Part 4

-- Hyvä on, kunhan vain kiiruhdatte, Levin vastasi pidättäen vaivoin onnen hymyn, joka väkisinkin pyrki hänen kasvoilleen. "Niin", hän ajatteli, "tämä on elämää, tämä on onnea! Yhdessä, hän sanoi, luistelkaamme yhdessä. Sanoisinko hänelle nyt? Siksihän minä juuri pelkään sitä sanoa, kun olen nyt niin onnellinen, onnellinen toivostani... Mutta sitten?... Ei, täytyyhän minun! Täytyy, täytyy! Pois heikkous!"

Levin nousi seisomaan, heitti päällystakin yltään ja juostuaan kopin edessä olevan rosoisen paikan yli tuli vauhdikkaasti sileälle jäälle ja liukui kevyesti eteenpäin, kiihdyttäen ja suunnaten kulkuaan kuin pelkällä tahdollaan. Hän lähestyi Kittyä arasti, mutta rauhoittui taas tämän hymystä.

Kitty antoi hänelle kätensä, ja he lähtivät luistelemaan lisäten vauhtia. Mitä nopeammin he menivät, sitä lujemmin Kitty puristi hänen kättään.

-- Teidän kanssanne minä olisin oppinut nopeammin, minä tunnen luottavani teihin, Kitty sanoi hänelle.

-- Ja minä itseeni, kun te nojaatte minuun, Levin sanoi, mutta säikähti samalla sanojansa ja punastui. Ja tosiaankin, tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi mennyt pilveen. Kittyn kasvoilta katosi äskeinen ystävällisyys, ja Levin näki niillä tutun väreilyn, joka merkitsi ajatusten ponnistusta: sileälle otsalle kohosi pieni ryppy.

-- Teillä on jotain ikävää mielessänne? Niin, eihän minulla ole oikeutta udella, Levin sanoi.

-- Miksikä ei?... Ei minulla mitään ikävää ole, vastasi Kitty kylmästi ja lisäsi samassa: -- Oletteko jo nähnyt mademoiselle Linonia?

-- En vielä.

-- Menkää hänen luokseen, hän niin pitää teistä.

"Mitä tämä on? Minä olen katkeroittanut hänet. Herra, auta minua!" Levin ajatteli ja kiiti vanhan harmaakiharaisen ranskattaren luo, joka istui penkillä. Hymyillen niin että tekohampaat näkyivät otti tämä hänet vastaan vanhana ystävänään.

-- Niin sitä kasvetaan, hän sanoi Levinille katsellen Kittyä, -- ja vanhennutaan. Tiny bear on jo kasvanut suureksi! jatkoi ranskatar nauraen ja johdatti hänen mieleensä sutkauksen kolmesta neidistä, joita Levin oli kutsunut kolmeksi karhuksi erään englantilaisen sadun mukaan. -- Muistatteko että aikanaan sanoitte niin?

Levin ei sitä lainkaan muistanut, mutta neiti oli naureskellut tuolle sutkautukselle jo kymmenkunta vuotta pitäen siitä.

-- No, menkää, menkää luistelemaan. Eikö meidän Kitty jo luistele hyvin?

Kun Levin taas tuli Kittyn luo, oli ankaruus tämän kasvoilta kadonnut, silmien ilme oli yhtä rehellinen ja ystävällinen, mutta Levinistä tuntui, että tuossa ystävällisyydessä oli erikoinen, tahallisen rauhallinen sävy. Ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Puheltuaan hiukan vanhasta kotiopettajattarestaan ja tämän omituisuuksista kysyi Kitty Levinin kuulumisia.

-- Eikö teidän sentään ole talvella ikävä siellä maalla? kysyi hän.

-- Ei laisinkaan; minä teen paljon työtä, Levin sanoi ja tunsi kuinka Kitty alisti hänet rauhallisella äänensävyllään, josta hän tiesi olevan mahdotonta päästä, niin kuin oli ollut laita alkutalvestakin.

