Part 33

"Minä en tarvitse enkä kaipaa mitään, kun minulla on tämä onneni", hän ajatteli katsoen ikkunoitten välisessä seinässä olevaa luista kellon nappulaa ja näki sielussaan Annan sellaisena, jollainen hän oli ollut heidän viimeksi tavatessaan. "Minä olen aina vain yhä enemmän kiintynyt häneen. Tuossahan onkin jo Wreden kruunuhuvilan puutarha. Missähän hän täällä on? Ja mitä varten hän määräsi kohtaamispaikan juuri tänne ja ilmoitti sen Betsyn kirjeessä?" hän ajatteli nyt vasta. Mutta nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hän pysähdytti ajurin ennen lehtokujalle tuloa, avasi vaunujen oven, hyppäsi nopeasti vaunuista ja lähti lehtokujaa pitkin taloa kohti. Lehtokujalla ei ollut ketään; mutta oikealle katsahtaessaan hän näki Annan. Hänen kasvonsa olivat harson peitossa, mutta Vronskin katse tavoitti heti riemulla hänen erikoisen, vain hänelle ominaisen kävelytyylinsä, olkapäiden kaaren ja pään asennon, ja oli kuin sähkövirta olisi syössyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tuli taas uudella voimalla tietoiseksi koko olemuksestaan, jalkojen notkeista askelista keuhkojen hengitysliikkeisiin saakka, ja hänen huuliaan kihelmöi omituisesti.

Kun he olivat tulleet toistensa luo, Anna puristi lujasti Vronskin kättä.

-- Ethän ole vihainen, että kutsuin sinut? Minun täytyi saada tavata sinua, hän sanoi. Ja harson alta näkyvien huulten vakava ja ankara ilme muutti heti Vronskin mielentilan.

-- Minäkö vihainen! Mutta kuinka sinä olet tänne joutunut?

-- Yhdentekevää miten, Anna sanoi asettaen kätensä Vronskin käsikoukkuun, -- kävellään, minun täytyy saada puhua kanssasi.

Vronski ymmärsi, että jotain oli tapahtunut ja että tämä yhdessäolon hetki ei tulisi olemaan iloinen. Annan ollessa läsnä hänellä ei ollut omaa tahtoa; tietämättä syytä Annan rauhattomuuteen hän tunsi sen jo tarttuvan itseensäkin.

-- Mistä on kysymys? hän kysyi puristaen kyynärpäällään Annan kättä ja koettaen ilmeistä lukea tämän ajatuksia.

Anna kulki ääneti muutaman askelen kooten voimiaan ja pysähtyi äkkiä.

-- Minä en sanonut sinulle eilen, aloitti hän hengittäen nopeasti ja raskaasti, -- että palatessani kotiin Aleksei Aleksandrovitshin kanssa kerroin hänelle kaikki... sanoin, etten voi enää olla hänen vaimonaan, että... kerroin kaikki.

Vronski kuunteli ja hänen koko vartalonsa kumartui Annaan päin, ikään kuin koettaen siten lieventää tämän aseman tukaluutta. Mutta heti kun Anna oli sen sanonut, Vronski ojentautui suoraksi, ja hänen kasvonsa saivat ylpeän ja ankaran ilmeen.

-- Niin, niin, se onkin parempi, tuhat kertaa parempi! Minä ymmärrän, miten vaikeaa se on ollut, hän sanoi.

Mutta Anna ei kuunnellut hänen sanojaan, vaan luki hänen ajatuksiaan hänen kasvoiltaan. Anna ei voinut tietää, että tuo ilme kuvastui ensimmäistä Vronskin mieleen tullutta ajatusta -- kaksintaistelun välttämättömyyttä. Annalle kaksintaistelun ajatus ei ollut koskaan johtunut mieleenkään, ja siksi hän selitti toisin tuon ohimenevän ankaruuden ilmeen.

Luettuaan miehensä kirjeen Anna oli jo sielunsa syvimmässä tiennyt, että kaikki jäisi ennalleen, että hän ei jaksaisi luopua asemastaan eikä jättää poikaansa yhtyäkseen rakastajaansa. Aamupäivän vietto ruhtinatar Tverskajan luona oli saanut hänet yhä vakuuttuneemmaksi siitä. Mutta hänelle oli sittenkin ollut tärkeää saada tavata Vronski. Hän oli toivonut, että tuo tapaaminen muuttaisi heidän asemansa ja pelastaisi hänet. Jos Vronski kuullessaan, mitä on tapahtunut, sanoisi kiihkeästi, ilman hetkenkään epäröintiä: jätä kaikki ja pakene kanssani, hän jättäisi poikansakin ja lähtisi. Mutta tuo uutinen ei vaikuttanut Vronskiin sillä tavoin kuin hän oli odottanut: Vronski näytti vain ikään kuin loukkaantuneen jostain.

