Part 44

-- Olen teille hyvin kiitollinen luottamuksestanne, mutta... Aleksei Aleksandrovitsh sanoi tuntien hämmennyksekseen ja harmikseen, ettei voinut ruhtinatar Tverskajan läsnä ollessa harkita asiaa, jonka hän muuten olisi voinut niin helposti ja selvästi päättää; ruhtinatar Tverskajassa ilmeni henkilöityneenä se raaka voima, joka mitä ilmeisimmin ohjasi hänen elämäänsä seuramaailman silmissä ja joka esti häntä antamasta valtaa rakkauden ja anteeksiannon tunteilleen. Hän pysähtyi ja katsoi ruhtinatar Tverskajaan.

-- No, hyvästi nyt, rakkaani, sanoi Betsy nousten sohvalta. Hän suuteli Annaa ja lähti huoneesta. Aleksei Aleksandrovitsh saattoi häntä.

-- Aleksei Aleksandrovitsh minä tiedän, että te olette todella jalomielinen mies, Betsy sanoi pysähtyen vieraskamariin ja puristaen vielä kerran lujasti Kareninin kättä. -- Minä olen sivullinen ihminen, mutta minä rakastan Annaa ja kunnioitan teitä siinä määrin, että rohkenen antaa teille neuvon. Kuulkaa, ottakaa hänet vastaan. Aleksei Vronski on kuin itse personoitunut kunniantunto, ja hän on lähdössä Tashkentiin.

-- Kiitän teitä, ruhtinatar osanotostanne ja neuvoistanne. Mutta kysymyksen siitä, voiko vaimoni ottaa vai olla ottamatta hänet vastaan, ratkaisee hän itse.

Hän sanoi näin kohauttaen arvokkaasti kulmiaan, kuten oli tottunut tekemään, mutta muisti samassa, että mitä ikinä hän sanoikin, hänen asemassaan ei voinut olla mitään arvokkuutta. Ja sen hän huomasi myös Betsyn pidätetystä, ilkeästä ja ivallisesta hymystä tämän kuultua nuo sanat.

XX

Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi Betsylle salissa ja meni takaisin vaimonsa luo. Anna oli pitkällään, mutta kuullessaan miehensä askeleet hän nousi nopeasti entiseen asentoonsa ja katsoi pelästyneenä häneen. Aleksei Aleksandrovitsh huomasi, että Anna oli itkenyt.

-- Olen hyvin kiitollinen luottamuksestasi minua kohtaan, toisti hän lempeästi venäjäksi saman lauseen, jonka oli Betsyn kuullen sanonut ranskaksi, ja istuutui Annan viereen. Kun hän puhui venäjää ja sinutteli, hermostutti tuo "sinä" Annaa rajattomasti. -- Ja olen hyvin kiitollinen päätöksestäsi. Minäkin olen sitä mieltä, että koska kreivi Vronski matkustaa pois, ei ole ollenkaan tarpeen, että hän enää tulee tänne. Muuten voit...

-- Johan minä sen sanoin, ei sitä enää tarvitse toistaa! keskeytti Anna jaksamatta kätkeä hermostuneisuuttaan. "Ei ollenkaan tarpeen", hän ajatteli, "tulla sanomaan jäähyväisiä naiselle, jota rakastaa, jonka vuoksi on tahtonut riistää itseltään hengen ja turmellut elämänsä ja joka ei voi elää ilman häntä. Ei ollenkaan tarpeellista!" Anna puristi huulensa yhteen ja loi välkkyvät silmänsä Aleksei Aleksandrovitshin kohosuonisiin käsiin, joita hän hieroi hitaasti yhteen. -- Ei enää koskaan puhuta siitä, Anna lisäsi tyynemmin.

-- Minä jätän tuon kysymyksen sinun ratkaistavaksesi ja olen hyvin iloinen nähdessäni... Aleksei Aleksandrovitsh aloitti.

