasi, jota et voi hänelle antaa; toinen taas uhraa sinulle kaikkensa eikä tahdo mitään. Mitä sinun pitää tehdä? Miten pitää toimia? Se on kauhea draama.
-- Jos sinä haluat kuulla minun uskontunnustukseni sen suhteen, niin sanon sinulle, etten usko siinä olevan mitään draamaa. Sanon heti miksi. Rakkaus on minun mielestäni... molemmat rakkaudet, jotka, kuten muistat, Platon määrittelee Pidoissaan, molemmat rakkaudet ovat koetuskivenä ihmisille. Toiset ihmiset käsittävät vain toisen, toiset toisen. Ja ne, jotka käsittävät vain ei-platonisen lemmen, puhuvat suotta draamasta. Sellaisessa rakkaudessa ei voi olla mitään draamaa. Kiitos kaunis nautinnosta, jääkää hyvästi, -- siinä koko draama. Ja platonisessa rakkaudessa taas ei voi olla draamaa, sillä siinä rakkaudessa on kaikki selkeää ja puhdasta, siinä on...
Sinä hetkenä Levin muisti omat syntinsä ja kokemansa sisäisen taistelun. Ja hän lisäsi odottamatta:
-- En tiedä, kenties sinä sentään olet oikeassa. Hyvin mahdollista... Enhän minä tiedä, en tosiaankaan tiedä.
-- Niin, näetkös, sanoi Stepan Arkadjevitsh -- sinä olet hyvin eheä ihminen. Se on sinun vahvuutesi ja puutteesi. Sinä olet itse eheä luonne ja tahdot, että koko elämässä olisi pelkkiä eheitä ilmiöitä, mutta niinpä ei ole. Sinä puolestasi ylenkatsot yhteiskunnallista virkatoimintaa, sillä sinä tahdot, että työ aina vastaisi päämääräänsä, mutta se ei vastaa. Sinä tahdot myös, että yksityisen ihmisen toiminnalla aina olisi päämäärä, että rakkaus ja perhe-elämä kävisivät aina käsi kädessä, -- mutta ne eivät käy. Elämän koko rikkaus, koko ihanuus ja kauneus syntyy varjon ja valon yhtymästä.
Levin huoahti eikä vastannut mitään. Hän ajatteli omia asioitansa eikä kuunnellut Oblonskia.
Ja yhtäkkiä he molemmat tunsivat, että vaikka he olivatkin ystäviä, vaikka he söivät päivällistä ja joivat viiniä yhdessä, minkä olisi pitänyt entistä enemmän lähentää heitä, kumpikin ajatteli omia asioitaan eivätkä toisen asiat auttaneet toista. Oblonski oli usein ennenkin kokenut vastaavaa: päivällisen jälkeen kumppanukset lähentymisen sijasta loittonivat usein äärimmäisen kauas toisistaan, ja hän tiesi, mitä tämmöisissä tapauksissa oli tehtävä.
-- Lasku, huudahti hän ja meni viereiseen saliin, missä heti tapasi tutun adjutantin ja ryhtyi keskustelemaan tämän kanssa eräästä näyttelijättärestä ja tämän ylläpitäjästä. Ja heti adjutantin kanssa juttelemaan päästyään Oblonski tunsi kevennystä ja lepoa; keskustelu Levinin kanssa oli nyt, kuten aina, kiihottanut häntä liian suureen henkiseen ja sielulliseen ponnisteluun.
Kun tataari oli tuonut laskun, joka teki yli kaksikymmentäkuusi ruplaa ja jonka lisäksi tuli vielä votkasta aiheutuva lisä, maksoi Levin, joka maalaisena tavallisesti olisi kauhistunut neljäntoista ruplan suuruista osaansa, koko laskun kiinnittämättä siihen sen suurempaa huomiota. Sitten hän lähti kotiin vaihtaakseen pukua ja lähteäkseen Shtsherbatskeille, missä hänen kohtalonsa oli saava ratkaisun.