-- Se ei ollut vähääkään vaikeaa. Se tuli itsestään, Anna sanoi hermostuneesti, -- ja tässä on... hän otti hansikkaastaan miehensä kirjeen.

-- Minä käsitän kyllä, keskeytti Vronski ottaen kirjeen, mutta jättäen sen lukematta ja koettaen vain tyynnyttää Annaa; -- en ole muuta toivonutkaan enkä pyytänyt kuin entisen tilanteen rikkomista, jotta saisin omistaa elämäni sinun onnellesi.

-- Mitä varten sinä siitä puhut? Anna sanoi. -- Voisinko minä sitten epäillä sitä? Jos minä olisin epäillyt...

-- Tuolta tulee joku, Vronski sanoi äkkiä, viitaten kahteen vastaantulevaan naiseen: -- Jos vielä tuntevat meidät! ja hän kääntyi nopeasti sivukäytävälle vetäen Annan mukaansa.

-- Oi, minä en siitä välitä, Anna sanoi. Hänen huulensa vavahtelivat ja Vronskista näytti kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet häneen omituisen vihaisesti harson alta.

-- Minä tahdoin vain sanoa, ettei ole kysymys siitä; enhän minä sitä voi epäillä. Katsohan, mitä hän minulle kirjoittaa. Lue se. Hän pysähtyi taas.

Kuten äsken, välienselvittelyn tultua Vronskin tietoon, hänet valtasi nytkin se luontainen suhtautumistapa, jonka suhde loukattuun aviomieheen hänessä herätti. Hänen pitäessään kädessään Kareninin kirjettä tuli väkisinkin mieleen se taisteluhaaste, jonka hän tänään tai huomenna kotoaan tapaisi, ja itse kaksintaistelu, jossa hän, itse ammuttuaan ilmaan, seisoisi kylmänä ja ylpeänä loukatun aviomiehen pistoolin edessä; ja hänen kasvonsa saivat taas saman ankaran ja ylpeän ilmeen. Mutta samassa välähti hänen päässään se, mitä Serpuhovskoi oli vastikään puhunut ja mitä hän itse oli aamulla ajatellut: että on parempi olla sitomatta itseään, ja hän tiesi, että sitä ajatustaan hän ei voisi sanoa Annalle.

Luettuaan kirjeen hän loi katseensa Annaan, ja siinä katseessa ei ollut lujuutta. Anna ymmärsi heti, että Vronski oli jo ennenkin yksikseen ajatellut asiaa. Ja hän tiesi, että mitä ikinä Vronski nyt sanoisikin, hän ei sanoisi kaikkea, mitä ajatteli. Ja hän ymmärsi viimeisen toiveensa pettäneen. Hän oli odottanut jotain muuta.

-- Sinä näet, millainen mies hän on, Anna sanoi ääni väristen, -- hän...

-- Anna anteeksi, mutta minä olen siitä hyvilläni, keskeytti Vronski. -- Kuule, anna minun sanoa loppuun, lisäsi hän pyytävin katsein. -- Minä olen siitä hyvilläni, sillä nyt asia ei voi, ei mitenkään voi enää jäädä sille kannalle kuin hän luulee.

-- Miksi ei? Anna sanoi pidättäen kyyneliään. Hän ei nähtävästi enää antanut mitään merkitystä rakastettunsa sanoille. Hän tunsi kohtalonsa jo ratkaistuksi.

Vronski tahtoi sanoa, että kaksintaistelun, jonka hän käsitti nyt välttämättömäksi, jälkeen tilanne ei enää voisi jatkua ennallaan, mutta sanoikin jotain muuta.

-- Ei voi. Minä toivon, että sinä nyt jätät hänet. Minä toivon, hän nolostui, ja tuli punaiseksi, -- että sinä annat minun harkita ja järjestää meidän elämämme. Huomenna... alkoi hän.