-- Että minun toivomukseni käy yhteen teidän toivomuksenne kanssa, Anna lopetti lauseen nopeasti, hermostuneena Aleksei Aleksandrovitshin hitaisiin puheisiin, joiden lopun hän kuitenkin aina edeltä käsin tiesi.

-- Niin, vahvisti Karenin, -- ja ruhtinatar Tverskaja sekaantui vallan sopimattomasti kaikkein arkaluontoisimpiin perheasioihin. Varsinkin kun...

-- Minä en usko mitään, mitä hänestä puhutaan, Anna sanoi nopeasti. -- Minä tiedän, että hän pitää minusta vilpittömästi.

Aleksei Aleksandrovitsh huokasi ja oli vaiti. Anna leikitteli hermostuneesti aamupukunsa tupsuilla ja katseli miestään sydän täynnä piinallista fyysisen inhon tunnetta, jonka vuoksi hän niin monesti oli soimannut itseään, mutta jota ei ollut jaksanut voittaa. Eikä hän nyt toivonut muuta kuin että pääsisi tuon miehen vastenmielisestä seurasta.

-- Minä lähetin äsken lääkäriä hakemaan, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Minä olen terve; mitä minä lääkärillä?

-- Ei, mutta pienokaisen vuoksi. Se itkee ja sanovat, ettei imettäjällä ole maitoa.

-- Miksi sinä et sallinut minun itseni imettää sitä, kun minä niin pyysin?... Senkö vuoksi lapsiraukka näännytetään nyt kuoliaaksi? Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi, mitä tuo "senkö vuoksi" merkitsi. Anna soitti ja käski tuoda lapsen hänelle. -- Minä pyysin saada itse imettää, mutta minun ei annettu ja nyt nuhdellaan.

-- Enhän minä nuhtele...

-- Nuhteletpas! Hyvä Jumala! Miksi minä en saanut kuolla! Ja hän purskahti ääneensä itkemään. -- Anna minulle anteeksi, minä olen niin hermostunut ja syyttelen sinua aiheetta. Mutta jätä minut yksin.

"Ei, näin ei voi jatkaa", Aleksei Aleksandrovitsh päätti itsekseen poistuessaan vaimonsa luota.

Hän ei ollut vielä koskaan ennen niin ilmiselvästi tajunnut, kuinka mahdoton hänen asemansa oli seuramaailman silmissä, kuinka Anna häntä vihasi ja kuinka mahtava oli se salaperäinen raaka voima, joka tallaten jalkoihinsa hänen sisäisen mielialansa ohjasi hänen elämäänsä ja vaati oman tahtonsa täyttämistä ja muutosta hänen perhesuhteisiinsa. Hän näki selvästi, että kaikki samoin kuin Annakin vaativat häneltä jotain, mutta hän ei voinut käsittää, mitä. Hän tunsi, että se nosti hänen sielussaan vihantunteen, joka raastoi rikki hänen rauhansa ja hyvän työnsä tuottaman onnen. Hänen mielestään Annan olisi ollut parempi katkaista välinsä Vronskin kanssa, mutta jos kaikki muut pitivät sitä mahdottomana, hän oli valmis sallimaan suhteen jatkumisen, kun vain voisi säästää lapset häpeältä ja saisi pitää ne luonaan, eikä hänen tarvitsisi muuttaa asemaansa. Tosin niinkään ei ollut hyvä, mutta olihan se sentään parempi kuin täysi ero, joka olisi saattanut Annan häpeälliseen ja tukalaan asemaan ja riistänyt häneltä itseltään kaiken, mistä hän piti. Mutta hän tunsi olevansa voimaton; hän tiesi edeltä käsin, että kaikki olivat häntä vastaan ja että hänen ei sallittaisi tehdä sitä, mitä hän itse piti hyvänä ja luonnollisena, vaan hänet pakotettaisiin siihen, mitä hän piti vääränä, mutta mitä kaikki muut pitivät asiaankuuluvana.