XII
Ruhtinatar Kitty Shtsherbatskaja oli kahdeksantoistavuotias. Hän otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään. Hänen menestyksensä seurapiireissä oli suurempi kuin kummankaan vanhemman sisaren ja vielä suurempi kuin vanha ruhtinatar oli arvannut odottaa. Ei siinä kyllin, että melkein kaikki Moskovan tanssiaisten nuorukaiset olivat rakastuneet Kittyyn, -- jo ensimmäisenä talvena ilmaantui kaksi merkitsevää sulhasmiestä: Levin ja heti hänen lähdettyään kreivi Vronski.
Levinin ilmaantuminen kaupunkiin alkutalvella, hänen tiheät käyntinsä ja silminnähtävä rakkautensa Kittyyn antoivat aihetta ensimmäisiin vakaviin keskusteluihin Kittyn vanhempien kesken tytön tulevaisuudesta ja ruhtinaan ja ruhtinattaren välisiin väittelyihin. Ruhtinas itse oli Levinin puolella, sanoi, ettei hän voinut toivoa Kittylleen mitään parempaa. Ruhtinatar taas, joka osasi naisten tavoin kiertää kysymyksen, sanoi, että Kitty oli liian nuori, että Levin ei millään ollut osoittanut, että hänellä oli vakavat aikomukset, että Kitty ei tuntenut kiintymystä häneen, ja milloin mitäkin; mutta hän ei sanonut pääasiaa -- sitä, että hän odotti tyttärelleen parempaa sulhasmiestä, että Levin ei häntä miellyttänyt ja että hän ei ymmärtänyt Leviniä. Kun Levin yhtäkkiä matkusti pois, oli vanha ruhtinatar hyvillään ja puheli voitonriemuisesti miehelleen: "Nyt näet, enkö puhunut totta." Kun Vronski ilmestyi, iloitsi hän vieläkin enemmän saaden varmuutta ajatukselleen, että Kittyn piti päästä ei vain hyvään, vaan suorastaan loistavaan avioliittoon.
Äidin mielestä mikään vertailu Vronskin ja Levinin välillä ei voinut tulla kysymykseen. Äitiä eivät miellyttäneet Levinin kummalliset, jyrkät arvostelmat, hänen ujoutensa seuramaailmassa, minkä ruhtinatar katsoi johtuvan ylpeydestä, eikä myöskään tuo ruhtinattaren käsityksen mukaan villi maalaiselämä karjan ja talonpoikien parissa. Eikä sekään oikein ollut vanhan ruhtinattaren mieleen, että Levin hänen tyttäreensä rakastuttuaan oli käynyt talossa puolentoista kuukauden ajan ja ikään kuin odottanut ja tarkkaillut jotain, kuin olisi pelännyt suovansa talolle liian suuren kunnian kosinnallaan, ymmärtämättä, että kun hän yhtämittaa kävi talossa, missä oli naimaikäinen tytär, hänen olisi pitänyt lausua julki tunteensa. Ja yhtäkkiä hän oli lähtenyt tiehensä tekemättä tunnustusta. "Hyvä on, että hän on niin vähän puoleensavetävä, ettei Kitty ole rakastunut häneen", ajatteli äiti.
Vronski täytti äidin kaikki toiveet: hän oli rikas, viisas ja ylhäistä syntyperää, hänellä oli edessään loistava sotilas- ja hovimiesura; sen lisäksi hän oli hurmaava mies. Ei voinut toivoa mitään parempaa.
Tanssiaisissa Vronski liehitteli Kittyä ilmiselvästi, tanssi hänen kanssaan ja kävi talossa; hänen aikeittensa vakavuutta ei siis ollut syytä epäillä. Mutta siitä huolimatta äiti oli koko tämän talven ollut hyvin rauhaton ja jännittynyt.
