Part 37

Asema oli kiusallinen kaikille kolmelle, eikä yksikään heistä olisi voinut elää päivääkään siinä asemassa, jollei olisi toivonut sen pian muuttuvan ja pitänyt sitä vain ohimenevänä hankalana vaiheena. Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että tuo rakkaus menee pian ohitse niin kuin kaikki muutkin, että kaikki unohtavat sen ja hänen nimensä pysyy tahrattomana. Anna, jonka ympärille tilanne oli rakentunut ja jolle se oli kaikkein kiusallisin, kykeni kestämään sitä vain siksi, ettei ainoastaan odottanut, vaan oli lujasti vakuuttunut, että koko ongelma ratkeaa ja selviää aivan pian. Hän ei lainkaan tiennyt, mikä sen selvittäisi, mutta uskoi lujasti, että selviäminen tapahtuisi aivan pian. Vronski, joka tahtomattaan oli Annan vaikutuksen alaisena, odotti myös jotain hänestä itsestään riippumatonta, joka selvittäisi kaikki vaikeudet.

Keskitalvella Vronskilla oli yksi sangen ikävä viikko. Hänet oli esitelty Pietariin saapuneelle ulkomaalaiselle prinssille, jolle hänen oli määrä näyttää Pietarin nähtävyyksiä. Vronski oli itse komea mies, lisäksi hän osasi käyttäytyä arvokkaan kunnioittavasti ja oli tottunut seurustelemaan ylhäisimpienkin henkilöitten kanssa; siksi hänet olikin valittu prinssin seuratoveriksi. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle sangen raskaaksi. Prinssi ei tahtonut laiminlyödä mitään, mistä kotona olisi saatettu kysyä, oliko hän sen Venäjällä nähnyt; ja hän halusi itsekin hyödyntää venäläisiä huvituksia niin paljon kuin mahdollista. Vronskin piti kaikessa olla hänen oppaanaan. Aamupäivisin ajeltiin katselemassa kaupungin nähtävyyksiä; iltaisin otettiin osaa kansallisiin huvituksiin. Prinssillä oli kerrassaan harvinainen terveys; voimistelu ja huolenpito omasta kehosta olivat tehneet hänestä niin voimakkaan, että huolimatta liiallisuuksista, joiden valtaan hän huvitellessaan antautui, hän näytti aina raikkaalta kuin vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku. Prinssi oli matkustanut paljon, ja hänen mielestään nykyaikaisten mukavien liikenneyhteyksien tarkempia ansioita oli se, että saattoi helposti päästä osalliseksi eri maiden kansallisista huvituksista. Hän oli ollut Espanjassa, laulanut siellä serenadeja ja rakastellut mandoliinia soittavaa espanjatarta. Sveitsissä hän oli tappanut gemssin. Englannissa hän oli punainen hännystakki yllään ratsastanut aitojen yli, lyönyt vetoa ja tappanut 200 fasaania. Turkissa hän oli käynyt haaremissa, Intiassa ratsastanut norsulla ja halusi nyt Venäjällä saada maistaa kaikkia aitovenäläisiä huvituksia.

Vronski, joka oli ikään kuin prinssin seremoniamestarina, sai nähdä paljon vaivaa järjestäessään ohjelmaksi eri henkilöiden prinssille tarjoamia venäläisiä huvituksia. Ohjelmassa oli vauhtiajoa, blinejä, karhunmetsästystä, kolmivaljakkoajoa, mustalaisia ja venäläisiä astiansärkemisjuominkeja. Ja ihmeteltävän helposti prinssi omaksui venäläisen hengen, löi kumoon tarjottimen astioineen, piteli polvellaan mustalaisnaisia ja näytti ikään kuin kysyvän, oliko vielä jotain muutakin vai siihenkö rajoittuikin koko venäläinen henki.

