Part 35
-- Miksi ne sitten turmelevat? Teidän tyhjänpäiväisen venäläisen puimakoneenne turmelevat, mutta minun höyryllä käyvää konettani eivät turmele. Venäläisen hevoskaakin -- "hännästä raahattavaa rotua", vai miten sitä sanotaan? -- kyllä tärvelevät, mutta ottakaa käyttöön persheronhevosia tai vain hyviä kuormajuhtia, niin niitä ei tärvellä. Sama asia joka alalla. Meidän täytyy kohottaa maataloutemme korkeammalle tasolle.
-- Jos olisi millä hankkisi, Nikolai Ivanovitsh! Hyvähän teidän on, mutta kun saa kustantaa lapsilleen koulut ja yliopistot, niin persheronit jäävät ostamatta.
-- Sitä vartenhan ovat pankit.
-- Että loputkin joutuisi vasaran alle. Ei kiitos!
-- Minä en usko, että olisi tarpeen tai edes mahdollista kohottaa enää talouden tasoa, Levin sanoi, -- minä olen yrittänyt parhaani mukaan ja käyttänyt varoja, mutta en ole saanut aikaan mitään. En tiedä kenelle pankeista on hyötyä. Ainakin minä olen saanut tappiota kaikesta, mihin taloudessa olen tuhlannut rahaa, niin karjasta kuin koneistakin.
-- Niin se on, vahvisti harmaaviiksinen tilanomistaja naurahtaen hyvästä mielestä.
-- Enkä minä ole ainoa, jatkoi Levin. -- Minä voin vedota kaikkiin isäntiin, jotka koettavat järjellisesti hoitaa viljelyksiään. Kaikki, ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, saavat tappiota taloudestaan. Sanokaapa te, tuottaako teidän tilanne voittoa? kysyi Levin ja huomasi heti Svijazhskin katseessa sen pelästyksen ilmeen, jonka oli ennenkin huomannut pyrkiessään Svijazhskin sielun vastaanottohuoneita kauemmaksi.
Tuo kysymys oli sitä paitsi Levinin puolelta hiukan asiaton. Olihan hän vastikään teetä juodessaan kuullut emännältä, että Svijazhskit olivat tänä kesänä kutsuneet Moskovasta erään saksalaisen kirjanpidon tuntijan, joka oli viidensadan ruplan palkkiosta tarkastanut heidän taloutensa tilit ja huomannut sen tuottavan yli 3.000 ruplaa tappiota. Saksalainen oli laskenut sen neljänneskopeekalleen, mutta emäntä ei enää muistanut summaa niin tarkasti.
Kun tuli puhe Svijazhskin voitosta, harmaaviiksinen tilanomistaja veti suunsa hymyyn nähtävästi tietäen, millaisen tuoton tämä naapuri ja esimies saattoi tilastaan saada.
-- Mahdollisesti se ei tuota voittoa, vastasi Svijazhski. -- Se vain todistaa, että joko minä olen huono isäntä tai tuhlaan pääomaa vuotuisen koron suurentamiseen.
-- Koron! huudahti Levin kauhuissaan. -- Kenties Euroopassa voidaan puhua korosta, siellä kun maa on parantunut siihen uhratusta työstä, mutta meillähän maa huononee työstä, se kun siten vain uuvutetaan, -- ei siis ole olemassa mitään korkoa.
-- Kuinka ei olisi korkoa? Sehän on laki.
-- Sitten me olemme lain yläpuolella; se sana ei selitä meille mitään, päinvastoin vain sotkee. Ei, sanokaahan, kuinka voi puhua korosta...
-- Tahdotteko viiliä? Masha, lähetä meille tänne viiliä tai vadelmia, pyysi Svijazhski vaimoltaan. -- Tänä vuonna saa vadelmia ihmeen kauan.
Svijazhski nousi ja siirtyi pois näyttäen olevan mitä parhaimmalla tuulella. Hän oletti nähtävästi keskustelun päättyneeksi juuri siihen, mistä Levin katsoi sen vasta olevan alkamassa.
