Part 46

Yksin jäätyään Levin muisteli noiden vanhojenpoikien puheita ja kysyi vielä kerran itseltään, suriko hän sisimmässään vapautensa menettämistä, josta oli puhuttu. Hän hymyili sitä ajatellessaan. "Vapaus? Mitä sillä tekee? Onni piilee siinä, että saa rakastaa ja toivoa ja ajatella rakastamansa henkilön toivein ja ajatuksin, toisin sanoen olla ilman vapautta. Se on onnea se!"

"Mutta tiedänkö minä hänen ajatuksensa, hänen toiveensa ja tunteensa?" kuiskasi hänelle äkkiä jokin ääni. Hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui mietteisiinsä. Ja yhtäkkiä hänet valtasi omituinen tunne. Hänet valtasi pelko ja epäilys, epäilys kaikkea kohtaan.

"Entä jollei hän rakastakaan minua? Entä jos hän tulee vaimokseni vain päästäkseen naimisiin? Entä jos hän ei itse tiedä mitä tekee?" hän kyseli itseltään. "Hänhän voi havahtua ja huomata vasta naimisiin mentyään, ettei rakastakaan minua eikä ole voinutkaan rakastaa." Ja Levinin mieleen tuli outoja, pahoja ajatuksia Kittystä. Hän oli mustasukkainen Vronskille kuten vuosi sitten, aivan kuin eilen olisi ollut se ilta, jolloin hän näki heidät yhdessä. Hän epäili, ettei Kitty ollut sanonut hänelle kaikkea.

Hän hypähti nopeasti pystyyn. "Ei, tämä ei käy!" päätti hän epätoivoissaan. "Minä menen hänen luokseen, kysyn ja sanon viimeisen kerran: Me olemme vielä vapaita, eikö olisi paras pysähtyä? Eihän ole mitään pahempaa kuin ikuinen onnettomuus, häpeä ja uskottomuus!" Levin lähti hotellista epätoivo sydämessä, kiukustuneena kaikkiin ihmisiin, itseensä ja Kittyyn, ja ajoi Kittyn luo.

Levin tapasi Kittyn perähuoneessa. Hän istui arkulla ja järjesteli palvelustytön kanssa erivärisiä vaatteita, joita oli läjissä tuolien selustoilla ja lattialla.

-- Kas, hän huudahti ilosta säteilevin kasvoin Levinin nähdessään. -- Sinäkö, tekö täällä? (Ennen tätä päivää Kitty oli väliin sinutellut, väliin teititellyt Leviniä.) En ollenkaan osannut odottaa. Minä käyn läpi tyttöajan pukujani, kenelle annan minkin niistä...

-- Vai niin! Se on hyvä! sanoi Levin katsoen synkästi palvelustyttöön.

-- Mene, Dunjasa, minä kutsun sinua sitten, sanoi Kitty.

-- Mikä sinun on? kysyi hän sinutellen Leviniä epäröimättä heti kun palvelustyttö oli mennyt. Kitty oli huomannut Levinin kasvoilla synkän ja kiihtyneen ilmeen, ja pelko valtasi hänet.

-- Kitty, minä kärsin! Minä en jaksa yksin, sanoi Levin epätoivo äänessään pysähtyen Kittyn eteen ja katsoen häntä rukoilevasti silmiin. Levin näki jo hänen hellistä, rehellisistä kasvoistaan, ettei siitä, mitä hän oli aikonut sanoa, voisi tulla mitään, mutta hän tarvitsi kuitenkin Kittyn omaa vakuutusta päästäkseen epäilyksistään. -- Minä tulin sanomaan, ettei vielä ole liian myöhäistä. Kaiken voi vielä peruuttaa ja korjata.

-- Mitä? Minä en ymmärrä mitään. Mikä sinun on?

