Part 32

Päätettyään sen hän kirjoitti heti kirjelapun Rolandakille, joka oli monesti ostatellut hänen hevosiaan. Sitten hän kutsutti luokseen englantilaisen, lähetti sanan koronkiskurille ja jakoi laskujen mukaan ne rahat, jotka hänellä oli. Lopetettuaan nämä toimet hän kirjoitti äidilleen kylmän ja jyrkkäsanaisen vastauksen. Sitten hän otti esiin lompakostaan kolme Annan lähettämää kirjelappua, luki ne vielä kerran ja poltti: samassa hän muisti eilisen keskustelunsa Annan kanssa ja vaipui mietteisiinsä.

XX

Vronskin elämä oli sikäli onnellinen, että hänellä oli omat varmat sääntönsä, jotka tarkoin määräsivät kaiken, mitä piti ja mitä ei pitänyt tehdä. Säännöt koskivat vain harvoja tilanteita, mutta säännöt itsessään olivat järkkymättömät, ja Vronski, joka ei koskaan ollut joutunut säännöilleen soveltumattomiin tilanteisiin, ei ollut milloinkaan hetkeäkään epäröinyt toimia niiden edellyttämällä tavalla. Ne säännöt määräsivät järkähtämättömästi, että peliveijarille piti maksaa, mutta räätälille ei tarvinnut; että miehille ei saanut valehdella, mutta naisille sai, että ketään ei saanut pettää, mutta aviomiestä sai; että loukkausta ei saanut antaa anteeksi, mutta loukata sai jne. Kaikki nuo säännöt saattoivat olla järjettömiä ja huonoja, mutta ne eivät suoneet sijaa epäilykselle, ja niitä noudattaessaan Vronski tunsi olevansa rauhallinen ja voivansa kulkea pää pystyssä. Vasta aivan viime aikoina Vronski oli rakkaussuhteensa vaikutuksesta alkanut tuntea, että nuo säännöt eivät soveltuneetkaan kaikkiin tapauksiin, ja tulevaisuudessa häämötti vaikeuksia ja epäilyksiä, joihin nähden hän oli kokonaan ohjenuoraa vailla.

Hänen tähänastinen suhteensa Annaan ja Annan mieheen oli hänelle vallan selvä. Se oli selvästi ja täsmällisesti määritelty hänen elämänohjeissaan.

Anna oli kunniallinen nainen, joka oli antanut hänelle rakkautensa, ja hän rakasti Annaa ja piti häntä ainakin yhtä suuressa, jollei suuremmassa kunniassa kuin laillista aviovaimoa. Hän olisi ennemmin antanut nakata kätensä poikki kuin tahtonut pienimmälläkään sanalla tai viittauksella loukata häntä tai millään tavoin evätä häneltä sitä kunnioitusta, mitä nainen suinkin voi toivoa.

Suhteet seuraelämään olivat myös selvät. Tietäkööt mitä tietävät ja arvelkoot mitä arvelevat, mutta älköön kukaan uskaltako siitä puhua. Muussa tapauksessa hän oli valmis pakottamaan juoruilijat vaikenemaan ja kunnioittamaan hänen rakastamansa naisen olematonta kunniaa.

Suhde aviomieheen oli kaikkein selvin. Siitä hetkestä asti, jolloin Anna oli rakastunut häneen, hän katsoi omaavansa kiistämättä yksinomaisen oikeuden Annaan. Aviomies oli vain häiritsevä liikahenkilö. Epäilemättä hänen asemansa oli surkuteltava, mutta minkä sille mahtoi. Ainoa, mihin tuolla aviomiehellä oli oikeus, oli vaatia hyvitystä ase kädessä, ja siihen Vronski oli ollut ensi hetkestä asti valmis.

Mutta viime aikoina hänen ja Annan suhteessa oli ilmennyt uusia sisäisiä seikkoja, jotka pelottivat Vronskia epämääräisyydellään. Juuri eilen oli Anna ilmoittanut hänelle olevansa raskaana. Ja hän tunsi, että tuo tieto ja se, mitä Anna odotti häneltä, vaati jotain sellaista, mitä ei ollut selvästi määritelty hänen elämänohjeidensa lakikirjassa. Se oli tosiaankin tullut hänelle yllätyksenä, ja ensi hetkenä hänen sydämensä oli kuiskannut hänelle, että Annan olisi erottava miehestään. Hän oli silloin sanonut sen, mutta nyt miettiessään asiaa hän näki selvästi, että olisi parempi koettaa päästä tilanteesta ilman sitä, ja näin ajatellessaan hän kuitenkin pelkäsi, että oli ehkä väärin ajatella niin.