Väittelytoverin poistuttua Levin jatkoi keskustelua tilanomistajan kanssa koettaen todistaa hänelle, että kaikki vaikeudet johtuivat siitä, etteivät maanomistajat viitsineet ottaa selvää työväkensä ominaisuuksista ja tottumuksista. Mutta niin kuin kaikkien itsenäisesti ja yksinään ajattelevien ihmisten oli tilanomistajankin vaikea ymmärtää vierasta ajatusta ja irtautua omastaan. Hän piti kiinni siitä, että venäläinen talonpoika on sika, joka pitää vain sikamaisuudesta, ja että sen vapauttamiseksi sikamaisuudestaan tarvittaisiin valtaa, mutta sitä ei ole, tarvittaisiin keppiä, mutta on tultu niin vapaamielisiksi, että on vaihdettu tuhatvuotinen keppi joihinkin asianajajiin ja kuritushuoneisiin, joissa kelvottomia, löyhkääviä moukkia ruokitaan hyvillä keitoilla ja ilmaa mitataan kuutiometreissä.
-- Miksi te luulette Levin kysyi koettaen palata aiheeseen, -- olevan mahdotonta löytää sellaista suhdetta työvoimaan, että työ tulisi tuottavaksi?
-- Venäjän kansasta ei koskaan tule kalua! Valta on poissa, vastasi tilanomistaja.
-- Mitä uusia olosuhteita voisi löytyä, sanoi Svijazhski, joka oli syönyt viiliä, sytyttänyt savukkeen ja tullut taas väittelevien luo. -- Kaikki mahdolliset suhteet työvoimaan on määritelty ja tutkittu, hän sanoi. -- Raakalaisuuden viimeinen jäte, yhteiseen takaukseen perustuva alkuperäinen kyläyhdyskunta, hajoaa itsestään, maaorjuus on jo hävitetty, jäljelle jää vain vapaa työ, ja sen muodot ovat määritellyt ja valmiit. Palkolliset, päivätyöläiset, torpparit -- ne ovat nyt välttämättömiä meilläkin.
-- Mutta Eurooppa on tyytymätön niihin muotoihin.
-- Tyytymätön ja etsii uusia. Ja luultavasti löytää.
-- Sitähän minä juuri sanon, Levin vastasi. -- Miksi sitten emme me puolestamme saa etsiä?
-- Siksi, että se on sama kuin koettaa uudelleen keksiä keinoja rautateitten rakentamiseksi. Ne ovat jo valmiiksi keksityt.
-- Jos ne eivät meille sovi, jos ne ovat typeriä? Levin sanoi.
Ja hän huomasi taas säikähdyksen ilmeen Svijazhskin silmissä.
-- Ja me tahtoisimme heiluttaa lakkejamme ja huutaa löytäneemme sen, mitä Eurooppa etsii! Se on kaikki minulle vanhastaan tuttua, mutta suokaa anteeksi, tunnettekohan te, mitä kaikkea Euroopassa on tehty työväen kysymyksen suhteen?
-- Enpä paljon.
-- Sitä kysymystä pohtivat nyt Euroopan parhaat älyt. Ensinnäkin Schulze-Delitschiläinen suunta... Sitten kaikkein vapaamielisintä Lasalle'in suuntaa edustava suunnattoman runsas, työväenkysymystä käsittelevä kirjallisuus... Mühlhausenin järjestö on tosiasia, senhän te varmaan tunnette.
-- Hyvin hämärästi.
-- Te vain sanotte niin, te tunnette sen kaiketikin yhtä hyvin kuin minäkin. Minä en tietenkään ole mikään yhteiskuntatieteiden professori, mutta minua se on kiinnostanut, ja jos se teitä kiinnostaa, niin tutustukaa siihen.
-- Mihin ne sitten ovat päätyneet?
-- Anteeksi...
Tilanomistajat nousivat, ja Svijazhski lähti saattamaan vieraitaan torjuen taas kerran Levinin ikävät yritykset päästä kurkistamaan hänen sielunsa vastaanottohuoneita peremmälle.
XXVIII
Sinä iltana Levinillä oli naisten seurassa sietämättömän ikävää. Enemmän kuin koskaan ennen häntä vaivasi ajatus, että se tyytymättömyys, jota hän oli tuntenut isännäntoimessaan, ei johtunutkaan mistään poikkeuksellisesta tilanteesta, jossa tilanomistajat Venäjällä työskentelivät, ja että sellaisten olojen aikaansaanti, joissa työväki tekisi työtä niin kuin puolimatkan talonpojan talossa, ei ollut pelkkä haave, vaan tehtävä, joka oli ratkaistava. Ja tämän tehtävän ratkaiseminen tuntui mahdolliselta ja houkutteli yrittämään.
