Part 48
Tervehtymisen jälkeen kasvanut elämänhalu oli niin voimakas ja olosuhteet niin uudet ja miellyttävät, että Anna tunsi olevansa anteeksiantamattoman onnellinen. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan Vronskia, sitä enemmän hän rakasti tätä. Hän rakasti Vronskia tämän itsensä ja tämän rakkauden vuoksi. Anna iloitsi kaiken aikaa siitä, että Vronski oli kokonaan hänen, ja tämän läheisyys tuntui hänestä aina yhtä suloiselta. Kaikki hänen luonteenpiirteensä, joita Anna oppi yhä paremmin tuntemaan, olivat hänelle sanomattoman rakkaita. Vronskin ulkonäkökin, joka nyt siviilipuvussa oli toisenlainen, viehätti häntä kuin rakastunutta tyttöä. Kaikessa, mitä Vronski puhui, ajatteli tai teki, hän näki jotain erityisen jaloa ja ylevää. Annaa itseään pelotti väliin oma ihastuksensa: hän etsi etsimällä, mutta ei havainnut hänessä mitään mikä ei olisi ollut hyvää ja kaunista. Hän ei uskaltanut ilmaista Vronskille, kuinka mitättömäksi tunsi itsensä tämän edessä. Jos Vronski olisi sen tiennyt, hänen tunteensa olisivat voineet kylmetä, eikä Anna pelännyt mitään niin kuin hänen rakkautensa menettämistä, vaikkei sellaiseen pelkoon ollutkaan mitään aihetta. Mutta hän ei voinut olla osoittamatta Vronskille, kuinka kiitollinen hän oli ja kuinka suuressa arvossa hän piti kaikkea, mitä tämä oli hänelle antanut. Vronskilla oli Annan mielestä niin selvä kutsumus valtiolliseen toimintaan ja hän olisi voinut sillä alalla saavuttaa huomattavan aseman, mutta hän oli uhrannut kunnianhimonsa rakkautensa tähden eikä osoittanut koskaan vähäisintäkään katumusta sen johdosta. Eikä Vronski ollut koskaan niin runsain mitoin kuin nykyään osoittanut rakkauttaan ja kunnioitustaan Annaa kohtaan, sillä hänestä oli tärkeintä, ettei Annan koskaan tarvitsisi tuntea olevansa kiusallisessa asemassa. Niin miehekäs kuin hän muuten olikin, hän mukautui täysin Annan toiveisiin ja vaikutti olevan jopa kokonaan omaa tahtoa vailla, ja hänen suurimpana huolenaiheenaan näyttikin olevan Annan toivomusten ennalta-arvaaminen ja täyttäminen. Eikä Anna voinut olla antamatta arvoa sille, joskin tuo liiallisen huomaavaisuuden ja huolehtimisen ilmapiiri, jolla Vronski hänet ympäröi, joskus tuntui hänestä painostavalta.
Mitä taas Vronskiin tulee, hän ei ollut täysin onnellinen huolimatta siitä, että kaikki se, mitä hän niin kauan oli toivonut, oli toteutunut. Hän oli alkanut pian tuntea, että hänen toivomuksensa toteutuminen antoikin hänelle vain hiekkamurusen siitä onnen vuoresta, jota hän oli odottanut omakseen. Tuo toteamus oli paljastanut hänelle sen ikuisen virheen, jonka ihmiset tekevät kuvitellessaan, että toiveen toteutuminen tuo onnen. Alettuaan elää Annan kanssa ja vaihdettuaan siviilipukuun Vronski oli alkuun nauttinut suuresti siitä ihanuudesta, jota uusi, ennen tuntematon vapaus, etenkin rakkauden vapaus, hänelle tuotti, ja ollut jonkin aikaa tyytyväinen. Mutta pian hän oli alkanut tuntea, että hänen sielussaan kaihersi halujen halu -- ikävä. Tahtomattaan hän oli alkanut tarttua jokaiseen ohimenevään oikkuun pitäen sitä toivomuksena ja päämääränä. Täytyihän täyttää jotenkin päivän kuusitoista tuntia, koska he ulkomailla elivät täydessä vapaudessa ja olivat niiden yhteiskuntaelämän olosuhteiden ulkopuolella, jotka määräsivät ajankäytön Pietarissa. Poikamieselämän huvituksia, joita Vronski oli entisillä ulkomaanmatkoillaan harrastanut, oli mahdoton ajatellakaan: yksi ainoa sentapainen yritys, myöhäinen illallinen tuttavien parissa, oli tehnyt Annan odottamattoman alakuloiseksi. Heidän asemansa epämääräisyys ei sallinut heidän myöskään antautua lähempään seurusteluun sen paremmin paikkakuntalaisten kuin venäläistenkään kanssa. Nähtävyyksiin tutustumiselle Vronski ei viisaana miehenä ja venäläisenä -- puhumattakaan siitä, että kaikki oli jo nähty -- voinut antaa yhtä suurta selittämätöntä arvoa ja merkitystä kuin englantilaiset niihin liittivät.