Anna ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Entä poikani? huudahti hän. -- Sinä näet, mitä hän kirjoittaa: täytyisi jättää hänetkin, mutta minä en voi enkä tahdo tehdä sitä.

-- Mutta, Herran nimessä, kumpi on parempi: jättää poika, vai jatkaa tätä alennuksen tilaa?

-- Kenen alennustilasta sinä puhut?

-- Kaikkien ja ennen kaikkea sinun.

-- Minun alennustilastani... Älä puhu niin. Sellaiset sanat eivät merkitse minulle mitään, Anna sanoi värähtelevin äänin. Hän ei nyt toivonut Vronskin sanovan mitään, mikä ei ollut totta. Annalla oli jäljellä vain Vronskin rakkaus, ja hän tahtoi rakastaa Vronskia. -- Etkö sinä ymmärrä, että sinä päivänä, jolloin minä rakastuin sinuun, kaikki muuttui. Muu kuin sinun rakkautesi ei merkitse minulle mitään. Jos se on minun, tunnen olevani niin korkealla ja niin vakaassa asemassa, ettei mikään voi olla minulle alentavaa. Minä olen ylpeä asemastani, sillä... ylpeä siitä... ylpeä... hän ei saanut sanotuksi mistä oli ylpeä. Häpeän ja epätoivon kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Hän pysähtyi ja purskahti itkemään.

Vronski tunsi myös jonkin kohoavan kurkkuun ja kihelmöivän nenässä, -- ja ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa itkuun purskahtamaisillaan. Hän ei olisi voinut sanoa, mikä häntä niin liikutti; hänen oli sääli Annaa, hän tunsi, ettei voinut auttaa, ja tiesi kuitenkin olevansa syypää tämän onnettomuuteen ja tehneensä jotain pahaa.

-- Eikö avioero sitten olisi mahdollinen? kysyi hän hiljaa. -- Anna pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. -- Eikö voisi ottaa poikaa mukaan ja jättää vain miehesi?

-- Niin, se kaikki riippuu hänestä. Nyt minun täytyy mennä hänen luokseen, Anna sanoi kuivasti. Hänen aavistuksensa siitä, että kaikki jäisi ennalleen, ei ollut pettänyt häntä.

-- Tiistaina minä tulen Pietariin, ja silloin kaikki päätetään.

-- Niin, niin, Anna sanoi. -- Mutta ei puhuta siitä enää.

Annan vaunut, jotka hän oli lähettänyt pois, olivat jo saapuneet. Anna sanoi jäähyväiset Vronskille ja lähti kotiin.

XXIII

Maanantaina oli heinäkuun 2. p:n komitean tavanmukainen istunto. Aleksei Aleksandrovitsh meni istuntosaliin, tervehti komitean jäseniä ja esimiestä kuten ainakin ja istuutui paikalleen laskien kätensä valmiiksi tuotujen papereiden päälle. Noiden papereiden joukossa oli asia- ja numerotietoja ja sen puheen luonnos, jonka hän aikoi pitää. Oikeastaan nuo paperit olivat hänelle tarpeettomia. Hän muisti kaiken eikä katsonut tarpeelliseksi toistaa mielessään sanottavaansa. Hän tiesi, että kun aika tulee ja hän näkee edessään vastustajansa kasvot tämän turhaan koettaessa näyttää välinpitämättömältä, hänen puheensa käy itsestään sujuvammaksi ja vauhdikkaammaksi kuin mitä huolellisinkaan valmistelu voisi saada aikaan. Hän tunsi, että hänen puheensa sisältö oli niin painava, että joka sanalla tulisi olemaan merkityksensä. Siitä huolimatta hän oli aivan viattoman ja kiltin näköinen tavanomaista selontekoa kuunnellessaan. Kukaan ei olisi uskonut katsoessaan hänen kallellaan olevaa, väsähtäneen näköistä päätään ja hänen valkeita, pulleasuonisia käsiään, jotka pitkine sormineen niin hellävaroen tunnustelivat edessä olevan valkean paperiarkin reunoja, että kohta hänen suustaan virtaisi sanoja, jotka nostaisivat hirveän myrskyn, saisivat komitean jäsenet huutamaan ja keskeyttämään toisensa ja esimiehen vaatimaan järjestyksen noudattamista. Kun selonteko päättyi, Aleksei Aleksandrovitsh ilmoitti hiljaisella, ohuella äänellään, että hänellä olisi esitettävänä muutamia omia arvelujaan vierasheimoisten tilaa koskevassa kysymyksessä. Huomio kääntyi häneen. Aleksei Aleksandrovitsh rykäisi äänensä selväksi ja alkoi esittää asiaansa. Hän ei katsonut vastustajaansa, vaan valitsi -- kuten aina puhuessaan -- katseensa tueksi ensimmäisen edessä istuvan henkilön, pienen, kiltin ukon, jolla ei koskaan ollut mitään mielipidettä komiteassa. Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt niin pitkälle, että alkoi kosketella voimassa olevaa peruslakia, hypähti hänen vastustajansa pystyyn ja alkoi väittää vastaan. Stremov, joka myöskin oli komitean jäsen, loukkaantui ja alkoi puolustautua. Kokous muodostui mitä myrskyisimmäksi. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh suoriutui siitä voittajana. Kolme uutta komiteaa perustettiin, ja seuraavana päivänä eräissä pietarilaisissa piireissä puhuttiin yksinomaan tuosta istunnosta. Aleksei Aleksandrovitshin menestys oli ollut suurempi kuin hän oli osannut odottaakaan.