Itse asiassa prinssiä miellyttivät kaikista venäläisistä huvituksista eniten ranskalaiset näyttelijättäret, balettitanssijatar ja valkealeimainen samppanja. Vronski oli tottunut prinssien seuraan, mutta -- siitäkö syystä, että hän itse oli viime aikoina paljon muuttunut, vaiko tuon prinssin liian suuresta läheisyyden johdosta tämä viikko oli tuntunut hänestä pelottavan raskaalta. Hänellä oli koko viikon ollut sen tapainen tunne kuin voisi kuvitella olevan vaarallisen mielipuolen seuraksi määrätyllä ihmisellä, joka pelkää mielipuolta ja tämän läheisyyden vuoksi myöskin omaa järkeään. Hän oli havainnut välttämättömäksi olla hetkeksikään höllentämättä ankaran virallisen arvonannon sävyä, ettei joutuisi loukatuksi. Prinssi kohteli halveksivasti niitä ihmisiä, jotka Vronskin ihmetykseksi olivat valmiit kaikkeen toimittaakseen prinssille venäläisiä huvituksia. Hänen arvionsa venäläisistä naisista, joita hän halusi tutkia, sai Vronskin usein punastumaan vihasta. Pääsyy, miksi prinssin seura tuntui Vronskista niin painostavalta, oli se, että Vronski näki hänessä tahtomattaankin itsensä. Eikä tuo kuvastin mairitellut hänen itserakkauttaan. Siinähän näkyi vain sangen tyhmä, sangen itsetietoinen, sangen terve ja sangen siisti herrasmies eikä mitään muuta. Hän oli gentleman -- sitä ei Vronski voinut kieltää: sävyisä ja vaatimaton ylempien seurassa, vapaa ja suora vertaistensa parissa ja halveksivan hyväntahtoinen alemmilleen. Vronski oli itse ollut samanlainen ja pitänyt sitä suurena ansionaan. Mutta prinssin nähden hän oli alempi, ja tuo halveksivan hyväntahtoinen suhde raivostutti häntä.

"Tyhmä kuin nauta! Olenko minä tosiaankin tuollainen?" hän ajatteli.

Kun hän sitten seitsemäntenä päivänä sanoi jäähyväiset Moskovaan lähtevälle prinssille ja sai kiitokset toimestaan, hän oli onnellinen tietäessään vapautuneensa nolosta asemastaan ja epämiellyttävästä peilistään. Hän hyvästeli prinssin asemalla heidän palatessaan karhunmetsästyksestä, joka oli ollut läpi yön kestävää näytöstä venäläisestä uljuudesta.

II

Palattuaan kotiin Vronski löysi kirjelapun Annalta. "Olen sairas ja onneton", kirjoitti Anna. "En voi lähteä ulos, mutta en myöskään voi enää kauempaa olla näkemättä teitä. Tulkaa illalla. Seitsemän aikaan Aleksei Aleksandrovitsh menee neuvostoon ja on siellä kymmeneen asti." Vronski ihmetteli hetkisen, että Anna kutsui hänet suoraan kotiinsa huolimatta aviomiehensä kiellosta, ja päätti mennä.

Vronski oli tänä talvena ylennetty everstiksi, hän oli eronnut rykmentistä ja asui yksin. Syötyään aamiaista hän paneutui heti sohvalle pitkäkseen, ja viidessä minuutissa hänen viime päivinä näkemiensä inhottavien kuvien muistot sekoittuivat mielikuviin Annasta ja karhunajajatalonpojasta, jolla oli ollut tärkeä osa karhunajossa, ja hän nukahti. Hän heräsi pimeässä vavisten pelosta ja sytytti kynttilän. "Mitä, mitä ihmettä se oli? Mitä kamalaa unta minä näinkään? Niin, niin. Oli kuin joku pieni, likainen, pörröpartainen talonpoika -- niin kuin se yöllinen karhunajaja -- olisi tehnyt jotain selkä kyyryssä ja yhtäkkiä alkanut puhua ranskaksi joitakin omituisia sanoja. Eihän siinä ollut mitään muuta", mietti hän. "Miksi se sitten oli niin hirveätä?" Hän muisti taas sanat, jotka tuo mies oli lausunut, ja kylmän väreet karmivat hänen selkäänsä.

