Part 31
Juuri kun hänen piti mennä ovesta sisään, tuli Vronskin lakeija, joka sileine poskipartoineen oli kuin kamarijunkkari. Tämä pysähtyi ovelle, otti lakin päästään ja teki tietä Annalle. Anna tunsi hänet ja samassa vasta muisti Vronskin eilen sanoneen, ettei hän tulekaan. Luultavasti toi lakeija siitä nyt ilmoituksen.
Riisuessaan eteisessä päällysvaatteitaan kuuli Anna miten lakeija -- ääntäen kamarijunkkarin tavoin r:nkin -- sanoi: "Kreiviltä ruhtinattarelle", ja antoi kirjelapun.
Annan teki mieli kysyä, missä hänen herransa oli. Hänen teki mieli kääntyä takaisin ja lähettää Vronskille kirje, että tämä tulisi hänen luokseen tai että hän itse tulee sinne. Mutta mikään sellainen ei käynyt päinsä; sisältä kuului hänen tulostaan ilmoittavan sähkökellon soitto ja ruhtinattaren lakeija asettui jo avatun oven viereen odottamaan hänen astumistaan sisään.
-- Ruhtinatar on puutarhassa, ilmoitamme heti. Suvaitsetteko itse käydä puutarhassa? sanoi toinen sisällä oleva lakeija.
Hänen asemansa oli yhtä epävakaa ja epäselvä täällä kuin kotonakin; tai kenties vieläkin hankalampi, koska hän ei voinut tehdä mitään: ei saanut tavata Vronskia, vaan piti jäädä tänne vieraaseen seuraan, joka ei vähääkään soveltunut hänen nykyiseen mielialaansa. Mutta hänellä oli yllään puku, jonka hän tiesi pukevaksi: eikä hän ollut yksin; ympäröihän häntä tuo ylhäisen joutilaisuuden tutuksi käynyt juhlallisen ylellinen ilmapiiri. Ja hänen olonsa tuntui keveämmältä kuin kotona; ei tarvinnut miettiä mitä teki, kaikki meni itsestään. Tavatessaan Betsyn, joka tuli häntä vastaan hämmästyttävän hienossa valkeassa puvussa, Anna hymyili tavalliseen tapaansa. Ruhtinattaren vierellä kulki Tushkevitsh ja nuori sukulaisneiti, joka maalla asuvien vanhempiensa onneksi ja ihastukseksi oli päässyt viettämään kesää kuuluisan ruhtinattaren kanssa.
Luultavasti Annassa oli jotain erikoista, koska Betsy huomasi sen heti.
-- Nukuin huonosti, vastasi Anna katsoen lakeijaa, joka tuli vastaan tuoden -- kuten hän luuli -- Vronskin kirjelappua.
-- Kuinka hauska että tulitte, sanoi Betsy. -- Olen hiukan väsynyt ja ajattelin juuri tulla juomaan kupin teetä ennen heidän tuloaan... Menkää te Mashan kanssa, hän kääntyi Tushkevitshin puoleen, -- koettamaan krokettikenttää tuonne, mistä nurmi on leikattu pois, niin me saamme rauhassa jutella teetä juodessamme, we'll have a cosy chat; eikö niin? jatkoi hän Annalle puristaen suu hymyssä hänen kättään, joka piteli päivänvarjoa.
-- Minä en ikävä kyllä voi jäädä pitkäksi aikaa, sillä minun on käytävä vielä vanhan neiti Wreden luona. Minä olen tuhansia kertoja luvannut, sanoi Anna, jolle valheesta, niin vieras kuin se hänen luonteelleen olikin, oli tullut luonteva ja mieleinenkin kanssakäymisen muoto. Hän ei mitenkään olisi voinut selittää, miksi sanoi niin, sillä hän ei ollut sekuntiakaan aikaisemmin ajatellut sitä. Hän sanoi sen vain muistaessaan, että Vronski ei tulekaan ja että hänen täytyi vapautua päästäkseen jollain tavoin tapaamaan tätä. Mutta miksi hän mainitsi juuri vanhan hovineiti Wreden, kun oli olemassa paljon muita, joiden luona hänen olisi pitänyt käydä, sitä hän ei osannut selittää. Ja kuitenkin kävi niin, että Anna -- kuten pian kävi ilmi -- ei olisi voinut keksiä mitään parempaa keinoa Vronskin tapaamiseksi kuin tämä oli.
