Part 23

-- Mikä häpeä, kertoi eversti, -- jos jotain on syytä pelätä, niin venäläisten tapaamista ulkomailla. Se pitkä herra haukkui tohtoria, puhui hänelle hävyttömyyksiä silmät suut täyteen siitä syystä, ettei tämä muka osannut hoitaa häntä oikein, ja uhkasi kepillään. Kerrassaan noloa!

-- Sehän on ikävää! sanoi ruhtinatar. -- No miten se päättyi?

-- Hyvä että väliin tuli se... se kuperahattuinen neiti... venäläinen luullakseni, sanoi eversti.

-- Varenka, neitikö? kysyi Kitty iloisesti.

-- Hän juuri. Hän tiesi heti mitä oli tehtävä: otti herraa käsikoukusta ja veti pois.

-- Siinä kuulette, äiti, sanoi Kitty. -- Ihmettelettekö, miksi minä häntä ihailen?

Jo seuraavana päivänä Kitty huomasi tuntematonta ystäväänsä seuraillessaan, että tämä suhtautui Leviniin ja hänen naiseensa samalla tavalla kuin muihinkin suojatteihinsa. Varenka kävi heidän luonaan, puheli heidän kanssaan ja oli tulkkina tuolle naiselle, joka ei osannut sanaakaan ulkomaisia kieliä.

Kitty pyysi entistä hartaammin äidiltään lupaa saada tutustua Varenkaan. Ja niin epämiellyttävää kuin ruhtinattaresta olikin ottaa ensi askel tuttavuudentekoon Stahlin kanssa, joka katsoi jostain syystä voivansa ylvästellä, hän hankki tietoja Varenkasta, ja saatuaan selville, ettei tuossa tuttavuudessa ollut mitään pahaa, jollei paljon hyvääkään, meni itse ensin Varenkan luo ja teki tuttavuutta hänen kanssaan.

Valiten hetken, jolloin Kitty oli mennyt lähteelle ja Varenka seisoi leipurin luona, astui ruhtinatar hänen luokseen.

-- Sallikaa minun tehdä tuttavuutta kanssanne, hän sanoi arvokkaasti hymyillen. -- Tyttäreni on ihastunut teihin, hän sanoi. -- Te ette kenties tunne minua. Olen...

-- Se on siinä tapauksessa molemminpuolista, ruhtinatar, vastasi Varenka kiireesti.

-- Kuinka hyvän työn te eilen teittekään meidän onnettomalle maanmiehellemme! sanoi ruhtinatar.

Varenka punastui.

-- En minä muistaakseni ole tehnyt mitään, virkkoi hän.

-- Tehän olitte saanut Levinin rauhoittumaan eilen parvekkeella sattuneessa ikävässä kohtauksessa.

-- Niin, sa compagne kutsui minua, ja minä koetin tyynnyttää häntä. Hän on hyvin sairas ja oli tyytymätön lääkäriin. Minulla kun on tapana liikkua noiden sairaiden parissa.

-- Niin, olen kuullut, että olette asunut Mentonissa... tätinne madame Stahlin kanssa. Minä tunsin hänen kälynsä.

-- Ei hän ole tätini. Minä kutsun häntä äidiksi, mutta minä en ole sukua hänelle. Olen hänen kasvattinsa, vastasi Varenka punastuen uudelleen.

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja hänen kasvojensa vilpitön ja avoin ilme oli niin herttainen, että ruhtinatar ymmärsi, miksi Kitty oli niin kiintynyt häneen.

-- No miten tuo sairas Levin täällä viihtyy? kysyi ruhtinatar.

-- Hän lähtee pois, vastasi Varenka.

Samassa Kittykin tuli lähteeltä ja suorastaan säteili ilosta, kun näki äitinsä tehneen tuttavuutta hänen tuntemattoman ystävänsä kanssa.

-- No Kitty, nyt sinulla on tilaisuus kauan toivomaasi tuttavuuteen neiti...

-- Varenkan kanssa, sanoi Varenka hymyillen, -- niin minua kaikki kutsuvat.