XXI

Betsy oli juuri menossa salin ovesta, kun häntä vastaan tuli Stepan Arkadjevitsh joka saapui Jelisejeviltä, missä oli saatavana tuoreita ostereita.

-- Kas! Ruhtinatar! Miten iloinen sattuma! huudahti Stepan Arkadjevitsh. -- Kävin vastikään teillä.

-- Se ilo on lyhyt, sillä olen juuri lähdössä pois, sanoi Betsy hymyillen ja vetäen hansikasta käteensä.

-- Älkää vetäkö, ruhtinatar, hansikasta käteenne, sallikaa minun ensin suudella sitä. Minkään muun vanhan tavan paluusta en ole niin kiitollinen kuin käsisuudelmista. Hän suuteli Betsyn kättä. -- Koska teitä saa tavata?

-- Te ette ole sen arvoinen, vastasi Betsy hymyillen.

-- Minäkö? Olenpa toki, sillä minusta on tullut mitä vakavin mies. Minä järjestelen omia ja muidenkin perheasioita, hän sanoi merkitsevä ilme kasvoillaan.

-- Oi, sehän on hauskaa! Betsy vastasi käsittäen heti, että oli puhe Annasta. Ja he vetäytyivät salin nurkkaan voidakseen puhua rauhassa. -- Se mies kiduttaa hänet kuoliaaksi, sanoi Betsy merkitsevästi kuiskaten.

-- Hauska kuulla, että tekin olette sitä mieltä, Stepan Arkadjevitsh, sanoi pudistellen päätään vakavan ja kärsivän näköisenä. -- Sen asian vuoksi tulin Pietariin.

-- Koko kaupunki puhuu siitä, sanoi Betsy. -- Sellainen tilannehan on mahdoton. Hän riutuu ja riutuu. Ei se mies ymmärrä, että Anna on niitä naisia, jotka eivät voi leikitellä tunteillaan. Menettelisi kuin mies ja veisi hänet jonnekin mukanaan tai antaisi sitten selvän eron! Mutta tällainenhan on sietämätöntä.

-- Niin, niin... juuri niin, sanoi Oblonski huokaillen. -- Sen vuoksi minä tulinkin tänne. Tai en oikeastaan ihan senkään vuoksi... Ovat tehneet minusta kamariherran, täytyy käydä kiittämässä siitä. Mutta ennen kaikkea pitäisi koettaa saada tämä asia järjestetyksi.

-- Luoja suokoon teille onnea siihen! sanoi Betsy.

Stepan Arkadjevitsh saattoi ruhtinattaren ulko-ovelle saakka ja suudelmaan häntä vielä kerran hansikkaan yläpuolelle sille kohtaa, missä käden valtimoa koetellaan, ja puhuttuaan paljon kaikenlaista säädytöntä hölynpölyä, niin ettei ruhtinatar lopulta tiennyt, pitikö hänen suuttua vai nauraa, Stepan Arkadjevitsh kääntyi takaisin ja meni sisarensa luo. Kun hän astui sisään, oli Annalla kyyneleet silmissä.

Huolimatta iloa tulvivasta mielentilastaan Stepan Arkadjevitsh tavoitti heti ja teeskentelemättä sen myötätuntoisen ja runollisen innostuneen äänilajin, joka soveltui Annan mielialaan. Hän kysyi, kuinka Anna nyt voi ja kuinka tämä oli viettänyt aamupäivän.

-- Hyvin, hyvin huonosti. Sekä tämän päivän että kaikki menneet ja tulevat päivät, Anna sanoi.

-- Etköhän sinä antaudu liiaksi synkkämielisyyden valtaan? Täytyy karistaa synkkyys pois ja katsoa elämää suoraan silmiin. Minä tiedän, että se on vaikeaa, mutta...