-- Ei, minä en päästä teitä millään ehdolla, sanoi Betsy tähyten Annaa tarkasti kasvoihin. -- Minä aivan loukkaantuisin, ellen niin pitäisi teistä. Te aivan kuin pelkäätte, että minun seurapiirini voi saattaa teidät huonoon valoon. Tuokaa meille teetä vieraskamariin, lisäsi hän siristäen silmiään kuten aina lakeijalle puhuessaan.
Hän otti tuodun kirjelapun ja luki sen.
-- Aleksei on tehnyt meille kepposen, hän sanoi ranskaksi: -- Hän kirjoittaa, ettei voi tulla, lisäsi hän niin luonnolliseen ja yksinkertaiseen sävyyn kuin ei hänelle koskaan olisi voinut tulla mieleenkään, että Vronski voisi merkitä Annalle mitään muuta kuin krokettipelitoveria. Anna tiesi Betsyn tietävän kaiken, mutta kuunnellessaan, millä lailla Betsy puhui hänelle Vronskista, hän vakuuttui aina vähäksi aikaa siitä, ettei Betsy tiennyt mitään.
-- Vai niin, Anna sanoi välinpitämättömästi, ikään kuin asia ei olisi häntä liikuttanut, ja jatkoi hymyillen: -- Kuinka teidän seuranne voisi saattaa ketään huonoon valoon?
Tuo sanoilla leikittely, tuo salaisuuden peitteleminen tuotti Annalle suurta huvia kuten kaikille naisille. Eikä viehätys johtunut salaamisen välttämättömyydestä eikä edes sen tarkoituksesta, vaan se piili tuossa leikkivässä salailussa itsessään.
-- Minä en voi olla katolisempi kuin paavi itse, sanoi Betsy. -- Stremov ja Liza Merkalova ovat seuramaailman kerman kermaa. He ovat kaikkialle tervetulleet, enkä minä, hän korosti sanaa minä, -- ole koskaan ollut ankara ja suvaitsematon. Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa siihen. Ehkä ette tahdo tavata Stremovia? Taittakoon hän peistä Aleksei Aleksandrovitshin kanssa komiteassa niin paljon kuin tahtoo, eihän se meille kuulu. Ainakin seuraelämässä hän on mitä rakastettavin ihminen ja innokas kroketinpelaaja. Saattepa nähdä. Ja vaikka hän vanhana miehenä onkin koomillinen rakastuneen osassaan, hän osaa ihmeellisen hyvin selviytyä naurettavasta asemastaan! Hän on herttainen ukko. Entä tunnetteko Sappho Stolzia? Hän on uusi, kokonaan uusi sävel seuramaailmassa.
Betsy puheli näin, mutta Anna huomasi hänen iloisesta ja viisaasta katseestaan, että hän ymmärsi osaksi vieraansa tilan ja harkitsi jotain. He olivat ruhtinattaren kirjoitushuoneessa.
-- Mutta täytyypä kirjoittaa Alekseille, ja Betsy istuutui pöydän ääreen, kirjoitti muutaman rivin ja pani kuoreen. -- Minä kirjoitin, että hän tulisi päivälliselle. Muuten jää päivällispöydässä yksi naisista ilman kavaljeeria. Katsokaahan, luuletteko, että se vaikuttaa? Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkeksi jättää teidät yksin. Olkaa hyvä ja sulkekaa kirje ja lähettäkää se, hän sanoi ovelta, -- minulla on vähän asioita.