-- Viivyttekö täällä kauan aikaa? kysyi Kitty.

-- En tiedä, vastasi hän ajattelematta mitä sanoi. Hänen mieleensä tuli, että jos hän antautuu tuon tyynen ystävyydensävyn valtaan, hän lähtee taaskin kotiinsa mitään päättämättä, ja hän päätti närkästyä.

-- Kuinka ette tiedä?

-- En vain tiedä. Se riippuu teistä, hän sanoi ja kauhistui sanojaan. Eikö Kitty kuullut hänen sanojaan vai eikö tahtonut kuulla, mutta hän näytti kuin kompastuvan, kopautti kahdesti jalkaansa jäähän ja luisteli pois Levinin luota mademoiselle Linonin luo. Sanottuaan tälle jotain lähti Kitty telttaa kohti, jossa naiset riisuivat luistimiaan.

"Jumalani, mitä minä tein! Voi hyvä Jumala! Auta minua, opeta minua!" puheli Levin rukoillen. Ja tuntien tarvetta voimakkaaseen liikuntaan hän otti vauhtia ja kiiti luistimillaan tehden voimakkaita kaarroksia.

Sillä aikaa eräs nuori herra, uusista luistelijoista paras, tuli savuke suussa kahvilahuoneesta ja lasketteli kovaa vauhtia kolisten ja nytkähdellen luistimet jalassa portaita alas. Hän kiiti jäälle ja muuttamatta edes käsien vapaata asentoa lähti luistelemaan rataa pitkin.

-- Ahaa, tuo on uusi juttu! Levin sanoi ja juoksi heti ylös tehdäkseen tuon uuden tempun.

-- Älkää tappako itseänne, täytyy olla tottunut! huusi Nikolai Shtsherbatski hänelle.

Levin nousi portaiden päähän, otti ylhäältä niin kovan vauhdin kuin voi ja lasketteli alas koettaen säilyttää tasapainon tässä oudossa kyydissä käsiensä avulla. Viimeisen portaan kohdalla hän takertui kiinni, mutta hipaisi vain hiukan jäätä kädellään, teki voimakkaan oikaisuliikkeen, pysyi pystyssä ja luisteli nauraen edelleen.

"Herttainen poika", ajatteli Kitty tullessaan samaan aikaan teltasta mademoiselle Linonin kanssa ja katseli Leviniä kuin rakasta veljeä, hiljainen hellä hymy huulillaan. "Olenko minä tehnyt väärin, olenko tehnyt jotain pahaa? Ne sanovat sitä keimailuksi. Minä tiedän kyllä rakastavani toista. Mutta onhan minulla hauskaa hänen seurassaan, hän on niin herttainen. Miksi hänen piti se sanoa?..." hän ajatteli.

Kitty näytti tekevän lähtöä radan portailla odotelleen äitinsä kanssa. Levin pysähtyi ja mietti hetkisen, kasvot nopeasta liikunnasta hehkuen. Hän riisui luistimet ja tavoitti äidin ja tyttären puutarhan portilla.

-- Hauska nähdä teitä, sanoi vanha ruhtinatar. -- Torstaisin, kuten ennenkin, on meillä vierasilta.

-- Tänään siis?

-- On hyvin hauska saada nähdä teitä, sanoi ruhtinatar kuivasti. Tuo kuivakiskoisuus tuntui Kittystä ikävältä, eikä hän malttanut olla tasoittamatta äidin kylmyyttä. Hän käänsi päätään ja virkkoi hymyillen:

-- Näkemiin.

Samaan aikaan tuli Stepan Arkadjevitsh puistoon kuin iloinen voittaja, hattu kallellaan, kasvot ja silmät loistaen. Mutta mentyään anoppinsa luo hän vastasi surullisena, syyllisennäköisenä tämän kysymyksiin Dollyn voinnista. Puhuttuaan hiljaa ja alakuloisesti anoppinsa kanssa hän oikaisi rintansa ja otti Leviniä käsikoukusta.