Sanottuaan naisille hyvää yötä ja luvattuaan jäädä vielä koko huomispäiväksi, jotta voitaisiin yhdessä ratsastaa kruunun metsään katsomaan siellä olevaa omituista maanhalkeamaa, Levin poikkesi ennen maatamenoa Svijazhskin työhuoneeseen ottaakseen luettavakseen tämän tarjoamat työväenkysymystä käsittelevät kirjat. Suuren huoneen seinävierillä oli kirjakaappeja, keskellä huonetta oli jyhkeä kirjoituspöytä ja nurkassa toinen pyöreä pöytä, jolle oli kasattu säteittäin lampun ympärille erikielisten sanoma- ja aikakauslehtien viimeiset numerot. Kirjoituspöydän luona oli asiakirjakaappi, jonka laatikot olivat varustetut kultakirjaimisilla otsakkeilla.
Svijazhski otti kirjat esiin ja istuutui keinutuoliin. -- Mitä te katsotte? hän sanoi Levinille, joka oli pysähtynyt pyöreän pöydän luo selailemaan aikakauslehtiä. -- Niin, siinähän onkin erittäin mielenkiintoinen artikkeli, sanoi Svijazhski nähdessään mikä lehti Levinillä oli kädessään. -- On käynyt ilmi, lisäsi hän vilkkaasti, -- että pääsyyllinen Puolan jakoon ei ollutkaan Fredrik. On käynyt ilmi...
Ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi nuo uudet, erittäin tärkeät ja mielenkiintoiset huomiot. Vaikkakin Leviniä kaikkein eniten kiinnosti nyt ajatus maatilansa hoidosta, kysyi hän Svijazhskia kuunnellessaan itseltään: "Mikä hänen oikein on? Ja miksi, miksi häntä huvittaa Puolan jako?" Kun Svijazhski lopetti, kysyi Levin tahtomattaan: -- Entä sitten? Eikä ollutkaan mitään. Oli vain mielenkiintoista se, että oli "käynyt ilmi". Mutta Svijazhski ei selittänyt eikä pitänyt tarpeellisena selittää, miksi se oli hänestä mielenkiintoista.
-- Mutta sitä äkäistä tilanomistajaa oli hauska kuulla, Levin sanoi huoahtaen. -- Viisas mies, puhui paljon totta.
-- Mitä turhia! Piintynyt orjuuden kannattaja, kuten ne kaikki! sanoi Svijazhski.
-- Niiden johtaja te olette...
-- Niin, mutta minä johdatan heitä toiseen suuntaan, sanoi Svijazhski nauraen.
-- Kyllä se vain on totta, Levin sanoi, -- että järkiperäinen maatalous ei meillä vetele, vetelee vain koronkiskuritalous tai sitten aivan vaatimaton talonpito... Kenessä lie syy? -- Tietysti meissä itsessämme. Eikä se ole totta, ettei vetele. Veteleehän Vasiltshikovillakin.
-- Hänellä on tehdas.
-- En minä sittenkään käsitä, mikä teitä ihmetyttää. Rahvas on niin alhaisella asteella aineellisessa ja henkisessä kehityksessään, että sen täytyy nähtävästi vastustaa kaikkea, mitä se tarvitsee. Euroopassa järkiperäinen maatalous menestyy siksi, että kansa on sivistynyttä. Meilläkin on siis pyrittävä sivistämään kansaa -- siinä kaikki.
-- Mutta miten sen saa sivistymään?
-- Siihen tarvitaan kolme asiaa: kouluja, kouluja ja kouluja.
-- Mutta tehän itse sanoitte, että kansa on aineellisen kehityksen alhaisimmilla asteilla; mitä koulut siinä asiassa auttavat?
-- Tiedättekö, te tuotte mieleeni pilajutun sairaan neuvojasta: "Koettakaa jotain ulostuslääkettä". Annetaan, ja tila käy vain pahemmaksi. "Koettakaa iilimatoja". Koetetaan; sekin on vain pahemmaksi. "Ei sitten muuta kuin rukoilkaa Jumalaa." Koetetaan; yhä vain pahemmaksi menee. Niin mekin tässä. Minä puhun valtiontaloudesta, te sanotte sen vain pahentavan. Minä puhun sosialismista -- pahasta sekin. Sivistys -- pahaksi myös.
-- Mitä apua tässä on kouluista?
-- Ne tuovat kansalle uusia tarpeita.