Hetkeäkään arvelematta istuutui Anna pöydän ääreen, avasi kirjeen ja lukematta mitä siinä oli kirjoitti alalaitaan: "Minun täytyy saada tavata teitä. Tulkaa Wreden puutarhaan. Minä tulen sinne klo 6." Hän sulki kirjekuoren, ja tultuaan takaisin Betsy otti kirjeen ja antoi sen viejälle Annan nähden.
Pöytätarjottimella viileään vieraskamariin tuodun teen ääressä näitten seurapiirinaisten kesken sukeutui tosiaan a cosy chat, niin kuin ruhtinatar oli luvannut. He arvostelivat odottamiaan vieraita, ja keskustelu oli pysähtynyt Liza Merkalovaan.
-- Hän on hyvin sievä, ja minä olen pitänyt hänestä aina, Anna sanoi.
-- Teidän täytyykin pitää hänestä. Hän on teihin suorastaan hullaantunut. Eilen hän tuli minun luokseni kilpailujen jälkeen ja oli epätoivoinen, kun ei saanut tavata teitä. Hän sanoi, että te olette todellinen romaanisankaritar ja että jos hän olisi mies, hän tekisi tuhansia mielettömyyksiä teidän tähtenne. Stremov sanoi hänen tekevän niitä jo muutenkin.
-- Sanokaa, olkaa hyvä, minä en koskaan ole voinut sitä ymmärtää, Anna kysyi hetken vaiti oltuaan sellaiseen sävyyn, joka osoitti selvästi, ettei hän sanonut sitä turhan takia, vaan että tuo kysymys oli hänelle tärkeämpi kuin olisi voinut luullakaan, -- sanokaa mikä on hänen suhteensa ruhtinas Kaluzhskiin, niin sanottuun Mishkaan? Minä olen niin vähän nähnyt heitä. Kuinka on asia?
Betsyn silmät hymyilivät, ja hän katsoi tarkkaavaisesti Annaan.
-- Uusi tapa, hän sanoi. -- Ne ovat nyt kaikki ottaneet käytäntöön uuden tavan. Ovat heittäneet hunnut hongikkoon. Mutta on siinä eroa, miten heittää.
-- Niin, mutta mikä on Merkalovan suhde Kaluzhskiin?
Betsy purskahti äkkiä iloiseen ja hillittömään nauruun, mikä oli hänelle harvinaista.
-- Te menette ruhtinatar Mjahkajan alueelle. Se on "kauhean lapsen" kysymys, ja Betsy tahtoi nähtävästi pidättää nauruaan, mutta ei voinut, vaan remahti siihen tarttuvaan nauruun, joka on ominaista harvoin nauraville ihmisille. -- Pitää kysyä heiltä itseltään, lisäsi hän naurun kyyneleet silmissään.
-- Te vain nauratte, Anna sanoi, johon nauru myöskin oli tarttunut, -- mutta minä en ole koskaan voinut ymmärtää sitä. Minä en käsitä, millainen rooli siinä on aviomiehellä.
-- Aviomiehelläkö? Liza Merkalovan aviomies kanniskelee hursteja vaimonsa kantapäillä ja on aina valmis palvelukseen. Ja mitä muuta sitten on takana, sitä ei kukaan utele. Eihän hyvässä seurassa puhuta tietyistä pukeutumisen yksityiskohdista. Niin ei tässäkään.
-- Tuletteko Rolandakin juhlaan? kysyi Anna vaihtaakseen keskustelunaihetta.
-- En luule, vastasi Betsy ja kääntäen päänsä pois alkoi kaataa tuoksuvaa teetä pieniin kuultaviin kuppeihin. Tarjottuaan Annalle teekupin hän otti ohuen pahitossavukkeen, pani sen hopeiseen varteen ja sytytti. -- Te näette, miten onnellisessa asemassa minä olen, alkoi hän jälleen vakavampana ottaen teekupin käteensä. -- Minä ymmärrän teitä ja ymmärrän Lizaa. Liza on niitä lapsellisia luonteita, jotka eivät käsitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Ainakaan hän ei ymmärtänyt sitä ennen, ihan nuorena ollessaan. Ja nyt hän tietää, että tuo ymmärtämättömyys pukee häntä. Nyt hän on kenties tahallaan sitä ymmärtämättä, puhui Betsy suu ohuessa hymyssä. -- Eikä voi kieltää, että se pukee häntä. Näettekö, samaan asiaan voi suhtautua myös tyynesti, vieläpä iloisestikin. Kenties te olette taipuvainen näkemään asiat liian traagisessa valossa.