-- Olen kuullut sanottavan, että naiset rakastavat miehiä heidän vikojensakin vuoksi, aloitti Anna äkkiä, -- mutta minä vihaan häntä hänen hyveidensä vuoksi. Minä en voi elää hänen kanssaan. Hänen pelkkä näkemisensä vaikuttaa minuun aivan fyysisesti, joudun ihan suunniltani. Ymmärrätkö sinä? Minä en voi, en voi elää hänen kanssaan. Mitä minun pitää tehdä? Olin onneton ja ajattelin, että olisi mahdoton olla enää onnettomampi, mutta näin kauheaa tilaa, jossa nyt olen, en ole voinut kuvitellakaan. Sinä et voi uskoa, että vaikka minä tiedänkin, että hän on hyvä ja erinomainen mies ja etten itse ole hänen kyntensäkään arvoinen, vihaan häntä kuitenkin. Minä vihaan hänen jalomielisyyttään. Eikä minulla ole enää muuta turvaa kuin...

Hän aikoi sanoa "kuolema", mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen sanoa loppuun.

-- Sinä olet sairas ja hermostunut, hän sanoi, -- ja siksi kaikki näyttää sinusta niin synkältä. Eihän siinä ole mitään niin kauheaa.

Ja Stepan Arkadjevitsh veti suunsa hymyyn. Kukaan muu ei hänen sijassaan olisi katsonut sopivaksi hymyillä sellaiselle epätoivolle, mutta Stepan Arkadjevitshin hymyssä oli niin paljon hyvyyttä ja miltei naisellista hellyyttä, ettei se loukannut, vaan hyväili ja lohdutti. Hänen hiljaiset ja rauhoittavat sanansa ja hymynsä vaikuttivat rauhoittavasti kuin manteliöljy. Ja pian Annakin jo tunsi sen.

-- Ei, Stiva, hän sanoi. -- Minä olen mennyttä, minä. Jollei kaikki olekaan vielä lopussa, se on vain sitä pahempi. Minä olen kuin kireälle vedetty kieli, jonka täytyy katketa. Vielä ei kaikki ole lopussa, mutta loppu tulee olemaan kauhea.

-- Eikö mitä. Täytyy vähitellen hellittää kieltä. Ei ole sellaista tilannetta, josta ei pääsisi, kun tahtoo.

-- Minä olen miettinyt ja miettinyt. Ainoastaan...

Stepan Arkadjevitsh huomasi taas hänen pelästyneestä katseestaan, että hän ajatteli kuolemaa ainoana pelastuskeinona, eikä taaskaan antanut hänen sanoa lausettaan loppuun.

-- Eikö mitä, Stepan Arkadjevitsh keskeytti. -- Annahan minun sanoa. Sinä et voi nähdä asemaasi niin hyvin kuin minä sen näen. Anna siis minun sanoa suoraan, mitä mieltä minä olen. Hän veti taas huulensa varovaiseen mantelihymyyn. -- Minä aloitan alusta; sinä menit naimisiin parikymmentä vuotta itseäsi vanhemman miehen kanssa. Sinä menit naimisiin ilman rakkautta tai tietämättä mitä rakkaus on. Se oli kenties virhe.

-- Kauhea virhe! Anna sanoi.

-- Mutta se on kuin onkin jo tapahtunut tosiasia. Sitten sinulle sattui, sanoisinko, sellainen onnettomuus, että rakastuit mieheen, joka ei ollut sinun aviomiehesi. Se on onnettomuus, mutta sen on jo tapahtunut tosiasia. Miehesikin on myöntänyt sen ja antanut anteeksi. Hän pysähtyi jokaisen lauseen jälkeen odottaen Annan vastaväitteitä, mutta Anna ei vastannut mitään. -- Niin se on. Nyt on kysymys siitä, voitko sinä yhä edelleen elää yhdessä miehesi kanssa? Haluatko sinä sitä ja haluaako hän sitä?

-- Enhän minä tiedä, enhän minä mitään tiedä.

-- Mutta sinähän sanoit, ettet voi sietää häntä.

-- Enhän minä niin sanonut. Minä otan sanani takaisin. Minähän en tiedä enkä ymmärrä mitään.

-- Mutta sallihan...

