Part 47

Levin tunsi yhä selvemmin, että kaikki hänen ajatuksensa avioliitosta ja siihen liittyvät tulevaisuuden haaveet olivat pelkkää lapsellisuutta ja että se olikin jotain sellaista, mitä hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt ja ymmärsi vielä vähemmän nyt, kun se paraikaa toteutui hänen elämässään. Hänen rintansa vavahteli yhä voimakkaammin, ja silmiin kihosi itsepintaisia kyyneleitä.

V

Kirkossa oli koko Moskova, niin sukulaiset kuin tuttavatkin. Vihkitoimituksen aikanakin kirkon sokaisevan valaistuksen keskeltä kuului koreasti pukeutuneiden naisten ja tyttöjen ja valkosolmukkeisten, hännystakkisten ja virkapukuisten miesten säädyllisen hiljaista puheensorinaa. Enimmäkseen sitä pitivät yllä miehet, naiset taas olivat täysin uppoutuneet seuraamaan toimitusta, joka oli heistä aina yhtä liikuttava.

Lähinnä morsianta seisovassa ryhmässä olivat Kittyn molemmat sisaret: vanhin sisar Dolly ja äskettäin ulkomailta saapunut kaunotar Lvova.

-- Miksi Mary on tullut liilassa puvussa häihin? Sehän on melkein kuin olisi mustissa, huomautti rouva Korsunskaja.

-- Hänen kasvojensa värille se on ainoa pelastus... vastasi Drubetskaja. -- Minua ihmetyttää, miksi häät pidetään illalla. Sehän on kuin kauppiassäädyssä...

-- Se on niin kaunista. Minunkin hääni olivat illalla, vastasi Korsunskaja ja huokasi muistaessaan, miten sievä hän oli ollut sinä päivänä, miten hullunkurisen rakastunut hänen miehensä oli silloin ollut ja miten nyt kaikki oli toisin.

-- Sanotaan, että se, joka on yli kymmenen kertaa sulhaspoikana, ei joudu naimisiin; minä olisin nyt tahtonut päästä kymmenennen kerran sulhaspojaksi saadakseni itseni vakuutukseen, mutta paikka oli jo varattu, puheli kreivi Sinjavin sievälle ruhtinatar Tsharskajalle, jolla oli hänen suhteensa erinäisiä toiveita.

Nuori ruhtinatar vain hymyili vastaukseksi. Hän katseli Kittyä pohtien, milloin hän mahtaisi olla kreivi Sinjavinin kanssa tuossa samassa tilanteessa ja kuinka hän silloin muistuttaisi sulhastaan tämän äsken sanomasta sutkautuksesta.

Nuori Shtsherbatski kertoi vanhalle hovineiti Nikolajevnalle, että aikoi asettaa kruunun Kittyn chignon-tukkalaitteelle, jotta Kitty tulisi onnelliseksi.

-- Ei olisi pitänyt laittaa koko "chignonia", vastasi hovineiti, joka oli jo kauan sitten päättänyt, että jos se vanha leskimies, joka hänellä oli tähtäimessään, naisi hänet, niin pidettäisiin mitä yksinkertaisimmat häät. -- Minä en pidä mistään koreilusta.

Sergei Ivanovitsh puheli Darja Dmitrijevnan kanssa ja vakuutti hänelle leikkiä laskien, että häämatkalle lähtö heti vihkimisen jälkeen on tullut tavaksi sen vuoksi, että avioliittoon astuneiden on aina aluksi hieman paha olla.

-- Katsokaahan Kittyä. Veljenne voi olla ylpeä hänestä. Eikö teidän käy kateeksi?

-- Minä olen sen kaiken jo kokenut, Darja Dmitrijevna, vastasi hän, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä surullisen ja vakavan ilmeen.

Stepan Arkadjevitsh esitti hiljaa kälylleen jotain sanaleikkiään.

-- Täytyypä korjata kruunua, sanoi tämä kuuntelematta häntä.