"Mitä järjettömyyksiä!" hän ajatteli ja katsoi kelloaan.

Oli jo puoli yhdeksän. Hän soitti palvelijan sisään, pukeutui nopeasti ja lähti ulos unohtaen kokonaan unensa ja harmitellen vain myöhästymistään. Saapuessaan Kareninin asunnon luo hän katsahti kelloaan ja näki sen olevan kymmentä minuuttia vailla yhdeksän. Korkeat ja kapeat vaunut harmaine hevosineen odottelivat pääovella. Vronski tunsi ne Annan vaunuiksi. "Hän on lähdössä minun luokseni", ajatteli Vronski, "ja se olisi ollutkin parempi. Minun on hankala mennä tuohon taloon. Mutta vähät siitä, enhän minä voi ruveta lymyilemään", päätteli hän ja -- tottuneena lapsuudesta asti vapaaseen, ujostelemattomaan käytökseen -- nousi reestä ja astui ovea kohti. Samassa ovi avautui ja ovenvartija, matkavaippa käsivarrella, antoi merkin kuskille. Vronski, joka ei ollut tottunut huomaamaan pikkuseikkoja, huomasi nyt kuitenkin omituisen hämmästyksen ilmeen ovenvartijan kasvoilla tämän katsahtaessa häneen. Vronskin astuessa ovesta sisään Aleksei Aleksandrovitsh tuli vastaan, ja he olivat vähällä törmätä. Kaasuvalo lankesi suoraan Kareninin mustan hatun alta näkyville värittömille ja elottomille kasvoille ja majavannahkakauluksen välistä hohtavalle valkealle solmukkeelle. Hänen liikkumaton, himmeä katseensa kohdistui suoraan Vronskin kasvoihin. Vronski kumarsi, Aleksei Aleksandrovitsh kohotti kättään hattua kohti ja meni huuliaan purren ohitse. Vronski näki, kuinka hän taakseen katsomatta istuutui vaunuihin, otti ikkunasta vaipan ja kiikarin ja katosi. Vronski meni eteiseen. Hänen kulmansa olivat rypyssä, ja silmissä välkähteli vihainen ja ylpeä loiste.

"Miten inhottava tilanne!" hän ajatteli. "Jos hän suostuisi taistelemaan ja puolustaisi kunniaansa, voisin minäkin tehdä jotain, jotenkin ilmaista tunteeni; mutta tuo kurjuus ja raukkamaisuus... oh! Hän tekee minusta petturin, vaikken minä ole koskaan tahtonut enkä tahdo ketään pettää."

Wreden puistossa tapahtuneen selvittelyn jälkeen Vronskin mieli oli kovasti muuttunut. Hän oli täysin alistunut Annan heikkouteen, tämä kun antautui hänelle kokonaan ja vain odotti häneltä kohtalonsa ratkaisua, ja lakannut kuvittelemasta, että tämä salainen lemmensuhde voisi päättyä, kuten hän silloin oli ajatellut. Kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat olivat taas siirtyneet taka-alalle. Hän tunsi joutuneensa pois siitä toimintapiiristä, jossa kaikki oli määriteltyä, ja antautui kokonaan tunteensa valtaan, joka sitoi häntä yhä lujemmin Annaan.

Eteisessä hän kuuli Annan loittonevat askeleet. Hän ymmärsi Annan odotelleen ja kuulostelleen häntä ja palaavan nyt takaisin vierashuoneeseen.

-- Ei! Anna huudahti nähdessään Vronskin, ja heti ensi sanalla kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, -- ei, jos tällainen jatkuu, niin se tapahtuu vielä paljon, paljon pikemmin!

-- Mikä, ystäväiseni?