Ruhtinatar itse oli kolmekymmentä vuotta sitten joutunut naimisiin tätinsä välityksellä. Sulhanen, josta jo edeltäpäin tiedettiin kaikki, oli tullut taloon näyttämään itseään ja katsomaan morsiantaan; puhemiestäti oli ottanut selvän saadusta vaikutelmasta ja kertonut sen molemmin puolin; vaikutelma oli ollut hyvä; sitten määräpäivänä oli vanhemmille tehty odotettu aviotarjous ja se oli hyväksytty. Kaikki oli käynyt hyvin kevyesti ja yksinkertaisesti. Siltä ainakin ruhtinattaresta tuntui. Mutta antaessaan omia tyttäriään miehelään hän oli saanut kokea, miten vaikea ja monimutkainen tuo yksinkertaiselta näyttävä asia oli. Millaista levottomuutta hän olikaan saanut kestää, kuinka paljon oli joutunut miettimään, mitä rahasummia tuhlaamaan, kuinka monesti oli ollut yhteentörmäyksiä oman miehen kanssa vanhempia tyttäriä, Darjaa ja Nataliaa, miehelään annettaessa! Nyt, nuorimman ollessa kysymyksessä, toistui sama pelko, samat epäilykset ja vielä entistä suuremmat riidat tytön isän kanssa. Vanha ruhtinas oli, kuten isät yleensäkin, erityisen arkatunteinen tyttäriensä maineesta ja puhtaudesta; hän oli lapsekkaan mustasukkainen tytöistään, varsinkin Kittystä, joka oli hänen lemmikkinsä, ja piti yhtä mittaa nuhdesaarnoja ruhtinattarelle siitä, ettei tämä ollut kyllin tarkka tyttärensä kunniasta. Ruhtinatar oli tottunut siihen jo vanhempien tyttöjen ajoilta, mutta nyt hän tunsi, että ruhtinaan arkatunteisuudella oli enemmän perusteita. Hän oli huomannut, kuinka viime aikoina oli tullut muutoksia seuraelämän tapoihin ja kuinka äidin velvollisuudet olivat käyneet entistä vaikeammiksi. Hän oli huomannut, kuinka Kittyn toverit muodostelivat joitakin seuroja, menivät joillekin kursseille, seurustelivat vapaasti miesten kanssa, ajelivat yksinään kaduilla, kuinka monet eivät enää niianneet ja kuinka jokainen heistä oli lujasti vakuuttunut siitä, että miehen valitseminen oli heidän eikä vanhempien asia. "Nykyään ei enää anneta miehelään niin kuin ennen", ajattelivat ja sanoivat kaikki nuo nuoret tytöt, vieläpä kaikki vanhemmatkin ihmiset. Ranskalaista tapaa, jonka mukaan vanhemmat ratkaisevat lastensa kohtalon, ei hyväksytty, vaan tuomittiin. Englantilainen tapa -- tytön jättäminen täydelliseen vapauteensa -- ei myöskään ollut saanut hyväksymistä ja oli mahdoton Venäjän seurapiireissä. Venäläistä puhemieskosintaa pidettiin hullunkurisena, sille nauroivat kaikki, ruhtinatar itsekin. Mutta miten oli mentävä naimisiin ja naitettava, ei kukaan tiennyt. Kaikki, joitten kanssa ruhtinatar sattui puhelemaan tästä, sanoivat samalla tavoin: "Mutta onhan toki aika jättää nuo ikivanhat tavat. Nuorethan ne itse naimisiin menevät eivätkä heidän vanhempansa; hoitakoot siis nuoret itse ne asiat kuten parhaaksi näkevät." Ja hyvähän niin oli puhua niiden, joilla ei itsellään ollut tyttäriä, mutta ruhtinatarpa ymmärsi, että lähestyessään miehiä vapaasti tyttö saattoi rakastua ja rakastua sellaiseen, joka ei tahtoisikaan mennä naimisiin, taikka sellaiseen, josta ei olisikaan aviomieheksi. Ja miten ikinä ruhtinattarelle toitotettiinkin, että meidän aikanamme on nuorten itse pidettävä huoli kohtalostaan, ei hän mitenkään voinut uskoa sitä, yhtä vähän kuin sitä, että ladatut pistoolit olisivat minään aikana voineet olla viisivuotiaiden lasten parhaita leikkikaluja. Ja siksi ruhtinatar oli Kittystä enemmän huolissaan kuin vanhemmista tyttäristään aiemmin.