-- Vahinko, että Kitty on niin kovasti rumentunut, huomautti kreivitär Nordston rouva Lvovalle. -- Mutta Levin ei sittenkään ole edes hänen sormensa arvoinen. Vai mitä te ajattelette?

-- Minä pidän hänestä, enkä suinkaan vain sen vuoksi, että hän on tuleva lankoni, vastasi rouva Lvova. -- Katsokaahan hänen ryhtiään! On niin vaikea käyttäytyä hyvin tuossa tilanteessa... ettei näyttäisi naurettavalta. Mutta hän ei ole naurettava eikä jäykkä, hän on liikuttunut.

-- Tiesittekö odottaa tätä?

-- Kyllä hiukan. Kitty on aina pitänyt hänestä.

-- Katsotaanpa, kumpi heistä ensin astuu matolle. Minä sanoin siitä Kittylle.

-- Vähät siitä. Me olemme kaikki nöyriä aviovaimoja. Se on rotuominaisuus.

-- Minäpä kiiruhdin tahallani ennen Vasilia. Entä te, Dolly?

Dolly seisoi heidän vieressään ja kuuli heidän puheensa, mutta ei vastannut. Hän oli syvän liikutuksen vallassa. Hänen silmänsä olivat kyynelissä, eikä hän olisi osannut sanoa mitään itkuun purskahtamatta. Hän iloitsi Kittyn ja Levinin onnesta; palaten ajatuksissaan omiin häihinsä hän loi katseensa säteilevään Stepan Arkadjevitshiin, unohti kaiken nykyisen ja muisti vain ensimmäisen viattoman rakkautensa. Eikä hän muistanut ainoastaan itseään, vaan kaikkia läheisiä naisystäviään ja -tuttaviaan; hän muisti heidät tuona elämänsä ainoana juhlahetkenä, jolloin he, kuten Kitty nyt, olivat seisseet alttarin edessä sydän täynnä rakkautta, toivoa ja jännitystä, ja luopuneet entisestä elämästään lähteäkseen salattua tulevaisuutta koti. Hänen mieleensä muistuneiden morsianten joukossa oli myös suloinen Anna, jonka suunnitellusta avioerosta hän oli äskettäin saanut yksityiskohtaisia tietoja. Hänkin oli yhtä puhtaana seissyt morsiushunnussaan, pomeranssinkukat hiuksissa. Entä nyt... "Kauhean kummallista", hän sanoi itsekseen.

Sisarten, ystävättärien ja sukulaisten lisäksi toimituksen kulkua tarkkailivat muutkin: aivan vieraat naiset, joita kirkossa oli paljon, seurasivat henkeään pidättäen sulhasen ja morsiamen pienimpiäkin liikkeitä ja ilmeitä. Välinpitämättömien miesten leikilliset syrjähuomautukset he jättivät harmistuneina vastauksetta tai kokonaan huomiotta.

-- Minkähän tähden tuo noin itkee? Vai naitetaanko väkisin?

-- Väkisin noin komealle miehelle! Onko se ruhtinas vai...?

-- Tuo on kai morsiamen sisar, tuo, jolla on valkea silkkileninki. Kuulehan diakonia, miten tuo pauhaa: "Ja miestänsä peljätköön."

-- Onko se tshudovalaisia[7]?

-- Ei, synodilaisia kuuluu olevan.

-- Minä tuossa taannoin juttelin lakeijan kanssa. Sulhanen kuuluu heti vievän morsiamen perintömailleen. Kuulemma niin rikas että hirvittää. Siksi ne tytön sille naittavatkin.

-- Mikäpä siinä, sievä pari.

-- Muistatteko, Marja Vasiljevna, kun väititte, etteivät kranuliinit törrötä levällään? Katsokaahan tuota rouvaa, kuuluu olevan lähettilään puoliso, millaiset rynkyt sillä on... Niinpäs on kuin minä sanoin.