Kitty punastui ilosta ja puristi kauan ääneti uuden ystävänsä kättä, joka ei vastannut hänen puristukseensa, vaan lepäsi liikkumatta hänen kädessään. Käsi ei vastannut toisen käden puristukseen, mutta Varenkan kasvoilla säteili hiljainen, iloinen, joskin hiukan surunvoittoinen hymy, joka paljasti suuret, mutta kauniit hampaat.

-- Minäkin olen kauan toivonut tätä, hän sanoi.

-- Mutta teillä on niin paljon tehtävää...

-- Päinvastoin, ei mitään, sanoi Varenka. Mutta samassa hänen piti jättää uudet tuttavansa, sillä kaksi pientä venäläistä tyttöä -- erään sairaan lapsia -- juoksi hänen luokseen.

-- Varenka, äiti kutsuu teitä! huusivat he. Ja Varenka lähti heidän jäljestään.

XXXII

Tiedusteltuaan Varenkan menneisyyttä ja hänen suhdettaan rouva Stahliin ruhtinatar Shtsherbatskaja oli saanut hänestä ja rouva Stahlista seuraavat yksityiskohtaiset tiedot.

Madame Stahl, joka toisten kertomusten mukaan oli kiduttanut miehensä näännyksiin ja toisten mukaan taas oli itse saanut olla nääntymäisillään miehensä siveettömän elämän takia, oli aina ollut sairaalloinen ja herkkähermoinen nainen. Kun hän -- jo miehestään erottuaan -- synnytti ensimmäisen lapsensa, se kuoli heti. Rouva Stahlin omaiset, jotka tunsivat hänen herkkyytensä, pelkäsivät tämän tiedon tappavan hänet ja toimittivat salaa hänelle toisen lapsen, joka oli syntynyt Pietarissa samana yönä ja samassa talossa: hovikeittäjän tyttären. Hän oli Varenka. Madame Stahl oli sittemmin saanut tietää, ettei Varenka ollutkaan hänen tyttärensä, mutta oli ottanut hänet kasvatikseen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Varenka kovin pian jäi kokonaan orvoksi.

Jo toistakymmentä vuotta oli madame Stahl asunut yhtäjaksoisesti ulkomailla, etelän taivaan alla, ja ollut koko ajan vuoteenomana. Jotkut sanoivat, että hän oli seuraelämässä osannut hankkia itselleen hyveellisen ja vakavasti uskonnollisen naisen maineen; toiset väittivät, että hän todellakin oli sydämessään se ylevän siveellinen ihminen, jolta näytti ja joka eli vain toisten hyväksi. Kukaan ei tiennyt, mitä uskontoa hän tunnusti -- katolilaista, protestanttista vaiko kreikkalaiskatolista, se vain oli varmaa, että hän oli mitä parhaimmissa ystävyyssuhteissa kaikkien kirkkojen korkeimpien henkilöitten kanssa.

Varenka asui hänen kanssaan vakinaisesti ulkomailla. Ja kaikki, jotka tunsivat madame Stahlin, tunsivat myös Varenka-neidin ja pitivät hänestä paljon.

Saatuaan nämä yksityiskohtaiset tiedot ei ruhtinatar katsonut olevan mitään moitittavaa siinä, että hänen tyttärensä lähestyi Varenkaa, semminkin kun Varenkan tavat ja kasvatus olivat nuhteettomat: hän puhui oivallisesti ranskaa ja englantia ja -- mikä tärkeinä -- hän oli välittänyt ruhtinattarelle rouva Stahlin pahoittelut sen johdosta, ettei hän sairautensa vuoksi saanut iloa tutustua ruhtinattareen.

Tutustuttuaan Varenkaan Kitty löysi hänestä joka päivä uusia viehättäviä puolia.

Kun ruhtinatar oli saanut kuulla, että Varenka lauloi hyvin, hän pyysi tätä tulemaan iltaisin heille laulamaan.

-- Kitty soittaa ja meillä on piano, joskaan ei kovin kehuttava. Olisi hyvin hauskaa, jos te tulisitte, ruhtinatar sanoi teennäisesti hymyillen, mikä oli Kittystä erityisen epämieluisaa, sillä hän näki, ettei Varenkan tehnyt mieli laulaa. Kuitenkin Varenka tuli illalla nuottivihko mukanaan, ja ruhtinatar kutsui Marja Jevgenjevnan tyttärineen ja everstin häntä kuulemaan.