Seuraavana aamuna, tiistaina, Aleksei Aleksandrovitsh heräsi mielessään iloinen muisto eilisestä voitosta, ja vaikka hän tahtoikin näyttää välinpitämättömältä, hän ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn, kun kanslianhoitaja imartelunhalusta kertoi hänelle huhuista, joita oli saanut kuulla komitean eilisestä istunnosta.

Työskennellessään kanslianhoitajansa kanssa Aleksei Aleksandrovitsh unohti kokonaan, että tänään oli tiistai, -- päivä, jonka hän oli määrännyt Annan tulopäiväksi, joten palvelijan tuoma sana Anna Arkadjevnan saapumisesta tuli hänelle odottamattomana ja ikävänä yllätyksenä.

Anna saapui Pietariin aikaisin aamulla. Häntä vastaan oli lähetetty hänen sähkösanomalla pyytämänsä vaunut, joten Aleksei Aleksandrovitshin piti siis tietää hänen tulostaan. Mutta kun hän saapui, Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut häntä vastaanottamassa. Annalle kerrottiin, ettei hän ollut vielä tullut työhuoneestaan, jossa hän työskenteli kanslianhoitajansa kanssa. Anna käski ilmoittamaan hänelle tulostaan ja meni omaan kamariinsa järjestämään tavaroitaan ja odottamaan miehensä tuloa. Mutta kului tunti, eikä tätä vain kuulunut. Anna meni ruokasaliin muka jotain tehdäkseen ja puhui tahallisen kovasti luullen miehen tulevan sinne. Mutta mies ei tullut ulos työhuoneestaan, vaikka kävikin, kuten Anna kuuli, aivan oven luona kanslianhoitajan lähtiessä. Anna tiesi, että pian Aleksei Aleksandrovitsh lähtisi virastoonsa, ja tahtoi sitä ennen tavata tämän, jotta heidän suhteensa olisivat selvät.

Hetken salissa edestakaisin käveltyään Anna meni päättäväisesti miehensä työhuoneeseen. Kun hän astui sisään, Aleksei Aleksandrovitsh istui virkapuvussaan, nähtävästi lähtövalmiina, pienen pöydän ääressä, kyynärpäät pöytää vasten, ja tuijotti alakuloisesti eteensä. Anna näki hänet ennemmin kuin hän Annan ja tiesi, mitä hän ajatteli.

Nähdessään Annan Karenin aikoi nousta, mutta jäi hetkeksi paikoilleen ja sävähti punaiseksi, mitä Anna ei koskaan ennen ollut nähnyt; samassa hän nousi ja astui Annaa vastaan. Hän ojensi Annalle kätensä ja pyysi häntä istumaan.

-- Olen hyvin iloinen siitä, että tulitte, hän sanoi istuutuen vaimon viereen ja aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti puheensa. Useampaan kertaan hän näytti tahtovan sanoa jotain, mutta ei saanut sitä suustaan. Vaikka Anna olikin tätä kohtausta odottaessaan opetellut halveksimaan ja syyttämään miestään, ei hän nyt tiennyt mitä sanoisi ja hänen tuli miestä sääli. Niinpä äänettömyyttä kesti melko kauan. -- Kuinka Serjozha voi? kysyi mies ja odottamatta vastausta lisäsi: -- Minä en tule tänään päivälliselle kotiin ja minun täytyykin heti lähteä. -- Minä aioin matkustaa pois... Moskovaan, Anna sanoi.