-- Hellanlettas, mikä kullannuppu tuo morsian, kuin mikäkin karitsa! Sanokaa mitä hyvänsä, sääliksi käy.

Niin puhelivat vieraat naiset, joita oli päässyt joukoittain pujahtamaan kirkkoon seuraamaan häitä.

VI

Kun juhlamenojen edellinen osa, ns. kihlaustoimitus, oli päättynyt, levitti kirkonpalvelija keskemmälle kirkkoa vaaleanpunaisen silkkimaton ja kuoro alkoi laulaa taidokasta ja monimutkaista psalmia, jossa basso ja tenori tuon tuostakin vuorottelivat keskenään. Pappi kääntyi ympäri ja viittasi levitettyyn mattoon kehottaen vihittäviä astumaan sille. Niin paljon ja usein kuin he molemmat olivat kuulleet siitä enteestä, että matolle ensimmäisenä astuvasta tuli perheen pää, kumpikaan ei nuo askeleet ottaessaan muistanut sitä. He eivät edes kuulleet äänekkäitä huomautuksia ja väitteitä toisten vakuuttaessa sulhasen ehtineen ensin, toisten taas väittäessä kummankin astuneen yhtaikaa.

Kun oli tehty tavanmukaiset kysymykset, tahtoivatko vihittävät ottaa toisensa aviopuolisokseen ja eivätkö he olleet lupautuneet muille, ja kun he olivat antaneet vastauksensa, jotka heidän omissa korvissaan kuulostivat kovin omituisilta, alkoi varsinainen vihkitoimitus. Kitty kuunteli rukouksen sanoja koettaen ymmärtää niiden merkityksen, mutta ei onnistunut siinä. Ylitsevuotava juhlallinen riemu ja valoisa ilo täyttivät hänen sielunsa ja veivät täysin hänen huomiokykynsä.

Rukoiltiin: "että he siveydessä eläisivät, hedelmällensä hyödyksi, ja iloita saisivat poikiensa ja tyttäriensä näkemisestä". Mainittiin sekin kuinka Jumala oli luonut vaimon Aatamin kylkiluusta ja kuinka miehen pitää "luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu oleman ja he kaksi tulevat yhdeksi lihaksi", ja kuinka "suuri salaisuus siihen kätketty on". Rukoiltiin, että Jumala tekisi heidät hedelmällisiksi ja siunaisi kuten Isakin ja Rebekan, Joosefin, Mooseksen ja Sephoran, ja että he saisivat nähdä lastensa lapset. "Kuinka ihanaa kaikki on", ajatteli Kitty kuunnellen noita sanoja, "toisin ei voisi ollakaan", ja hänen kirkastuneilta kasvoiltaan säteili ilon hymy, joka heti tarttui kaikkiin katsojiin.

-- Pankaa päähän! kuului kuiskeita, kun pappi oli nostanut kruunun heidän ylleen ja nuori Shtsherbatski oli kolminappisten hansikkaiden verhoamilla vapisevilla käsillään ottanut kruunun pidelläkseen sitä Kittyn pään päällä.

-- Laskekaa vain! kuiskasi Kitty hymyillen.

Levin vilkaisi häneen päin ja hämmästyi sitä ilon säteilyä, joka kuvastui hänen kasvoistaan. Sama iloinen ja valoisa tunne valtasi samassa hänetkin.

Heistä oli hauskaa kuunnella apostolisen epistolan lukemista ja arkkidiakonin äänen jyrinää tekstin viimeisessä värssyssä, jota sivulliset häiden katselijat olivat niin hartaasti odottaneet. Oli hauskaa juoda lämmintä punaista vedensekaista viiniä laakeasta maljasta ja vieläkin iloisempaa oli, kun pappi riisuttuaan messuviittansa otti heitä kädestä ja lähti kuljettamaan kateederin ympäri bassojen jymistessä "Riemuitse, Esaias". Shtsherbatski ja Tshirikov, jotka pitelivät kruunuja, astuivat tuon tuostakin morsiamen laahukselle, hymyilivät ja iloitsivat hekin ja jäivät välillä jälkeen sulhasesta ja morsiamesta, välillä taas, papin pysähtyessä, törmäsivät heihin. Kittyssä syttynyt ilon kipinä tuntui tarttuneen kaikkiin kirkossa olijoihin. Levinistä näytti, että papin ja diakonin teki mieli hymyillä yhtä lailla kuin hänenkin.