"Jos minä kerran neuvoin häntä jättämään miehensä, niin pyysin häntä yhtymään minuun. Olenko minä valmis siihen? Kuinka minä vien hänet pois, kun ei minulla ole rahaa? No, sen asian minä kenties kyllä saisin järjestetyksi... Mutta kuinka minä voin viedä häntä minnekään, kun olen virassa? Jos minä kerran sillä tavoin sanoin, niin minun täytyy olla valmis siihen... täytyy olla rahaa ja ottaa ero virasta."

Ja hän vaipui mietteisiin. Kysymys virkaerosta vei hänen ajatuksensa toiseen, salattuun asiaan, jonka vain hän yksin tunsi ja jossa piili hänen elämänsä kenties kipein kysymys.

Kunnianhimo oli hänen lapsuutensa ja nuoruutensa vanha haave -- haave, jota hän ei koskaan ollut tunnustanut edes itselleen, mutta joka oli niin voimakas, että se nytkin kamppaili hänen rakkautensa kanssa. Hänen ensi askeleensa seuramaailmassa ja virkauralla olivat onnistuneet hyvin, mutta kaksi vuotta sitten hän oli tehnyt suuren virheen: osoittaakseen riippumattomuuttaan ja tullakseen huomatuksi hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle tarjottua virka-asemaa toivoen tuolla kieltäytymisellään vieläkin enemmän nostavansa arvoaan. Mutta hänen menettelynsä katsottiinkin liian rohkeaksi ja hänet jätettiin rauhaan. Jäätyään siten tahtomattaan riippumattoman miehen asemaan hän pysyi siinä kantaen osaansa viisaasti ja taitavasti, aivan kuin ei olisi ollut vihoissa kenellekään eikä loukkaantunut mistään, vaan olisi vain halunnut olla rauhassa, koska se oli hänestä hauskaa. Mutta tilanteen hauskuus oli kadonnut oikeastaan jo viime vuonna, ennen kuin hän lähti Moskovaan. Hän tunsi, että tuo kaikkeen kykenevän, mutta ei mitään haluavan vapaan miehen asema alkoi jo menettää hohdettaan, että monet alkoivat jo ajatella, ettei hän kenties voisi ollakaan muuta kuin rehti ja kelpo nuori mies. Hänen rakkaussuhteensa Kareninaan, joka oli nostanut niin paljon hälinää ja herättänyt niin suurta huomiota, oli antanut hänelle uuden hohteen ja tyynnyttänyt hetkeksi häntä kalvavan kunnianhimon toukan. Mutta viikko sitten tuo toukka oli alkanut kalvaa entistä voimakkaammin. Vronskin lapsuudenystävä ja koulutoveri, samoissa piireissä liikkuva Serpuhovskoi, yhtaikaa upseeriksi valmistunut kilpakumppani opinnoissa, voimistelussa, vallattomuuksissa ja kunnianhimohaaveissa, oli äskettäin palannut Keski-Aasiasta, jossa hän oli saanut kaksi virkaylennystä ja sellaisen kunniamerkin, jota harvoin myönnettiin niin nuorille kenraaleille.

Heti kun hän oli saapunut Pietariin, hän nostatti kohua ja sai nousevan kirkkaan tähden maineen. Vaikka hän oli Vronskin ikäinen ja tämän entinen luokkatoveri, hän oli jo kenraali ja odotteli virkanimitystä, jolla saattoi olla vaikutusta valtakunnallisten asioiden kulkuun, kun taas Vronski, kaikessa riippumattomuudessaan ja loistossaan ja ihanan rakkautensa onnessa oli vain ratsumestari, joka sai tyytyä täyteen riippumattomuuteensa. "Minä en tietysti kadehdi enkä voi kadehtia Serpuhovskoita; mutta hänen kohoamisensa osoittaa minulle, että pitää vain odottaa aikaansa, ja minunlaiseni mies voi kohota hyvinkin nopeasti. Kolme vuotta sitten hän oli samassa asemassa kuin minä nyt. Ottamalla virkaeron minä poltan kaikki sillat takanani. Jäämällä virkaani en kadota mitään. Sanoihan hän itse, ettei halua muuttaa asemaansa... Kun minulla on hänen rakkautensa, en voi kadehtia Serpuhovskoita." Ja verkkaisesti viiksiään kierrellen hän nousi pöydän äärestä ja alkoi kävellä edestakaisin. Hänen silmänsä välähtelivät erikoisen kirkkaasti, ja hän tunsi mielentilansa taas varmaksi, tyyneksi ja iloiseksi kuten aina, kun hän oli saanut selväksi asemansa. Kuten edellisenkin tilinteon jälkeen kaikki oli puhdasta ja selvää. Hän ajoi partansa, otti kylmän kylvyn, pukeutui ja lähti.