-- Se, mitä olen niin monesti sanonut ja mitä en voi olla ajattelematta... etten ole sinun arvoisesi. Sinä et ole voinut suostua menemään naimisiin minun kanssani. Ajattelehan vähän. Sinä olet erehtynyt. Ajattele tarkoin. Sinä et voi rakastaa minua... Jos... on parempi, että sanot sen, puhui Levin katsomatta Kittyä silmiin. -- Minä tulen onnettomaksi. Sanokoot ihmiset mitä tahtovat; eihän mikään ole pahempaa kuin onnettomuus...

-- Minä en ymmärrä, Kitty vastasi pelästyneenä, -- tahdotko sinä siis perua kaiken?

-- Kyllä, jollet sinä rakasta minua.

-- Sinä olet järjiltäsi! huudahti Kitty punastuen harmista. Mutta Levinin kasvot olivat niin alakuloiset, että Kitty hillitsi harminsa. Hän heitti vaatteet nojatuolilta maahan ja istuutui lähemmäs Leviniä. -- Mitä sinä ajattelet, sano kaikki suoraan?

-- Että sinä et voi rakastaa minua. Mistä hyvästä sinä voisit rakastaa minua?

-- Hyvä Jumala, mitä minä voin?... sanoi Kitty ja purskahti itkemään.

-- Voi, mitä minä tein! huudahti Levin, lankesi polvilleen hänen eteensä ja alkoi suudella hänen käsiään.

Kun vanha ruhtinatar viiden minuutin päästä tuli huoneeseen, he olivat jo kokonaan sopineet ja rauhoittuneet. Kitty oli saanut Levinin vakuuttuneeksi rakkaudestaan, olipa vielä vastaten kysymykseensä selittänyt hänelle rakkautensa syyn. Kitty oli sanonut rakastavansa häntä siksi, että tunsi hänet kokonaan ja tiesi mistä hän piti ja että kaikki, mistä hän piti, oli hyvää. Ja se oli tuntunut Levinistä täysin selvältä. Kun vanha ruhtinatar tuli huoneeseen, he istuivat rinnatusten vaatearkulla, valikoivat vaatteita ja väittelivät. Kitty tahtoi antaa Dunjasalle sen ruskean puvun, joka hänellä oli ollut yllään Levinin kosiessa, mutta Levin kielsi antamasta sitä kenellekään ja ehdotti sen sijaan, että Dunjasalle annettaisiin vaaleansininen puku.

-- Etkö sinä nyt ymmärrä? Hänhän on tumma, se ei sovi hänelle... Minä olen miettinyt mikä kenellekin sopii.

Kun ruhtinatar sai tietää, miksi Levin oli tullut, suuttui hän puolittain tosissaan ja lähetti hänet kotiin pukeutumaan, että Kitty pääsisi kammattavaksi, sillä kampaaja Charles saapuisi aivan pian.

-- Hän ei ole muutenkaan syönyt mitään viime päivinä, niin että on ihan rumentunut, ja sinä vielä hermostutat häntä tyhmyyksilläsi, sanoi ruhtinatar Levinille. -- Mene, mene, mene vain kotiisi, rakkaani.

Levin palasi hotelliinsa syyllisyydentuntoisena ja häpeissään, mutta kokonaan rauhoittuneena. Hänen velipuolensa, Darja Aleksandrovna ja Stepan Arkadjevitsh odottivat häntä jo juhla-asuissaan siunatakseen häntä pyhäinkuvalla. Ei ollut aikaa vitkasteluun. Darja Aleksandrovnan täytyi vielä käydä kotona ottamassa mukaan kammattu ja käherretty poikansa, jonka piti morsiamen mukana viedä pyhäinkuva kirkkoon. Yhdet vaunut piti lähettää sulhaspoikaa hakemaan ja toiset, joilla Sergei Ivanovitsh lähti, oli lähetettävä takaisin... Oli sanalla sanoen paljon kaikenlaista muistettavaa ja tehtävää. Vitkastella ei saanut, sillä kello oli jo puoli seitsemän.