Ja niin kuin nälkäinen eläin ruoan toivossa tarttuu kaikkeen, mitä eteen sattuu, niin Vronskikin tarttui täysin tiedottomasti milloin politiikkaan, milloin uusiin kirjoihin, milloin tauluihin.
Koska hänellä oli nuoresta asti ollut taipumusta maalaamiseen ja koska hän oli koettanut kuluttaa liikoja rahojaan metallipiirroksia keräilemällä, hän keksi maalaustaiteen, alkoi harrastaa sitä ja valoi siihen halujensa käyttämättömän varannon, joka vaati tyydytystä.
Hän ymmärsi taidetta, osasi hienosti ja taidokkaasti jäljitellä sitä ja luuli, että hänessä oli kaikki taiteilijalta vaadittavat ominaisuudet. Epäröityään vähän aikaa, valitsisiko uskonnollisen, historiallisen vai realistisen aihepiirin, hän ryhtyi työhön. Hän ymmärsi kaikkia maalaustaiteen lajeja ja pystyi innostumaan yhdestä jos toisestakin, mutta hän ei aavistanut, että lajeista mitään tietämätön ihminen saattoi innoittua oman sielunsa sisällöstä, huolehtimatta vähääkään siitä, kuuluiko maalattava taulu tähän tai tuohon lajiin. Kun hän ei sitä tiennyt eikä siis saanut innoitustaan välittömästi elämästä vaan jo valmiiden taideteosten välittämästä elämänkuvasta, hän innostui työstä nopeasti ja keveästi. Yhtä keveästi hän onnistui saamaan työnsä näyttämään kovasti siltä lajilta, jota hän tahtoi jäljitellä.
Muita enemmän häntä miellytti siro ja tehoa tavoitteleva ranskalainen maalaustyyli, ja siihen tyyliin hän alkoi maalata italialaiseen pukuun pukeutuneen Annan muotokuvaa, joka onnistui kaikkien sen nähneiden mielestä erittäin hyvin.
IX
Vanhan, rappeutuneen palazzon sisätiloissa oli jylhiä kohokuvakattoja ja seinäfreskoja, mosaiikkipermantoja, pitkiä, raskaspoimuisia keltaisia ikkunaverhoja, vanhanaikaisia, seinäjalustoille ja kamiinoille asetettuja maljakkoja, kaiverruskoristeisia ovia ja synkkiä taulusaleja. Koko tuo rakennus, johon Anna ja Vronski olivat muuttaneet, piti Vronskin mielessä yllä sitä suloista harhaluuloa, ettei hän ollutkaan venäläinen tilanomistaja ja virasta eronnut tallimestari vaan valistunut taiteen suosija ja suojelija ja samalla vaatimaton taiteilija, joka rakastamansa naisen vuoksi on luopunut seuramaailmasta ja kieltäytynyt kaikista kunnianhimon houkutuksista.
Muutettuaan palazzoon asumaan Vronski saattoi täydellisesti antautua valitsemaansa osaan, ja solmittuaan Golenishtshevin välityksellä muutamia kiinnostavia tuttavuuksia hän oli jonkin aikaa rauhallinen. Hän maalasi italialaisen taiteilijaprofessorin johdolla harjoitelmia luonnosta ja tutki keskiajan Italian elämää. Keskiajan Italian elämä oli viime aikoina siinä määrin hurmannut Vronskin, että hän oli alkanut käyttää hattua ja olalle heitettyä vaippaa keskiajan tapaan, mikä sopi hänelle erittäin hyvin.
