Part 30

Tuo pulmallinen asia oli seuraavanlainen. Aleksei Aleksandrovitshin erityispiirre valtiomiehenä, se luonteenomainen piirre, joka on jokaisessa korkealle nousevassa virkamiehessä ja joka sitkeän kunnianhimon, itsehillinnän, rehellisyyden ja itseluottamuksen ohella oli vienyt Kareniniakin eteenpäin, piili siinä, ettei hän ollut takertunut kuolleen paperivirallisuuden ja asiakirjajäljennösten pauloihin, vaan oli koettanut kohdata tosiasiat mahdollisimman suoraan ja samalla olla säästeliäs. Oli kuitenkin käynyt niin, että kuuluisassa heinäkuun 2. p:n komiteassa oli otettu esiin kysymys Zaraiskin kuvernementin arojen kastelemisesta. Tämä Aleksei Aleksandrovitshin ministeriön alaan kuuluva kysymys oli räikeä esimerkki valtion varojen hedelmättömästä tuhlauksesta ja kuolleesta paperivirallisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh tiesi asian olevan niin. Hänen edeltäjänsä edeltäjä oli ensimmäisenä ottanut tämän kastelukysymyksen esille. Ja tähän asiaan oli todellakin tuhlattu ja tuhlattiin vieläkin sangen paljon rahaa ilman vähintäkään hyötyä. Koko juttu ei näyttänyt voivan viedä mihinkään tulokseen. Aleksei Aleksandrovitsh oli heti virkaansa astuttuaan ymmärtänyt sen ja aikonut käydä asiaan käsiksi; mutta pian hän oli huomannut, että asia koski siksi monien yksityisten etua, ettei siihen ollut viisasta kajota, kun hänen oma asemansakaan ei ollut vielä kovin vakaa; ja sittemmin hän oli muita asioita käsitellessään kokonaan unohtanut tämän asian ja antanut sen mennä menojaan. (Kyseisen asian varassa eli moni perhe, varsinkin muuan sangen siveellinen ja musikaalinen perhe, jossa kaikki tyttäret soittivat jouhisoittimia. Aleksei Aleksandrovitsh tunsi tämän perheen ja oli ollut vanhimman tyttären häissä kunniavieraanakin.)

Aleksei Aleksandrovitshin mielestä ei ollut aivan rehellistä peliä, että vieras ministeriö oli ottanut asian esille, koska jokaisessa ministeriössä oli paljon kummempiakin asioita, joihin kukaan ei tietyn virkamaailmassa noudatettavan kirjoittamattoman lain johdosta kajonnut. Kun taisteluhansikas nyt kerran oli heitetty hänelle, otti hän sen rohkeasti vastaan ja vaati että perustetaan erityiskomitea, joka tutkisi ja tarkastaisi Zaraiskin kuvernementin arojen kastelua käsitelleen komitean työt. Mutta samalla hän päätti panna tuon toisenkin ministeriön herrat lujille. Hän vaati, että määrättäisiin vielä erityiskomitea vierasheimoisten asiaa tutkimaan. Vierasheimoisten asia oli sattumalta otettu esille heinäkuun 2. p:n komiteassa, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli tarmokkaasti kannattanut sitä ja selittänyt asian erityisen kiireelliseksi vierasheimoisten surkean tilan vuoksi. Tämä kysymys oli komiteassa antanut aiheen useampien ministeriöiden kinasteluun. Aleksei Aleksandrovitshille vihamielinen ministeriö todisteli vierasheimoisten aseman olevan mitä parhaimmalla tolalla ja väitti suunniteltujen muutosten turmelevan heidän kukoistavan elämänsä, ja jos tässä asiassa oli jotain huonosti, se kaikki johtui -- niin tämä ministeriö selitti -- siitä, ettei Aleksei Aleksandrovitshin ministeriö täyttänyt niitä toimenpiteitä, joihin laki velvoitti. Nyt alkoi Aleksei Aleksandrovitsh vaatia: ensinnäkin, että perustettaisiin uusi komitea, jonka tehtävänä olisi vierasheimoisten tilan tutkiminen heidän asuinpaikoillaan; toiseksi, että jos vierasheimoisten tila olisi tosiaankin sellainen, jollaisena se näyttäytyi komitean hallussa olevissa virallisissa tiedonannoissa, perustettaisiin vielä erillinen asiantuntijakomitea, joka tutkisi tuon vierasheimoisten lohduttoman tilan syitä: a) valtiolliselta, b) hallinnolliselta, c) taloudelliselta, d) kansatieteelliseltä, e) aineelliselta ja f) uskonnolliselta kannalta; kolmanneksi, että vaadittaisiin tuolta vihamieliseltä ministeriöltä tietoja niistä toimista, joita sen on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana suorittanut vierasheimoisten epäedullisten elinolojen korjaamiseksi, ja vihdoin neljänneksi, että vaadittaisiin ministeriöltä selitystä siihen, miksi se, kuten käy ilmi komitean hallussa olevista asiakirjoista (n:o 17015 ja n:o 18308 joulukuun 5. pv:ltä 1863 ja heinäkuun 7. pv:ltä 1864), on toiminut suorastaan vastoin voimassa olevaa peruslakia, joka koskettelee tätä asiaa niteessä..., pykälässä 18 ja pykälän 36 muistutuksessa.