Otettuaan kruunut heidän päästään pappi luki viimeisen rukouksen ja onnitteli nuoria. Levin katsahti Kittyyn eikä ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän oli ihastuttava säteillessään uutta onnea, joka kuvastui hänen kasvoistaan. Levin olisi tahtonut sanoa hänelle jotain, mutta ei tiennyt, oliko toimitus jo päättynyt. Pappi päästi hänet pulasta. Lempeästi hymyillen hän sanoi hiljaa: "Suudelkaa vaimoanne, ja te suudelkaa miestänne", ja otti kynttilät heidän käsistään.

Levin suuteli Kittyä hellävaroen hymyileville huulille, tarjosi hänelle käsivartensa ja lähti kirkosta tuntien häntä kohtaan uutta omituista läheisyyttä. Hän ei uskonut, ei voinut uskoa, että tämä oli totta. Vasta kun heidän ihmettelevät ja arastelevat katseensa kohtasivat toisensa, Levin uskoi sen todeksi, sillä hän tunsi, että he olivat jo yhtä.

Samana yönä juhlaillallisen jälkeen nuoret matkustivat maalle.

VII

Vronski ja Anna olivat jo kolme kuukautta matkustelleet yhdessä Länsi-Euroopassa. He olivat käyneet Venetsiassa, Roomassa ja Napolissa ja olivat vastikään saapuneet pieneen italialaiseen kaupunkiin, johon aikoivat asettua asumaan joksikin aikaa.

Komealla tarjoilijalla, jonka tuuheita, voideltuja hiuksia halkoi niskasta alkava jakaus, oli yllään valkean batistisen paidanrintamuksen ja pyöreällä vatsalla lepäävät vitjakoristeet paljastava hännystakki. Kädet housuntaskuissa ja kulmat ylenkatseellisesti kurtussa hän vastaili jotain herralle, joka oli pysähtynyt puhumaan hänelle. Kuullessaan pääkäytävän toiselta puolen sisälle suuntautuvia askeleita tarjoilija kääntyi siihen suuntaan. Nähdessään venäläisen kreivin, joka oli vuokrannut hotellin parhaat huoneet, hän otti kunnioittavasti kätensä pois housuntaskuista, kumarsi ja selitti, että lähetti oli käynyt tekemässä sopimuksen palazzon vuokraamisesta ja että sopimuksesta puuttui vain allekirjoitus.

-- Vai niin. Sepä hauskaa, sanoi Vronski. -- Onko rouva kotona?

-- Hän kävi kaupungilla, mutta on jo palannut, vastasi viinuri.

Vronski otti päästään leveälierisen pehmeän hattunsa, hieroi nenäliinalla hikistä otsaansa ja puolipitkää, taakse kammattua tukkaansa, joka peitti päälaen kaljun kohdan. Hän vilkaisi hajamielisesti tilannetta seuraamaan jäänyttä vierasta herraa ja aikoi lähteä ylös portaita.

-- Tämä herra on venäläinen ja kysyy teitä, sanoi tarjoilija.

Tuntien eräänlaista harmia siitä, ettei tuttavilta saanut rauhaa missään, ja samalla kuitenkin toivoen saavansa jotain vaihtelua elämänsä yksitoikkoisuuteen Vronski katsahti vielä kerran vähän matkan päässä seisovaan herraan, ja kummankin silmät kirkastuivat.

-- Golenishtshev!