Pyhäinkuvalla siunaamisesta ei tullut mitään. Stepan Arkadjevitsh asettui koomisen juhlalliseen asentoon vaimonsa viereen, otti pyhäinkuvan ja käski Levinin kumartaa maahan asti, siunasi hänet lystikäs ja hyväntahtoinen hymy huulillaan ja suuteli häntä kolmesti; Darja Aleksandrovna teki samoin ja kiirehti lähteäkseen, mutta sekosi taas vaunujen liikkeitä koskevissa suunnitelmissaan.

-- No, me teemme siis niin, että sinä menet meidän vaunuillamme, ja jos Sergei Ivanovitsh olisi niin hyvä ja ajaisi meidän kauttamme ja lähettäisi sitten vaunut sinne.

-- Miksei, varsin mielelläni.

-- Me tulemme kohta hänen kanssaan. Joko tavarat on lähetetty? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Jo, sanoi Levin ja käski Kuzman tuoda vaatteet.

III

Suuri kansanjoukko, enimmäkseen naisia, ympäröi juhlallisesti valaistun kirkon. Ne, jotka eivät olleet ehtineet tunkeutua keskemmälle, tungeksivat ikkunoiden luona tönien toisiaan ja tukistellen ristikkojen läpi sisään.

Yli kahdetkymmenet vaunut olivat jo saapuneet ja asettuneet pitkin katuviertä santarmien ohjeiden mukaan. Pakkasta uhmaten seisoi poliisiupseeri kirkon ovella välkehtivässä virkapuvussaan. Vaunuja saapui herkeämättä ja kirkkoon astui kukkasin somistettuja seurapiiridaameja kantaen laahustaan, ja miehiä, jotka ovella ottivat päästään talvilakkinsa tai mustan hattunsa. Kirkossa oli jo sytytetty molempien kattokruunujen ja pyhäinkuvien kaikki kynttilät. Kullanhohde ikonostaasin punaisella pohjalla, pyhäinkuvien koristekehysten kultaus, kirkkokruunujen ja kynttilänjalkojen hopea, lattialaatat, matot, kirkkoliput ylhäällä kuorokorokkeen luona, alttarikorokkeen askelmat, vanhat mustuneet kirjat, pappisviitat ja messukasukat -- kaikki välkehti valon paljoudesta. Lämpimän kirkon oikeanpuoleisesta osasta, hännystakkien, valkeiden solmukkeiden, virkapukujen, silkin, sametin, hiusten, kukkien, paljaiden hartioiden ja käsivarsien ja pitkien hansikkaiden seasta kuului hillitty ja vilkas puheensorina, joka heijastui oudosti kajahdellen katon lakikuvusta. Joka kerran kun kuului avautuvan oven narahdus, puhe hiljeni ja kaikki vilkaisivat ovelle odottaen näkevänsä sulhasen ja morsiamen tulevan. Mutta ovi oli jo avautunut ainakin kymmenen kertaa ja joka kerta tulija oli ollut joku myöhästynyt häävieras, joka liittyi oikealla olevaan kutsuvierasjoukkoon, tai joku utelias, joka oli huijannut poliisiupseeria tai saanut tämän heltymään ja liittyi vasemmalle vieraan väen joukkoon. Sekä omaiset että sivulliset olivat joutuneet kestämään jo kaikki odotuksen vaiheet.

Ensin oli luultu sulhasen ja morsiamen saapuvan pian, eikä myöhästymiseen ollut kiinnitetty erityisempää huomiota. Sitten oli alettu yhä useammin vilkuilla ovelle päin ja ihmetellä, mikä oli syynä viipymiseen. Lopulta tuo viivästys kävi jo noloksi, ja omaiset ja vieraat koettivat näyttää siltä kuin eivät olisi ajatelleet koko sulhasta, vaan puhelleet omista asioistaan.