Innostuksen puna kohosi Aleksei Aleksandrovitshin kasvoille hänen kirjatessaan nopeasti näitä ajatuksiaan. Kirjoitettuaan arkin täyteen hän nousi, soitti ja antoi paperin kanslianhoitajalle tarpeellisten lisätietojen hankkimista varten. Noustuaan ja käveltyään huoneessa hän katsahti taas muotokuvaan, rypisti kulmiaan ja hymähti ivallisesti. Luettuaan vielä hetkisen eugubiolaisista kirjoituksista ja saatuaan kiinnostuksensa niihin jälleen heräämään hän meni klo 11 nukkumaan, ja kun hän vuoteessaan muisteli äskeistä kohtaustaan vaimonsa kanssa, ei se näyttänyt hänestä enää ollenkaan niin synkältä.

XV

Vaikka Anna olikin kiivaasti väittänyt vastaan, kun Vronski oli puhunut hänen asemansa mahdottomuudesta, hän tunsi syvällä sydämessään oman asemansa valheellisuuden ja epärehellisyyden ja toivoi siihen koko sielustaan muutosta. Palatessaan miehensä kanssa kilparatsastuksesta hän oli mielenkuohun hetkinä sanonut tälle kaikki, ja vaikka se oli tuottanutkin hänelle kipua, oli hän sentään hyvillään siitä. Erottuaan miehestään huvilan ovella Anna oli tuntenut iloa siitä, että nyt kaikki selviäisi ja ettei enää olisi entistä valhetta ja petosta. Hänestä näytti epäämättömän varmalta, että nyt hänen asemansa selviäisi ainiaaksi. Uusi asema saattoi olla huono sekin, mutta se olisi ainakin selvä ja varma eikä siinä olisi valhetta. Kipu, jota hän oli tuottanut itselleen ja miehelleen sanoessaan nuo sanat, tulisi siten palkituksi, hän ajatteli. Samana iltana hän tapasi Vronskin, mutta ei sanonut, mitä hänen ja hänen miehensä välillä oli tapahtunut, vaikka tilanteen selvittämisen vuoksi olisi pitänyt siitä puhua.