-- Sinä et voi sitä käsittää. Minä tunnen lentäväni päistikkaa johonkin kuiluun, mutta minä en saa etsiä pelastusta. Enkä minä voikaan.

-- Ei hätää, me panemme jotain alle ja sieppaamme sinut kiinni. Minä ymmärrän, että sinun ei ole helppoa ottaa vastuuta tunteidesi ja toiveidesi ilmaisemisesta.

-- Enhän minä toivo mitään... ei mitään muuta kuin että kaikki loppuisi.

-- Mutta hän näkee ja tietää sinun mielentilasi. Ja luuletko hänen kärsivän vähemmän? Sinä kidutat itseäsi ja hän kiduttaa itseään, ja mitä se hyödyttää? Kun sen sijaan avioero selvittäisi kaiken, hän ilmaisi hieman väkinäisesti keskeisen ajatuksensa ja katsahti merkitsevästi Annaan.

Anna ei vastannut mitään, pudisti vain torjuvasti lyhythiuksista päätään. Mutta entiseen kauneuteensa seestyneiden kasvojen uudesta ilmeestä Stepan Arkadjevitsh näki, että Anna ei tahtonut sitä ainoastaan siitä syystä, että se tuntui hänestä niin saavuttamattomalta onnenhaaveelta.

-- Minun on äärettömän sääli teitä! Kuinka onnellinen olisinkaan, jos voisin auttaa tässä asiassa! Stepan Arkadjevitsh sanoi entistä rohkeammin hymyillen. -- Älä sano, älä sano mitään! Kunpa vain osaisin sanoa sen mitä tunnen. Minä menen hänen luokseen.

Anna katsahti häneen miettiväisin, välähtelevin silmin eikä sanonut mitään.

XXII

Stepan Arkadjevitsh astui Kareninin työhuoneeseen kasvoillaan sama hieman juhlallinen ilme, joka hänellä oli istuutuessaan johtamaan virastonsa istuntoa. Aleksei Aleksandrovitsh käveli lattialla kädet ristissä selän takana ja ajatteli samaa asiaa, josta Stepan Arkadjevitsh oli, puhunut hänen vaimonsa kanssa.

-- Häiritsenkö sinua? Stepan Arkadjevitsh sanoi tuntien joutuvansa lankonsa edessä omituisen hämmennyksen valtaan. Salatakseen hämmennystään hän otti esiin vastikään ostamansa hauskasti avautuvan savukekotelon, tunnusteli sen nahkaa ja otti savukkeen.

-- Et, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh vastahakoisesti. -- Onko sinulla jotain asiaa?

-- Niin, minä aion... minä tahtoisin... niin, tahtoisin vähän puhua kanssasi, Stepan Arkadjevitsh sanoi ihmeekseen tavatonta arkuutta tuntien.

Tuo tunne oli niin outo ja odottamaton, että Stepan Arkadjevitsh ei uskonut sitä omantunnon ääneksi, joka sanoi, että hänen aikeensa oli paha. Hän ponnisti voimiaan voittaakseen tuon arkuudentunteen.

-- Toivoakseni et sinä epäile rakkauttani sisareeni etkä vilpitöntä kiintymystäni ja kunnioitustani sinua kohtaan, hän sanoi punastuen.

Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi eikä sanonut mitään, mutta hänen kasvojensa nöyrä, uhrautuvainen ilme hämmästytti Stepan Arkadjevitshia.

-- Minä aion puhua vähän sisarestani ja teidän keskinäisestä suhteestanne, Stepan Arkadjevitsh sanoi taistellen yhä outoa ujouttaan vastaan.

Aleksei Aleksandrovitsh hymähti surullisesti, katsahti lankoonsa ja meni mitään vastaamatta pöydän luo, otti aloitetun kirjeen ja antoi sen langolleen.