-- Ei, te teitte erittäin, erittäin hyvin, kun tulitte, sanoi mies ja vaikeni jälleen.

Huomatessaan, ettei Aleksei Aleksandrovitsh kyennyt aloittamaan selvittelyä, aloitti Anna itse.

-- Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen mieheensä eikä laskenut katsettaan, vaikka mies piti sinnikkäästi silmänsä hänen kampauksessaan, -- minä olen rikollinen ja huono nainen, mutta minä olen yhä sama, mitä olen ollut ja mitä silloin sanoin olevani, ja minä tulin sanomaan etten voi muuttaa mitään.

-- Minä en ole kysynyt teiltä sitä, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh katsoen häntä äkkiä varmasti ja vihaisesti suoraan silmiin. -- Niin minä luulinkin. Nähtävästi viha sai Aleksei Aleksandrovitshin hallitsemaan henkisiä voimiaan täydellisesti. -- Mutta niin kuin minä silloin kirjoitin teille, alkoi hän kimeällä äänellä, -- toistan nytkin, ettei minun velvollisuuteni ole tietää sitä. Minä "ignoroin" sen. Eivät kaikki vaimot ole niin hyviä kuin te, että kiiruhtaisivat heti kertomaan miehilleen niin hauskoja uutisia. Hän korosti erityisesti sanaa "hauskoja". -- Minä tahdon olla tietämättä sitä niin kauan kuin seuramaailma on siitä tietämättä ja niin kauan kuin nimeni pysyy tahrattomana. Ja siksi pyydän saada huomauttaa teille, että meidän suhteemme tulee pysyä samanlaisena kuin aina ennenkin ja että ainoastaan siinä tapauksessa, että te saatatte itsenne huonoon valoon, minun on pakko ryhtyä keinoihin kunniani turvaamiseksi.

-- Mutta meidän suhteemme ei voi olla sellainen kuin ennen, Anna sanoi aralla äänellä ja katsoi miestään pelästyneenä.

Kun hän oli taas nähnyt nuo tyynet eleet ja kuullut tuon kimeän, ivallisen ja lapsekkaan äänen, inhon tunne oli hävittänyt hänestä kaiken äskeisen säälin ja jäljelle oli jäänyt vain pelko; mutta hän tahtoi millä hinnalla hyvänsä saada asemansa selväksi.

-- Minä en voi enää olla teidän vaimonanne, kun min... aikoi hän jatkaa.

Aleksei Aleksandrovitsh naurahti ilkeästi ja kylmästi.

-- Nähtävästi se elämäntapa, jonka olette valinnut, on painanut leimansa teidän käsityksiinnekin. Kunnioitan ja halveksin teitä sen verran... kunnioitan menneisyyttänne ja halveksin nykyisyyttänne... että sanoillani ei suinkaan ollut sitä merkitystä, jonka te niille annoitte.

Anna huokasi ja painoi päänsä alas.

-- Minä en muuten käsitä kuinka te, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh kiivastuen, -- joka olette kylliksi riippumaton ilmoittaaksenne suoraan miehellenne uskottomuutenne ja ollaksenne näkemättä siinä mitään moitittavaa... kuinka te voitte pitää moitittavana aviollisten velvollisuuksienne täyttämistä miestä kohtaan?

-- Aleksei Aleksandrovitsh! Mitä te minulta tahdotte?

-- Minä tahdon, ettei se mies käy täällä ja että te käyttäydytte niin, ettei maailma eikä palvelusväki voi syyttää teitä... ja ettette tapaa häntä. Se ei luullakseni ole liikaa. Ja sen sijaan teillä on kunniallisen vaimon oikeudet, vaikka ette täytäkään sellaisen velvollisuuksia. Muuta sanottavaa minulla ei teille ole. Nyt minun on aika lähteä. Minä en tule päivälliselle kotiin. -- Hän nousi ja lähti ovea kohti.

Anna nousi myös. Äänettömästi kumartaen Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi oven luo ja antoi vaimonsa mennä ensin.