Kun Anna heräsi seuraavana aamuna, hän muisti ensimmäiseksi, mitä oli sanonut miehelleen, ja nyt se tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka oli voinut lausua nuo kummalliset ja karkeat sanat, eikä käsittää, mitä tästä tulisi. Mutta ne sanat oli sanottu, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli poistunut mitään virkkamatta. "Minä tapasin Vronskin enkä kertonut siitä hänelle. Vielä hänen lähtiessään aioin pyytää hänet takaisin ja kertoa siitä, mutta en voinut, sillä olisi tuntunut omituiselta, että puhun siitä vasta nyt enkä heti ensi hetkenä. Miksi minä en sanonut, vaikka aioin?" Ja vastaukseksi tähän kysymykseen kuumeinen puna levisi hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi, mikä häntä oli pidättänyt; häpeä oli estänyt häntä. Hänen asemansa, joka eilisiltana oli jo näyttänyt niin selvinneeltä, tuntui hänestä nyt ei ainoastaan selvittämättömältä, vaan suorastaan toivottomalta. Häntä kauhistutti häpeä, jota hän ei ennen ollut edes ajatellut. Ja kun hän ajatteli, mitä hänen miehensä nyt tekisi, hänen mieleensä tuli mitä kamalimpia asioita. Hänelle tuli mieleen, että tuossa tuokiossa asiainhoitaja tulee ajamaan hänet talosta, että hänen häpeänsä huudetaan koko maailman tietoon. Hän kyseli itseltään, minne hän menisi, kun hänet ajetaan kotoaan, eikä löytänyt vastausta.

Kun hän ajatteli Vronskia, hänestä tuntui, ettei tämä enää rakastanut häntä, että hän oli vain vaivaksi Vronskille, ja eihän hän voinut mennä tarjoamaan itseään tälle, ja hän tunsi melkein vihaavansa Vronskia sen vuoksi. Hänestä tuntui, että ne sanat, jotka hän oli sanonut miehelleen ja joita hän nyt koko ajan kertasi mielessään, että hän oli lausunut ne sanat kaikille ja kaikki olivat kuulleet ne. Hän pelkäsi katsoa silmiin niitä, joiden kanssa asui. Hän ei uskaltanut kutsua palvelustyttöä, vielä vähemmän mennä alas ja tavata poikaansa ja opettajatarneitiä.

Palvelijatar, joka jo kauan oli odottanut oven takana, tuli itsestään huoneeseen. Anna katsahti häntä kysyvästi silmiin ja punastui. Tyttö pyysi anteeksi, että oli tullut, ja sanoi luulleensa kellon soineen. Hän toi Annalle vaatteet ja kirjelapun. Kirjelappu oli Betsyltä. Betsy ilmoitti hänelle, että hänen luokseen olivat tänään aamupäivällä tulossa pelaamaan krokettia Liza Merkalova, vapaaherratar Stolz ja vapaaherrattaren ihailijat Kaluzshki ja ukko Stremov. "Tulkaa edes uteliaisuuttanne katsomaan millaisista henkilöistä on kyse. Minä odotan", kirjoitti Betsy. Anna luki kirjelapun ja huoahti.

-- En tarvitse mitään, hän sanoi Annushkalle, joka siirteli yöpöydällä olevia pulloja ja harjoja, -- saat mennä, minä pukeudun heti ja tulen. En tarvitse mitään apua.

Annushka meni, mutta Anna ei ryhtynyt pukeutumaan, vaan istui yhä samassa asennossa, kuin tehdäkseen tai sanoakseen jotain, ja jälleen turtuen. Hän toisti lakkaamatta: "Jumalani, Jumalani", mutta se jäi hänen suussaan pelkäksi merkityksettömäksi sanaksi. Vaikkei Anna koskaan epäillyt sen uskonnon totuutta, johon hänet oli kasvatettu, oli avun etsiminen uskonnosta hänelle yhtä vierasta kuin avun pyytäminen itse Aleksei Aleksandrovitshilta. Hän tiesi edeltäpäin, että uskonnon apu olisi ollut mahdollinen vain siinä tapauksessa, että hän olisi luopunut kaikesta, mikä oli hänen elämänsä varsinainen sisältö. Olo oli raskas, ja lisäksi hän tunsi nyt kasvavaa pelkoa tätä uutta, ennenkokematonta sieluntilaansa kohtaan. Hän tunsi, että kaikki alkoi kahdentua hänen sielussaan, kuten esineet joskus kahdentuvat väsyneissä silmissä. Hän ei aina tiennyt, mitä pelkäsi ja mitä toivoi. Pelkäsikö ja toivoiko hän entistä vaiko tulevaa, eikä hän itsekään tiennyt, mitä oikeastaan tahtoi.