Nyt hän pelkäsi, että kunhan Vronski ei vain rajoittuisi hänen tyttärensä pelkkään liehittelyyn. Hän näki, että tyttö oli jo rakastunut Vronskiin, ja lohdutteli itseään sillä, että Vronski oli rehellinen mies eikä voinut siis tehdä niin. Mutta samalla hän tiesi, miten nykyisten vapaiden seurustelutapojen vallitessa oli helppo saattaa tytön pää pyörälle ja kuinka vähän miehet välittivät sentapaisista pahoista teoistaan. Viime viikolla Kitty oli kertonut äidilleen, mitä Vronski ja hän olivat puhelleet masurkkaa tanssiessaan. Se oli jonkin verran rauhoittanut ruhtinatarta; mutta täysin rauhallinen hän ei voinut olla. Vronski oli sanonut Kittylle, että he, veljekset, olivat kaikessa niin tottuneet alistumaan äitinsä tahtoon, etteivät koskaan saattaneet ottaa tärkeää askelta neuvottelematta ensin äitinsä kanssa. "Ja nyt minä odotan äitini tuloa Pietarista aivan erikoisena onnen tapauksena", oli hän sanonut.
Kitty oli kertonut tästä antamatta mitään merkitystä noille sanoille. Mutta äiti käsitti asian toisin. Hän tiesi, että Vronskin äitiä odotettiin joka päivä, tiesi, että tämä ilostuisi pojan valinnasta, ja hänestä tuntui omituiselta, ettei poika äitinsä loukkaamisen pelosta tehnyt tunnustustaan. Mutta hän toivoi siinä määrin sekä itse avioliittoa että ennen kaikkea rauhaa omista huolistaan, että hän uskoi siihen. Niin katkeralta kuin ruhtinattaresta nyt tuntuikin vanhimman tyttären Dollyn onnettomuus, tämä kun aikoi jo jättää miehensä, hänen huomionsa vei kuitenkin kokonaan jännitys ratkeamaisillaan olevasta nuorimman tytön kohtalosta. Levinin tämänpäiväinen ilmaantuminen kaupunkiin aiheutti vielä uuden huolen: hän pelkäsi, että tytär, jolla hänen nähdäkseen oli yhteen aikaan ollut lämpimiä tunteita Leviniä kohtaan, voisi liiasta rehellisyydestä antaa rukkaset Vronskille ja että Levinin tulo yleensä sekoittaisi ja viivyttäisi asiaa, joka oli niin lähellä ratkaisuaan.
-- Koska hän on tullut kaupunkiin? kysyi ruhtinatar tarkoittaen Leviniä, kun he olivat palanneet kotiin.
-- Tänään, maman...
-- Minä vain tahtoisin sanoa jotain... alkoi ruhtinatar, ja hänen vakavan eloisasta ilmeestään Kitty arvasi, mitä asia koski.
-- Äiti, hän sanoi säpsähtäen ja nopeasti kääntyen häneen päin, -- älkää, äiti rakas, puhuko mitään siitä. Minä tiedän, minä tiedän kaikki.
Hän toivoi samaa kuin äitikin, mutta äidin toivomusten syyt loukkasivat häntä.
-- Minä vain tahdoin sanoa, että kun on antanut toivoa yhdelle...
-- Äiti, kulta äiti, älkää Jumalan tähden puhuko. On niin kauheaa puhua siitä.
-- En, en, sanoi äiti nähdessään kyyneleet tyttärensä silmissä; -- mutta kuulehan, rakas lapsi: sinä olet luvannut minulle, ettet salaa minulta mitään. Muista ettet salaa, etkös?