-- Mikäkö? Minä odotan ja kidun tunnin, kaksi... Ei, ei, en minä, en minä!... Enhän minä voi torua sinua. Varmaankaan et päässyt ennen. En minä enää!

Hän asetti molemmat kätensä Vronskin olkapäille ja loi mieheen pitkän, riemua täynnä olevan ja kuitenkin tutkivan katseen. Hän tutki Vronskin kasvoja viime näkemän jälkeen. Kuten aina heidän tavatessaan hän vertasi nytkin omaa -- verrattomasti ihannoitua ja todellisuudessa mahdotonta -- mielikuvaansa Vronskista todelliseen Vronskiin sellaisena, kuin tämä oli hänen edessään.

III

-- Tuliko hän vastaasi? kysyi Anna, kun he olivat istuutuneet kattolampun alla olevan pöydän luo. -- Se oli sinulle rangaistukseksi myöhästymisestäsi.

-- Mutta kuinka siinä niin kävi? Hänenhän piti olla neuvostossa.

-- Hän oli ja tuli ja lähti taas jonnekin. Mutta vähät siitä. Ei puhuta siitä enää. Missä sinä olet ollut? Yhäkö vain prinssin kanssa?

Anna tunsi tarkkaan hänen elämänsä. Vronski aikoi sanoa, ettei ollut nukkunut koko yönä ja oli siksi nukkunut päivällä, mutta ei raaskinut puhua siitä, kun näki edessään Annan kiihottuneet ja onnelliset kasvot. Ja hän sanoi, että hänen oli täytynyt käydä tekemässä selkoa prinssin lähdöstä.

-- No nyt se on loppunut? Hän on lähtenyt jo?

-- Niin on, Luojan kiitos. Sinä et usko, miten sietämätöntä se on minulle ollut.

-- Miten niin? Sellaistahan se on teidän nuorten miesten tavallinenkin elämä, hän sanoi rypistäen kulmiaan ja alkoi irrottaa koukkua pöydällä olevasta virkkuutyöstä.

-- Minä olen jo kauan sitten jättänyt sen elämän, Vronski sanoi kummeksuen Annan ilmeen muutosta ja koettaen ymmärtää sen merkityksen. -- Ja minä myönnän, lisäsi hän suu hymyssä, valkea tiivis hammasrivi välkkyen, -- että kuluneen viikon aikana sitä elämää katsellessani olen nähnyt itseni kuin peilistä, eikä se ole ollut hauskaa.

Anna piti virkkuuta käsissään, mutta ei virkannut, vaan suuntasi Vronskiin omituisen, välkkyvän ja torjuvan katseen.

-- Tänä aamuna Liza kävi luonani, -- ne käyvät yhä luonani huolimatta Lidia Ivanovnasta, -- ja kertoi minulle teidän ateenalaisillastanne. Kuinka iljettävää!

-- Minä aioin juuri sanoa, että... Anna keskeytti hänet.

-- Oliko se sama Therese, jonka sinä ennen tunsit?

-- Minä aioin juuri...

-- Kuinka te miehet olette inhottavia! Kuinka te ette käsitä, ettei nainen voi sitä unohtaa, puhui hän kiivastuen yhä enemmän ja siten paljastaen hermostumisensa syyn. -- Mitä minä tiedän, mitä minä voin tietää kaikesta siitä? En muuta kuin mitä sinä itse kerrot. Ja mistä minä tiedän, onko se aina totta?

-- Anna! Sinä loukkaat minua. Etkö sinä sitten luota minuun? Enkö minä ole sanonut sinulle, ettei minulla ole ainoatakaan ajatusta, jonka salaisin sinulta?

-- Kyllä, kyllä, myönsi Anna koettaen karkottaa pois mustasukkaiset ajatuksensa, -- mutta jos sinä tietäisit, miten raskasta minulla on!... Luotanhan minä, luotan... Mitä sinä aioit sanoa?