-- Me asumme täällä emmekä tiedä mistään mitään, Vronski sanoi häntä eräänä aamuna tapaamaan tulleelle Golenishtsheville. -- Oletko sinäkään nähnyt Mihailovin taulua? kysyi hän antaen toverilleen äskettäin saamansa venäläisen sanomalehden ja viitaten siinä olevaan kirjoitukseen venäläisestä taiteilijasta, joka asui samassa kaupungissa kuin hekin; tämä taiteilija oli saanut valmiiksi taulun, josta oli jo kauan kulkenut huhuja ja joka oli ostettu jo edeltä käsin. Kirjoituksessa oli nuhteita hallitukselle ja akatemialle siitä, että huomattava taiteilija oli jäänyt ilman minkäänlaista kannatusta ja apua.
-- Olen nähnyt sen, vastasi Golenishtshev. -- Hänellä on kyllä lahjoja, mutta aivan väärä suunta. Aina vain sama ivanovilais-straussilais-renanilainen suhde Kristukseen ja uskonnolliseen maalaukseen.
-- Mitä taulu esittää? kysyi Anna.
-- Kristusta Pilatuksen edessä. Kristus on tehty juutalaiseksi uuden koulukunnan puhtaan realismin mukaan.
Ja saatuaan täten tilaisuuden puhua eräästä mieliaiheestaan Golenishtshev jatkoi:
-- Minä en käsitä, miten ne voivat niin törkeästi erehtyä. Kristuksella on jo määrätty hahmonsa vanhojen mestarien taiteessa. Jos ne taas tahtovat kuvata jotain kumousmiestä tai tietäjää eikä Jumalaa, niin ottakoot Sokrateen, Franklinin, Charlotte Cordayn, mutta ei Kristusta. Ne valitsevat juuri sen henkilön, jota ei voi ottaa taiteen käyttöön, ja siksi...
-- Mutta kuulkaas, onko totta, että Mihailov elää suuressa köyhyydessä? kysyi Vronski arvellen, että hänen venäläisenä mesenaattina tuli auttaa taiteilijaa välittämättä siitä, oliko taulu hyvä vai huono.
-- Tuskin. Hän on erinomainen muotokuvamaalari. Ettekö ole nähneet hänen maalaamaansa Vasiltshikovan muotokuvaa? Mutta hän ei taida enää välittää muotokuvamaalauksesta, ja saattaa olla, että hän sen vuoksi on joutunut puutteeseen. Minä luulen että...
-- Voisikohan häntä pyytää maalaamaan Anna Arkadjevnan kuvaa? kysyi Vronski.
-- Miksi minun? sanoi Anna. -- Sinun maalaamasi jälkeen minä tahdo mitään kuvaa itsestäni. Maalatkoon ennemmin Anin, -- niin hän nimitti tytärtään. -- Kas siellä hän onkin, lisäsi hän nähtyään ikkunasta kauniin italialaisen imettäjänaisen menevän lapsi sylissä puutarhaan ja vilkaisi samassa salavihkaa Vronskiin. Tuo italialainen kaunotar, jonka pään Vronski oli maalannut muutamaan tauluunsa, oli Annan elämän ainoa salainen murheenaihe. Vronski oli maalatessaan ihastellut naisen kauneutta ja keskiaikaista olemusta, eikä Anna uskaltanut tunnustaa itselleen, että pelkäsi tulevansa mustasukkaiseksi ja juuri sen vuoksi erityisesti hyväili ja hemmotteli tuota naista ja tämän pientä poikaa.
Vronski katsahti myös ikkunaan ja Annaan ja kääntyen samassa Golenishtshevin puoleen sanoi:
-- Tunnetko sinä Mihailovin?