XXI

-- Minä lähdin sinua hakemaan. Sinun pyykkisi kesti kauan tänään, sanoi Petritski. -- Joko se päättyi?

-- Jo, Vronski sanoi hymyillen vain silmillään ja kierrellen viiksiensä kärkiä niin varovaisesti kuin jokainen liian raju liike olisi uhannut rikkoa sen hyvän järjestyksen, johon hän oli asiansa saanut.

-- Sinä olet aina sen jälkeen kuin saunasta tullut, sanoi Petritski. -- Olin Gritskan luona (niin he nimittivät rykmentinkomentajaa), odottavat sinua sinne.

Vronski ei vastannut, vaan katsoi toveriinsa ajatellen muuta.

-- Siellähän soitetaan? hän sanoi kuullessaan bassotorvien tuttujen sävelten raiunnan. -- Mikä juhla siellä nyt on?

-- Serpuhovskoi on tullut.

-- Vai niin! Vronski sanoi. -- Minä en sitä tiennytkään. Hänen silmiensä hymy kävi vieläkin kirkkaammaksi.

Kun Vronski oli kerran päättänyt olla onnellinen rakkaudestaan ja oli uhrannut sille kunnianhimonsa -- tai ainakin ottanut suorittaakseen siltä näyttävän osan --, ei hän enää voinut tuntea kateutta Serpuhovskoita kohtaan eikä edes mielipahaa siitä, ettei tämä rykmenttiin saavuttuaan ollut ensiksi tullut hänen luokseen. Serpuhovskoi oli hyvä ystävä, ja Vronski oli hyvillään hänen tulostaan.

-- Sepä hauskaa.

Rykmentinkomentaja Djeminillä oli hallussaan suuri maalaiskartano. Koko seurue istui tilavalla kuistilla. Pihamaalla Vronskin huomio osui ensiksi valkopuseroisiin laulajiin, jotka seisoivat viinatynnyrin luona, ja upseerien ympäröimän rykmentinkomentajan terveeseen ja iloiseen olemukseen; tämä oli astunut kuistin ensimmäiselle portaalle ja huusi jotain koettaen saada äänensä kuuluviin Offenbachin katrillia soittavan torviorkesterin yli ja viittoillen käsillään syrjempänä seisoville sotamiehille, joukko sotamiehiä, ratsuvääpeli ja muutamia aliupseereja lähti Vronskin edellä kuistin luo. Haettuaan pöydältä pikarinsa rykmentinkomentaja astui jälleen portaille ja huusi: "Meidän entisen toverimme, urhoollisen kenraalin, ruhtinas Serpuhovskoin malja! Eläköön!"

Rykmentinkomentajan jäljessä myös Serpuhovskoi tuli esiin, pikari kädessä ja hymyssä suin.

-- Aina vain nuorrut, Bondarenko, virkkoi hän portailla seisovalle, toista kertaa palvelevalle, nuorekkaan punaposkiselle ratsuvääpelille.

Vronski ei ollut kolmeen vuoteen nähnyt Serpuhovskoita. Tämä oli miehistynyt ja parroittunut, mutta pysynyt yhtä sorjana kuin ennenkin. Hänen kasvonpiirteensä ja koko olemuksensa olivat enemmänkin herkät ja jalot kuin kauniit. Uutta hänessä oli tuo alituinen hiljainen säteily, joka hohtaa pelkkää menestystä kokeneitten ihmisten kasvoista, ihmisten, jotka itse ovat varmoja menestyksestään ja uskovat kaikkien muittenkin luottavan siihen. Vronski tunsi tuon säteilyn ja näki sen nyt Serpuhovskoin kasvoilla.