-- Vronski!

Se oli todellakin Golenishtshev, Vronski paashikoulutoveri. Golenishtshev oli koulussa kuulunut vapaamieliseen puolueeseen, saanut koulun päätettyään siviilivirka-arvon eikä palvellut missään. Toverukset olivat joutuneet kokonaan eri teille koulusta päästyään ja olivat sen jälkeen tavanneet toisensa vain yhden kerran.

Vronski oli silloin ymmärtänyt Golenishtshevin ryhtyneen johonkin korkealentoiseen vapaamieliseen toimintaan, jonka vuoksi tämä katsoi itsellään olevan oikeuden halveksia Vronskin toimintaa ja virka-arvoa. Siitä syystä Vronski oli nostanut suojakseen panssarikilpensä, jota hän osasi taitavasti käyttää ja joka merkitsi: "Te voitte pitää tai olla pitämättä minun elämäntavastani, minulle se on vallan yhdentekevää, mutta teidän on kunnioitettava minua, jos tahdotte olla tuttavani." Golenishtshev taas oli ollut halveksuvan välinpitämätön Vronskin käytöstä kohtaan.

Tämän tapaamisen olisi luullut vieroittavan heitä toisistaan vielä enemmän. Mutta he ilostuivat kumpikin ja huudahtivat hyvästä mielestä tunnistaessaan toisensa. Vronski ei olisi mitenkään odottanut ilostuvansa siinä määrin Golenishtshevin näkemisestä, mutta hän ei nähtävästi tiennyt, miten ikävystynyt oli. Hän ei muistanut viime tapaamisen ikävää vaikutelmaa, vaan ojensi kätensä entiselle toverilleen kasvot avoimina ja iloisina. Samanlainen ilo kuvastui nyt äskeisen huolestuneen ilmeen sijasta Golenishtshevinkin kasvoista.

-- Miten hauska nähdä sinua! sanoi Vronski, jonka vahvat valkeat hampaat paljastuivat hänen hymyillessään ystävällisesti.

-- Minä kuulin, että joku Vronski oli tullut, mutta en tiennyt kumpi. Oikein hauska tavata!

-- Käykäämme sisään. No, mitä kuuluu, mitä sinä harrastelet?

-- Minä olen asunut täällä jo toista vuotta. Teen työtä täällä.

-- Vai niin, sanoi Vronski kiinnostuneena. -- Mennään sisään.

Ja sen sijaan, että olisi sanonut venäjäksi sen, mitä tahtoi salata palvelusväeltä, hän alkoi venäläisen tavan mukaan puhua ranskaa.

-- Tunnetteko rouva Kareninaa? Me matkustamme yhdessä. Olen menossa hänen luokseen, hän sanoi ranskaksi tarkkaillen Golenishtshevin kasvoja.

-- Vai niin! Minä en tiennytkään (vaikka hän kyllä tiesi), Golenishtshev vastasi välinpitämättömästi. -- Milloin olet tullut? lisäsi hän.

-- Minäkö? Kolme päivää sitten, vastasi Vronski katsoen vielä kerran tarkkaavaisesti toveriaan kasvoihin.

"Hän on kunnollinen ihminen ja suhtautuu asioihin niin kuin pitääkin", päätteli Vronski ymmärtäen Golenishtshevin ilmeen ja puheenaiheen vaihdon merkityksen. "Hänet voi esitellä Annalle, hän suhtautuu asioihin niin kuin pitääkin."

Näinä kolmena kuukautena, jotka Vronski oli viettänyt Annan kanssa ulkomailla, hän oli joka kerta uusien ihmisten pariin tullessaan kysynyt itseltään, mitä tuo uusi henkilö ajatteli hänen ja Annan suhteista, ja tavannut miehissä enimmäkseen sellaisia, jotka ymmärsivät asian "niin kuin pitikin". Mutta jos häneltä itseltään ja noilta oikein ymmärtäviltä henkilöiltä olisi kysytty, millaista heidän ymmärtämyksensä oikeastaan oli, heidän olisi ollut sitä vaikea selittää.