XXIV

Yö, jonka Levin oli viettänyt heinäruolla, ei ollut mennyt jälkeä jättämättä: maataloustoimet olivat siitä lähtien käyneet hänelle vastenmielisiksi ja menettäneet kaiken mielenkiintonsa. Vaikka sato oli mitä oivallisin, hänestä tuntui kuin hänellä ei koskaan ennen olisi ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja ikäviä selkkauksia työväkensä kanssa kuin tänä vuonna, ja noiden vastoinkäymisten ja ikävyyksien syy oli hänelle nyt täysin selvä. Viehätys, jota ruumiillinen työ oli hänelle tuottanut, siitä johtuva lähentyminen talonpoikiin, kateus, jota hän tunsi talonpoikia ja heidän elämäänsä kohtaan, halu sulautua tuohon elämään, halu, joka mainittuna yönä oli haaveesta muuttunut yksityiskohtaisemmin suunnitelluksi aikomukseksi, kaikki se oli siinä määrin muuttanut hänen näkemystään taloudenpidosta, ettei hän enää mitenkään voinut tuntea sitä kohtaan entistä mielenkiintoa eikä saattanut olla näkemättä ikävää suhdettaan työväkeen, joka oli koko hänen toimintansa perusta. Jalostetut karjat, lannoitetut ja auratut maat, yhdeksän piilipuuistutusten ympäröimää samankokoista peltoa, yhdeksänkymmentä desjatiinaa syvälle maahan kynnettyä lantaa, uudet kylvökoneet jne., -- se kaikki olisi ollut oivallista, kun se vain olisi ollut hänen itsensä tekemää, ilman muitten apua tai myötätuntoisten ihmisten toverillisella avulla aikaansaatua. Mutta nyt hän näki selvästi -- ja siinä hänen tekeillä oleva, maataloutta käsittelevä kirjansa, jossa talonpoika esitettiin talouden pääainekseksi, oli ollut hänelle suureksi avuksi --, että hänen taloustoimintansa oli vain kovaa ja sitkeää taistelua hänen ja työntekijäin välillä, hän kun hellittämättä pyrki muuttamaan kaikkea parhaana pidetyn mallin mukaiseksi ja nämä taas antoivat asioiden mennä omaa luonnollista menoaan. Ja tuosta taistelusta, jossa hän jännitti kaikki voimansa, kun taas toinen osapuoli ei ponnistellut hitustakaan, oli tuloksena vain se, että talous meni omaa menoaan ja hyvät työvälineet, oivallinen karja ja maa pilaantuivat aivan suotta. Ja mikä tärkeintä: paitsi että hän tunsi hukkaavansa siihen tarmoaan suotta, oli tuon hukatun tarmon päämääräkin mitä arvottomin nyt, kun taloudenpidon tarkoitus oli hänelle paljastunut. Mistä siinä oikeastaan taisteltiin? Hän piti kiinni jokaisesta äyristään -- hän ei voinut muuta, sillä jos hän olisi hellittänyt, hänellä ei olisi ollut tarpeeksi rahaa työväkensä palkkojen maksuun --, työntekijät taas pitivät kiinni siitä, että saivat tehdä työnsä tyynesti ja miellyttävästi, kuten olivat tottuneet. Hänen etunsa vaati, että jokainen työmies tekisi niin paljon kuin mahdollista ja pitäisi ajatuksensa koossa: ei särkisi kylvökoneita, ajoharavia, puimakoneita, vaan ajattelisi mitä tekee. Työväki taas tahtoi tehdä työnsä mahdollisimman mukavasti, välillä levähtäen, ja ennen kaikkea ilman minkäänlaista huolta ja mietiskelyä. Tänä kesänä Levin oli saanut nähdä sen joka askeleella. Kun hän lähetti väkeä niittämään apilaa heinäksi ja valitsi sitä varten huonommat, rikkaruohoiset, siemeneksi kelpaamattomat sarat, niitettiin kuin niitettiinkin parhaat siemensarat, puolustukseksi sanottiin työnjohtajan niin määränneen, ja Leviniä lohduteltiin sillä, että tulipahan mainiota heinää; mutta Levin tiesi kaiken johtuneen siitä, että nuo sarat oli helpompi niittää. Kun hän lähetti heinänkääntökoneen kohentelemaan heinää, se rikottiin ensimmäisellä kierroksella, sillä ajajan oli ikävä istua pukillaan huitovien siipien keskellä. Ja Levinille sanottiin: "Ei pidä olla millänsäkään, pianhan se akkaväki heinää pöyhöttelee". Aurat osoittautuivat kelvottomiksi, sillä kyntäjän päähänkään ei pälkähtänyt laskea alas koholla olevaa terää, ja hän kiusasi suotta hevosia ja turmeli pellon, mutta Leviniä pyydettiin olemaan huoletta. Hevoset päästettiin vehnäpeltoon, sillä kukaan rengeistä ei tahtonut ruveta yövahdiksi, ja vastoin kieltoa he olivat alkaneet vuorotella tehtävässä, kunnes Vanjka, joka oli ollut koko päivän kovassa työssä, oli vahtiessaan nukahtanut ja tullut katumaan syntiään sanoen: "Mitäs sille mahtaa." Kolme parasta vasikkaa oli syötetty kipeäksi, kun ne oli juottamatta päästetty apilaodelmalle, eikä mitenkään tahdottu uskoa, että ne olivat sairastuneet apilan syönnistä, vaan kerrottiin lohdutukseksi, miten naapurin karjasta oli kolmessa päivässä tuupertunut satakaksitoista päätä. Eikä tätä suinkaan tehty pahansuopuudesta Leviniä ja hänen talouttaan kohtaan -- päinvastoin Levin tiesi, että häntä pidettiin hyvänä ja mutkattomana isäntänä, mikä on paras tunnustus, minkä herra voi talonpojilta saada --; vaan kaikki johtui siitä, että työväki tahtoi tehdä työtään iloisesti ja huoletta ja että Levinin pyrkimykset olivat sille vieraat ja käsittämättömät ja kohtalokkaalla tavalla vastakohtaiset sen omille oikeutetuille pyrkimyksille. Levin oli jo kauan ollut tyytymätön taloudenpitoonsa. Hän oli nähnyt veneensä vuotavan, mutta ei ollut etsinyt vuotokohtaa, kenties tahallaan pettäen itseään. Mutta nyt hän ei enää voinut pettää itseään. Taloudenhoito kävi paitsi ikäväksi jopa suorastaan vastenmieliseksi, eikä hän enää voinut jatkaa sitä.