Mutta Vronski ei voinut heti muistaa, mitä oli aikonut sanoa. Nuo yhä tiheämmin sattuvat mustasukkaisuuden puuskat kauhistuttivat häntä ja kylmensivät salaa hänen tunnettaan, vaikka hän tiesikin, että mustasukkaisuus johtui rakkaudesta häneen. Kuinka usein hän olikaan vakuutellut itselleen, että Annan rakkaus oli hänen elämänsä onni; ja nythän Anna rakasti häntä niin kuin voi rakastaa nainen, jolle rakkaus on merkinnyt enemmän kuin mikään elämässä, -- ja hän oli paljon kauempana onnesta kuin seuratessaan Annaa tämän lähtiessä Moskovasta. Silloin hän oli pitänyt itseään onnettomana, mutta onni oli ollut edessäpäin; nyt hän tunsi parhaimman onnen olevan jo takana. Anna ei ollut ensinkään sellainen, jollaisena Vronski oli häntä ensi aikoina pitänyt. Sekä henkisesti että fyysisesti hän oli muuttunut huonoon suuntaan. Hänen vartalonsa oli levinnyt kovasti, ja kun hän puhui näyttelijättärestä, hänen kasvoillaan oli ilkeä, rumentava ilme. Vronski katseli häntä sellaisin silmin kuin ihminen katselee poimimaansa kuihtuvaa kukkaa, jossa hän vaivoin enää havaitsee sitä kauneutta, jonka vuoksi on taittanut ja turmellut sen. Ja kuitenkin hän tunsi, että rakkauden ollessa voimakkaimmillaan hän olisi kenties voinut nyhtäistä sen sydämestään, jos olisi vain kovasti tahtonut; mutta nyt, kun hän ei huomannut tuntevansa erityistä rakkautta, hän tiesi, että heidän suhdettaan ei voinut katkaista.

-- No niin, mitä sinä aioit sanoa? Minä ajoin riivaajan pois, lisäsi Anna. Riivaajaksi he nimittivät keskenään mustasukkaisuutta. -- Niin, mitä sinä aioit sanoa siitä prinssistä? Miksi sinun oli niin raskasta?

-- Oi, aivan sietämätöntä! Vronski sanoi koettaen tavoittaa häipynyttä ajatuksen lankaa. -- Hänelle ei ole eduksi se, että häneen tutustuu lähemmin. Jos hänet pitäisi määritellä, niin hän on mielestäni kuin hyvin ruokittu eläin, jollaiset saavat näyttelyssä ykkösmitalit, eikä mitään muuta, hän sanoi harmistuneesti, ja tuo hänen harminsa kiinnosti Annaa.

-- Eihän, miten niin? väitti Anna vastaan. -- Onhan hän sentään paljon nähnyt, sivistynyt.

-- Se on kokonaan eri sivistystä tuo heidän sivistyksensä. Hän on nähtävästi sivistynyt vain siksi, että saisi halveksia sivistystä, niin kuin he halveksivat kaikkea, paitsi eläimellisiä huvituksia.

-- Mutta tehän pidätte kaikki noista eläimellisistä huvituksista, Anna sanoi, ja Vronski huomasi taas hänen karttavan, synkän katseensa.

-- Miksi sinä oikeastaan puolustat häntä? kysyi Vronski hymyillen.

-- Enhän minä puolusta, minulle se on aivan yhdentekevää; minä vain ajattelen, että jollet sinä itse pitäisi niistä huvituksista, olisit voinut kieltäytyäkin. Mutta sinua huvittaa katsella Thereseä Eevan puvussa...

-- Taaskin, taaskin riivaaja! Vronski sanoi tarttuen Annan pöydällä lepäävään käteen ja suudellen sitä.

-- Mutta minä en voi sille mitään! Sinä et tiedä, miten minä olen kitunut sinua odottaessani! Minä en usko olevani mustasukkainen. Ei se ole mustasukkaisuutta. Minä luotan sinuun, kun sinä olet siinä minun luonani; mutta kun sinä jossain yksinäsi vietät minulle käsittämätöntä elämää...