-- No niin, me kai sitten lähdemme? kysyi hän. -- Ajattelin koko ajan sinua ja olen hyvin, hyvin iloissani, että tulit, hän sanoi katsellen Leviniä vihjailevasti silmiin.

-- Lähdetään, lähdetään, vastasi onnellinen Levin, yhä kuullen sen äänen soinnin, joka oli sanonut "näkemiin", ja yhä nähden hymyn, joka oli säestänyt tuota sanaa.

-- "Angliaan" vaiko "Eremitage'iin"?

-- Sama minulle.

-- No menkäämme "Angliaan", sanoi Stepan Arkadjevitsh valiten "Anglian" siksi, että hän oli sinne enemmän velkaa kuin "Eremitage'iin". Juuri siksi hänestä oli väärin vältellä tuota ravintolaa. -- Sinulla on ajuri? Hyvä on, minä lähetinkin vaununi pois.

Koko matkan ystävykset olivat vaiti. Levin mietti, mitä tuo ilmeen muutos Kittyn kasvoilla saattoi merkitä. Välillä hän uskotteli itsellään olevan toivoa, välillä taas lankesi epätoivoon ja näki selvästi toivonsa järjettömyyden. Hän tunsi kuitenkin olevansa aivan kuin toinen ihminen nähtyään tuon hymyn ja kuultuaan sanan: näkemiin.

Stepan Arkadjevitsh sepitti matkalla ruokalistaa.

-- Sinähän pidät turbot'sta? Levin sanoi perille tultaessa.

-- Mistä? kysäisi Levin. -- Turbot'sta? Pidän, minä pidän kauheasti turbot'sta.

X

Kun Levin oli astunut Oblonskin kanssa ravintolaan, ei hän voinut olla huomaamatta Stepan Arkadjevitshin kasvoilla ja koko hänen olemuksessaan tiettyä erityistä, ikään kuin hillittyä loistetta. Oblonski riisui päällystakkinsa ja astui hattu kallellaan ruokasaliin, antaen käskyjä lautasliinat kädessä vastaan kiiruhtaville hännystakkisille tataareille. Hän kumarteli oikealle ja vasemmalle iloisesti tervehtiville tuttavilleen, joita oli aina ja joka paikassa, meni voileipäpöydän luo, haukkasi votkaryypyn kyytipojaksi kalaa ja sanoi korkean pulpetin ääressä istuvalle pitseihin ja rusetteihin sonnustautuneelle maalatulle ranskattarelle jotain, mikä sai tämän herahtamaan vilpittömään nauruun. Levin taas ei ottanut ryyppyä yksin siitä syystä, että häntä iljetti niin kovasti tuo ranskatar, joka näytti olevan kyhätty kokoon pelkistä tekohiuksista, puuterista ja hajuvesistä. Hän kiiruhti pois tämän läheisyydestä kuin saastaisen paikan luota. Koko hänen sielunsa tulvi Kittyn muistoa ja silmistä hohti onnen ja riemun hymy.

-- Tänne, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, täällä ei teidän ylhäisyyttänne häiritä, puheli erityisen sinnikäs, vanha, kalpea ja leveälanteinen tataari, jonka hännystakin liepeet törröttivät ulos lanteiden molemmin puolin. -- Tehkää hyvin, teidän ylhäisyytenne, hän sanoi Levinille, liehakoiden Stepan Arkadjevitshia kohtaan tuntemansa kunnioituksen merkiksi myös hänen vierastaan.

Levitettyään silmänräpäyksessä puhtaan liinan jo ennestään liinalla peitetylle pöydälle, pronssisen haaralampun alle, hän siirsi pöydän ääreen samettiset tuolit ja pysähtyi Stepan Arkadjevitshin eteen, odottaen lautasliina ja ruokalista kädessään käskyjä.

-- Jos käskette, teidän ylhäisyytenne, niin erilliskabinetti vapautuu kohta... ruhtinas Golitsyn naishenkilön kanssa. Nyt on tuoreita ostereitakin.