"Oi, mitä minä teen!" hän sanoi itsekseen tuntien äkillistä kipua molemmin puolin päätään. Tointuessaan hän huomasi puristavansa molemmin käsin hiuksiaan ohimojen kohdalta. Hän hypähti pystyyn ja alkoi kävellä.

-- Kahvi on valmista, ja neiti ja Serjozha odottavat, sanoi Annushka tullen uudelleen ja tavaten Annan vielä entisessä asussaan.

-- Kuinka Serjozha voi? kysyi Anna äkkiä vilkastuen, muistaen ensimmäisen kerran koko aamuna poikansa olemassaolon.

-- On tainnut olla vähän pahanteossa, vastasi Annushka hymyillen.

-- Missä pahanteossa?

-- Nurkkakamarissa oli persikoita, hän on tainnut käydä salaa syömässä yhden niistä.

Ajatus pojasta vapahti Annan siitä avuttomasta tilasta, jossa hän oli ollut. Hän muisti taas tuon poikansa hyväksi elävän äidin osaksi vilpittömän ja osaksi ylikorostetunkin roolin, jonka hän viime vuosina oli ottanut suorittaakseen, ja tunsi ilokseen, että hänellä nykyisessäkin tilassaan oli valtikka, joka oli riippumaton siitä, mihin asemaan hän joutui mieheensä tai Vronskiin nähden. Se valtikka oli poika. Joutuisipa hän mihin asemaan tahansa, poikaansa hän ei voisi jättää. Jos mies häpäiseekin hänet ja ajaa talostaan, jos Vronski kylmeneekin ja jatkaa vapaata elämäänsä (Anna hän ajatteli tätä karvain, nuhtelevin mielin), ei hän jättäisi poikaansa. Hänen elämällään olisi sentään oma päämääränsä. Ja hänen täytyi toimia lujan aseman hankkimiseksi poikaansa nähden, jottei tätä vietäisi häneltä. Täytyi ryhtyä toimiin niin pian kuin suinkin, ennen kuin ehtivät riistää häneltä pojan. Hänen täytyi matkustaa pois poikansa kanssa. Se hänen täytyi tehdä... Hänen piti saada rauhoittua ja päästä kiusallisesta asemastaan. Ajatus suoranaisesta poikaan liittyvästä toiminnasta ja pikaisesta matkasta tämän kanssa rauhoitti häntä toivotulla tavalla.

Hän pukeutui nopeasti, laskeutui alakertaan ja meni varmoin askelin vierashuoneeseen, jossa kahvipöytä ja Serjozha opettajattarineen odottivat häntä. Serjozha seisoi valkeassa puvussa pöydän luona ja hypisteli, tuomiaan kukkia selkä ja pää kumarassa, kasvot jännittyneen tarkkaavaisina, ja tuossa tarkkaavaisuuden ilmeessä, joka oli Annalle niin tuttu, oli jotain Aleksei Aleksandrovitshia muistuttavaa.

Opettajatar oli erityisen ankaran näköinen. Nähdessään äitinsä Serjozha kiljaisi kimeästi "Äiti!" kuten hänen tapansa oli, eikä oikein tiennyt, menisikö heti äitiä tervehtimään ja jättäisi kukat siihen, vai punoisiko seppeleen loppuun ja menisi sitten se kädessään.