-- Oi, kuinka minä tahtoisin tuntea toiset niin kuin minä tunnen itseni, Anna sanoi vakavasti ja mietteissään. -- Olenko minä pahempi vai parempi kuin muut? Luultavasti pahempi.
-- Kauhea lapsi, kauhea lapsi! toisti Betsy. -- Kas siellähän toisetkin jo tulevat.
XVIII
Kuului askelia ja miesten ääniä, sitten naisten puhetta ja naurua, ja kohta sen jälkeen astuivat sisään odotetut vieraat: Sappho Stolz ja terveyttä ja hyvinvointia uhkuva nuori mies, jota sanottiin Vasjkaksi. Näkyi, etteivät veriset nautapaistit, tryffelit ja burgundilaiset olleet menneet häneltä hukkaan. Vasjka kumarsi naisille ja katsoi heihin, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Hän oli tullut Sapphon jäljessä vierashuoneeseen ja seurasi tätä täälläkin ikään kuin olisi tähän sidottu ja katseli tätä herkeämättä välkkyvine silmineen kuin haluten syödä tämän suuhunsa. Sappho Stolzilla oli vaalea tukka ja mustat silmät. Hän astui lyhyin, vikkelin askelin korkeakantaisissa avonaisissa kengissään ja puristi miehekkäästi huoneessa istujien kättä.
Anna ei ollut vielä kertaakaan tavannut tätä uutta merkkihenkilöä ja hämmästyi hänen kauneuttaan ja hänen pukunsa ja käytöksensä rohkeutta. Hänellä oli omista ja tekohiuksista tehty kullankarvainen, suunnaton hiuslaite, niin että hänen päänsä oli samankokoinen kuin hänen sirosti kaartuva, edestä avoin rintansa. Hänessä oli niin paljon vauhtia, että vähimmästäkin liikkeestä polvet ja jalkojen yläosa piirtyivät näkyviin vaatteiden alta, ja väkisinkin tuli mieleen kysymys, missä kohtaa takanapäin tuossa kokoonkyhätyssä häilähtelevässä vuoressa oikeastaan päättyi hänen pieni ja siro vartalonsa, joka oli niin alaston ylhäältä ja niin verhottu alhaalta ja takaa.
Betsy kiiruhti esittelemään hänet Annalle.
-- Voitteko kuvitella, me olimme vähällä ajaa kahden sotamiehen yli, alkoi hän heti kertoa vilkuttaen silmiään, hymyillen ja nykien laahustaan, jonka oli heittänyt liiaksi toiselle sivulle. -- Minä ajoin Vasjkan kanssa... Ai niin, te ette olekaan tuttuja. -- Ja hän esitti nuoren herran mainiten hänen nimensä ja nauroi heleästi ja punastuneena erehdykselleen kun oli vieraan kuullen kutsunut nuorta herraa Vasjkaksi. Vasjka kumarsi vielä kerran Annalle, mutta ei sanonut hänelle mitään, vaan kääntyi Sapphon puoleen:
-- Te menetitte vedon. Me ehdimme perille ensin. Maksakaapa, hän sanoi hymyillen.
-- Ei suinkaan nyt tässä, sanoi Sappho.
-- Sama se, saanpahan sitten.
-- Hyvä, hyvä. Ai niin! hän kääntyi äkkiä emännän puoleen, -- olen minäkin hyvä... Unohdin kokonaan... Minä toin teille vieraan. Tuossa hän on.