Laskeutuessaan portaita alas Serpuhovskoi huomasi Vronskin. Ilon hymy valaisi Serpuhovskoin kasvot. Hän nyökäytti päätään ja kohotti maljansa tervehdykseksi osoittaen tuolla liikkeellään, ettei voinut olla ensin menemättä ratsuvääpelin luo, joka odotti häntä selkä suorana, huulet valmiina suutelemaan.

-- No, sieltähän hän tulee! huudahti rykmentinkomentaja. -- Ja Jashvin kun kertoi sinun olevan synkällä päällä.

Serpuhovskoi suuteli uljasta vääpeliä kosteille raikkaille huulille ja meni sitten nenäliinalla suutaan pyyhkien Vronskin luo.

-- Onpa hauska tavata taas, hän sanoi puristaen Vronskin kättä ja vetäen hänet syrjään.

-- Pitäkää huoli hänestä! huudahti rykmentinjohtaja Jashvinille osoittaen Vronskia ja meni itse alas sotamiesten luo.

-- Miksi et eilen tullut kilpailuja katsomaan? Minä niin odotin tapaavani sinut siellä, Vronski sanoi katsellen ystäväänsä.

-- Minä tulin, vaikka myöhään. Anteeksi, lisäsi hän ja kääntyi adjutantin puoleen: -- Olkaa hyvä ja jakakaa minun puolestani niin paljon kun näistä riittää miestä kohti.

Hän otti nopeasti lompakostaan kolme sadan ruplan seteliä ja punastui.

-- Vronski, tahdotko syödä vai juoda? kysyi Jashvin. -- Hei, tuokaapas kreiville ruokaa! Ja tässä on juomista.

Kemut rykmentinkomentajan luona kestivät kauan.

Juotiin paljon. Serpuhovskoita keinutettiin ja heitettiin ilmaan ja hänen jälkeensä heitettiin rykmentinkomentajaa. Sitten alkoi itse rykmentinkomentaja laulajien edessä tanssia "venäläistä" Petritskin kanssa. Sitten istuutui rykmentinkomentaja jo hieman väsähtäneenä pihamaan penkille ja alkoi todistella Jashvinille Venäjän etevämmyyttä Preussin rinnalla, etenkin ratsuväen rynnäkössä, ja humu hiljeni hetkeksi. Serpuhovskoi meni sisään pesemään käsiään ja tapasi Vronskin siellä. Vronski valeli itseään vedellä. Hän oli ottanut takin yltään, asettanut karvaisen punakan niskansa pesukaapin torven alle ja hankasi kaulaansa ja päätään torvesta tulevassa vedessä. Lopetettuaan pesunsa Vronski istuutui Serpuhovskoin viereen pukuhuoneen pienelle sohvalle, ja heidän välillään syntyi keskustelu, joka kiinnosti kumpaakin.

-- Minä olen saanut kuulla sinusta paljon vaimoltani, sanoi Serpuhovskoi. -- Hauska, että olet usein tavannut häntä.

-- Hän on hyvä ystävä Varjan kanssa, ja he ovat ainoat pietarilaiset naiset, joiden seurassa viihdyn, vastasi Vronski hymyillen. Hän hymyili siksi, että aavisti, mihin keskustelu nyt kääntyisi, ja se oli hänestä hauskaa.

-- Ainoatko? kysäisi Serpuhovskoi hymyillen.

-- Olen minäkin saanut tietoja sinusta enkä ainoastaan vaimoltasi, Vronski sanoi kieltäen ankaralla ilmeellään sentapaiset viittaukset. -- Olen iloinnut suuresti menestyksestäsi enkä ole vähääkään sitä ihmetellyt. Olen odottanut enempääkin.

Serpuhovskoi veti suunsa hymyyn. Hänestä oli nähtävästi hauskaa kuulla itsestään sellaisia lausuntoja eikä hän pitänyt tarpeellisena salata sitä.

-- Minä en taas odottanut itsestäni niin paljoa, voin sen suoraan tunnustaa. Mutta iloinen siitä olen, kovin iloinen. Minä olen kunnianhimoinen, se on minun heikkouteni, sitä en salaa.

-- Ehkä salaisitkin, jollei menestyksesi olisi ollut niin suuri, Vronski sanoi.