-- Olen minä joskus tavannut hänet. Mutta hän on perin omituinen ja täysin vailla sivistystä. Hän on noita uusia villi-ihmisiä, joita nykyään tapaa, tiedättehän, vapaa-ajattelijoita, jotka ovat d'emblèe omaksuneet uskonnottomuuden, kieltämisen ja materialismin elämänviisauden. Ennen aikaan, puhui Golenishtshev huomaamatta tai haluamatta huomata, että Anna ja Vronski tahtoivat sanoa jotain, -- ennen aikaan vapaa-ajattelija oli sellainen ihminen, joka oli kasvatuksessaan saanut uskonnon, lain ja siveyden käsitteet ja joka itse työn ja taistelun tietä oli päätynyt vapaaseen ajatustapaansa; mutta nyt on syntynyt uusi luontaisten vapaa-ajattelijoiden tyyppi. He eivät koskaan ole edes kuulleetkaan, että on ollut siveellisiä ja uskonnollisia lakeja tai auktoriteetteja, ja oppineet alusta alkaen kieltämään kaiken kasvaen niin sanoakseni villeinä. Hän kuuluu tähän joukkoon. Luullakseni hän on moskovalaisen ylilakeijan poika eikä ole saanut mitään sivistystä. Kun hän tuli taideakatemiaan ja saavutti mainetta, hän tahtoi viisaana miehenä hankkia myös sivistystä. Ja hän haki sitä sieltä, missä luuli sivistyksen lähteen olevan -- aikakauskirjoista. Ennen aikaan, kuten tiedätte, sivistystä janoava ihminen, esimerkiksi ranskalainen, olisi alkanut tutkia kaikkia klassikoita: jumaluusoppineita, tragedian mestareita, historioitsijoita, filosofeja ja aikansa henkistä pääomaa yleensäkin, ymmärrättehän. Mutta meillä sellainen ihminen joutuu nykyään heti nihilistisen kirjallisuuden vaikutuksen alaiseksi, omaksuu hyvin nopeasti nihilistisen tieteen ydinmehun, ja sillä hyvä. Vielä parikymmentä vuotta sitten hän olisi löytänyt siitä kirjallisuudesta joitakin merkkejä taistelusta auktoriteetteja ja vuosisataisia näkökantoja vastaan, ja tästä taistelusta hän olisi ymmärtänyt, että jotain muutakin on ollut olemassa; mutta nyt hän joutuu heti sellaisen kirjallisuuden pariin, jossa vanhoja katsantokantoja ei pidetä edes väittelyn arvoisina, vaan sanotaan suoraan: ei ole mitään muuta kuin evoluutio, luontainen valinta, taistelu olemassaolosta, ja sillä hyvä. Minä olen kirjoituksessani...
-- Tiedättekö mitä? sanoi Anna, joka oli jo kauan vaihtanut varovaisia silmäyksiä Vronskin kanssa ja tiesi, ettei Vronskia kiinnostanut tuon taiteilijan sivistys, vaan se ajatus, miten häntä voisi auttaa ja saada häneltä muotokuvan. -- Tiedättekö? keskeytti hän epäröimättä puheintoon päässeen Golenishtshevin. -- Lähdetään hänen luokseen!
Golenishtshev toipui innostuksestaan ja myöntyi mielellään ehdotukseen. Mutta koska taiteilija asui kaukaisessa kaupunginosassa, päätettiin ottaa vaunut.
Tunnin kuluttua pysähtyivät vaunut, joissa Anna istui Golenishtshevin vieressä vastapäätä Vronskia, uuden ruman talon edustalle. Saatuaan kuulla vastaan tulleelta talonmiehen vaimolta, että Mihailov kyllä päästää työhuoneeseensa, mutta että hän nyt oli parin askeleen päässä olevassa asunnossaan, he lähettivät vaimon mukana nimikorttinsa hänelle pyytäen lupaa hänen taulujensa katsomiseen.
X
Taiteilija Mihailov oli nyt kuten aina työnsä ääressä, kun hänelle tuotiin kreivi Vronskin ja Golenishtshevin nimikortit. Koko aamupäivän hän oli maalannut suurta taulua työhuoneessaan. Tultuaan kotiin hän oli suuttunut vaimoonsa, kun tämä ei ollut osannut hankkiutua eroon emännästä, joka vaati rahaa.
-- Kymmenet kerrat olen sanonut, että älä mene selittelemään mitään. Olet jo muutenkin hölmö ja kun vielä rupeat italiaa solkkaamaan, tulet vielä monta kertaa hölmömmäksi, hän sanoi vaimolleen pitkän kiistan jälkeen.
-- Mitäs jätät rästiin, oma syysi. Jos minulla olisi rahaa...
-- Jätä minut Herran nimessä rauhaan! huudahti Mihailov itku kurkussa, tukki korvansa, meni väliseinän takana olevaan työhuoneeseensa ja sulki oven. "Tolkuton!" hän sanoi itsekseen, istuutui pöydän ääreen ja avattuaan kansionsa ryhtyi heti erityisellä innolla jatkamaan piirrostaan.