-- Samaa asiaa olen minäkin tässä ajatellut. Ja siinä on kirje, jota aloin kirjoittaa, kun luulin kirjeellisesti paremmin voivani lausua ajatukseni ja ajattelin läsnäoloni hermostuttavan häntä, hän sanoi antaessaan kirjeen.

Stepan Arkadjevitsh otti kirjeen, katsahti hiukan hämillään ja ihmetellen lankonsa sameisiin silmiin, jotka tuijottivat liikkumattomina häneen, ja alkoi lukea.

/# Minä huomaan läsnäoloni rasittavan teitä. Niin vaikea kuin minun on ollutkin tulla tähän vakaumukseen, huomaan, että asianlaita on niin eikä voi toisin olla. Minä en syytä Teitä, ja Jumala on todistajani, että nähdessäni Teidät sairautenne aikana päätin sydämeni pohjasta unohtaa kaiken, mitä oli tullut välillemme, ja aloittaa uuden elämän. En kadu sitä tekoani nyt enkä koskaan; mutta minä toivon vain Teidän onneanne, Teidän sielunne onnea, ja näen, etten ole sitä saavuttanut. Sanokaa minulle itse, mikä antaa Teille todellisen onnen ja sielullenne rauhan? Minä antaudun kokonaan Teidän tahtonne ja oikeudentuntonne varaan. #/

Stepan Arkadjevitsh antoi kirjeen takaisin ja katsoi lankoonsa yhtä neuvottomana, tietämättä mitä sanoisi. Tuo äänettömyys oli kummallekin niin piinallinen, että Stepan Arkadjevitshin huulet värähtelivät sairaalloisesta hänen sanattomana tähytessään Kareniniin.

-- Tämän minä tahdoin saada sanotuksi hänelle, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kääntyen pois.

-- Niin, niin... Stepan Arkadjevitsh sanoi kykenemättä vastaamaan mitään, sillä itku kaihersi hänen kurkussaan. -- Niin, niin. Minä ymmärrän, sai hän viimein sanotuksi.

-- Minä tahtoisin tietää hänen tahtonsa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Minä pelkään, ettei hän itsekään ymmärrä asemaansa. Hän ei pysty olemaan tuomarina, Stepan Arkadjevitsh sanoi päästyään vähitellen tasapainoon. -- Häntä masentaa sinun jalomielisyytesi. Jos hän saa lukea tuon kirjeen, hän ei kykene sanomaan mitään, hän painaa vain päänsä vielä entistä alemmaksi.

-- Mutta kuinka siinä tapauksessa on tehtävä? Kuinka voin päästä perille hänen toiveistaan?

-- Jos sallit minun lausua mielipiteeni, niin luulen, että sinä voisit ilman muuta valita ne keinot, jotka katsot välttämättömiksi voidaksesi tehdä lopun nykyisestä asemasta.

-- Sinä olet siis sitä mieltä, että siitä on tehtävä loppu? Aleksei Aleksandrovitsh keskeytti hänet. -- Mutta miten? lisäsi hän kaihtaen oudosti silmiään kädellään. -- En näe mitään mahdollista keinoa.

-- Ei ole sellaista asemaa, josta ei voisi päästä, Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten jo vilkkaampana. -- Oli aika, jolloin sinä tahdoit katkaista suhteenne... Jos sinä nyt olet tullut siihen vakaumukseen, ettette voi tehdä toisianne onnellisiksi...

-- Onnen voi käsittää niin monella tavalla. Mutta olettakaamme, että minä suostun kaikkeen enkä tahdo mitään. Miten silloin pääsemme tästä tilanteestamme?

-- Jos tahdot, niin minä sanon sinulle kantani, Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen yhtä rauhoittavasti ja lempeän viehkeästi kuin äsken Annalle puhuessaan. Tuo hymy oli niin vakuuttava, että Aleksei Aleksandrovitsh tuntien heikkoutensa ja alistuen siihen, oli valmis uskomaan Stepan Arkadjevitshin sanoihin. -- Anna ei sitä koskaan tule sanomaan. Mutta mitään muuta hän ei voi toivoa, jatkoi Stepan Arkadjevitsh -- kuin entisten suhteidenne ja niihin liittyvien muistojen hautaamista. Minun käsittääkseni teidän tilanteessanne on välttämätöntä määritellä keskinäiset suhteenne uudelleen. Ja ne suhteet voivat vakiintua vain molemminpuolisen vapauden perustalla.