-- Ahaa, ostereita.

Stepan Arkadjevitsh mietti hetkisen.

-- Emmekö muuta suunnitelmaa, Levin? hän sanoi pysäyttäen sormensa ruokalistalla. Ja hänen kasvoistaan kuvastui vakava neuvottomuus. -- Ovatko osterit hyviä, kuulepas sinä?

-- Flensburgilaisia, teidän ylhäisyytenne, ostendelaisia ei ole.

-- No flensburgilaisia, mutta ovatko ne tuoreita?

-- Eilen saatuja, herra.

-- Mitäs sanot, jos alamme ostereista ja muutamme sitten koko suunnitelman?

-- Minulle on yhdentekevää. Pitäisin eniten kaalikeitosta ja puurosta; mutta eihän täällä sellaista ole.

-- Suvaitsetteko puuroa à la russe? sanoi tataari kumartuen Levinin eteen kuin lastenhoitaja hoidokkinsa puoleen.

-- Ei, vakavasti puhuen: kaikki käy mitä valitset. Minä olen luistellut ja minun on nälkä. Äläkä luulekaan, lisäsi hän huomatessaan Oblonskin kasvoilla tyytymättömän ilmeen, -- etten minä antaisi arvoa sinun valinnallesi. Mielellänihän minä vähän herkuttelen.

-- Sitähän minäkin. Sano mitä sanot, se on sentään elämän parhaimpia nautintoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- No niin, tuopas meille veikkoseni, ostereita pari -- ei taida riittää -- kolmekymmentä kappaletta ja juurilientä.

-- Printanière'ia oikaisi tataari. Mutta Stepan Arkadjevitsh ei nähtävästi tahtonut suoda hänelle huvia kutsua ruokia ranskalaisin nimityksin.

-- Juurilientä, tiedäthän? Sitten turbot'a, kampelaa, sakean kastikkeen kera, sitten... paahtopaistia; mutta katsokin, että on hyvää. Ja sitten vaikka salvukukkoa, niin, ja säilykkeitä.

Tataari, joka muisti Stepan Arkadjevitshin tavan olla nimittelemättä ruokia ranskalaisen ruokalistan mukaan, ei toistanut hänen sanojaan, vaan salli itselleen huvin toistaa koko tilauksen ruokalistan mukaan: "Soupe printanière, turbot sauce Beaumarchais, poularde à l'estragon, macèdoine des fruits..." ja samassa pannen pois toisen kansiin sidotun listan ja temmaten toisen, viinilistan, lennätti sen Stepan Arkadjevitshille.

-- Mitäs otamme juotavaksi?

-- Mitä itse tahdot, mutta ei liikaa... vaikka samppanjaa, Levin sanoi.

-- Hetikö jo aluksi? Vaikka miksipä ei. Pidätkö valkealeimaisesta?

-- Cachet blanc, huomautti tataari.

-- Niin, tuo sitä osterien kera ja sittenhän saamme nähdä mitä muuta otamme.

-- Käskystä, herra. Mitä pöytäviiniä käskette tuoda?

-- Tuo nuit'tä. Tai ei, klassinen chablis on parempaa.

-- Tottelen, herra. Omaa juustoanneko käskette?

-- Niin, niin, parmesania. Vai pidätkö sinä toisesta?

-- Ei, minulle on yhdentekevää, Levin sanoi voimatta pidättää hymyään.

Ja tataari kiiti pois liepeet liehuen ja tulla pyyhälsi noin viiden minuutin kuluttua takaisin, pullo sormien välissä ja kädessään vadillinen ostereita avonaisine helmiäiskuorineen.

Stepan Arkadjevitsh rutisti tärkkelöidyn lautasliinan, pisti sen pään liivinsä reunan taa, asetti kätensä mukavaan tanaan ja ryhtyi nauttimaan ostereita.