Arkkidiakoni ryki kärsimättömästi, niin että ikkunaruudut värähtelivät, kuin tahtoen huomauttaa, että hänen aikansa oli kallista. Kuoroparvelta kuului väliin äänten kokeilua, väliin taas ikävystyneiden laulajien niiskutusta. Pappi lähetti tuon tuostakin vuoroin suntion, vuoroin diakonin katsomaan, eikö sulhasta jo kuulunut, ja kurkisteli itse sulhasta odotellessaan yhä useammin sivuovesta sinipunainen viitta ja ommeltu vyö yllään. Viimein eräs naisvieraista katsahti kelloaan ja sanoi: "Mutta tämä tuntuu jo oudolta!" ja levottomuus valtasi kaikki vieraat ja he alkoivat äänekkäästi ilmaista ihmettelyään ja rauhattomuuttaan. Eräs sulhaspojista lähti tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut. Sillä aikaa Kitty seisoi kotonaan Shtsherbatskin salissa valkea puku ja pitkä morsiushuntu yllään, pomeranssinkukista kiedottu seppele tukassaan. Hän oli ollut valmiina jo kauan ja odotellut jo puoli tuntia turhaan sulhaspojalta tietoa sulhasen saapumisesta kirkkoon kurkistellen ikkunasta Pietarista tulleen sisarensa ja morsiusmaammonsa kanssa.

Levin käveli samaan aikaan edestakaisin huoneessaan, mustat housut yllään, mutta paitahihasillaan, ilman liivejä ja hännystakkia, ja kurkisteli tuon tuostakin käytävään. Mutta käytävässä ei näkynyt sitä mitä hän odotti, ja hän kääntyi yhä epätoivoisempana takaisin huoneeseen ja kyseli rauhallisena tupakoivalta Stepan Arkadjevitshilta käsillään huitoen:

-- Onko ihminen koskaan ollut näin hirveän hullussa tilanteessa?

-- Tyhmää tosiaankin, vahvisti Stepan Arkadjevitsh lieventävästi hymyillen. -- Mutta rauhoituhan, pian se tuodaan.

-- Kyllä tämä on! puhui Levin hilliten raivoaan. -- Ja nämä järjettömät avoliivitkin vielä! Ei, ei mitenkään! hän päätteli katsellessaan ryppyistä paidanrintamustaan. -- Ja entä jos tavarat onkin jo viety asemalle! huudahti hän epätoivon vallassa.

-- Silloin sinun on pantava minun paitani.

-- Olisi jo aikoja pitänyt tehdä niin.

-- Täytyy välttää koomisuutta... Odotahan vähän, kyllä kaikki setviytyy.

Asia oli niin, että kun Levin oli tahtonut ruveta pukeutumaan, oli Kuzma, Levinin vanha palvelija, tuonut hännystakin, liivit ja muun mitä tarvittiin.

-- Entä paita! oli Levin huudahtanut.

-- Paita on päällänne, oli Kuzma vastannut tyynesti hymyillen.

Kuzma ei ollut arvannut varata puhdasta paitaa, vaan -- saatuaan käskyn pakata kaikki tavarat ja viedä ne Shtsherbatskeille, josta nuorten piti hääiltana lähteä maalle -- oli tehnyt käskyn mukaan ja pakannut kaiken muun paitsi frakkipukua. Aamulla saatu puhdas paita oli rypistynyt eikä sitä enää voinut käyttää avoliivien kanssa. Shtsherbatskille oli pitkä matka hakemaan, ja siksi lakeija oli lähetetty ostamaan paitaa. Lakeija palasi tyhjin toimin: oli sunnuntai ja kaikki liikkeet olivat kiinni. Sitten oli lähetetty hakemaan paitaa Stepan Arkadjevitshin kotoa, mutta kun se tuotiin, sen huomattiin olevan aivan liian leveä ja lyhyt. Viimein oli lähetetty Shtsherbatskille purkamaan tavaroita. Sulhasta odotettiin kirkkoon, mutta hän kulki ympäri huonettaan kuin peto suljetussa häkissään vilkuillen käytävään ja muistellen epätoivoissaan, mitä vastikään oli puhunut Kittylle ja mitä Kitty mahtoi nyt ajatella.

Viimein onneton Kuzma lennähti hengästyksestä läkähtymäisillään huoneeseen paita sylissä.