Työ sujui häneltä aina parhaiten silloin, kun hänellä oli elämässä joitakin vastoinkäymisiä, ja varsinkin kun hän oli riidoissa vaimonsa kanssa. "Oi! Kun pääsisi kuulemasta!" hän ajatteli jatkaen työtään. Hän hahmotteli luonnosta vimmoissaan olevasta miehestä. Hän oli jo aiemmin tehnyt luonnoksen samasta aiheesta, mutta ollut siihen tyytymätön. "Ei, parempi se sittenkin oli... Missä se on?" Hän meni vaimonsa puolelle ja tähän katsomatta kysyi kulmat kurtussa vanhemmalta tyttäreltään, missä oli se paperi, jonka hän oli antanut heille. Hylätty kuva löytyi, mutta se oli likainen ja steariinitahrojen turmelema. Hän otti sen kuitenkin, asetti pöydälleen ja alkoi katsella sitä silmät sirrillään vähän matkan päästä. Yhtäkkiä hän hymähti ja heilautti iloisesti käsiään.
-- Jaaha! sanoi hän, otti lyijykynän ja alkoi heti nopeasti piirtää. Steariinitäplä antoi miehelle uuden asennon.
Hän piirsi tämän uuden asennon, ja yhtäkkiä muistui hänen mieleensä tarmokkaan näköinen, lujaleukainen kauppias, jolta hän osti sikareja, ja hän antoi kuvalleen nuo tarmokkaat kasvot ja niiden lujarakenteisen, ulkonevan leuan. Hän naurahti ilosta. Kuollut, keksitty hahmo muuttui äkkiä eläväksi, eikä sitä enää voinut muuttaa. Tämä hahmo eli ja oli selkeästi ja varmasti määritelty. Muutamia korjauksia oli kyllä vielä tehtävä, muutettava jalkojen ja vasemman käden asentoa ja vedettävä tukka taaksepäin. Mutta niitä tehdessään hän ei muuttanut itse hahmoa, vaan poisti vain sen, mikä himmensi hahmon elävyyttä. Hän ikään kuin riisui siltä ne verhot, joiden takaa se tuli kokonaan näkyviin; jokainen uusi piirre selvensi yhä enemmän sitä elävää ja voimakasta mielikuvaa, jonka piirrokselle pudonnut steariinitahra oli hänessä synnyttänyt. Hän viimeisteli juuri hellävaroen kuvaansa, kun hänelle tuotiin nimikortit.
-- Heti paikalla, heti paikalla! Hän meni vaimonsa luo.
-- No, Sasha, älä ole vihainen! hän sanoi vaimolleen hymyillen arasti ja hellästi. -- Syy oli sekä sinun että minun. Minä kyllä selvitän kaikki. Ja tehtyään rauhan vaimonsa kanssa hän otti vihreänkeltaisen samettikauluksisen päällystakkinsa ja hattunsa ja lähti ateljeehensa. Onnistunut miesfiguuri oli häneltä jo unohtunut. Nyt häntä ilahdutti ja jännitti se tieto, että venäläistä ylhäisöä oli saapunut vaunuilla katsomaan hänen maalauksiaan.
Hän oli sisimmässään sitä mieltä, että sellaista taulua, joka paraikaa oli hänen maalaustelineillään, ei kukaan vielä ollut maalannut. Ei hän pitänyt sitä kaikkia Rafaelin tauluja parempana, mutta hän tiesi, että sitä, mitä hän tässä taulussa tahtoi ilmaista, ei kukaan vielä ollut ilmaissut. Sen hän tiesi varmasti ja oli tiennyt jo kauan, siitä asti kun alkoi maalata sitä. Mutta toisten ihmisten arvostelut, olipa arvostelija kuka hyvänsä, merkitsivät hänelle äärettömän paljon ja saivat hänen sielunsa kokonaan kuohuksiin. Jokainen huomautus, kaikkein vähäpätöisinkin, joka osoitti, että arvostelun lausuja näki vaikkapa vain pienenkin osan siitä, mitä hän itse taulussaan näki, liikutti häntä syvästi. Hän piti aina tuomareitaan arvostelukykyisempinä kuin itseään ja odotti heiltä aina jotain sellaista, mitä ei itse nähnyt taulussaan.