-- Eivät ole hullumpia, hän sanoi vetäen hopeisella haarukalla helmiäiskuoresta litiseviä ostereita ja nieleskellen niitä toinen toisensa jälkeen. -- Eivät ole hullumpia, toisti hän suunnaten kosteina välkkyvät silmänsä milloin Leviniin, milloin tataariin.

Levin söi myös ostereita, joskin vehnäleipä juuston kanssa maistui hänestä paremmalta. Mutta hän ihasteli Oblonskia. Myös tataari, joka oli avannut pullon ja kaatanut helmeilevää viiniä hienoihin laakeisiin viinilaseihin, katseli Stepan Arkadjevitshia mielihyvän hymy huulillaan, toisella kädellään valkeaa solmukettaan korjaillen.

-- Etkö oikein pidä ostereista? Stepan Arkadjevitsh sanoi lasistaan siemaisten, -- vai oletko huolissasi? Kuinka on?

Hän olisi tahtonut, että Levin olisi ollut iloinen. Eikä Levin oikeastaan muutakaan ollut, ellei sitten hämmentynyt. Kaikki se, mitä hänen sielussaan liikkui, teki oudoksi ja tukalaksi olon ravintolassa, keskellä tätä kiirettä ja hälinää, lähellä kabinetteja, joissa syötiin naisten kanssa; sisustuksen pronssiesineet, peilit ja harsot sekä tataarit -- kaikki ne tuntuivat hänestä häiritseviltä. Hän pelkäsi tahraavansa sen, mikä täytti hänen sielunsa.

-- Minäkö? Niin, olen vähän huolissani. Mutta sen lisäksi kaikki tämä vaivaa minua, hän sanoi. -- Sinä et voi käsittää miten hullua tämä kaikki on minusta, maalaisesta, vaikkapa nyt sen sinun virastosi herran kynnet...

-- Niin, minä huomasin, että Grinevitsh-paran kynnet erityisesti kiinnittivät huomiotasi, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- En mahda sille mitään, Levin vastasi. -- Koetahan sinä asettua minun asemaani ja katsoa asioita maalaisen näkökannalta. Me koetamme maalla laittaa kätemme sellaiseen kuntoon, että niillä olisi mukava tehdä työtä: sitä varten leikkaamme kyntemme, käärimme toisinaan hihammekin ylös. Täällä taas ihmiset tahallaan päästävät kynnet kasvamaan niin pitkiksi kuin suinkin ja käyttävät kalvosinnappeina kokonaisia pieniä teevateja, ettei käsillä vain voisikaan tehdä mitään.

Stepan Arkadjevitsh hymyili iloisesti.

-- Se on sen merkki, että hänen ei ole tarvis tehdä karkeaa työtä. Hän tekee työtä järjellään...

-- Kenties. Mutta sittenkin se on minusta hullua, samoin kuin minusta nyt on hullua se, että kun me maalaiset koetamme mahdollisimman nopeasti syödä vatsamme täyteen kyetäksemme tekemään tehtävämme, niin me molemmat nyt tässä koetamme olla mahdollisimman kauan täyttämättä vatsaamme ja sen vuoksi syömme ostereita...

-- Tietysti, huomautti Stepan Arkadjevitsh. -- Sehän se onkin sivistyksen päämäärä: muuttaa kaikki nautinnoksi.

-- No jos se on päämäärä, tahtoisin minä olla villi.

-- Sinä olet jo ennestään villi. Kaikki Levinit ovat villejä.

Levin huokasi. Hän muisti Nikolai-veljeään, ja hänen tuli paha olla ja hänen kulmansa rypistyivät. Mutta Oblonski alkoi puhua asiasta, joka heti veti hänen huomionsa toisaalle.

-- No, menetkös tänä iltana meikäläisten luo, Shtsherbatskille nimittäin? hän sanoi siirtäen syrjään karheat tyhjät osterinkuoret ja vetäen juuston luokseen, silmät monimielisesti välkähtäen.