-- Viime hetkessä tavoitin. Olivat jo kuormarattaille nostamassa, hän sanoi.

Kolmen minuutin kuluttua Levin juoksi pää kolmantena jalkana käytävää pitkin eikä uskaltanut katsoa kelloaan, jottei pahentaisi tuskaansa.

-- Ei tuo mitään enää auta, puheli Stepan Arkadjevitsh joka kiiruhti hymyillen ja hätäilemättä hänen jäljestään. -- Setviytyy, kyllä kaikki setviytyy... kuuletko sinä.

IV

-- Nyt tulivat! -- Tuossa ovat! -- Kumpi? -- Tuo nuorempiko? -- Katsokaa morsianta, miten on peloissaan! kuiskailtiin väkijoukossa, kun Levin kirkon ovella otti vastaan morsiamensa ja astui hänen kanssaan kirkkoon.

Stepan Arkadjevitsh kertoi vaimolleen viipymisen syyn, ja vieraat kuiskailivat keskenään suut hymyssä. Levin ei huomannut ketään eikä mitään, vaan katsoi herkeämättä morsiantaan.

Kaikki sanoivat, että Kitty oli viime päivinä rumentunut eikä ollut vihille mennessään läheskään niin kaunis kuin tavallisesti; mutta Levin ei sitä huomannut. Hän katsoi morsiamensa korkeaa kampausta ja siihen kiinnitettyä pitkää, valkeaa huntua ja valkeita kukkia, korkeapoimuista kaulusta, joka erityisen neitseellisesti peitti hänen pitkän kaulansa sivuilta jättäen sen edestä paljaaksi. Hän katsoi Kittyn ihastuttavan hoikkaa vartaloa, ja tämä näytti hänestä kauniimmalta kuin koskaan, ei siitä syystä, että kukat, huntu ja Pariisista tilattu hääpuku olisivat mitenkään lisänneet hänen kauneuttaan, vaan siksi, että hänen suloisten kasvojensa, katseensa ja huultensa ilme oli asun upeudesta huolimatta pysynyt yhtä viattoman rehellisenä kuin ennenkin.

-- Minä jo luulin, että sinä aioit karata, sanoi Kitty ja hymyili hänelle.

-- Se mitä sattui on niin tyhmää, että hävettää puhuakin siitä! sanoi Levin punastuen ja katsahti Sergei Ivanovitshiin, joka oli tullut hänen luokseen.

-- Mainio se sinun paitajuttusi! sanoi Sergei Ivanovitsh heilutellen päätään ja hymyillen.

-- Niin, niin, vastasi Levin käsittämättä mistä puhuttiin.

-- No, Kostja, nyt täytyy ratkaista tärkeä asia, sanoi Stepan Arkadjevitsh tekeytyen pelästyneen näköiseksi. -- Sinä voit nyt itse parhaiten käsittää sen tärkeyden. Kysyvät, otetaanko aloitetut vai aloittamattomat kynttilät. Ero on kymmenen ruplaa, lisäsi hän huulten vetäytyessä hymyyn. -- Minä kyllä päätin jo, mutta pelkään, ettet sinä anna suostumustasi.

Levin ymmärsi, että se oli leikkiä, mutta ei voinut hymyillä.

-- Siis miten tehdään, otetaanko aloitetut vai aloittamattomat?

-- Niin, niin, aloittamattomat.

-- No, hyvä on. Kysymys on ratkaistu! sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen. -- Ihmeellistä, kuinka tyhmäksi ihminen muuttuu tuossa tilanteessa, hän sanoi Tshirikoville, kun Levin häneen hajamielisesti katsahdettuaan siirtyi morsiamensa luo.

-- Muista, Kitty, että asetut ensimmäisenä matolle, kuiskasi kreivitär Nordston Kittylle.

-- Pelottaako? kysyi vanha täti Marja Dmitrijevna.

-- Eihän sinun vain ole kylmä? Sinä olet kalpea. Odotahan, kumarru hiukan! sanoi Kittyn sisar, rouva Lvova, ja nosti kauniit, täyteläiset käsivartensa sulavaan kaareen korjaillakseen Kittyn tukassa olevia kukkia.