Odottamaton nuori vieras, jonka Sappho oli tuonut ja unohtanut, oli kuitenkin siksi tärkeä henkilö, että -- huolimatta hänen nuoresta iästään -- molemmat naiset nousivat tervehtimään häntä.
Hän oli Sapphon uusi ihailija. Samoin kuin Vasjka kulki hänkin nyt epäjumalansa kintereillä.
Pian saapuivat ruhtinas Kaluzhski, Liza Merkalova ja Stremov. Liza Merkalova oli hoikka, tummatukkainen nainen, jonka kasvot olivat itämaisen veltot ja silmät ihanat ja -- kuten kaikki sanoivat -- selittämättömät. Hänen tumman pukunsa tyyli (Anna huomasi sen heti ja antoi sille arvoa) vastasi täydellisesti hänen kauneuttaan. Liza oli yhtä pehmeä ja veltto kuin Sappho oli jyrkkä ja ryhdikäs.
Liza oli paljon enemmän Annan makuun. Betsy oli kertonut hänen näyttelevän tietämättömän lapsen osaa. Mutta kun Anna näki hänet, hän tunsi, ettei se ollut totta. Liza oli kuin olikin tietämätön ja turmeltunut, mutta herttainen ja avuton nainen. Tosin hänessä oli samaa sävyä kuin Sapphossakin; samoin kuin Sapphoa seurasi häntäkin alinomaa kaksi ihailijaa, toinen nuori, toinen vanha, kumpikin ahmien häntä katseillaan. Mutta hänessä oli jotain, joka kohotti hänet tuota ympäristöä korkeammalle ja antoi hänelle jalohelmen väärentämättömän välkkeen lasihelmien keskellä. Se väreili hänen ihanista, todellakin selittämättömistä silmistään. Noiden tummien renkaiden ympäröimien silmien riutunut ja samalla palava katse valloitti ihmeellisellä vilpittömyydellään. Katsahdettuaan noihin silmiin jokainen luuli nähneensä hänen sielunsa pohjaan eikä voinut sen jälkeen olla kiintymättä häneen. Kun hän huoliasi Annan, hänen kasvojaan valaisi iloinen hymy.
-- Oi, kuinka iloinen olen, kun saan nähdä teidät, hän sanoi tullen Annan luo. -- Minun piti eilen kilpailuissa tulla tapaamaan teitä, mutta te olitte juuri lähtenyt pois. Minä olisin niin tahtonut nähdä teidät juuri eilen. Eikö se ollutkin kauheata? hän sanoi katsoen Annaan sieluun saakka avoimelta vaikuttavalla katseellaan.
-- Niin, en ollenkaan luullut, että se saisi niin kuohuksiin, Anna sanoi punastuen.
Samassa seurue nousi lähteäkseen puutarhaan.
-- Minä en lähde, sanoi Liza hymyillen ja istuutuen Annan viereen. -- Ettehän tekään mene? Mitä nautintoa nyt krokettipeli on?
-- Minusta se on hauskaa, Anna sanoi.
-- Kuulkaa, sanokaahan, miten te saatte ikävän karkotetuksi? Ihan ilostuu, kun katsoo teihin. Te elätte, mutta minä ikävöin.
-- Kuinka niin? Tehän kuulutte Pietarin iloisimpaan seurapiiriin, Anna sanoi.
-- Kenties muualla on vieläkin ikävämpää, mutta ei meilläkään, ainakaan ei minulla, ole hauskaa, vaan kauhean, kauhean ikävää.
Sappho sytytti savukkeen ja lähti puutarhaan molempien nuorten herrojen kanssa. Betsy ja Stremov jäivät teetä juomaan.
-- Ikävää! sanoi Betsy. -- Sappho juuri kertoi, miten hauskaa heillä eilen oli ollut teidän luonanne.
-- Oh, niin painostavan ikävää! sanoi Liza Merkalova.