-- Menen varmasti, Levin vastasi. -- Vaikkakin minusta näytti, että ruhtinatar kutsui minua vastahakoisesti.

-- Mitä sinä! Hullutusta! Sehän on hänen tapansa... No tuohan, veikkonen, liemi tänne!... Sehän on hänen tapansa, hän on grande dame, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Minä tulen myös, mutta minun on käytävä ensin lauluharjoituksessa kreivitär Bominan luona. No etkö tosiaan ole villi? Miten on muuten selitettävissä, että sinä yhtäkkiä hävisit Moskovasta? Shtsherbatskit kyselivät sinua minulta yhtä mittaa, ikään kuin minun olisi pitänyt tietää. Minä en tiedä muuta kuin että sinä aina teet mitä ei kukaan muu tee.

-- Niin, Levin sanoi hitaasti, mieli kuohuksissa. -- Sinä olet oikeassa, minä olen villi. Mutta minun villiyttäni ei todista se, että silloin matkustin tieheni, vaan se, että taas olen tullut takaisin. Minä tulin nyt...

-- Voi sinua, onnen poikaa! virkkoi Stepan Arkadjevitsh katsoen Leviniä silmiin.

-- Miksi niin?

-- Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet mä tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinulla on kaikki edessäpäin.

-- Niin kuin sinulla sitten olisi kaikki takanasi.

-- Vaikka ei takanakaan, mutta sinulle kuuluu tulevaisuus ja minulle nykyisyys, ja rippeinä sekin.

-- Kuinka niin?

-- Ei ole hyvin asiat. Mutta mitäpä minä itsestäni puhun, kaikkea on kuitenkin mahdoton selittää, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sanohan, miksi oikeastaan tulit Moskovaan?... Hoi, saat ottaa! huusi hän tataarille.

-- Etkö arvaa? Levin vastasi irrottamatta Stepan Arkadjevitshista syvästi säteileviä silmiään.

-- Luulen arvaavani, mutta minun on vaikea sanoa sitä. Siitä voit päättää, arvaanko oikein vai väärin, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyn väreet huulillaan katsellen Leviniä.

-- No mitäs sanot siihen? virkkoi Levin ääni väristen ja tunsi kaikkien kasvolihastensa vavahtelevan. -- Mitäs arvelet asiasta?

Stepan Arkadjevitsh joi hitaasti lasin chablis'ta irroittamatta katsettaan Levinistä.

-- Minäkö?... sanoi Stepan Arkadjevitsh -- minä en toivoisi mitään muuta niin kuin sitä, en mitään! Se on parasta mitä voisi tapahtua.

-- Ethän sinä vain ole erehtynyt? Tiedätkö mistä on puhe? virkkoi Levin katsoen kiinteästi keskustelutoveriaan silmiin. -- Luuletko, että se olisi mahdollista?

-- Luulen että on. Miksipä se mahdotonta olisi?

-- Luuletko sen todellakin olevan mahdollista? Ei, sano sinä kaikki mitä ajattelet! Mutta jos, jos minua odottaa rukkaset!... Minä olenkin varma siitä, että...

-- Miksi sinä niin luulet? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen hänen levottomuudelleen.

-- Minusta väliin tuntuu siltä. Ja se tulee olemaan kauheaa sekä minulle että hänelle.

-- No tytölle siinä ei missään tapauksessa ole mitään kauheaa. Kaikki tytöt ovat ylpeitä kosinnasta.

-- Niin, kaikki tytöt, mutta ei hän.

Stepan Arkadjevitshin suu meni hymyyn. Hän tunsi niin hyvin tuon Levinin tunteen, tiesi, että hänen mielestään kaikki maailman tytöt jakaantuivat kahteen lajiin: toiseen kuuluivat kaikki maailman tytöt yhtä lukuunottamatta, ja näillä tytöillä oli kaikki inhimilliset heikkoudet ja ne tytöt olivat hyvin tavallisia: toiseen kuului yksi ainoa tyttö, jolla ei ollut mitään heikkouksia ja joka oli kaiken inhimillisen yläpuolella.