-- En koskaan, äiti, en koskaan, vastasi Kitty punastuen ja katsoen äitiään suoraan kasvoihin. -- Mutta minulla ei ole mitään sanomista nyt. Minä... minä... vaikka tahtoisinkin, niin en tiedä mitä sanoisin ja miten... minä en tiedä...
"Ei, valehdella hän ei voi tuonnäköisin silmin", ajatteli äiti hymyillen hänen mielenkuohulleen ja onnelleen. Ruhtinatar hymyili ajatellessaan, miten suurelta ja merkittävältä tyttöparasta näytti se, mikä nyt liikkui hänen mielessään.
XIII
Kitty oli päivällisen jälkeen, ennen illanvieton alkua, samantapaisen tunteen vallassa, jota nuorukainen tuntee taistelun edellä. Hänen sydämensä sykki kovasti ja ajatukset harhailivat.
Hän tunsi, että tämä ilta, jolloin molemmat miehet ensimmäisen kerran tapaisivat toisensa, olisi ratkaiseva hänen kohtalolleen. Ja hän kuvitteli lakkaamatta mielessään milloin kumpaakin erikseen, milloin molempia yhdessä. Ajatellessaan menneitä aikoja hän muisteli suhdettaan Leviniin ilomielin ja hellyyttä tuntien. Muistot lapsuudesta ja Levinin ystävyydestä velivainajan kanssa antoivat hänen ja Levinin väliselle suhteelle runollisen erityishohteen. Levinin häntä kohtaan tuntema rakkaus, josta hän, Kitty, oli varma, herätti hänessä iloa ja ylpeyttä. Ja hänen oli helppo muistella Leviniä. Muistoihin Vronskista taas sekoittui jotain kiusallista, vaikka tämä olikin mitä suurimmassa määrin tyyni maailmanmies. Oli kuin olisi ollut jotain väärää, ei Vronskissa, -- tämä oli hyvin suora ja herttainen, -- vaan Kittyssä itsessään, kun hän taas Levinin seurassa tunsi olevansa täysin suora ja kirkas. Mutta kun hän vain ajatteli tulevaisuuttaan Vronskin vaimona, avautui hänen eteensä säteilevän onnekas näkymä; Levinin toverina tulevaisuus taas näytti sumuiselta.
Noustuaan yläkertaan pukeutumaan iltaa varten ja katsahdettuaan peiliin hän huomasi ilokseen, että tämä oli hänen parhaita päiviään; hän tunsi täysin hallitsevansa kaikkia voimiaan, ja se oli hänelle aivan välttämätöntä tänä iltana: hän koki olevansa sisäisesti tyyni ja liikehtivänsä sulokkaan vapautuneesti.
Puoli kahdeksalta, juuri kun hän oli tullut alas vierassaliin, ilmoitti lakeija: "Konstantin Dmitrish Levin". Vanha ruhtinatar oli vielä omassa huoneessaan, eikä ruhtinaskaan ollut vielä tullut. "Niin se kävi", arveli Kitty, ja kaikki veri pakeni sydäntä kohti. Hän kauhistui kalpeuttaan vilkaistessaan peiliin.
Hän tiesi nyt varmasti, että Levin juuri siksi tuli aikaisemmin, että tapaisi hänet yksin ja tekisi tunnustuksensa. Ja vasta nyt hän näki asian ensimmäisen kerran kokonaan toiselta, uudelta puolelta. Nyt vasta hän käsitti, että kysymys ei koskenut yksin häntä, -- kenen kanssa hän tulisi onnelliseksi ja ketä rakasti, -- vaan että hän tuossa tuokiossa loukkaisi miestä, josta piti. Ja loukkaisi syvästi... Minkä vuoksi? Siksi että tuo miespoloinen rakasti häntä, oli rakastunut häneen. Mutta mikäs auttoi, niin täytyi käydä.