-- Kas sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt, Levin sanoi kiivaasti -- millä lailla koulut auttavat kansaa parantamaan aineellista tilaansa! Te sanotte: koulut ja sivistys tuovat sille uusia tarpeita. Sen pahempi, sillä se ei kykene niitä tyydyttämään. Enkä minä ole koskaan ymmärtänyt, miten yhteen- ja vähennyslasku ja katkismus auttavat kansaa parantamaan aineellista asemaansa. Toissailtana tapasin rintalasta kantavan eukon ja kysyin, minne matka. Eukko sanoi käyttäneensä lasta kätilömummon luona, kun se oli huutanut aivan tikahtuakseen. Minä kysyin: "Millä lailla se mummo siitä pahasta parantaa", ja eukko sanoi, että "pistää lapsen kanojen viereen orrelle ja lukee loitsuja."
-- No siinähän te sen itse näette! Etteivät eukot veisi lapsia kanaorrelle parannettavaksi, tarvitaan... sanoi Svijazhski iloisesti hymyillen.
-- Vielä mitä! keskeytti Levin harmissaan, -- tuo lääkitseminen oli minusta juuri samanlaista kuin kansan lääkitseminen kouluilla. Kansa on köyhää ja sivistymätöntä, -- sen me näemme yhtä selvästi kuin eukko lapsensa sairauden, koska lapsi huutaa. Mutta miksi tuosta onnettomuudesta -- köyhyydestä ja sivistymättömyydestä -- päästään eroon juuri koulujen avulla, on yhtä käsittämätöntä kuin se, miksi lapsen itkuun auttavat orrella istuvat kanat... Pitää parantaa se, mikä tekee kansan köyhäksi.
-- No, siinä te ainakin olette samaa mieltä kuin Spencer, jota te niin vihaatte. Hänkin sanoo, että sivistys voi olla seurauksena suuresta hyvinvoinnista ja elämän mukavuudesta, usein toistuvasta pesusta, kuten hän sanoo, mutta ei luku- ja laskutaidosta.
-- No niin, minä olen hyvilläni tai oikeammin pahoillani siitä, että olen yhtä mieltä Spencerin kanssa. Sen olenkin jo kauan tiennyt. Koulut eivät siinä auta, vaan sellainen taloudellinen järjestys, jonka nojalla kansa vaurastuu ja saa joutoaikaa, ja silloin tulee koulujakin.
-- Mutta onhan koko Euroopassakin koulupakko.
-- Mutta tehän olette sanonut siinä olevanne Spencerin kannalla, huomautti Levin.
Svijazhskin silmissä välähti pelokas ilme, ja hän sanoi hymyillen:
-- Se juttu siitä eukosta oli mainio! Itsekö te sen kuulitte?
Levin huomasi, ettei tuon miehen elämän ja ajatusten välillä ollut mitään yhdyssidettä. Nähtävästi hänelle oli aina yhdentekevää, mihin johtopäätöksiin hänen ajattelunsa hänet vei: hän kaipasi ainoastaan ajatteluprosessia, ja hänestä oli ikävää, kun tuo prosessi vei hänet umpikujaan. Siitä hän ei pitänyt, ja välttääkseen sellaista hän siirsi aina keskustelun johonkin miellyttävämpään aiheeseen.
Sen päivän monet vaikutelmat, alkaen puolimatkan talonpojan talosta joka oli ikään kuin taustalla päivän muille vaikutelmille ja ajatuksille, saivat Levinin mielen rauhattomaksi. Tuo kiltti Svijazhski, jolle ajatukset olivat vain seurusteluväline ja jolla nähtävästi oli joitakin muita, salaisia elämän peruspilareja, tuo tyyppi, joka kaltaistensa laumasielujen kanssa kaikesta huolimatta johtaa yleistä mielipidettä vieraiden ajatusten välityksellä; katkeroitunut tilanomistaja, jonka suoraan elämästä pusertuneet mietteet olivat täysin tosia, mutta joka oli väärässä vihatessaan kokonaista kansanluokkaa ja kaikkein parasta kansanluokkaa Venäjällä; tyytymättömyys omaan toimintaan ja hämärä toive parannuskeinon löytämisestä, -- kaikki sulautui Levinin sielussa sisäisen rauhattomuuden ja ratkaisun odotuksen tunteeksi.