Tervehdittyään opettajatar alkoi laajasti ja seikkaperäisesti kertoa Serjozhan tekemästä rikkomuksesta, mutta Anna ei kuunnellut häntä; Anna ajatteli, ottaisiko kotiopettajattaren matkalle mukaan. "Ei, en ota", päätti hän. "Lähden yksin poikani kanssa."

-- Niin, se oli hyvin pahoin tehty, Anna sanoi ja asettaen kätensä pojan olkapäille katsoi häneen arastelevin, lempein silmin, mikä oudoksutti ja ilahdutti poikaa, ja suuteli häntä. -- Jättäkää hänet kahden minun kanssani, Anna sanoi ihmettelevälle opettajattarelle ja päästämättä poikansa kättä istuutui kahvipöydän ääreen.

-- Äiti, minä... en minä... poika sopersi koettaen saada äitinsä ilmeistä selville, mikä häntä odotti persikan vuoksi.

-- Serjozha, Anna sanoi heti kun opettajatar oli poistunut huoneesta, -- sinä teit pahasti, mutta ethän sinä enää vastedes tee sitä?... Rakastathan sinä minua?

Anna tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. "Voisinko minä olla rakastamatta häntä?" hän ajatteli itsekseen katsoen syvälle pojan pelästyneisiin ja ilostuneisiin silmiin. "Tuleekohan hänkin tuomitsemaan minut yhdessä isänsä kanssa? Eikö hänkään sääli minua?" Kyyneleet valuivat jo kasvoja pitkin, ja salatakseen ne Anna nousi äkkiä ja meni melkein juosten kuistille.

Viime päivien ukkossateitten jälkeen oli tullut kylmä, selkeä sää. Vaikkakin taivas oli kirkas ja päivä välkähteli kosteissa lehdissä, oli ilma kylmä.

Anna värähti kylmästä ja sisäisestä kauhusta, joka valtasi hänet ulkoilmassa entistä voimakkaammin.

-- Mene, mene Marietten luo, hän sanoi Serjozhalle, joka oli aikeissa seurata häntä, ja alkoi kävellä kuistin olkimattoa edestakaisin. "Eivätkö he voi antaa sitä anteeksi ja käsittää, ettei toisin voinut olla?" mietti hän itsekseen.

Pysähdyttyään katsomaan tuulessa huojuvien haapojen latvoja ja niiden sateen huuhtomia, kylmässä auringossa välkkyviä lehtiä hän ymmärsi, etteivät he anna hänelle anteeksi, että kaikki tulevat tästä lähin olemaan yhtä säälimättömiä häntä kohtaan kuin tuo taivas, kuin tuo välkkyvä vihreä luonto. "Ei pidä, ei pidä ajatella" hän sanoi itsekseen. "Täytyy vain valmistautua matkalle. Mutta minne? Ja koska? Ja ketä kaikkia mukaan? Niin, Moskovaan, iltajunassa. Annushka ja Serjozha ja kaikkein välttämättömimmät tavarat. Mutta ensin pitää kirjoittaa heille kummallekin." Hän meni nopeasti omaan kirjoitushuoneeseensa, istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti miehelleen.

"Sen jälkeen mitä on tapahtunut, en enää voi jäädä teidän kattonne alle. Minä matkustan pois ja otan pojan mukaani. En tunne lakia enkä tiedä, kumpaako vanhemmista pojan on seurattava; mutta minä otan hänet mukaani, sillä ilman häntä en voi elää. Olkaa jalomielinen, jättäkää hänet minulle."

Alkupuolen hän kirjoitti nopeasti ja vapaasti, mutta vetoaminen jalomielisyyteen, jota Anna ei uskonut miehessään olevan, ja tunne siitä, että kirjeeseen pitäisi panna jotain liikuttavaa, pysähdytti hänet. "Syyllisyydestäni ja katumisestani en tässä puhu sillä..." Hän pysähtyi taaskin pystymättä ajattelemaan yhtenäisesti. "Ei", päätti hän itsekseen, "ei tarvita mitään sellaista", ja revittyään paperin kirjoitti uudelleen äskeiset lauseet, jättäen pois jalomielisyyteen vetoamisen, ja sulki kirjeen.