Anna veti päänsä kauemmaksi ja irrotti viimeinkin koukun virkkuutyöstään. Valkea villalanka välkkyi lampun valossa, kun silmukat alkoivat etusormen auttamina perä perää puikahdella päällekkäin, ja kirjaillun kalvosimen verhoama hento ranne käännähteli hermostuneen näköisesti edestakaisin.

-- No kerrohan, missä Aleksei Aleksandrovitsh tuli sinua vastaan? kysyi hän äkkiä luonnottomasti helähtävällä äänellä.

-- Me satuimme ovessa vastakkain.

-- Ja hän tervehti sinua näin?

Anna venytti kasvonsa pitkiksi, ummisti puoleksi silmänsä, pani kätensä yhteen ja muutti nopeasti ilmettään. Vronski huomasi yhtäkkiä hänen kauniilla kasvoillaan saman ilmeen, joka Aleksei Aleksandrovitshilla oli ollut hänen tervehtiessään. Vronski hymyili, ja Anna herahti iloiseen, rinnasta tulevaan nauruun, joka oli hänen viehättävimpiä puoliaan.

-- Minä en voi käsittää häntä, Vronski sanoi. -- Jos hän olisi jättänyt sinut syksyisen tunnustuksesi jälkeen, jos hän olisi haastanut minut kaksintaisteluun, niin minä käsittäisin, mutta sietää sellaista asemaa... Hänhän kärsii siitä, näkeehän sen.

-- Hän? Anna sanoi ivallisesti hymähtäen. -- Hän on täysin tyytyväinen.

-- Miksi me kaikki kidutamme toisiamme, kun kaikki voisi olla niin hyvin?

-- Hän ei kidu. Kyllä minä tunnen hänet ja sen valheen, jonka läpitunkema hän on. Voiko ihminen, joka tuntee jotain, elää sillä tavoin kuin hän minun kanssani elää? Hän ei ymmärrä mitään eikä tunne mitään. Saattaako mies, joka jotain tuntee, elää rikollisen vaimonsa kanssa samassa kodissa? Ja vielä puhua hänen kanssaan? Sanoa sinuksi?

Ja taaskin hän tahtomattaan viehättyi esittämään miestään: "Sinä, ma chère, sinä, Anna!"

-- Hän ei ole mies eikä ihminen, vaan nukke. Kukaan muu ei sitä tiedä, mutta minä tiedän. Oo, jos minä olisin hänen sijassaan, olisin jo kauan sitten tappanut, repinyt palasiksi sellaisen vaimon kuin minä olen, enkä enää puhuttelisi minua: "Sinä, ma chère, sinä, Anna." Hän ei ole ihminen, vaan ministeriökone. Hän ei ymmärrä sitä, että minä olen sinun vaimosi, että hän on vieras ja liikaa... Ei puhuta siitä!

-- Sinä et ole oikeudenmukainen, ystäväni! Vronski sanoi koettaen rauhoitella häntä. -- Mutta sama se, ei puhuta hänestä. Kerro minulle mitä olet tehnyt? Ja mikä sinua on vaivannut? Mitä tohtori on sanonut siitä?...

Anna katsoi häneen silmissään ivallinen ilo. Hän muisti nähtävästi vielä muitakin naurettavia ja rumia puolia miehestään ja odotti hetkeä niiden kertomiseen.

Mutta Vronski jatkoi:

-- Minä arvaan, ettei se ole mitään tautia, vaan tilastasi johtuvaa. Milloin se tapahtuu?

Ilakoiva välke katosi Annan silmistä, ja entinen ilme vaihtui uuteen, hiljaiseen, surumieliseen hymyyn, joka kätki jonkin toiselle tuntemattoman salaisuuden.