-- Odotahan, otahan kastiketta, hän sanoi pidättäen Levinin kättä, joka työnsi pois luotaan kastikeastiaa.

Levin otti nöyrästi kastiketta lautaselleen, mutta ei antanut Stepan Arkadjevitshin syödä.

-- Ei, kuulehan sinä, kuulehan, hän sanoi. -- Sinä et tiedä, että tämä on minulle elämän ja kuoleman kysymys. Minä en ole koskaan kenellekään puhunut siitä. Enkä voi kenellekään puhua siitä niin kuin sinulle. Mehän olemme, sinä ja minä, kaikissa asioissa toisillemme vieraita: eri maut, eri mielipiteet ja kaikki muukin; mutta minä tiedän, että sinä pidät minusta ja ymmärrät minua ja siksi minä pidän sinusta kauheasti. Mutta sano sinä Herran tähden kaikki suoraan.

-- Olen sanonut mitä ajattelen, virkkoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen. -- Mutta minä sanon sinulle vielä jotain. Minun vaimoni on ihmeellinen nainen... Stepan Arkadjevitsh huoahti muistaessaan oman suhteensa vaimoonsa ja oltuaan hetkisen vaiti jatkoi: -- Hänellä on edeltä näkemisen lahja. Hän tuntee ihmiset perinpohjin; mutta sitä paitsi hän tietää tulevat tapahtumat, varsinkin mitä avioliittoihin tulee. Hän esimerkiksi ennusti, että Shahovskaja menee Brentelnille. Ei kukaan ottanut uskoakseen, mutta niinpäs kävi. Ja hän on sinun puolellasi.

-- Miten sitten?

-- Siten, että hän, paitsi että pitää sinusta paljon, sanoo suoraan, että Kitty ehdottomasti tulee sinun vaimoksesi.

Nämä sanat saivat Levinin kasvot yhtäkkiä säteilemään hymyä, sellaista hymyä, joka on jo lähellä liikutuksen kyyneliä.

-- Sanooko hän niin! huudahti Levin. -- Minä olen aina sanonut, että hän on ihana olento, tuo sinun vaimosi. Mutta jo riittää siitä aiheesta, hän sanoi nousten paikaltaan.

-- Hyvä, hyvä, mutta istuhan paikallasi.

Levin ei voinut istua. Hän asteli varmoin askelin kahdesti pikku huoneen poikki, siristeli silmiään, jottei kyyneleitä näkyisi, ja istuutui sitten vasta pöydän ääreen.

-- Käsitätkö sinä, hän sanoi, -- tämä ei enää ole rakkautta. Minä olen ollut rakastunut, mutta tämä ei ole sitä. Minä en ole oman tunteeni, vaan jonkin ulkonaisen voiman vallassa. Minähän lähdin täältä tieheni juuri siksi, että tiesin, ettei siitä voisi tulla mitään, ymmärrätkö, ettei sellaista onnea voisi olla maan päällä; mutta minä olen kamppaillut itsekseni ja näen, että ilman sitä ei ole elämääkään. Ja täytyy tehdä ratkaisu...

-- Mitä varten sinä sitten matkustit pois?

-- Oi, odotahan! Oi, miten paljon ajatuksia mielessäni onkaan! Mitä kaikkea pitää kysyä! Kuulehan. Sinä et voi käsittää, mitä sinä teit minulle noilla äskeisillä sanoillasi. Minä olen niin onnellinen, että olen suorastaan inhottava; olen unohtanut kaikki. Sain tänään kuulla, että Nikolai-veli... tiedäthän,... on täällä... olen unohtanut hänetkin. Aivan kuin en olisi täysissä järjissäni. Mutta eräs asia on kauhea... sinä, joka olet naimisissa, sinä tiedät sen tunteen... on kauheaa, että me vanhat pojat, joilla on jo menneisyytemme... ei rakkauden, vaan syntien leimaama menneisyytemme... yhtäkkiä lähestymme puhdasta, viatonta olentoa; se on inhottavaa, ja siksi on mahdotonta olla tuntematta itseään arvottomaksi.