Mentyään vuoteeseen Levin makasi kauan unta saamatta joustinpatjalla, joka ponnahteli hänen käsiensä ja jalkojensa pienimmistäkin liikkeistä. Vaikka Svijazhski oli puhunut yhtä ja toista viisastakin, mikään hänen sanomansa ei kiinnostanut enää Leviniä; mutta vieraan tilanomistajan esiintuomat seikat vaativat pohdiskelua. Levin muisteli tahtomattaankin hänen sanojaan ja korjaili mielessään äskeisiä lausuntojaan.
"Niin, minun olisi pitänyt sanoa hänelle tähän tapaan: te sanotte, ettei meidän maataloutemme menesty siksi, että talonpoika vihaa kaikkia uudistuksia ja että siihen tarvitaan valtakeinoja; ja te olisitte oikeassa, jos maatalous ei ollenkaan voisi menestyä vain silloin, kun työmies saa toimia tottumustensa mukaan, kuten puolimatkan talonpojan talossa. Meidän yhteinen tyytymättömyytemme todistaa, että syy on meissä eikä työväessä. Me riuhdomme aina vain oman päämme mukaan eurooppalaisesti, välittämättä mitään työvoiman ominaisuuksista. Koettakaamme lakata pitämästä työvoimaa pelkkänä ihanteellisena voimana ja koettakaamme nähdä siinä venäläinen talonpoika sille ominaisine vaistoineen ja järjestää taloutemme sen mukaan. Ajatelkaahan, että te olisitte hoitanut tilaanne niin kuin se talonpoika ja keksinyt keinon, millä saa työväen innostumaan työn menestyksestä, sen uudistusten keskitien, jonka rahvas hyväksyy, niin te saisitte varmasti maaperää näännyttämättä kaksi, jopa kolme kertaa enemmän kuin ennen. Jakakaa maanne kahtia, antakaa puolet työvoiman käytettäväksi, niin te tulette kuitenkin saamaan enemmän kuin muuten, ja työvoima saa myös enemmän. Mutta sitä varten täytyy alentaa talouden tehoa ja saada työväki innostumaan talouden menestyksestä. Miten se tapahtuu, on yksityiskohtaisempi kysymys; mutta mahdollista se epäilemättä on."
Tuo ajatus kuohutti Levinin mieltä niin, ettei hän nukkunut puoleen yöhön, vaan mietiskeli keinoja sen toteuttamiseksi. Hän oli aikonut jäädä vielä huomispäivän yli, mutta nyt hän päätti lähteä jo aamulla pois. Lisäksi avokaulainen neiti oli herättänyt hänessä omituisen häpeän ja katumuksen tapaisen tunteen, kuin hän olisi tehnyt jotain pahaa, joka vaivasi häntä. Mutta ennen kaikkea hänen piti viipymättä joutua kotiin, jotta ehtisi esittää talonpojille uuden suunnitelman ennen syyskylvöjä ja saisi syyskylvöt suoritetuksi jo uuteen tapaan. Hän oli päättänyt kääntää koko entisen taloutensa päälaelleen.
XXIX
Levinin suunnitelma kohtasi paljon vaikeuksia sitä täytäntöön pantaessa. Mutta hän ponnisteli voimiensa takaa ja vaikka hän ei saavuttanutkaan sitä, mitä oli tahtonut, saavutti hän kuitenkin sen, että saattoi itseään pettämättä uskoa asiansa vaivan arvoiseksi. Suurta vaikeutta tuotti se seikka, että talous oli jo käynnissä eikä sitä voinut pysäyttää ja aloittaa alusta, vaan konetta täytyi korjailla käynnin aikana.
Kun Levin kotiin saavuttuaan kertoi työnjohtajalleen uudet suunnitelmansa, tämä hyväksyi ilomielin sen osan puheesta, joka osoitti, että kaikki, mitä tähän asti oli tehty, oli joutavaa ja epäedullista. Työnjohtaja sanoi jo kauan puhuneensa samaa asiaa, vaikka häntä ei ollut kuunneltu. Levinin ehdotukseen, että jokainen työntekijä ottaisi yhtiöosakkaana osaa koko talousyritykseen, työnjohtaja suhtautui jurosti, mitään selvää mielipidettä lausumatta, ja alkoi samassa puhua huomisesta ruislyhteitten ajosta ja kesannon kertaamisesta, mistä Levin tunsi, ettei nyt ollut sen asian aika.