-- Avioero siis, keskeytti Aleksei Aleksandrovitsh inhoten.

-- Niin, avioero, minä luulen, että avioero on paras, Stepan Arkadjevitsh sanoi punastuen. -- Se on joka tapauksessa järkevin keino puolisoille, jotka ovat joutuneet sellaiseen tilanteeseen kuin te. Minkä sille voi, jos puolisot ovat huomanneet yhdessä elämisen mahdottomaksi? Niinhän voi käydä kenelle hyvänsä.

Aleksei Aleksandrovitsh huokasi syvään ja sulki silmänsä.

-- Siinä pitää muistaa vain yksi asia: nimittäin se, aikooko kumpikin puolisoista mennä uuteen avioliittoon. Jollei, kaikki käy varsin yksinkertaisesti, Stepan Arkadjevitsh sanoi vapautuen yhä enemmän ujoudestaan.

Kiihtymyksen kurtistamin kasvoin Aleksei Aleksandrovitsh sopersi jotain itsekseen eikä vastannut mitään. Kaikkea sitä, mikä Stepan Arkadjevitshista näytti niin yksinkertaiselta, Aleksei Aleksandrovitsh oli miettinyt ja harkinnut oli tuhannet kerrat. Eikä se tuntunut hänestä lainkaan yksinkertaiselta, vaan päinvastoin kokonaan mahdottomalta. Avioero, jonka vaatimukset hän yksityiskohtaisesti tunsi, oli hänestä nyt mahdoton siitä syystä, että omanarvontunto ja uskonnon kunnioitus eivät sallineet hänen ottaa niskoilleen syytä kuvitellusta aviorikoksesta eikä myöskään antaa syytettäväksi ja häväistäväksi vaimoaan, jota hän rakasti ja jolle hän oli antanut kaiken anteeksi. Ja muista vieläkin tärkeämmistä syistä näytti avioero mahdottomalta.

Miten pojan silloin kävisi? Eihän häntä voinut jättää äidille. Eronsaaneella äidillä tulisi olemaan oma laiton perheensä, jossa poikapuolen asema ja kasvatus tulisi varmasti olemaan huono. Pojan erottaminen äidistä olisi taas ollut kostoa hänen taholtaan, ja sitä hän ei tahtonut. Kaikkein mahdottomimmalta avioero tuntui Aleksei Aleksandrovitshista siksi, että hän tiesi sitä tietä saattavansa Annan varmaan perikatoon. Hänelle oli jäänyt mieleen Darja Aleksandrovnan Moskovassa lausuma ajatus, että hän hakiessaan avioeroa ajatteli vain itseään eikä muistanut, että hän siten auttamatta suistaisi Annan turmioon. Ja liittäen nuo sanat omaan anteeksiantoonsa ja uuteen rakkauteensa lapsia kohtaan hän ymmärsi ne nyt omalla tavallaan. Suostua avioeroon ja päästää Anna vapauteen merkitsi hänen käsityksensä mukaan samaa kuin riistää itseltään viimeinen tuki hyvän tiellä ja syöstä hänet varmaan perikatoon. Hän tiesi, että eron saatuaan Anna varmasti liittyisi Vronskiin, ja tuo suhde tulisi olemaan laiton ja rikollinen, koska kirkollisen lain perusajatuksen mukaan vaimo ei voinut solmia uutta avioliittoa miehensä eläessä. "Anna yhtyy häneen, ja vuoden parin perästä tuo mies jättää hänet tai Anna itse solmii uuden suhteen", ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh "Ja suostumalla laittomaan eroon minusta tulee siten syyllinen hänen turmioonsa." Hän oli käynyt tuon kaiken läpi jo sadat kerrat ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että avioero ei suinkaan ollut yksinkertainen asia, kuten Stepan Arkadjevitsh oli väittänyt, vaan kerrassaan mahdoton. Hän ei uskonut ainoaakaan lankonsa sanoista ja olisi voinut kumota joka sanan tuhansin vastaväittein, mutta hän kuunteli tätä kuitenkin tuntien, että noissa sanoissa sai ilmaisunsa se raaka voima, joka ohjasi hänen elämäänsä ja jonka valtaan hänen oli alistuttava.