-- En luule, sanoi Serpuhovskoi taaskin hymyillen. -- En sano, ettei kannattaisi elää sitä ilmankin, mutta ikäväähän se olisi. Saatan tietysti erehtyäkin, mutta minusta tuntuu, että minulla on tiettyjä taipumuksia valitsemalleni alalle, ja luulen, että jos saan vallan käsiini, olkoonpa se sitten mitä lajia hyvänsä, tulen käyttämään sitä paremmin kuin monet tutuistani, sanoi Serpuhovskoi sädehtivän tietoisena menestyksestään. -- Ja siksi olen sitä tyytyväisempi, mitä lähemmäksi päämäärää tulen.

-- Kenties sinä ajattelet niin, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä. Niin minäkin luulin ennen, mutta näin minä nyt elän ja olen sitä mieltä ettei kannata elää vain sen vuoksi.

-- Vai niin! Vai niin! -- sanoi Serpuhovskoi nauraen. -- Minun pitikin äsken juuri puhua siitä sinun kieltäytymisestäsi. Tietysti hyväksyn menettelysi. Mutta onhan kaikessa oma toimintamuotonsa. Ja käsittääkseni sinun menettelysi oli oikea, sinä vain et tehnyt sitä niin kuin olisi pitänyt.

-- Tehty mikä tehty: tiedäthän, etten minä koskaan peräydy siitä, mitä kerran olen tehnyt. Ja tunnen sitä paitsi voivani oivallisesti.

-- Oivallisesti vähän aikaa. Mutta ei se ajan pitkään sinua tyydytä. Minä en puhu veljestäsi. Hän on herttainen lapsi, kuten myöskin tämä meidän isäntämme. Tuo tuolla, hän lisäsi kuullessaan ulkoa hurraahuudon, -- hänellä on hauskaa, mutta sinua ei sellainen tyydytä.

-- En sitä väitäkään.

-- Niin, ja muutenkin. Sinunlaisiasi miehiä tarvitaan.

-- Kuka niitä tarvitsee?

-- Kukako? Yhteiskunta. Venäjä. Venäjä kaipaa miehiä, kaipaa puoluetta, muuten kaikki menee päin mäntyä.

-- Mitä sinä tarkoitat? Et suinkaan Bertenjevin puoluetta venäläisiä kommunisteja vastaan?

-- Ei, sanoi Serpuhovskoi, kulmat harmistuneessa rypyssä, kun häntä oli voitu epäillä moisesta tyhmyydestä. -- Tout ça est une blague. Semmoista on aina ollut ja tulee olemaan. Ei mitään kommunisteja ole. Mutta ainahan juonittelunhaluisten ihmisten täytyy keksiä jokin vaarallinen puolue. Sehän on vanha juttu. Ei, tarvitaan puolue meidänlaistemme riippumattomien miesten vallan tukemiseksi.

-- Mitä varten? Vronski mainitsi muutamien vallanpitäjien nimiä. -- Ja miksi he sitten eivät ole riippumattomia hekin?

-- Ainoastaan siitä syystä, ettei heillä ole tai ei ole syntymästä asti ollut varallisuuden luomaa riippumattomuutta eikä sitä auringon läheisyyttä, jossa me olemme syntyneet. Heidät voidaan ostaa joko rahalla tai suosionosoituksilla. Ja voidakseen pysyä pystyssä heidän täytyy keksiä suuntauksia. He ovat ajavinaan jotain aatetta, jotain suuntausta, johon eivät itsekään usko ja joka tuottaa vain pahaa; ja koko heidän suuntauksensa on vain keino valtion kustantaman asunnon ja niin ja niin suuren palkan saamiseksi. Cela n'est pas plus fin que ça, kun vilkaisee heidän korttejaan. Kenties minä olen huonompi ja tyhmempi kuin he, vaikkakaan en ymmärrä, miksi minä olisin heitä huonompi. Mutta minulla ja sinulla on jo varmasti ainakin yksi tärkeä ansio -- se, että meitä on vaikeampi ostaa. Ja juuri sellaisia ihmisiä tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Vronski kuunteli tarkkaavasti, mutta ei kiinnittänyt niin paljon huomiota itse sanojen sisältöön kuin Serpuhovskoin suhteeseen asiaan, tämä kun ajatteli jo taisteluaan vaikutusvaltaisten maailmassa, jossa hänellä oli omat sympatiansa ja antipatiansa, kun taas Vronski sai rajoittaa toimintansa ratsuväenosastonsa piiriin. Vronski ymmärsi myös, miten vakaan aseman Serpuhovskoi voisi saada erinomaisella harkinta- ja käsityskyvyllään, selkeällä älyllään ja puhelahjallaan, joka oli niin harvinainen niissä piireissä, joissa hän eli. Ja niin ikävää kuin se olikin, hänen kävi hiukan kateeksi.