"Hyvä Jumala, pitääkö minun itse sanoa se hänelle? -- Voinko minä sanoa hänelle, etten rakasta häntä? Sehän olisi valetta. Mitä minä sanon hänelle? Sanonko, että rakastan toista? Ei, se on mahdotonta. Minä menen pois, minä menen pois."
Hän oli jo oven luona, kun kuuli Levinin askeleet. "Ei, se ei ole rehellistä. Mitä minä pelkään? Enhän ole tehnyt mitään pahaa. Tuli mitä tuli! Sanon suoraan. Hänen seurassaan ei voi syntyä kiusallista tilannetta. Siinä hän on", hän sanoi itsekseen nähdessään Levinin voimakkaan ja ujon olemuksen sekä välkkyvät, häntä kohti suunnatut silmät. Hän katsahti Leviniä kasvoihin ikään kuin rukoillen armoa ja ojensi kätensä.
-- Tulen nähtävästi liian aikaisin, Levin sanoi vilkaisten yli tyhjän salin. Kun hän huomasi, että hänen toiveensa oli toteutunut, ettei mikään estänyt häntä lausumasta julki aikeitaan, hän kävi synkän näköiseksi.
-- Oi ei, Kitty sanoi ja istuutui pöydän ääreen.
-- Minä tahdoinkin juuri tavata teitä yksin, aloitti Levin istuutumatta ja katsomatta Kittyyn, jottei kadottaisi rohkeuttaan.
-- Äiti tulee heti. Hän väsyi eilen niin. Eilen...
Kitty puhui, tietämättä itse mitä huulet sanoivat ja irrottamatta Levinistä armoa anovaa ja hellää katsettaan.
Levin katsahti Kittyyn; tämä punastui ja vaikeni.
-- Minä sanoin teille, etten tiedä, kauaksiko aikaa olen tullut... että se riippuu teistä.
Kitty painoi päänsä yhä alemmaksi ja alemmaksi tietämättä itse, mitä vastaisi siihen, mikä oli tulossa.
-- Että se riippuu teistä, toisti Levin. -- Minä tarkoitan... tarkoitan... Olen tullut sitä varten... että... Tulla minun vaimokseni! sai hän sanotuksi, tietämättä mitä puhui; mutta kun hän tunsi sanoneensa kaikkein kauheimman, hän pysähtyi ja vilkaisi Kittyyn.
Kitty hengitti raskaasti eikä katsonut häneen. Kitty tunsi riemua. Hänen sielunsa oli täynnä onnea. Hän ei ollut voinut odottaa, että Levinin rakkaudentunnustus tekisi häneen niin voimakkaan vaikutuksen. Mutta sitä kesti vain hetkisen. Hän muisti Vronskin. Hän loi Leviniin valoisat, rehelliset silmänsä ja nähdessään tämän epätoivoiset kasvot vastasi kiireesti:
-- Se on mahdotonta... antakaa minulle anteeksi.
Miten läheinen Kitty hetki sitten oli ollut Levinille, miten tärkeä hänen elämälleen! Ja miten vieraaksi ja kaukaiseksi tämä nyt muuttui!
-- Toisin ei voinut käydä, Levin sanoi katsomatta Kittyyn. Hän kumarsi ja aikoi poistua.
XIV
Mutta juuri samaan aikaan tuli ruhtinatar. Hänen kasvoistaan kuvastui kauhu, kun hän huomasi heidän olevan yksin ja näki heidän hämmentyneet kasvonsa. Levin kumarsi eikä sanonut mitään. Kitty oli vaiti ja katsoi alas. "Luojan kiitos, rukkaset antoi", päätteli äiti, ja hänen kasvoilleen puhkesi se päivänpaisteinen hymy, jolla hänen oli tapana ottaa vastaan vieraansa torstai-iltaisin. Hän istuutui ja alkoi kysellä Leviniltä hänen elämästään maalla. Levin istuutui taas ja odotteli vieraiden saapumista voidakseen huomaamatta poistua.