Puhuessaan talonpojille samasta asiasta ja tehdessään heille ehdotuksiaan maiden vuokraamisesta uusilla ehdoilla hän huomasi tuon saman vaikeuden, että kaikki olivat niin kiinni päivän työssä, ettei heillä ollut aikaa harkita yrityksen etuja ja puutteita.
Yksinkertainen karjarenki Ivan näytti hyvin käsittäneen Levinin ehdotuksen, että hän perheineen pääsisi osalliseksi karjatarhan tuotosta, ja oli asialle täysin myötätuntoinen. Mutta kun Levin koetti selittää hänelle hänen tulevia etujaan, Ivanin kasvoista paistoi rauhattomuus ja ikään kuin sääli, ettei voinut kuunnella kaikkea loppuun, ja hän keksi kiireesti jonkun työn, joka ei sietänyt lykkäystä: piti mennä heittämään hangolla heiniä häkistä, kaatamaan vettä tai luomaan lantaa.
Toinen vaikeus johtui siitä, etteivät talonpojat voittamattomassa epäluulossaan herroja kohtaan voineet uskoa, että tilanomistajalla voisi olla muuta tarkoitusta kuin talonpojan mahdollisimman suuri nylkeminen. He olivat varmoja, että herra salasi heiltä varsinaisen tarkoituksensa, puhuipa hän mitä hyvänsä. Ja selittäessään kantaansa he puhuivat paljon, mutta eivät sanoneet koskaan todellista näkökantaansa. Lisäksi (Levin tunsi äkäisen tilanhaltijan olleen oikeassa) talonpojat asettivat jokaisen sopimuksen ensimmäiseksi ja muuttumattomaksi ehdoksi sen, ettei heitä pakotettaisi mihinkään uusiin työtapoihin ja uusien työkalujen käyttöön. He myönsivät auran kyntävän paremmin ja siemennysatran toimivan joutuisammin, mutta he löysivät tuhansia syitä, joiden vuoksi eivät tahtoneet käyttää kumpaakaan, ja vaikka Levin olikin varma siitä, että viljelytehoa oli alennettava, oli hänen sääli luopua uudistuksista, joiden etevämmyys oli niin silminnähtävä. Mutta kaikista näistä vaikeuksista huolimatta Levin sai aikeensa läpi, ja syksystä asiat näyttivät rupeavan luistamaan.
Ensin Levin oli aikonut antaa koko taloutensa sellaisenaan talonpoikien -- työväkensä ja työnjohtajansa -- huostaan uusilla yhtiöehdoilla. Mutta varsin pian hän oli tullut huomaamaan sen mahdottomaksi ja päättänyt jakaa taloutensa pienempiin osastoihin. Karjatarha, puutarha, kasvimaat, heinämaat ja pellot useampiin osiin jaettuina muodostivat eri osastoja. Yksinkertainen karjarenki Ivan, joka Levinistä näytti parhaiten ymmärtävän asian, kokosi arttelin etupäässä omasta perheestään ja tuli karjatarhan osakkaaksi. Kaukaisen peltomaan, joka oli ollut kahdeksan vuotta kesantona, otti kuusi talonpoikaisperhettä uusilla yhdyskuntaperusteilla haltuunsa viisaan puuseppä Feodor Rezunovin avulla, ja talonpoika Surajev otti samoilla ehdoilla kaikki kasvimaat. Muu oli vielä ennallaan, mutta nämä kolme osastoa olivat uuden yrityksen alkuna ja kiinnostivat Leviniä kovasti.
Totta kyllä asiat karjatarhassa eivät toistaiseksi sujuneet entistä paremmin. Ivan vastusti kovasti lehmien sijoittamista lämpimään ja kermavoin valmistamista, väittäen lehmien kylmässä tarvitsevan vähemmän ruokaa ja smetanavoin syntyvän joutuisammin, ja vaati palkkaa vanhaan tapaan välittämättä vähääkään siitä, että hänen saamansa rahat olivat etukäteen otettua voitto-osuutta eivätkä suinkaan palkkaa.
Totta sekin, että Feodor Rezunovin yhdyskunta jätti vastoin sopimusta takapellon kynnön ennen kylvöä kertaamatta puolustautuen sillä, että aika oli niin lyhyt. Ja vaikka tuon yhdyskunnan talonpojat olivatkin ottaneet pellon uusien perusteitten nojalla, he eivät sanoneet sitä yhteiseksi, vaan osapelloksi, ja niin Rezunov kuin muutkin arttelin miehet sanoivat Levinille useammankin kerran: "Ottaisitte pois rahat siitä maasta, niin itsellänne olisi vähemmän ajateltavaa ja meillä vapaampaa." Sitä paitsi talonpojat viivyttelivät sopimuksessa määrättyjen karjatarhan ja riihen rakentamista monenlaisilla tekosyillä talveen asti.