-- Mutta minulta puuttuu muuan tärkeä siihen vaadittava tekijä, hän vastasi, -- vallanhalu. Ennen sitä oli, mutta se on kadonnut.

-- Suo anteeksi, se ei ole totta, sanoi Serpuhovskoi hymyillen.

-- On se. Totta se on... nyt, ollakseni vilpitön, lisäsi Vronski.

-- Niin, totta nyt, se on toinen asia; mutta tuo nyt ei kestä ikuisesti.

-- Kenties, vastasi Vronski.

-- Sinä sanoit kenties, jatkoi Serpuhovskoi, ikään kuin arvaten hänen ajatuksensa, -- mutta minä sanon: varmasti. Ja sen tähden tahdoin puhua kanssasi. Sinä olet menetellyt kuten on pitänytkin. Ymmärrän sen, mutta sinun ei pidä toiste enää osoittaa itsepäisyyttäsi. Minä vain pyydän sinulta carte blanche'ia. En tarjoa sinulle suojelustani... Vaikka miksipä minä en voisi toimia sinun hyväksesi, olethan sinä niin monet kerrat auttanut minua! Toivottavasti meidän ystävyytemme on noitten muodollisuuksien yläpuolella. Niin, hän sanoi hymyillen hellästi kuin nainen, -- anna minulle carte blanche, jätä rykmentti, niin minä vedän sinut huomaamatta mukaani.

-- Mutta minä en tahdo mitään muuta kuin että kaikki saisi olla niin kuin on, Vronski sanoi.

Serpuhovskoi nousi ja asettui seisomaan hänen eteensä.

-- Sinä tahdot, että kaikki saisi olla niin kuin on. Minä tiedän, mitä se merkitsee. Mutta kuulehan. Me olemme lapsuudentovereja. Kenties sinä olet tuntenut useampia naisia kuin minä, Serpuhovskoin hymy ja liikkeet ilmaisivat, ettei Vronskin tarvinnut pelätä: hän osaisi kyllä koskea kipeää kohtaa hellävaroen. -- Mutta minä olen naimisissa, ja saat uskoa minua, että opittuaan tuntemaan oman vaimonsa, jota rakastaa, oppii -- kuten joku on sanonut -- tuntemaan yleensä kaikkia naisia paremmin kuin jos olisi tuntenut niitä tuhatmääriä.

-- Tulemme heti! huudahti Vronski upseerille, joka kurkisti ovesta kutsuen heitä rykmentinkomentajan luo.

Vronskin teki mieli kuulla loppuun, mitä Serpuhovskoi sanoisi hänelle.

-- Ja minun mielipiteeni on se, että naiset ovat pahin kompastuskivi miehen toiminnassa. On vaikea rakastaa naista ja tehdä samalla jotain. On olemassa vain yksi keino rakastaa mukavasti ja ilman häiriötä -- ja se on avioliitto. Miten minä sen oikein sanoisin, että sinä ymmärtäisit, mietti Serpuhovskoi, joka piti vertauksista, -- varrohan. Niin, samoin kuin voi kantaa taakkaa ja tehdä jotain käsillään ainoastaan silloin, kun taakka on sidottu selkään. Niin on laita avioliitossa. Sen minä tajusin naimisiin mentyäni. Sain heti käteni vapaaksi. Mutta jos laahaa sitä taakkaa jäljessään naimisiin menemättä, ovat kädet niin täpösen täynnä, ettei voi tehdä mitään. Katsohan Mazankovia ja Krupovia. Kumpikin on turmellut virkauransa naisten takia.

-- Ja vielä sellaisten naisten! Vronski sanoi muistaen ranskalaisen neidin ja näyttelijättären, joiden kanssa mainituilla upseereilla oli suhde.

-- On sitäkin pahempi, mitä vakaampi asema naisella on seuramaailmassa, sitä pahempi. Se ei ole enää taakan hinaamista käsillään, se on samaa kuin sen riistäminen toiselta.