Tämän kaiken lisäksi kolmenkymmenen virstan päässä hänestä asui Kitty Shtsherbatskaja, jonka hän olisi tahtonut tavata mutta ei voinut. Darja Aleksandrovna Oblonskaja oli kyllä Levinin käydessä Jergusovossa kutsunut häntä pian taas tulemaan -- tietenkin uudistamaan kosintansa, johon hän nyt, kuten vanhempi sisar oli antanut aavistaa, saisi myöntävän vastauksen. Ja olihan Levin itsekin Kitty Shtsherbatskajan nähtyään käsittänyt, ettei ollut lakannut rakastamasta häntä. Mutta Levin ei voinut mennä Oblonskien luo tietäessään Kittyn olevan siellä. Hänen kosintansa ja saamansa rukkaset olivat ylitsepääsemättömänä muurina hänen ja Kittyn välillä. "Minä en voi pyytää häntä tulemaan vaimokseni vain sen vuoksi, ettei hän voi saada sitä, jota on toivonut", Levin ajatteli itsekseen. Tuo ajatus teki hänet kylmäksi ja vihamieliseksi Kittyä kohtaan. "Minä en voisi puhua hänen kanssaan ilman moitteen sävyä enkä katsoa häneen ilman katkeruutta, ja hän tulisi tietysti vihaamaan minua vieläkin enemmän. Ja kuinka minä muutenkaan voisin mennä heidän luokseen saatuani kuulla, mitä Darja Aleksandrovna kertoi? Voisinko minä tekeytyä tietämättömäksi siitä, mitä hän sanoi? Ja minä tulisin sinne jalomielisesti antamaan anteeksi ja armahtamaan! Näytellä anteeksiantajan ja armahtajan osaa hänen edessään!... Miksi Darja Aleksandrovnan piti puhua siitä! Sattumalta olisin kyllä voinut tavata hänet, ja silloin olisi kaikki käynyt itsestään, mutta nyt se on mahdotonta aivan mahdotonta!"

Eräänä päivänä hän sai Darja Aleksandrovnalta kirjelapun, jossa pyydettiin Kittylle naistensatulaa. "Minulle on kerrottu, että teillä on satula", kirjoitti hän. "Toivoakseni tuotte sen itse."