-- No, sinulla ei paljon syntejä ole.

-- Mutta minäkin, Levin sanoi, -- saan inhottavaa elämääni selaillessani vavista, kirota ja katkerasti valittaa... Niin, niin.

-- Mitäs tehdä, niin on maailma rakennettu, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ainoana lohdutuksena on, samoin kuin siinä rukouksessa, josta olen aina pitänyt, ettei pyydäkään saada anteeksi omien ansioittensa tähden, vaan sulasta armeliaisuudesta. Vain sillä tavoin hänkin voi antaa anteeksi.

XI

Levin joi pohjaan maljansa ja molemmat olivat hetkisen vaiti.

-- Eräs asia minun pitää sanoa sinulle. Tunnetko Vronskin? Stepan Arkadjevitsh kysyi Leviniltä.

-- En, en tunne. Miksi sitä kysyt?

-- Tuo seuraava ruokalaji, huomautti Stepan Arkadjevitsh tataarille, joka täytteli maljoja ja pyöriskeli heidän ympärillään juuri silloin, kun häntä vähimmin tarvittiin.

-- Sinun on hyvä tuntea Vronski siksi, että hän on sinun kilpailijoitasi.

-- Mikä tämä Vronski on? kysyi Levin, ja se lapsekkaan riemun ilme, jota Oblonski oli vastikään ihaillen katsellut, muuttui yhtäkkiä äreäksi ja epämiellyttäväksi.

-- Vronski on kreivi Kiril Ivanovitsh Vronskin poikia ja Pietarin kultaisen nuorison kaikkein parhaimpia edustajia. Minä tutustuin häneen Tverissä ollessani siellä toimessa ja hänen tullessaan sinne rekryyttien ottoon. Kauhean rikas, kaunis mies. Merkittävät suhteet, on sivuadjutantti ja kaiken lisäksi sangen miellyttävä poika. Enemmän kuin pelkkä hyvä poika. Kun nyt täällä olen oppinut tuntemaan hänet paremmin, hän näyttää olevan sekä sivistynyt että sangen viisas. Hän on mies, joka menee pitkälle.

Levinin otsa oli synkistynyt, ja hän oli vaiti.

-- Niin, hän tuli tänne pian sinun lähdettyäsi, ja mikäli minä ymmärrän, hän on korvia myöten rakastunut Kittyyn, ja sinä käsität että äiti...

-- Anteeksi vain, mutta minä en käsitä mitään, Levin sanoi synkkänä jurottaen. Ja samassa hän muisti Nikolain ja oman kelvottomuutensa, kun oli voinut unohtaa hänet.

-- Odotahan, odotahan, veli, Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen ja koskettaen hänen kättään. -- Olen sanonut sinulle mitä tiedän ja toistan, että sikäli kuin voi arvailla, näyttävät menestymismahdollisuudet tässä herkässä ja hienovaraisessa asiassa olevan sinun puolellasi.

Levin heittäytyi tuolin selustaa vasten ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

-- Mutta minä neuvoisin sinua ratkaisemaan asian niin pian kuin suinkin, jatkoi Oblonski täyttäen hänen maljansa.

-- Ei kiitos, minä en juo enempää, Levin sanoi vetäen syrjään lasinsa. -- Minä juovun... Mutta mitäs sinulle itsellesi kuuluu? jatkoi Levin nähtävästi haluten muuttaa keskustelun aihetta.

-- Vielä sananen: neuvoisin sinua joka tapauksessa pikimmiten päättämään asian. Tänään en neuvo asiasta puhumaan, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Aja klassiseen tapaan huomenaamuna esittämään kosintasi, ja Herra sinua siunatkoon...

-- Sinähän olet monesti sanonut tahtovasi tulla minun luokseni metsästämään. Tule nyt keväällä, Levin sanoi.