Toinen kirje oli kirjoitettava Vronskille. "Olen kertonut kaiken miehelleni", hän aloitti ja istui kauan voimatta jatkaa. Se oli niin karkeaa ja epänaisellista. "Ja mitä minä osaan hänelle sanoa?" hän ajatteli itsekseen. Taaskin häpeän puna peitti hänen kasvonsa, hänen mieleensä tuli Vronskin levollinen tyyneys, ja harmistus häntä kohtaan sai Annan repimään pieniksi palasiksi aloitetun paperiarkin. "Ei tarvita mitään", hän sanoi itsekseen, pani paperin pois ja meni yläkertaan. Hän ilmoitti kotiopettajattarelle ja palvelusväelle lähtevänsä tänä iltana Moskovaan ja ryhtyi heti panemaan kokoon tavaroitaan.

XVI

Huvilarakennuksen kaikista huoneista kannettiin tavaroita ulos; talonmiehiä, puutarhureita ja miespalvelijoita kulki edestakaisin. Astia- ja vaatekaapit olivat auki. Oli käyty kahdesti kaupassa hakemassa nuoraa. Lattialla ajelehti sanomalehtipaperia. Kaksi kirstua, matkalaukkuja ja matkakääröjä oli valmiina eteisessä. Vaunut ja kahdet ajurinrattaat odottivat pääoven edessä. Anna, joka oli tavaroita pakatessaan unohtanut sisäisen hätänsä, seisoi pöydän vieressä kamarissaan ja järjesteli matkalaukkuaan, kun Annushka kiinnitti hänen huomionsa pääovelle pysähtyvien rattaitten tärinään. Anna vilkaisi ikkunasta ja näki pääoven edessä Aleksei Aleksandrovitshin lähetin, joka painoi juuri ovikelloa.

-- Mene kysymään, mitä asiaa hänellä on, Anna sanoi ja istuutui kädet ristissä nojatuoliin, valmiina rauhallisesti ottamaan vastaan mitä hyvänsä. Lakeija toi paksun kuoren, jonka osoitteen Aleksei Aleksandrovits oli itse kirjoittanut.

-- Lähetin on tuotava vastaus mukanaan, sanoi lakeija.

-- Hyvä on, Anna sanoi ja repäisi heti lakeijan mentyä vapisevin sormin kuoren auki. Tukku paperikaistaleella yhteensidottuja sileitä seteleitä solahti esiin. Anna vetäisi kirjeen erilleen ja alkoi lukea lopusta päin: "...muutossanne... huolehdin... panen painoa tämän pyyntöni täyttämiseen", luki hän. Hän selaili nopeasti eteenpäin, luki kaiken läpi ja vielä kerran uudelleen alusta loppuun. Kun hän oli lopettanut, tunsi hän vilunväreitä ruumiissaan ja huomasi, että onnettomuus, joka oli haudannut hänet alleen, oli kamalampi kuin hän oli arvannut odottaakaan.

Hän oli aamulla katunut sitä, mitä oli sanonut miehelleen, ja toivonut kipeästi, että nuo sanat olisivat jääneetkin lausumatta. Ja nyt, kun tuo kirje ei ollut tietävinään niistä ja antoi hänelle mitä hän oli toivonutkin, se oli hänestä kauheinta, mitä saattoi kuvitella.