-- Kilparatsastuksen jälkeen ajoimme kaikki meille. Samat ja samat aina vain! Aina yhtä ja samaa. Koko illan vetelehdimme sohvilla. Mitä hauskaa siinä on? Ei, sanokaa, mitä te teette, ettei tulisi ikävä? kääntyi hän jälleen Annan puoleen. -- Ei tarvitse muuta kuin vilkaista teihin, kun huomaa, että siinä on nainen, joka saattaa olla onnellinen tai onneton, mutta joka on vapaa tästä riuduttavasta ikävästä. Opettakaa minulle, miten te menettelette.
-- En mitenkään, vastasi Anna punastuen noitten tungettelevien kysymysten vuoksi.
-- Se juuri onkin paras keino, sekaantui Stremov keskusteluun. Stremov oli noin viidenkymmenen ikäinen, puoleksi harmaantunut, joskin vielä nuorekas mies, jolla oli hyvin rumat, mutta luonteikkaat ja viisaat kasvot. Liza Merkalova oli hänen vaimonsa veljentytär, ja hän vietti kaiken vapaan aikansa tämän seurassa. Tavatessaan Anna Kareninan hän koetti -- kuten älykkään maailmanmiehen tulee -- osoittaa erityistä kohteliaisuutta vihamiehensä vaimolle.
-- Ei mitenkään, toisti hän suu hymyssä, -- se onkin juuri paras keino. Sitähän minä olen aina sanonut, kääntyi hän Liza Merkalovan puoleen, -- ettei pidä ajatella, että tulee ikävä, niin ei tule. Aivan sama juttu kuin ettei pidä pelätä ettei nuku, jos pelkää unettomuutta. Samaa sanoo teille nyt Anna Arkadjevnakin.
-- Olisin hyvin iloinen, jos olisin niin sanonut, sillä se oli sekä viisaasti että oikein, Anna sanoi hymyillen.
-- No, sanokaa sitten, miksi ei saa unta ja miksi aina on ikävä?
-- Jos tahtoo saada unta, täytyy tehdä työtä, ja jos tahtoo pitää hauskaa, täytyy myös tehdä työtä.
-- Mitä sellaisesta työstä, jota ei kukaan tarvitse. Enkä minä osaa enkä halua varta vasten edes teeskennelläkään.
-- Te olette parantumaton, sanoi Stremov katsomatta häneen ja kääntyi taas Annan puoleen.
Koska hän tapasi Annaa harvoin, hän ei osannut puhua tälle muusta kuin varsin kuluneista asioista, mutta hän sanoi nuo kuluneet lauseensa Annan Pietariin-muutosta, kreivitär Lidia Ivanovnan kiintymyksestä Annaan ym. sellaisin ilmein, että selvästi näkyi, miten hän sydämensä pohjasta halusi tuottaa Annalle huvia ja osoittaa tälle kunnioitustaan, kenties ihailuaankin.
Tushkevitsh astui huoneeseen ja sanoi, että herrasväkeä odotettiin krokettia pelaamaan.
-- Ei, älkää lähtekö pois, älkää lähtekö pois, pyyteli Liza Merkalova saatuaan kuulla, että Anna aikoi lähteä. Stremov yhtyi häneen.
-- On liian suuri vastakohta, hän sanoi, -- joutua tästä seurasta vanhan neiti Wreden luo. Ja hänelle te annatte vain tilaisuuden ihmisten panettelemiseen, täällä te taas herätätte aivan toisia, jaloja, panettelunvastaisia tunteita.
Anna epäröi hetkisen. Tuon viisaan miehen imartelut, Liza Merkalovan lapsellinen myötätunto ja koko tuo tuttu seuramaailman ilmapiiri -- kaikki se tuntui niin kevyeltä ja edessäpäin oli niin vaikeaa, että hän pysähtyi hetkeksi epäröimään, eikö lykkäisi vielä raskasta välienselvittelyn hetkeä ja jäisi tänne. Mutta kun hän ajatteli, millaista olisi yksin kotona, jollei tekisi mitään päätöstä, ja kun hän muisti sen kauhean hetken, jolloin hän oli molemmin käsin tarttunut hiuksiinsa, hän hyvästeli ja lähti.