-- Pian, pian. Sinä sanot aina, että meidän tilanteemme on kiduttava ja että se täytyy selvittää. Jos sinä tietäisit, miten raskas se minulle on, mitä kaikkea minä antaisin saadakseni vapaasti ja rohkeasti rakastaa sinua! Minä en kiduttaisi itseäni enkä sinua mustasukkaisuudellani... Ja niin on pian käyvä, joskin toisella tavoin kuin me olemme ajatelleet.

Ja ajatellessaan, kuinka oli käyvä, Anna tunsi itsensä niin säälittäväksi, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi hetkeksi vaieta. Hän laski Vronskin käsivarrelle sormusten koristaman valkean kätensä, joka hohti ja välkähteli lampun valossa.

-- Se ei tapahdu niin kuin me olemme luulleet. Minä en olisi tahtonut puhua siitä, mutta sinä pakotit minut. Pian, pian kaikki ratkeaa, ja me rauhoitumme jokainen emmekä enää tuskittele.

-- Minä en käsitä, Vronski sanoi käsittäen kuitenkin.

-- Sinä kysyit, milloin. Pian. Ja minä en selviä hengissä. Älä keskeytä! Ja Anna kiiruhti puhettaan. -- Minä tiedän sen ja tiedän varmasti. Minä kuolen, ja olen hyvilläni, että päästän siten vapauteen itseni ja teidät.

Kyyneleet vierivät hänen silmistään. Vronski kumartui hänen kätensä puoleen ja alkoi suudella sitä koettaen salata liikutuksensa, jonka tiesi vallan aiheettomaksi, mutta jota ei jaksanut voittaa.

-- Niin, niin, parasta onkin niin, Anna virkkoi puristaen voimakkaasti Vronskin kättä. -- Mitään muuta keinoa ei olekaan.

Vronski toipui ja kohotti päätään.

-- Mitä lorua! Mitä järjetöntä lorua sinä puhut!

-- Ei, totta se on.

-- Mikä, mikä on totta?

-- Että minä kuolen. Olen nähnyt sellaisen unen.

-- Unen? toisti Vronski ja muisti samalla unissaan näkemänsä talonpojan.

-- Niin, unen, Anna sanoi. -- Minä näin sen jo kauan sitten. Olin juoksevinani makuuhuoneeseeni, josta minun piti hakea jotain tai saada kuulla jotain: sinähän tiedät miten unissa on, puhui hän silmät pyöreänä kauhusta, -- ja makuukamarin nurkassa törrötti jotakin.

-- Oh, mitä lorua! Kuinka voit uskoa...

Mutta Anna ei antanut keskeyttää itseään. Se, mitä hän puhui, oli hänelle siinä määrin tärkeää.

-- Se kääntyi, ja minä huomasin, että se oli mies, pörröpartainen, pieni ja hirveännäköinen talonpoika. Minä aioin juosta pois, mutta se kumartui säkkinsä ääreen ja kopeloi sieltä jotain...

Hän näytti, miten mies oli kopeloinut säkkiään. Kauhu kuvastui hänen kasvoistaan. Ja oman unensa muistaessaan Vronski tunsi samanlaista kauhua.

-- Se kopeloi ja puhui ranskaa nopeasti ja, tiedät kyllä, tavallaan keimailevan sorakielisesti: Il faut le battre le fer, le broyer, le pétrir... Ja minä tahdoin herätä pelosta ja heräsinkin, mutta ainoastaan unissani. Ja aloin kysellä itseltäni, mitä kummaa se saattaisi merkitä. Ja Kornei sanoo minulle: "Lapsivuoteeseen, lapsivuoteeseen kuolette, lapsivuoteeseen, rouva kulta"... Ja minä heräsin...

-- Mitä lorua, mitä lorua! puheli Vronski, mutta tunsi itse, että hänen äänestään puuttui kokonaan vakuuttavuus.

-- Mutta emme puhu siitä. Soitahan kelloa, minä pyydän tuomaan teetä. Odota hiukan, ei kestä enää kauan...