Varenka ei lainkaan näyttänyt välittävän siitä, että näki tuntemattomia kasvoja ympärillään, vaan meni heti pianon luo.

Hän ei osannut itse säestää itseään, mutta lauloi nuoteista mainiosti. Kitty, joka osasi soittaa hyvin, säesti häntä.

-- Olette tavattoman lahjakas, sanoi ruhtinatar, kun Varenka oli lopettanut ensimmäisen laulunsa.

Marja Jevgenjevna ja hänen tyttärensä kiittelivät ja kehuivat.

-- Katsokaahan, sanoi eversti katsoen ikkunaan, -- kuinka paljon teille on kokoontunut kuulijoita.

Ikkunan alle oli tosiaan kokoontunut melkoisesti väkeä.

-- Olen hyvin iloinen, sanoi Varenka, -- että lauluni tuottaa teille huvia.

Kitty katsahti ylpeästi ystäväänsä. Hän ihaili tässä kaikkea: hänen taidettaan, hänen ääntään, hänen kasvojaan ja ennen kaikkea käyttäytymistapaansa, sitä, ettei Varenka nähtävästi kuvitellut mitään laulustaan eikä lainkaan piitannut kiitoksista; hän ikään kuin kysyi: pitäisikö laulaa vielä vai riittääkö jo?

"Jos minä olisin hänen sijassaan", ajatteli Kitty itsekseen, "kuinka ylpeilisinkään kaikesta tuosta! Kuinka iloitsisin katsoessani noita joukkoja ikkunani alla. Mutta hänelle se on yhdentekevää. Hänen vaikuttimenaan on vain halu täyttää kaikki, mitä häneltä toivotaan, ja tehdä äidille mieliksi. Mitä hänessä oikein on? Mikä antaa hänelle tuon voiman olla välittämättä mistään ja pysyä niin riippumattoman tyynenä? Oi kuinka minä tahtoisin oppia häneltä tuon taidon!" ajatteli Kitty katsellen noita rauhallisia kasvoja.

Kitty pyysi Varenkaa laulamaan vielä, ja Varenka lauloi toisen kappaleen yhtä tasaisesti, selkeästi ja kauniisti seisten suorana pianon luona ja lyöden tahtia laihalla tummaihoisella kädellään.

Seuraava kappale nuottivihossa oli italialainen laulu. Kitty soitti alkusävelen ja katsahti Varenkaan.

-- Jätetään se väliin, sanoi Varenka punastuen.

Kittyn katse pysähtyi säikähtäneenä ja kysyvänä Varenkan kasvoille.

-- No toinen sitten, hän sanoi kääntäen lehtiä ja ymmärtäen heti, että tuohon lauluun liittyi jotain.

-- Ei, vastasi Varenka asettaen kätensä nuottiviholle ja hymyillen, -- ei, otetaan vain se, ja hän lauloi senkin yhtä tyynesti, viileästi ja kauniisti kuin edellisetkin.

Kun hän oli lopettanut, kaikki taas kiittelivät häntä, ja sitten lähdettiin juomaan teetä. Kitty ja Varenka menivät talon vieressä olevaan pieneen puutarhaan.

-- Varmaankin tuohon italialaiseen lauluun liittyy jokin muisto, eikö niin? kysyi Kitty. -- Teidän ei tarvitse sanoa mikä, lisäsi Kitty nopeasti, -- sanokaa vain, eikö olekin niin?

-- Miksipä en voisi sitä teille sanoa, virkkoi Varenka teeskentelemättömästi, -- niin, siihen liittyy muisto, joka on aikoinaan ollut rakas. Minä rakastin erästä ihmistä ja lauloin tuota laulua vain hänelle. Kitty katsoi Varenkaan silmät suurina, liikutuksesta vaiti.

-- Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua; mutta hänen äitinsä vastusti liittoamme, ja hän meni toisen kanssa naimisiin. Hän asuu nykyään melko lähellä meitä, ja minä näen häntä joskus. Te ette aavistanut, että minullakin olisi romanssini? hän sanoi, ja hänen kauniilla kasvoillaan tuikahteli tuskin huomattavana se valo, jonka Kitty aavisti ennen valaisseen ne kokonaan.