Totta, että myös Surajev aikoi mitättömästä maksusta jakaa ottamansa kasvimaat talonpojille. Hän oli nähtävästi aivan nurinkurisesti, kenties tahallisen nurinkurisesti, käsittänyt ne ehdot, joilla maa oli hänelle annettu.
Totta oli sekin, että Levin tunsi usein noiden talonpoikien kanssa jutellessaan ja selitellessään heille yrityksen etuja, että talonpojat kuuntelivat vain hänen äänensä sointia, ajatellen vakaasti, että mitä ikinä hän puhuikin, hän ei saisi heitä koukkuihinsa. Varsinkin hän tunsi sen puhutellessaan viisainta heistä, Feodor Rezunovia; hänen silmissään Levin huomasi sellaisen välkkeen, josta näkyi selvästi iva Leviniä kohtaan ja luja varmuus siitä, että jos jotakuta muuta vielä voidaankin pettää, niin ei ainakaan häntä.
Mutta siitä huolimatta Levin uskoi asian menestyvän ja toivoi tarkkaa kirjanpitoa pitäen ja lujana suunnitelmassaan pysyen saavansa tulevaisuudessa todistetuksi heille uuden järjestyksen edut, ja silloin asiat lähtisivät sujumaan omalla painollaan.
Nämä toimet, entisellään oleva muu talous sekä tekeillä oleva kirja nielivät Levinin ajan niin, ettei hän koko syksynä joutanut metsästelemäänkään kuin nimeksi. Syyskuun lopussa hän sai kuulla Oblonskien muuttaneen Moskovaan; sen kertoi mies, joka toi takaisin satulan. Levin tunsi, että jättäessään vastaamatta Darja Aleksandrovnan kirjeeseen hän oli epäkohteliaisuudellaan, jonka muisto vieläkin kohotti häpeän punan hänen kasvoilleen, tuhonnut kaiken ja ettei hän enää koskaan voisi käydä heidän luonaan. Samoin hän oli käyttäytynyt Svijazskeja kohtaan lähtiessään talosta hyvästiä sanomatta. Mutta hän ei enää koskaan menisi sinnekään. Vähän hän siitä nyt välitti. Talouden järjestäminen uusille perusteille kiinnosti häntä nyt enemmän kuin mikään koko elämässä. Hän oli lukenut Svijazhskin antamat kirjat ja useita muita ulkomailta tilaamiaan saman alan poliittis-taloudellisia ja sosialistisia kirjoja, mutta, kuten oli edeltäpäin arvannut, ei ollut löytänyt mitään sellaista, joka olisi koskenut hänen pyrkimyksiään. Poliittisen taloustieteen kirjoista, esimerkiksi Millistä, jota hän oli tutkinut hyvin innokkaasti toivoen joka hetki pääsevänsä monien tärkeiden kysymysten perille, hän oli löytänyt Euroopan talouden tilasta johdettuja lainalaisuuksia; mutta hän ei mitenkään voinut ymmärtää, miksi nuo Venäjälle soveltumattomat lait muka olisivat yleispäteviä. Saman asian hän näki sosialistisissakin kirjoissa; ne olivat joko kauniita, soveltamiskelvottomia haaveita, jommoisia hän oli ennen ylioppilasaikoinaan hautonut mielessään, tai yrityksiä paikkailla ja korjailla Euroopan tilannetta, jonka kanssa Venäjän maanviljelyksellä ei ollut mitään yhteistä. Kansantaloustiede selitti, että ne lait, joitten mukaan Euroopan varallisuus on kehittynyt ja kehittyy, ovat yleisiä ja horjumattomia. Sosialistien oppi taas väitti, että niiden lakien mukainen kehitys vie turmioon. Kumpikaan ei antanut pienintäkään vihjettä siitä, mitä hänen, Levinin, ja kaikkien Venäjän talonpoikien ja maanomistajien oli tehtävä miljoonilla käsillään ja desjatiinoillaan, jotta ne tuottaisivat mahdollisimman paljon ja kohottaisivat yleistä hyvinvointia.