Dolly tuli myös sanomaan jotain, mutta ei kyennyt sanomaan mitään vaan puhkesi kyyneliin ja naurahti luonnottomasti.

Kitty katseli kaikkia yhtä poissaolevan näköisenä kuin Levinkin.

Sillä välin olivat kirkonpalvelijat laittautuneet juhlakuntoon, ja pappi ja diakoni tulivat kirkon etuosassa olevan kateederin luo. Pappi kääntyi Levinin puoleen ja sanoi jotain. Mutta Levin ei kuullut sitä.

-- Ottakaa morsianta kädestä ja taluttakaa häntä, sanoi sulhaspoika Levinille.

Levin ei pitkään aikaan tajunnut, mitä häneltä tahdottiin. Häntä neuvottiin monesti ja aiottiin jo antaa asian mennä omalla painollaan, sillä hän otti aina joko väärällä kädellä tai väärän käden, kunnes viimeinkin ymmärsi, että hänen tuli asentoaan muuttamatta ottaa morsianta oikealla kädellä kiinni tämän oikeasta kädestä. Kun hän oli vihdoinkin tehnyt niin kuin piti, pappi astui muutaman askeleen heidän edellään ja pysähtyi kateederin ääreen. Omaisten ja tuttavien joukko siirtyi heidän jäljessään, ja puheensorina peittyi laahusten kahinaan. Joku kumartui korjaamaan morsiamen laahusta. Kirkossa syntyi sellainen hiljaisuus, että kuului sulaneen vahan tipahtelu kynttilöistä.

Pappi oli jo vanha mies, jonka hopeanharmaat hiukset jakaantuivat hopeanvälkkeisen kalotin takaa kummallekin korvalliselle. Hän veti pienet ryppyiset kätensä esiin hopeanvärisen, selkäpuolelta kultaristillä kirjotun raskaan viitan alta ja alkoi lehteillä kateederilla olevaa kirjaa. Stepan Arkadjevitsh hiipi varovasti hänen luokseen, kuiskasi jotain ja iskien silmää Levinille meni takaisin paikoilleen.

Pappi sytytti kaksi kukkakoristeista kynttilää pitäen niitä kallellaan vasemmassa kädessään, niin että niistä hiljakseen tipahteli talipisaroita, ja kääntyi morsiusparin puoleen. Pappi oli sama, joka oli ripittänyt Levinin. Hän katsahti sulhaseen ja morsiameen väsynein ja surullisin silmin, huoahti ja veti oikean kätensä viittansa alta ja siunasi sillä sulhasen. Samalla tavoin, mutta hellävaraisemmin, hän laski yhteen liitetyt sormensa Kittyn kumartuneen pään päälle. Sitten hän antoi heille kynttilät ja otettuaan suitsutusastian siirtyi kauemmaksi heistä.

"Onko tämä totta?" ajatteli Levin ja katsahti morsiameensa. Hän näki Kittyn profiilin hiukan yläviistosta ja huomasi huulten ja silmäripsien värähtelystä, että tämä tunsi hänen katseensa. Kitty ei katsonut sivulleen, mutta hänen poimutettu kauluksensa liikahteli kohoten lähelle pientä ruusunpunaista korvaa. Levin huomasi, että huokaus tukahtui Kittyn rintaan ja pitkävartisen hansikkaan verhoama, kynttilää pitelevä hento käsi vapisi.

Koko paitajupakka, myöhästyminen, tuttavien ja sukulaisten huomautukset, hääväen rauhattomuus ja oman aseman naurettavuus -- kaikki häipyi yhtäkkiä olemattomiin ja iloinen jännitys täytti Levinin mielen.

Kaunis ja roteva arkkidiakoni astui nopeasti esiin hopeanhohtavassa messukasukassa, käherretyt hiukset kammattuina ohimojen ylle, ja kohottaen tottuneeseen tapaan kahdella sormella olkanauhaansa pysähtyi pappia vastapäätä.