XIX
Vaikka Vronski viettikin kevytmieliseltä näyttävää maailmanmiehen elämää, oli hän silti järjestyksen mies. Nuorena, sotakoulussa ollessaan, hän oli kerran pulaan jouduttuaan pyytänyt rahaa lainaksi eikä ollut saanut, ja siitä lähtien ei hän enää koskaan ollut päästänyt itseään silloin kokemaansa alennustilaan.
Pitääkseen asiansa järjestyksessä hän syventyi aina tarpeen mukaan -- keskimäärin noin viisi kertaa vuodessa -- niitä selvittelemään. Hän sanoi sitä tilinteoksi eli -- kuten hän sitä ranskaksi nimitti -- faire la lessive.
Herättyään myöhään kilpailun jälkeisenä aamuna istuutui Vronski peseytymättä ja partaansa ajamatta pöydän ääreen, levitti sille rahansa, laskunsa ja kirjeensä ja ryhtyi työhön. Petritski tiesi, että Vronski tuossa askareessaan oli tavallisesti vihainen, ja kun hän herätessään näki toverinsa kirjoituspöydän ääressä, hän pukeutui hiljaa ja meni ulos tätä häiritsemättä.
Jokainen ihminen, joka tuntee pienimpiä yksityiskohtia myöten itseään ympäröivien asianhaarojen monimutkaisuuden, kuvittelee väkisinkin, että ainoastaan hänen asiansa ovat niin mutkikkaat ja vaikeaselkoiset, eikä mitenkään usko, että toisiakin ympäröi yhtä monimutkaisten asioiden verkko. Siltä näytti Vronskistakin. Ja hän tunsi pientä sisäistä ylpeyttä ajatellessaan, että kuka muu hyvänsä olisi samanlaisissa olosuhteissa jo aikoja sitten sekaantunut ja joutunut pahojen kiusausten pauloihin. Vronski sen sijaan tiesi, että tilanne piti välttämättä selvittää juuri nyt, jottei sotkeutuisi ikävyyksiin.
Ensin hän kävi käsiksi raha-asioihin, jotka olivat helpompia selvittää. Kirjoitettuaan pienellä käsialallaan postipaperiarkille kaikki velkansa hän laski ne yhteen ja huomasi olevansa velkaa seitsemäntoistatuhatta ruplaa ynnä muutamia satoja, jotka hän selvyyden vuoksi jätti pois laskuista. Laskettuaan yhteen käteiset rahat ja pankkikirjan hän huomasi jäljellä olevan vain tuhat kahdeksansataa ruplaa, eikä ollut mitään saatavia ennen uutta vuotta. Käytyään uudelleen läpi velkaluettelon Vronski kirjoitti sen puhtaaksi jakaen velat kolmeen sarjaan. Ensimmäiseen kuuluivat velat, jotka oli heti maksettava tai joitten maksamiseen tuli ainakin olla rahat valmiina, jottei vaadittaessa voisi sattua hetkenkään viivytystä. Sellaisia velkoja oli lähes neljä tuhatta: 1.500 hevosesta ja 2.500 takausmaksua nuoren Venjevskin puolesta, joka Vronskin läsnä ollessa oli menettänyt tämän summan eräälle peliveijarille. Vronski oli silloin heti aikonut maksaa tuon summan -- hänellä sattui olemaan niin paljon lompakossaan, -- mutta Venjevski ja Jashvin eivät olleet antaneet hänen maksaa, koska hän ei ollut mukana pelissäkään, vaan olivat sanoneet itse maksavansa. Se kaikki oli kyllä kaunista, mutta Vronski tiesi, että vaikka hänellä ei ollutkaan tuossa likaisessa asiassa muuta osuutta kuin että oli mennyt Venjevskin puolesta suulliseen takuuseen, hänen täytyi pitää varalla nuo 2.500 ruplaa voidakseen tarpeen tullen heittää ne tuolle veijarilurjukselle ja ollakseen siten hänen kanssaan sujut. Kaikkein tärkeimmän sarjan velkoihin meni siis 4.000 ruplaa. Toiseen sarjaan, joka teki yhteensä 8.000, kuuluivat "tärkeähköt" velat. Ne olivat etupäässä kilpatallin vuokraan, kauran ja heinän hankkijalle, englantilaiselle, satulasepälle ym. meneviä maksuja. Näistä veloista täytyi maksaa pois pari tuhatta, jotta saisi olla täysin rauhassa. Viimeinen velkasarja -- kauppa-, ravintola- ja räätälivelat -- ei antanut aihetta mihinkään ajatteluun.