Oikeastaan ne, jotka Vronskin mielestä ymmärsivät asian "kuten pitikin", eivät suinkaan ymmärtäneet sitä. Silti he käyttäytyivät hienotunteisesti, niin kuin hyvin kasvatetut ihmiset yleensä käyttäytyvät elämää joka taholta ympäröivien monimutkaisten ja ratkaisemattomien ongelmien suhteen, vältellen viittauksia ja epämiellyttäviä kysymyksiä. He tekeytyivät sellaisiksi kuin olisivat täysin ymmärtäneet hänen asemansa, vieläpä antaneet hänelle hyväksymisensäkin, mutta pitäneet sopimattomana ja tarpeettomana selitellä sitä.

Vronski arvasi heti, että Golenishtshev oli näitä ihmisiä, ja oli siksi kaksin verroin hyvillään hänen tapaamisestaan. Kun Vronski oli vienyt hänet Annan luo, hän käyttäytyi Annan seurassa niin tahdikkaasti kuin Vronski ikinä saattoi toivoa. Hän osasi ilman pienintäkään väkinäisyyttä karttaa kaikkea sellaista keskustelua, mikä olisi voinut tehdä tilanteen noloksi.

Hän ei ollut ennestään tuttu Annan kanssa ja hämmästyi tämän kauneutta ja vielä enemmän sitä luontevuutta, jolla hän asemansa hallitsi. Anna punastui, kun Vronski toi Golenishtshevin hänen luokseen, ja tuo lapsellinen puna, joka peitti hänen avoimet ja kauniit kasvonsa, miellytti Golenishtshevia. Mutta erityisesti häntä miellytti se, että Anna aivan kuin tahallaan, väärinkäsityksiä välttääkseen, kutsui melkein heti Vronskia ristimänimeltä ja sanoi, että he muuttavat asumaan vasta vuokraamaansa taloon, jota täällä sanotaan palazzoksi. Tuo suora ja teeskentelemätön suhtautuminen omaan asemaan miellytti Golenishtshevia kovasti. Katsellessaan Annan hyväntuulisen iloista, tarmokasta käytöstä ja ajatellessaan Aleksei Aleksandrovitshia, jonka hän tunsi kuten Vronskinkin, Golenishtshev luuli ymmärtävänsä Annaa täysin. Hän luuli ymmärtävänsä sen, mitä Anna ei itse mitenkään olisi ymmärtänyt; kuinka hän, miehensä onnettomaksi tehtyään, hylättyään tämän ja poikansa ja hyvän maineensa, kuinka hän sittenkin saattoi tuntea olonsa iloiseksi ja onnelliseksi.

-- Se on oppaassa, sanoi Golenishtshev tarkoittaen palazzoa, jonka Vronski oli vuokrannut. -- Siellä on eräs ihana Tintoretto. Hänen myöhemmältä kaudeltaan.

-- Kuulkaahan, mitä minä ajattelen! Ilma on ihana, mennään sinne ja katsotaan taloa vielä kerran! Vronski sanoi kääntyen Annan puoleen.

-- Mielihyvin, menen heti ottamaan hatun. Sanoitteko, että on kuuma? sanoi Anna pysähtyen ovelle ja katsoen kysyvästi Vronskiin. Ja kirkas puna peitti taaskin hänen kasvonsa.

Vronski ymmärsi Annan katseesta, ettei hän tiennyt millaisissa suhteissa Vronski tahtoi olla Golenishtsheviin ja että hän pelkäsi käyttäytyneensä toisin kuin Vronski olisi tahtonut.

Vronski loi häneen hellän, viivähtävän katseen.

-- Ei ole kovin kuuma, hän sanoi.