-- Ettenkö aavistanut? Jos olisin mies, en voisi teihin tutustuttuani enää koskaan rakastaa ketään muuta. Minä vain en ymmärrä, kuinka hän saattoi äitinsä vuoksi unohtaa teidät ja tehdä teidät onnettomaksi, -- hän oli sydämetön.

-- Oi ei. Hän on oikein hyvä ihminen. Ja enhän minä ole onneton; päinvastoin olen hyvin onnellinen. No niin, emme kai enää laula tänä iltana? lisäsi hän kääntyen kuistia kohti.

-- Miten hyvä, miten hyvä te olette! huudahti Kitty, pysähdytti hänet ja suuteli häntä. -- Jospa minä voisin olla hiukkasenkaan teidän kaltaisenne!

-- Miksi teidän sitten pitäisi olla kenenkään kaltainen? Te olette hyvä sellaisena kuin olette, sanoi Varenka hymyillen nöyrää ja väsynyttä hymyään.

-- Ei, minä olen kaikkea muuta kuin hyvä. Sanokaahan minulle... Kuulkaa, istutaan hiukan, Kitty sanoi vetäen hänet viereensä penkille istumaan. -- Sanokaapa, eikö teitä loukkaa ajatus, että toinen on ylenkatsonut rakkauttanne, ettei hän ole...

-- Eihän hän ylenkatsonut. Minä uskon, että hän rakasti minua, mutta hän oli kuuliainen poika...

-- Niin, mutta jollei hän olisi tehnyt sitä äitinsä tahdosta, vaan omasta halustaan?... puhui Kitty tuntien salaisuutensa paljastuvan, sillä häpeästä hehkuvat kasvot antoivat hänet ilmi.

-- Silloin hän olisi menetellyt pahasti enkä säälisi häntä, vastasi Varenka, joka nähtävästi käsitti, että asia koski nyt Kittyä eikä häntä.

-- Mutta loukkaus? kysyi Kitty. -- Loukkausta on mahdoton, mahdoton unohtaa, puhui hän muistellen omaa katsettaan viime tanssiaisissa, tanssien väliajalla.

-- Mikä loukkaus? Ettehän te tehnyt mitään pahaa?

-- Pahempaa kuin pahaa, se oli häpeällistä.

Varenka asetti kätensä Kittyn kädelle.

-- Mitä tarkoitatte? hän virkkoi. -- Ette kai te voinut sanoa ihmiselle, joka ei välittänyt teistä, rakastavanne häntä?

-- En tietenkään. Minä en koskaan puhunut siitä sanaakaan, mutta hän tiesi sen. Onhan tietyt katseet, tietyt eleet... Ei, ei. Vaikka eläisin satavuotiaaksi, en unohda sitä.

-- Minä en ymmärrä, mikä teitä siinä enää vaivaa. Kysymys on vain siitä, rakastatteko häntä vieläkin vai ettekö, sanoi Varenka puhuen asioista niiden oikealla nimellä.

-- Minä vihaan häntä. Minä en voi antaa anteeksi itselleni.

-- Mitä siinä sitten enää on?

-- Häpeä ja loukkaus.

-- Oi, jos kaikki olisivat niin arkatuntoisia kuin te, sanoi Varenka. -- Ei ole tyttöä, joka ei olisi sitä kokenut. Ja eihän se ole niin kovin tärkeää.

-- Mikä sitten on tärkeää? kysyi Kitty katsoen häneen uteliaan ihmettyneenä.

-- Voi, tärkeitä asioita on paljon, sanoi Varenka hymyillen.

-- Mitä sitten?

-- On olemassa paljon tärkeämpiä asioita, vastasi Varenka tietämättä mitä sanoisi.

Mutta samassa kuului ikkunasta ruhtinattaren ääni:

-- Kitty, siellä on viileätä! Ota liina tai tule sisään.

-- On todellakin jo aika mennä! sanoi Varenka nousten penkiltä. -- Minun pitää vielä poiketa madame Berthe'in luo. Hän pyysi minua.