Hän lähestyi nopein askelin työhuoneensa ovea ja niin jännittynyt kuin hän olikin, kiinnittyi hänen huomionsa heti Annaan, joka seisoi kuistin varjon pehmeässä valaistuksessa ja kuunteli Golenishtshevin innokasta selittelyä haluten silminnähtävästi samalla vilkaista sivulta lähenevää taiteilijaa. Hän ei huomannut itsekään, miten hän vieraitaan lähestyessään sieppasi ja ahmaisi vaikutelman Annasta, samoin kuin oli ahmaissut sikarikauppiaan leuan, ja kätki sen jonnekin, mistä tarpeen tullen saattoi ottaa sen esiin. Vieraat, jotka Golenishtshevin kertoman nojalla olivat jo edeltä käsin saaneet taiteilijasta epäedullisen kuvan, pettyivät vielä enemmän, kun näkivät hänen ulkomuotonsa. Keskikokoinen, tanakka, levottomin askelin lähestyvä Mihailov teki ruskeassa hatussaan, oliivinvärisessä päällystakissaan ja täysin epämuodikkaissa kapeissa housuissaan ikävän vaikutuksen, varsinkin kun hänen leveät kasvonsa olivat niin tavallisen näköiset ja ilmaisivat samalla kertaa arkuutta ja halua säilyttää omanarvontunto.
-- Tehkää niin hyvin, hän sanoi koettaen näyttää välinpitämättömältä. Eteiseen päästyään hän otti avaimen taskustaan ja avasi oven.
XI
Kun oli astuttu taiteilijan työpajaan, Mihailov vilkaisi vielä kerran vieraitaan ja painoi mieleensä Vronskin kasvojen ja varsinkin hänen leukapieltensä ilmeen. Vaikka hänen taiteellinen vaistonsa työskenteli lakkaamatta uusia aineksia kooten ja vaikka tieto sen hetken lähenemisestä, jolloin hän saisi kuulla arvioita teoksistaan, piti häntä kasvavassa jännityksessä, hän loi tuskin huomattavien tunnusmerkkien perusteella nopeasti ja hienosti itselleen käsityksen noista kolmesta henkilöstä. Tuo Golenishtshev oli täkäläisiä venäläisiä. Mihailov ei muistanut hänen nimeään eikä myöskään sitä, missä oli hänen kanssaan puhellut. Hän muisti vain tämän kasvot, kuten kaikki kerran näkemänsä kasvot, ja muisti myös mielessään hylänneensä ne valheellisen tärkeilevien ja niukkailmeisten kasvojen suureen, ikävään osastoon. Tuuhea tukka ja hyvin avoin otsa antoivat ulkonaista merkittävyyttä noille kasvoille, joiden ainoa ilme oli lapsekas levottomuuden väre kapeassa nenäntyvessä. Vronskin ja Kareninan Mihailov päätteli olevan ylhäisiä ja rikkaita venäläisiä, jotka muiden rikkaiden venäläisten tavoin eivät ymmärtäneet mitään taiteesta, vaan olivat olevinaan taiteen suosijoita ja ymmärtäjiä. "Ovat varmaan jo nähneet kaikki vanhat ja kiertelevät nyt katsomassa uusia, saksalaishuijareita ja englantilaisia prerafaeliitti-tyhmyreitä, ja ovat nyt tulleet minunkin luokseni saadakseen kierroksensa täyteen", ajatteli hän. Hän tunsi varsin hyvin taiteenharrastajien tavan (mitä viisaampia he olivat, sitä pahempi) käydä aikalaistaiteilijoiden työpajoissa saadakseen siten oikeuden sanoa, että taide on huonontunut ja että mitä enemmän näkee uusia maalauksia, sitä selvemmin huomaa, kuinka jäljittelemättömiä suuret muinaiset mestarit ovat. Mihailov odotti kaikkea tätä, hän näki kaiken tämä vieraidensa kasvoista ja siitä, kuinka välinpitämättömästi he puhelivat keskenään ja katselivat mallinukkeja ja rintaveistoksia ja kuinka vapautuneesti he kävelivät ympäri huonetta odotellessaan taulun paljastamista. Mutta siitä huolimatta hän tunsi suurta jännitystä asetellessaan syrjään harjoitelmiaan, vetäessään ylös ikkunaverhoja ja ottaessaan pois peittoa taulun päältä, ja jännitystä kasvatti se, että Vronski ja varsinkin Anna miellyttivät häntä huolimatta siitä, että kaikkien ylhäisten ja rikkaitten venäläisten oli hänen käsityksensä mukaan määrä olla tyhmyreitä.