"Tietysti oikeassa!" hän ajatteli. "Tietysti hän on aina oikeassa, hän on kristitty ja jalomielinen ja mitä kaikkea! Tuo alhainen, inhottava ihminen! Eikä sitä ole käsittänyt eikä käsitä kukaan muu kuin minä, enkä minäkään osaa sitä selittää. Sanovat uskonnolliseksi, siveelliseksi, rehelliseksi ja viisaaksi mieheksi, mutta eivät näe, mitä minä olen nähnyt. Eivät tiedä, miten hän kahdeksan vuotta on kuristanut minun elämääni, koettanut tukahduttaa kaiken elävän, mitä minussa on ollut, ajattelematta kertaakaan, että minä olen elävä nainen, joka tarvitsee rakkautta. Kukaan ei tiedä, miten hän on joka askeleella loukannut minua ja ollut tyytyväinen itseensä. Enkö minä ole koettanut tyytyä kohtalooni? Enkö minä ole pinnistellyt rakastaakseni häntä ja enkö ole rakastanut poikaani, kun on ollut mahdotonta enää rakastaa häntä? Mutta tuli aika, jolloin käsitin, etten voi enää pettää itseäni, että olen elävä ihminen enkä ole syypää siihen, että Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, että kaipaan rakkautta ja elämää. Ja entä nyt? tappaisi minut tai tappaisi hänet, -- minä kestäisin kaiken, minä antaisin anteeksi, mutta ei, hän..."

"Kuinka minä en arvannut, mitä hän tekee! Hänhän tekee aina niin kuin hänen alhainen luonteensa käskee. Hän tekee oikein ja syöksee minut, tuhoon tuomitun ihmisen, vielä pahempaan, vielä syvempään turmioon..." "Te voitte itse aavistaa, mikä teitä ja teidän poikaanne odottaa", muisteli hän kirjeen sanoja. "Se on uhkaus, että hän ottaa minulta pojan, ja luultavasti heidän tyhmä lakinsa sen sallii. Ja kyllä minä tiedän, miksi hän niin kirjoittaa. Hän ei usko edes minun äidinrakkauteeni tai halveksii (kuten hän aina on ivaillut) sitä tunnettani, mutta hän tietää, etten minä jätä poikaani, en voi jättää häntä, että ilman poikaani elämä ei olisi minulle mitään rakastettunikaan kanssa ja että jättämällä poikani ja karkaamalla tämän luota minä tekisin kuin kaikkein viheliäisin ja alhaisin nainen... sen hän tietää ja tietää myös, etten minä sitä koskaan voisi tehdä."

"Meidän elämämme tulee kulkea kuten ennenkin", muisti hän toisen lauseen miehensä kirjeestä. "Se elämä on ollut piinallista jo ennenkin ja viime aikoina se on ollut kauheata. Millaista siitä mahtaisi nyt tulla? Hänhän tietää kaiken, hän tietää kyllä hyvin, etten minä voi katua sitä, että hengitän ja rakastan, ja ettei siitä voi tulla mitään muuta kuin valhetta ja petosta. Mutta hänen vain pitää yhä kiduttaa minua. Minä tunnen hänet hyvin, hän ui ja elää valheessa kuin kala vedessä. Mutta minä en suo hänelle sitä nautintoa, minä revin rikki hänen valheverkkonsa, johon hän tahtoisi minut kietoa. Tulkoon mitä hyvänsä. Eihän ole mitään pahempaa kuin valhe ja petos."

"Mutta millä lailla? Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Onko koskaan ollut niin onnetonta naista kuin minä..."