"Si-u-naa pa-i-men!" kajahtivat toinen toisensa perään verkkaisesti juhlalliset sävelet, jotka saivat ilman väräjämään.

"Siunattu meidän Jumalamme nyt ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen", vastasi pappivanhus nöyrästi laulaen, lehteillen yhä kirjaansa, ja näkymättömistä kajahti herkkänä ja laveana kuoron täyteläinen sävelvuo, joka täytti koko kirkon ikkunoista kattoholveihin saakka, kasvoi, pysähtyi hetkeksi ja häipyi hiljalleen.

Luettiin, kuten aina, rukoukset korkeimmasta rauhasta ja pelastuksesta, synodista ja hallitsijasta; rukoiltiin myös tänään yhteen liitettävien Jumalan palvelijain Konstantinin ja Jekaterinan puolesta.

"Herra, joka lähetit heille rakkauden yltäkylläisyyden ja rauhan ja avun, Sinua rukoilemme", humahteli koko kirkko arkkidiakonin äänestä.

Levin kuunteli sanoja, ja ne ihmetyttivät häntä. "Kuinka ovat arvanneetkin, että apua, juuri apua tarvitsen?" ajatteli hän muistellen omaa pelkoaan ja epäilyksiään. "Mitä minä tiedän? Mihin minä kykenen tässä hirveässä asiassa ilman apua?" mietti hän. "Juuri apua minä tarvitsen."

Kun diakoni oli lopettanut laulurukoukset, kääntyi pappi kirja kädessä vihittävien puoleen.

"Iankaikkinen Jumala joka olet yhdistänyt läsnä olleet", luki hän lempeällä, laulavalla äänellä, "ja asettanut heille rikkomattoman rakkaudenliiton, siunannut Iisakin ja Rebekkan ja tehnyt heidän perillisilleen pyhän lupauksen jälkeen: siunaa Itse näitä palvelijoitasi, Konstantinia ja Jekaterinaa, ja johdata heitä kaikkiin hyviin töihin. Sinulle armolliselle ja ihmisiä rakastavalle Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle, kohotamme kiitoksemme nyt ja aina, iankaikkisesti iankaikkiseen." "Aamen", värisytti taas ilmaa näkymätön kuoro.

"Yhdistänyt erillään olleet ja asettanut rakkaudenliiton -- miten syvälliset ja tämän hetken tunteita vastaavat sanat!" Levin ajatteli. "Tunteekohan hän samaa kuin minä?"

Hän katsahti sivulle ja kohtasi Kittyn katseen.