-- Tässä olisi, jos saan vaivata, hän sanoi siirtyen hyöriskelevin askelin syrjään ja viitaten tauluunsa. -- Pilatuksen varoitus. Matteuksen 27:s luku, hän lisäsi tuntien huultensa värähtelevän jännityksestä. Hän siirtyi vieraidensa taakse.
Niiden muutaman sekunnin ajan, jotka vieraat äänettöminä katselivat taulua, Mihailovkin katsoi sitä syrjäisen välinpitämättömällä silmällä. Noina muutamina sekunteina hän uskoi saavansa kuulla pätevimmän tuomionsa juuri noilta vierailtaan, joita hän heti sitten oli niin ylenkatsonut. Hän unohti kaiken, mitä aiemmin oli taulustaan ajatellut niiden kolmen vuoden aikana, joina oli maalannut sitä. Hän unohti kaikki ne hyvät puolet, joista oli ollut niin varma, -- hän näki taulunsa heidän uudella, sivullisen välinpitämättömällä silmällä eikä havainnut siinä mitään hyvää. Hän näki etualalla Pilatuksen närkästyneet ja Kristuksen tyynet kasvot ja taaempana Pilatuksen palvelijain hahmot ja tapausta seuraavan Johanneksen kasvot. Kaikki nuo omiksi luonteikseen kehittyneet kasvot olivat kasvaneet esiin etsinnän, monien virheiden ja korjausten kautta. Nuo kasvot olivat tuottaneet hänelle niin paljon tuskaa ja iloa, kun hän niin monesti oli joutunut muuttelemaan niitä yleiskuvan vuoksi, ja nuo värivivahteet hän oli saanut aikaan suurella työllä. Nyt se kaikki näytti vieraiden silmin nähtynä tuhannesti toistetulta sovinnaisuudelta. Jopa sekin, mikä hänelle tässä taulussa oli ollut rakkainta -- koko taulun keskipiste, Kristuksen kasvot, jotka olivat ilmestyessään herättäneet hänessä sellaisen riemun --, sekin oli nyt mennyttä, kun hän katseli taulua heidän silmillään. Hän näki hyvin maalatun (eikä edes hyvinkään -- hän näki nyt selvästi useita puutteita) toisinnon Tizianin, Rafaelin tai Rubensin lukemattomista Kristus-kuvista ja yhtä vanhoista sotilaista ja Pilatuksesta. Kaikki oli kulunutta, köyhää ja vanhaa, vieläpä huonosti maalattuakin -- räikeää ja kehnoa työtä. Vierailla on täysi oikeus puhua teennäisen kohteliaita korulauseita taiteilijan läsnä ollessa ja säälitellä ja ivata häntä erottuaan hänestä.
Äänettömyys kävi hänelle liian raskaaksi (vaikka ei kestänytkään minuuttia enempää). Katkaistakseen sen ja osoittaakseen olevansa tyyni hän kokosi rohkeutensa ja kääntyi Golenishtshevin puoleen:
-- Muistaakseni minulla on ollut ilo tavata teidät, hän sanoi vilkuillen rauhattomasti milloin Vronskiin, milloin Annaan, jottei kadottaisi ainoatakaan piirrettä heidän ilmeistään.
-- Aivan oikein, me näimme toisemme Rossin luona sinä iltana, jolloin se italialainen neiti -- uusi Rachel -- lausui, aloitti Golenishtshev vapautuneesti, irrotti hitustakaan harmittelematta katseensa taulusta ja kääntyi taiteilijaan päin.
Hän huomasi kuitenkin, että Mihailov odotti arviota taulustaan ja sanoi:
-- Taulunne on edistynyt paljon sen jälkeen kun minä sen viimeksi näin. Samoin kuin silloin Pilatus tekee minuun nytkin erityisen voimakkaan vaikutuksen. On kovin helppo ymmärtää tuota ihmistä, joka oikeastaan on kunnon mies, mutta virkamies niin sielunsa pohjaa myöten, ettei tiedä mitä tekee. Mutta minun mielestäni...