-- Sinä et ole koskaan rakastanut, Vronski sanoi hiljaa katsoen suoraan eteensä ja ajatellen Annaa.

-- Kenties en. Mutta pidä mielessäsi, mitä minä sanoin. Ja sen minä lisään, että naiset ovat aina aineellisemmin suuntautuneita kuin miehet. Me teemme rakkaudesta jotain äärettömän suurta, he taas ovat aina terre-à-terre.

-- Ihan heti! nyökäytti hän huoneeseen tulleelle lakeijalle. Mutta lakeija ei ollut tullutkaan kutsumaan heitä uudelleen, kuten hän luuli, vaan tuomaan kirjelappua Vronskille.

-- Ruhtinatar Tverskajalta, juuri tuotiin. Vronski avasi kirjeen ja sävähti punaiseksi.

-- Minun päätäni rupesi kivistämään, lähden kotiin, hän sanoi Serpuhovskoille.

-- No, hyvästi sitten. Annatteko carte blanche'in.

-- Puhutaan siitä enemmän ensi kerralla. Minähän tapaan sinut Pietarissa.

XXII

Kello kävi jo kuudetta. Päästäkseen ajoissa ja kenenkään huomaamatta perille Vronski, jonka omat hevoset tunnettiin kaikkialla, otti Jashvinin ajurinvaunut ja käski ajaa niin nopeasti kuin suinkin. Vanhoissa neljän hengen vaunuissa oli hyvin tilaa. Vetäydyttyään vaunujen nurkkaan Vronski ojensi jalkansa etuistuimelle ja vaipui mietteisiin. Hämärä tietoisuus aamulla järjestykseen pantujen asioiden selvyydestä, hämärä muisto Serpuhovskoin ystävyydestä ja niistä mairittelevista sanoista, joita tämä oli lausunut hänen yhteiskunnallisesta tärkeydestään, ja ennen kaikkea jälleennäkemisen odotus -- kaikki sulautui nyt yhteen iloiseksi elämäntunnoksi. Se tunne oli niin voimakas, että hän tahtomattaankin hymyili. Hän laski jalkansa alas istuimelta, nosti toisen jalan toisen polvelle ja tunnusteli eilen satuttamansa jalan joustavaa pohjetta. Sitten hän heittäytyi takanojaan ja hengitti muutaman kerran täysin rinnoin.

"Ihanaa, ihanaa!" hän sanoi itsekseen. Hän oli usein ennenkin iloinnut omasta kehostaan, mutta ei ollut koskaan pitänyt itsestään ja omasta kehostaan niin paljon kuin nyt. Hänestä oli miellyttävää aistia hivelevää kipua voimakkaassa jalassaan ja tuntea rintalihasten liikkuvan syvään hengittäessä. Sama kirkas ja kylmä elokuun päivä, joka oli Annassa herättänyt niin suurta toivottomuutta, tuntui hänestä kiihottavan virkistävältä, ja sen raikas huounta jäähdytti valelusta kuumentuneita kasvoja ja kaulaa. Viiksivoiteen haju tuntui hänestä raittiissa ilmassa erityisen miellyttävältä. Kaikki, mitä hän vaunujen ikkunasta näki, näytti tuossa kylmässä, raikkaassa ilmassa, auringonlaskun kalpeassa valossa yhtä virkeältä, iloiselta ja voimakkaalta kuin hän itse: painuvan päivän säteissä välkkyvät katot, lauta-aitojen ja rakennusten kulmien selvät rajaviivat, vastaantulevien jalkamiesten ja ajoneuvojen hahmot, puitten ja ruohikon liikkumaton vehreys, suoravakoiset perunamaat ja taloista, puista, pensaista ja jopa perunanvarsistakin lankeavat varjot -- kaikki oli kaunista kuin sievässä, vastamaalatussa, lakalla sivellyssä maisemataulussa.

-- Anna mennä! hän sanoi kuskille pistäen päänsä ulos ikkunasta, ja otettuaan taskustaan kolmen ruplan setelin hän ojensi sen taakseen katsovalle ajurille. Ajurin käsi hapuili jotain lyhdyn luota, kuului ruoskan vihellys, ja vaunut lähtivät vierimään vielä nopeammin tasaista viertotietä pitkin.