Ja Anna luuli ymmärtäneensä kaiken mitä pitikin, ennen kaikkea sen, että Vronski oli häneen tyytyväinen; ja hymyiltyään hänelle Anna kiiruhti toiseen huoneeseen.

Toverukset katsahtivat toisiinsa, ja molempien kasvoista kuvastui omituinen hämminki; oli kuin Golenishtshev, joka nähtävästi oli ihaillut Annaa, olisi tahtonut sanoa hänestä jotain eikä tiennyt mitä sanoisi, ja kuin Vronski olisi toivonut ja samalla pelännyt hänen sanovan jotain.

-- Jaha, vai niin, sanoi Vronski aloittaakseen keskustelun. -- Vai olet sinä asettunut tänne! Sinulla on yhä se entinen työsi? jatkoi hän muistellen kuulleensa Golenishtshevin kirjoittavan jotain.

-- Niin, minä kirjoitan Kahden Perusteen toista osaa, sanoi Golenishtshev sävähtäen mielihyvästä, kun tätä kysymystä kosketettiin, -- tai oikeammin, jos tahdomme puhua täsmällisesti, minä en kirjoita vielä, vaan vasta valmistelen ja kokoan aineksia. Siitä tulee laaja ja se koskettelee melkein kaikkia kysymyksiä. Meillä Venäjällä ei tahdota ymmärtää, että me olemme Bysantin perillisiä, alkoi hän pitkän ja innokkaan selityksensä.

Vronskia nolostutti alussa se, ettei hän tuntenut Kahden Perusteen ensimmäistäkään pykälää, vaikka tekijä oletti sen olevan yleisesti tunnettu. Mutta kun Golenishtshev sitten ryhtyi esittämään ajatuksiaan, Vronski pystyi seuraamaan hänen ajatuksiaan. Hän kuunteli kiinnostuneena, vaikkei tuntenutkaan teosta, sillä Golenishtshev puhui hyvin. Mutta Vronskia ihmetytti ja vaivasi Golenishtshevin hermostunut kiihko tämän puhuessa mieliaatteestaan. Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä hehkuvammaksi kävivät hänen silmänsä, sitä innokkaammin hän kumosi vastustajiensa väitteitä ja sitä hätäisemmäksi ja katkerammaksi kävi hänen ilmeensä. Vronski muisti, että Golenishtshev oli ollut vilkas, hyväntuulinen, uljas poika ja aina luokkansa paras, eikä hän voinut mitenkään käsittää tuon hermostuneisuuden syitä eikä hyväksynyt sitä. Vronski ei pitänyt siitä, että niin hyvistä piireistä oleva mies kuin Golenishtshev asettui samalle tasolle kaikenlaisten kynäsankarien kanssa ja antautui näiden ärsytettäväksi. Kannattiko se? Vronski ei hyväksynyt sitä, mutta tunsi, että Golenishtshev oli onneton, ja sääli häntä. Hänen eloisat, miellyttävät kasvonsa näyttivät onnettomilta ja miltei mielenvikaisilta, kun hän lateli ajatuksiaan niin kiihtyneenä, ettei edes huomannut Annan tuloa huoneeseen.

Anna tuli heidän luokseen hattu päässä ja keveä vaippa hartioilla. Kun hän pysähtyi Vronskin viereen päivänvarjollaan leikitellen, Vronski irrottautui helpottuneena Golenishtshevin kiinteän ja onnettoman katseen valtapiiristä ja katsahti rakastuneesti ihastuttavaa, elämää ja iloa säteilevää ystävätärtään. Golenishtshevin oli vaikea tointua kiihkostaan, ja alkuun hän oli alakuloinen ja synkkä, mutta kaikille ystävällinen Anna (sellainen hän oli nykyään) virkisti hänet pian kohtelemalla häntä luonnollisesti ja iloisesti. Yritettyään puhella hänen kanssaan useista eri asioista Anna sai hänet viimein keskustelemaan maalaustaiteesta, josta hän puhui oikein hyvin, niin että Anna kuunteli häntä mielellään. He menivät jalkaisin vuokratulle talolle saakka ja tarkastelivat sitä.