Mutta hän pysähtyi äkkiä. Hänen kasvojensa ilme muuttui silmänräpäyksessä. Kauhu ja kiihtymys vaihtui yhtäkkiä hiljaisen, vakavan ja autuaan tarkkaavaisuuden ilmeeseen. Vronski ei voinut ymmärtää tuon muutoksen merkitystä. Anna kuulosteli uuden elämän liikehdintää sisällään.

IV

Kohdattuaan Vronskin asuntonsa portailla Karenin oli mennyt italialaiseen oopperaan, kuten oli aikonutkin. Siellä hän oli istunut kahden näytöksen ajan ja tavannut kaikki ne, joita oli tahtonut tavata. Tultuaan kotiin hän katseli tarkasti naulakkoa ja huomattuaan, ettei missään ollut sotilaspäällystakkia, hän meni tapansa mukaan työhuoneeseen. Mutta vastoin tapaansa hän valvoi ja käveli edestakaisin työhuoneessa kello kolmeen saakka yöllä. Vihan tunne Annaa kohtaan, joka ei tahtonut noudattaa säädyllisyyden vaatimuksia eikä täyttää ainoata hänelle määrättyä ehtoa: olla tapaamatta rakastajaansa kotona, ei antanut hänelle rauhaa. Anna ei ollut täyttänyt tätä vaatimusta, joten Aleksei Aleksandrovitshin tuli rangaista häntä ja panna uhkauksensa käytäntöön: hakea avioeroa ja riistää häneltä poika. Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kaikki tähän tehtävään liittyvät vaikeudet, mutta hän oli sanonut tekevänsä niin, ja hänen täytyi nyt täyttää uhkauksensa. Kreivitär Lidia Ivanovna oli antanut hänelle viittauksia siitä, että se oli paras keino hänen asemansa selvittämiseksi, ja viimeaikainen avioerokäytäntö oli kehittänyt alan sellaiselle asteelle, että Aleksei Aleksandrovitshin arveli muodollisten vaikeuksien voittamisen olevan mahdollista. Sitä paitsi yksi onnettomuus oli tuonut mukanaan toisia, ja vierasheimoisten oloja ja Zaraiskin läänin peltojen kastelua koskevat asiat olivat tuottaneet Aleksei Aleksandrovitshille sellaisia ikävyyksiä viranhoidon parissa, että hän oli viime ajat ollut äärimmäisen hermostunut.

Hän ei saanut unta koko yönä, ja hänen vihansa kasvoi jonkinlaisessa suunnattomasti suurenevassa sarjassa, saavuttaen aamulla äärimmäisen rajansa. Hän pukeutui nopeasti ja lähti vaimonsa kamariin heti kun kuuli tämän nousseen ylös. Hän astui sisään ikään kuin kantaen täyttä vihan maljaa, varoen sen läikkymistä, ettei olisi vihan myötä kadottanut välienselvittelyyn tarvitsemaansa tarmoa.

Anna, joka luuli niin hyvin tuntevansa miehensä, hämmästyi Aleksei Aleksandrovitshin ulkonäköä tämän astuessa ovesta sisään. Otsa oli kurtussa ja silmät katsoivat synkästi eteensä Annan katsetta karttaen; suu oli lujasti ja halveksivasti kiinni. Hänen käynnistään, liikkeistään ja äänensävystään kuvastui päättäväisyys ja varmuus, jollaista Anna ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tervehtimättä vaimoaan hän meni suoraan kirjoituspöydän luo, otti avaimen ja avasi laatikon.

-- Mitä te tahdotte? huudahti Anna.

-- Teidän rakastajanne kirjeitä, sanoi mies.

-- Niitä ei ole täällä, Anna sanoi työntäen laatikon kiinni. Mutta tästä liikkeestä Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi arvanneensa oikein ja tempaisi Annan käden raa'asti syrjään sysäten itselleen salkun, jossa tiesi vaimon pitävänsä arvokkaimpia papereitaan. Anna aikoi riistää sen pois, mutta Aleksei Aleksandrovitsh sysäsi hänet luotaan.