Kittyn ilmeestä hän päätteli tämän ajattelevan samaa kuin hänkin. Mutta niin ei ollut. Kitty ei juuri ymmärtänyt outoja kirkkokielen sanoja eikä edes kuunnellut niitä vihkimisen aikana. Kitty ei voinut kuunnella eikä käsittää niitä, niin voimakas oli se ainoa tunne, joka tulvi hänen mielessään yhä kasvaen. Se oli iloa kaiken sen toteutumisesta, mikä jo puolitoista kuukautta sitten oli tullut todeksi hänen sielussaan ja joka noiden kuuden viikon aikana oli ilahduttanut ja kiduttanut häntä. Jo sinä päivänä, jolloin hän ruskea puku yllään oli sanaakaan sanomatta mennyt Levinin luo ja antautunut tämän syliin Arbatilla[6] sijaitsevan kotinsa salissa, -- sinä päivänä hänen sielunsa oli täysin irtaantunut entisestä elämästä ja aloittanut kokonaan uuden, ennen tuntemattoman elämän, vaikka todellisuudessa vanha elämä oli yhä jatkunut. Nuo kuusi viikkoa olivat olleet hänen elämänsä onnellisin ja kiduttavin ajanjakso. Koko hänen elämänsä ja kaikki hänen toiveensa olivat keskittyneet tuohon hänelle vielä käsittämättömään mieheen, johon häntä sitoi jokin vieläkin käsittämättömämpi, milloin lähentävä, milloin etäännyttävä tunne, mutta hänen oli yhä täytynyt elää entisen elämänsä olosuhteissa. Vanhaa elämäänsä jatkaessaan hän kauhisteli uutta, ylitsepääsemätöntä välinpitämättömyyttään kaikkea entistä kohtaan. Hän oli välinpitämätön entisiä tavaroitaan, tottumuksiaan ja jopa niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat rakastaneet ja yhä rakastivat häntä: äitiä, joka oli kovin pahoillaan moisesta välinpitämättömyydestä, ja herttaista, hellää isää, joka ennen oli ollut hänelle rakkain olento maan päällä. Väliin hän oli kauhistellut välinpitämättömyyttään, väliin iloinnut siitä tunteesta, joka oli tuon välinpitämättömyyden syynä. Hän ei osannut ajatella eikä toivoa mitään, mikä ei koskenut elämää tuon miehen kanssa; mutta tuota uutta elämää ei vielä ollut, eikä hän voinut edes selvästi kuvitella sitä mielessään. Kaikki oli vain odotusta, uuden ja tuntemattoman herättämää jännitystä ja iloa. Nyt odotus, epätietoisuus ja itsesoimauksen tunne entisestä luopumisen vuoksi oli viimein loppumassa ja uusi elämänvaihe alkamassa. Uuden elämän outous ei pelottanut häntä; ja pelottipa tai ei, -- hänen sielussaan se oli tullut todeksi jo kuusi viikkoa sitten, ja nyt vain pyhitettiin se, mikä sisäisesti oli jo tapahtunut.

Kääntyen jälleen vihittävien puoleen pappi otti Kittyn pienen sormuksen, joka vaivoin pysyi hänen hyppysissään, ja saatuaan Levinin käden painoi sormuksen hänen sormensa päähän. "Kihlataan Jumalan palvelija Konstantin Jumalan palvelijattaren Jekaterinan kanssa." Ja pistäen Levinin ison sormuksen Kittyn pieneen, punertavaan ja liikuttavan hentoon sormeen pappi toisti saman lauseen.

Vihittävät koettivat useamman kerran arvata, mitä heidän oli tehtävä, mutta erehtyivät joka kerta, ja pappi koetti kuiskauksilla auttaa heitä. Kun hän oli viimein saanut heidät tekemään niin kuin pitikin ja siunannut heidät sormuksilla, hän antoi taas Kittylle ison ja Levinille pienen sormuksen. Mutta he sekaantuivat taaskin ja vaihtoivat kahdesti sormusta kädestä käteen, eikä asia sittenkään sujunut niin kuin olisi pitänyt.

Dolly, Tshirikov ja Stepan Arkadjevitsh astuivat esiin auttaakseen heitä. Sekaannus sai aikaan pientä hämminkiä, kuisketta ja hymyilyä, mutta juhlallisen liikuttunut ilme vihittävien kasvoilla ei muuttunut. Päinvastoin he näyttivät vielä vakavammilta ja juhlallisemmilta kuin ennen, ja hymy, joka väreili Stepan Arkadjevitshin huulilla, kun hän kuiskasi, että kumpikin panisi nyt sormeensa oman sormuksensa, hyytyi väkisinkin jo alkuunsa. Hänestä tuntui, että pieninkin hymy loukkaisi heitä.

"Sinä Herra, joka jo alussa miehen ja vaimon luonut olet", luki pappi sormusten vaihdon jälkeen, "ja vaimon miehelle antanut olet avuksi ja ihmissuvun synnyttäjäksi; Herra, meidän Jumalamme, joka totuuden palvelijasi lähettänyt olet ja lupauksesi antanut meidän isillemme, Sinun orjillesi ja valituillesi suvusta sukuun: ota suojaasi palvelijasi Konstantin ja palvelijattaresi Jekaterina ja lujita heidän liittonsa uskossa ja yksimielisyydessä ja totuudessa ja rakkaudessa..."