-- Olen hyvin iloissani, sanoi Anna Golenishtsheville, kun he lähtivät takaisin, -- että Aleksei saa hyvän ateljeen... Sinun pitää ehdottomasti ottaa se huone, hän sanoi Vronskille sinutellen häntä, sillä hän tiesi jo, että Golenishtshev tulisi olemaan läheinen ihminen heidän eristyneisyydessään ja että oli turhaa salata tältä mitään.

-- Maalaatko sinä? sanoi Golenishtshev kääntyen nopeasti Vronskiin päin.

-- Olen aikoinani maalaillut ja nyt taas alkanut yrittää, sanoi Vronski punastuen.

-- Hänellä on lahjoja, sanoi Anna iloisesti hymyillen. -- Minä en tietysti pysty arvioimaan. Mutta asiaan perehtyneet taiteentuntijatkin ovat sanoneet samaa.

VIII

Näinä vapautumisensa ja tervehtymisensä jälkeisinä alkuaikoina Anna tunsi itsensä anteeksiantamattoman onnelliseksi ja elämänhaluiseksi. Tietoisuus Aleksei Aleksandrovitshin onnettomuudesta ei myrkyttänyt hänen onneaan. Toisaalta se oli niin kauhea asia, että sitä oli parasta olla ajattelematta, ja toisaalta se oli tuottanut hänelle niin suuren onnen, että mitään ei voinut katua. Muisto kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut sairauden jälkeen, sovinto Aleksei Aleksandrovitshin kanssa, erossaolo Vronskista, tieto hänen haavastaan, hänen tulonsa, avioerohankkeet, lähtö kotoa, pojan hyvästely -- kaikki se tuntui hänestä kuumehoureelta, josta hän oli herännyt Vronskin luona ulkomailla. Muisto siitä pahasta, mitä hän oli tuottanut miehelleen, herätti hänessä inhoa muistuttavan tunteen, samantapaisen kuin hukkumaisillaan olevalla ihmisellä, joka on riuhtaissut itsestään irti toisen hukkuvan. Tämä toinen on vajonnut pohjaan. Se oli tietysti pahasti tehty, mutta se oli ollut ainoa pelastuskeino, ja oli parempi olla muistelematta noita kamalia yksityiskohtia.

Eräs ajatus oli häntä rauhoittanut ensi hetkinä eron jälkeen, ja muistaessaan taas kaikki menneet tapahtumat hän sai siitä lohtua. "Olen auttamatta tehnyt sen ihmisen onnettomaksi", mietti hän, "mutta en tahdo käyttää hyväkseni hänen onnettomuuttaan; minähän kärsin myös ja olen nyt vailla sitä, mikä minulle on ollut kaikkein kalleinta, vailla kunniallista nimeä ja poikaani. Minä toimin pahasti enkä sen vuoksi tahdo onnea, en tahdo laillista eroa, vaan kärsin häpeää ja ikävää." Mutta niin vilpittömästi kuin Anna tahtoikin kärsiä, hän ei kärsinyt. Mitään häpeää ei ollut. He noudattivat käytöksessään sitä hienostuneisuutta, joka oli heille molemmille niin ominaista, väittelivät venäläisten naisten seuraa eivätkä ulkomailla oleskellessaan siten koskaan saattaneet itseään kiusalliseen asemaan. He tapasivat kaikkialla vain sellaisia ihmisiä, jotka teeskentelivät ymmärtävänsä heidän suhteensa paljon paremmin kuin he itse. Eikä edes ero pojasta, jota Anna niin rakasti, vaivannut häntä alkuaikoina. Tyttö, hänen rakastettunsa lapsi, oli siinä määrin vallannut Annan tunteet, että hän tuli näinä aikoina harvoin muistelleeksi poikaansa, jonka oli jättänyt.