Siis tarvittiin 6.000 ruplaa juokseviin menoihin, ja oli olemassa ainoastaan 1.800 ruplaa. Miehelle, jolla oli 100.000 ruplan tulot, jollaiseksi Vronskin varallisuus yleisesti määriteltiin, ei sellaisten velkojen olisi pitänyt tuottaa mitään vaikeuksia; mutta hänelläpä ei todellisuudessa ollut lähimainkaan sadantuhannen tuloja. Suuri perintötila, joka tuotti aina kahteensataantuhanteen vuotuista tuloa, oli jakamatta veljesten kesken. Kun vanhempi veli suuresti velkaantuneena oli mennyt naimisiin varattoman ruhtinatar Varja Tsirkovan, dekabristin tyttären, kanssa, oli Aleksei luovuttanut vanhemmalle veljelleen perintötilan kaikki tulot pidättäen itselleen vain 25.000 ruplaa vuodessa. Aleksei oli silloin sanonut veljelleen, että se summa riittää hänelle siihen asti, kunnes hän menee naimisiin, mitä luultavasti ei koskaan tapahdu. Ja kalliin rykmentin komentajana ja vastanaineena miehenä vanhempi veli ei ollut voinut jättää ottamatta tuota lahjaa vastaan. Vronskin äiti, jolla oli omat erilliset varansa, oli joka vuosi antanut Alekseille noin 20.000 ruplaa noitten 25 000:n lisäksi, ja Aleksei oli käyttänyt ne kaikki. Viime aikoina kreivitär oli poikansa rakkaussuhteen ja Moskovasta lähdön katkeroittamana lakannut lähettämästä tälle rahaa. Sen johdosta Vronski, joka oli tottunut käyttämään vuosittain lähes 45.000 ruplaa, oli joutunut vaikeaan asemaan saatuaan tänä vuonna vain 25.000. Eikä hän voinut pyytää rahaa äidiltään selvitäkseen tästä pulasta. Kreivittären viime kirje jonka hän oli toissa päivänä saanut, hermostutti häntä erityisesti juuri viittauksillaan siihen suuntaan, että äiti oli kyllä valmis auttamaan poikaansa tämän menestykseksi seuramaailmassa ja virkauralla, mutta ei seurapiirejä häpäisevässä elämässä. Äidin lahjomishalu loukkasi häntä syvimpään sieluun saakka ja teki hänet vielä entistä kylmemmäksi äitiään kohtaan. Mutta hän ei voinut perua jalomielistä lupaustaan, vaikka arvelikin muutamia rakkaussuhteestaan johtuvia tulevaisuuden seikkoja aavistellessaan, että saattaisi naimattomanakin tarvita koko sadantuhannen tulonsa. Mutta peruminen oli mahdotonta. Heti kun hän muisti veljensä vaimon, tuon herttaisen, viehättävän Varjan, joka huomautti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistavansa hänen jalomielisyytensä ja ymmärtävänsä sen arvon, hän käsitti, kuinka mahdotonta tuota lahjaa oli perua. Se oli yhtä mahdotonta kuin lyödä naista, varastaa tai valehdella. Oli vain yksi mahdollisuus ja pakko, johon Vronski tarttui hetkeäkään epäröimättä: täytyi lainata koronkiskurilta kymmenentuhatta, mikä kävi helposti päinsä, myydä ratsuhevosensa ja vähentää menoja ylipäätään.