-- Kysymys on vain siitä, millä tavoin, millä ehdoilla sinä suostut antamaan eron. Annahan ei tahdo mitään eikä uskalla pyytää mitään, hän jättää kaikki sinun jalomielisyytesi varaan.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, minkä tähden?" Aleksei Aleksandrovitsh ajatteli muistaen, mitä kaikkea avioeron saamiseksi vaadittiin mieheltä, joka ottaa syyn harteilleen, ja peitti kasvonsa häpeän ahdistamana samalla lailla kuin Vronski Annan sairasvuoteen ääressä.

-- Se koskee sinuun kovasti, minä ymmärrän sen. Mutta jos sinä ajattelet...

"Mutta jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle toinenkin, ja jos joku ottaa ihokkaasi, anna hänelle viittasikin", muisti Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Niin, niin! hän kiljahti, -- minä otan kantaakseni häpeän, annan hänelle pojankin, mutta... mutta eiköhän siitä olisi parempi luopua? Tee kuitenkin niin kuin tahdot...

Ja hän kääntyi selin lankoonsa, jottei tämä näkisi hänen kasvojaan, ja istuutui ikkunan luo. Hänen mieltään kaihersi katkera mielipaha ja häpeä, mutta surun ja häpeän ohella hän tunsi syvän nöyrtymyksensä aiheuttamaa iloa ja heltymystä.

Stepan Arkadjevitsh ei liikutukseltaan saanut hetkeen sanottua mitään.

-- Aleksei Aleksandrovitsh usko minua, Anna ei koskaan unohda sinun jalomielisyyttäsi, hän sanoi. -- Nähtävästi se oli Jumalan tahto, hän lisäsi, tunsi samassa sanoneensa tyhmyyden ja kykeni vaivoin pidättämään hymynsä sen johdosta.

Aleksei Aleksandrovitsh aikoi vastata jotain, mutta kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa.

-- Tämä on kohtalokas onnettomuus, mutta sille ei voi mitään. Minä näen siinä tapahtuneen tosiasian ja koetan auttaa sekä häntä että sinua, Stepan Arkadjevitsh sanoi.

Kun Stepan Arkadjevitsh poistui lankonsa huoneesta, hän oli vieläkin mielenliikutuksen vallassa mutta siitä huolimatta tyytyväinen asian menestykseen, sillä hän oli varma siitä, että Aleksei Aleksandrovitsh pysyisi sanassaan. Tyydytyksen tunnetta kasvatti se miellyttävä ajatus, että tämän asian menestyksekkäästi selvitettyään hän voisi kysyä vaimoltaan ja läheisiltä tuttaviltaan: "Mikä ero on minun ja sotamarskin välillä... Tai mikä yhtäläisyys on minun ja sotamarskin välillä...[5] Niin, mietinpähän sen sitten paremmin", hän ajatteli hymyillen.

XXIII

Vronskin haava oli vaarallinen, joskaan luoti ei ollut osunut sydämeen. Muutamia päiviä hän oli vaappunut elämän ja kuoleman välillä. Kun hän ensimmäisen kerran kykeni puhumaan, veljen vaimo Varja oli hänen huoneessaan.

-- Varja, hän sanoi katsoen ankarasti kälyynsä, -- minä ammuin itseäni vahingossa. Älä koskaan enää puhu minulle siitä ja sano niin kaikille. Muu olisi kauhean noloa.