-- Ei, minä revin sen rikki! huudahti hän kavahtaen seisoalleen ja pidätellen itkuaan. Ja hän meni kirjoituspöytänsä luo kirjoittaakseen vielä toisen kirjeen. Mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi jo, ettei jaksaisi repiä mitään, ei jaksaisi vapauttaa itseään entisestä asemastaan, niin valheellinen ja kunniaton kuin se olikin.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kätensä pöydälle, mutta ei kyennyt kirjoittamaan vaan painoi päänsä käsiään vasten ja alkoi itkeä kuin lapsi, niin että koko rinta vavahteli nyyhkytyksistä. Hän itki sitä, että hänen haaveensa oman asemansa selvittämisestä oli iäksi sammunut. Hän tiesi jo edeltäpäin, että kaikki jäisi ennalleen ja muuttuisi vielä pahemmaksi kuin ennen oli ollut. Hän tunsi, että se asema, joka hänellä oli seuramaailmassa ja joka oli aamulla näyttänyt niin mitättömältä, oli hänelle kaikesta huolimatta rakas ja että hän ei jaksaisi vaihtaa sitä häpeään, joka lankeaa miehensä ja poikansa jättäneen ja rakastajaansa yhtyneen naisen ylle, sillä hän ei voisi olla voimakkaampi kuin oli. Hän ei koskaan saisi tuntea rakkauden vapautta, vaan tulisi aina olemaan ilmitulon pelon uhkaama rikollinen aviovaimo, joka pettää miestään ja on häpeällisessä suhteessa vieraaseen, riippumattomaan mieheen, jonka kanssa ei ole voinut yhdistää elämäänsä. Hän tiesi, että niin oli ja niin tulisi vastakin olemaan, ja se oli kuitenkin niin kauheata, ettei hän voinut kuvitella, miten se päättyisi. Ja hän itki hillittömästi kuin rangaistu lapsi.

Takaa kuuluvat askeleet saivat hänet toipumaan, ja hän veti nopeasti kasvonsa piiloon ja oli kirjoittavinaan.

-- Lähetti pyytää vastausta, ilmoitti lakeija.

-- Vastausta? Kyllä, kyllä, Anna sanoi, -- odottakoon vähän aikaa. Minä soitan sitten.

"Mitä minä voin kirjoittaa?" hän ajatteli. "Mitä minä voin yksinäni päättää? Mitä minä tiedän? Mitä haluan? Mistä minä pidän?" Hän tunsi taas, että hänen sielussaan alkoi kahdentuminen. Ja taas hän pelästyi tuota tunnetta ja tarttui ensimmäiseen mielijohteeseensa päästäkseen ajattelemasta itseään. "Minun täytyy tavata Aleksei (niin hän nimitti ajatuksissaan Vronskia), vain hän voi sanoa, mitä minun on tehtävä Lähden Betsyn luo, kenties näen hänet siellä", hän sanoi itsekseen unohtaen kokonaan, että oli itse eilen sanonut Vronskille jäävänsä tänään pois ruhtinatar Tverskajan luota, mihin Vronski oli lisännyt, ettei hänkään siinä tapauksessa tulisi. Hän painautui jälleen pöytää vasten ja kirjoitti miehelleen: "Kirjeenne olen saanut. A.", ja soitti ja antoi vastauksensa lakeijalle.

-- Me emme matkustakaan, hän sanoi Annushkalle, joka myös tuli sisään.

-- Eikö ensinkään?

-- Ei, mutta antakaa tavaroitten olla huomiseksi, ja vaunut saavat odottaa siinä. Minä lähden ruhtinattaren luo.

-- Mitkä vaatteet tuodaan?

XVII

Siihen krokettiseurueeseen, johon ruhtinatar Tverskaja oli kutsunut Annankin, kuului varsinaisesti kaksi seurapiiridaamia ihailijoineen. He olivat kumpikin uuden pietarilaisen seurapiirikerman edustajia, ja jotain mukaelmaa mukaillen heitä nimitettiin maailman seitsemäksi ihmeeksi, les sept merveilles du monde. Vaikka hekin liikkuivat seuramaailman huipulla, heidän piirinsä oli vihamielisissä väleissä sen piirin kanssa, jossa Anna seurusteli. Lisäksi Liza Merkalovan ihailija, vanha Stremov, oli sangen vaikutusvaltainen pietarilainen herra, Aleksei Aleksandrovitshin vastustaja ja vihamies. Tämän kaiken takia oli Anna ensin päättänyt olla menemättä, ja tästä hänen kieltäytymisestään johtui ruhtinattaren kirjelapun sävy. Mutta toivoen tapaavansa Vronskin Anna päättikin nyt lähteä.

Anna tuli ruhtinatar Tverskajan luo ennen muita vieraita.