Viiden minuutin kuluttua tuli Kittyn ystävätär, viime talvena naimisiin mennyt kreivitär Nordston.
Tämä oli luiseva, kellertäväihoinen, sairaalloinen ja hermostunut nainen, jolla oli mustat kiiluvat silmät. Hän piti Kittystä ja hänen rakkautensa tätä kohtaan, kuten naimisissa olevien naisten rakkaus tyttöjä kohtaan yleensäkin, ilmeni haluna saada Kitty onnenihanteensa mukaisiin naimisiin: hän toivoi Kittyn menevän Vronskille. Levin, jonka hän usein alkutalvella oli tavannut Shtsherbatskeilla, oli hänestä aina ollut epämiellyttävä. Hänen erityisenä mielityönään oli laskea leikkiä Levinistä, mihin hän ryhtyi aina tämän nähdessään.
-- Minusta on niin hauskaa, kun hän katsoo minuun majesteettisesta korkeudestaan: joko hän katkaisee viisaat puheet kanssani alkuunsa, koska minä olen tyhmä, tai sitten hän alentuu puhumaan kanssani. Se huvittaa minua kovasti, tuo hänen alentuvuutensa. Olen hyvin iloinen siitä, ettei hän voi sietää minua, hän sanoi Levinistä.
Hän oli oikeassa, sillä Levin ei tosiaankaan voinut sietää häntä. Levin halveksi hänessä juuri sitä, mistä tuo nainen itse ylpeili ja minkä hän katsoi erityiseksi ansiokseen, -- hänen hermostuneisuuttaan, hänen hienostunutta ylenkatsettaan ja välinpitämättömyyttään kaikkea karkeampaa ja tosielämään kuuluvaa kohtaan.
Kreivitär Nordstonin ja Levinin kesken oli muodostunut sellainen seuramaailmassa varsin tavallinen suhde, että kaksi ihmistä pysyttelee ulkonaisesti ystävällisissä väleissä, mutta ylenkatsoo toisiaan siinä määrin, ettei voi vakavasti seurustella toistensa kanssa eikä voi edes loukkaantua toisilleen.
Kreivitär Nordston syöksähti heti Levinin kimppuun.
-- Aa! Konstantin Dmitrish! Olette taaskin tullut meidän irstaaseen Babyloniimme, -- hän sanoi ojentaen Levinille pienen keltaisen kätensä ja muistellen tämän kerran alkutalvella lausumia sanoja, että Moskova on Babylon. -- Onko Babylon parantunut vai oletteko te turmeltunut? lisäsi hän ivan hymy kasvoillaan Kittyyn vilkaisten.
-- Minulle on hyvin mairittelevaa, kreivitär, että te niin muistatte minun sanani, vastasi Levin, joka oli ehtinyt toipua ja tavoitti heti vanhasta tottumuksesta leikillisvihamielisen sävynsä suhteessaan kreivitär Nordstoniin. -- Varmaankin ne syvästi vaikuttavat teihin.
-- Oo, kuinkas muuten! Minä kirjoitan kaikki muistiin. Oletko, Kitty, taas käynyt luistelemassa?
Ja hän alkoi puhua Kittyn kanssa. Niin nololta kuin Levinistä tuntuikin lähteä nyt pois, hänen olisi kuitenkin ollut helpompi tehdä niin kuin jäädä koko illaksi näkemään Kittyä, joka väliin vilkaisi häneen ja vältteli hänen katsettaan. Hän aikoi nousta, mutta vanha ruhtinatar kääntyi hänen puoleensa huomatessaan hänen olevan vaiti.
-- Oletteko tullut pitkäksi aikaa Moskovaan? Tehän muistaakseni toimitte zemstvon rauhantuomarina ja teidän on mahdoton olla kauan pois.
-- Ei, ruhtinatar, minä en enää toimi zemstvossa, Levin sanoi. -- Tulin muutamaksi päiväksi.