Kitty piti häntä kädestä ja kiihkoisen uteliain ja rukoilevin katsein ikään kuin kysyi: "Mikä on se kaikkein tärkein, joka antaa tuollaisen rauhallisuuden? Te tiedätte, sanokaa."

Mutta Varenka ei edes ymmärtänyt, mitä Kittyn katse uteli. Hän muisti vain, että hänen oli tänään vielä käytävä madame Berthe'in luona ja ehdittävä ennen kahtatoista kotiin iltateelle. Hän meni sisään, kokosi nuottinsa ja sanottuaan hyvästi kaikille aikoi lähteä.

-- Sallikaa minun saattaa teitä, sanoi eversti.

-- Niin, ettehän te yöllä voi yksin kulkea? vahvisti ruhtinatar. -- Minä annan palvelustyttöni tulla saattamaan.

Kitty huomasi, että Varenka saattoi vaivoin pidättää hymyään, kun puhuttiin hänen saattamisestaan.

-- Ei, minä kuljen aina yksikseni eikä minulle koskaan tapahdu mitään, hän sanoi ottaen hattunsa. Hän suuteli Kittyä vielä kerran, jätti kuin jättikin sanomatta, mikä oli tärkeätä, ja katosi nuotit kainalossa keskiyön hämärään, vieden mukanaan salatun tietonsa siitä, mikä oli tärkeää ja mikä antoi hänelle tuon kadehdittavan tyyneyden ja arvokkuuden.

XXXIII

Kitty tutustui myös rouva Stahliin, ja tämä tuttavuus samoin kuin Varenkan ystävyys merkitsi hänelle paljon ja haihdutti tuntuvasti hänen suruaan. Tämän tuttavuuden avulla hänelle avautui kokonaan uusi maailma, joka ei ollut missään yhteydessä hänen menneisyyteensä -- ylevä, ihana maailma, jonka korkeudesta saattoi tyynesti katsoa tuota menneisyyttä. Hänelle selvisi, että häntä tähän saakka pauloissaan pitäneen vaistoihin pohjautuvan elämän lisäksi oli olemassa toinen, hengellinen elämä. Se elämä avautui uskonnon kautta, mutta kokonaan toisenlaisen uskonnon kuin se, jonka Kitty tunsi lapsuudestaan ja joka ilmeni juhla-aattoiltoina ja pyhäpäivinä pidettyinä kirkonmenoina Leskentalossa, missä saattoi tavata tuttavia, sekä slaavilaisten tekstien ulkolukuna pitkätukkaisen papin johdolla. Se uskonto, johon Kitty nyt tutustui, oli ylevä ja salaperäinen, täynnä kauniita ajatuksia ja tunteita, eikä siihen uskonut vain siksi että käskettiin, vaan sitä saattoi myös rakastaa.

Kukaan ei puhunut Kittylle mitään tällaista. Madame Stahl puhutteli Kittyä kuin suloista lasta, jota ihaillaan, koska tämä tuo mieleen muistoja omista nuoruusajoista. Vain kerran hän oli maininnut, että kaikkien inhimillisten surujen ainoa lohtu on usko ja rakkaus ja että siihen, mitä Kristus on kärsinyt puolestamme, hukkuvat kaikki mitättömät surumme, ja vaihtanut sitten heti puheenaihetta. Mutta hänen jokaisessa liikkeessään, hänen jokaisessa taivaisessa, kuten Kitty sanoi, katseessaan ja ennen kaikkea koko hänen elämänsä tarinassa, jonka Kitty oli kuullut Varenkalta, -- kaikessa tässä Kitty tunsi sen, mikä oli tärkeätä ja mitä hän ei tähän asti ollut tiennyt.

Mutta niin ylevä luonne ja liikuttava elämäntarina kuin madame Stahlilla olikin, niin ylevästi ja hellästi kuin hän puhuikin, Kitty havaitsi hänessä tahtomattaan sellaisia piirteitä, jotka vaikuttivat häneen häiritsevästi. Niinpä hän oli huomannut, että madame Stahl hänen sukulaisistaan kysellessään oli hymyillyt ylenkatseellisesti, mikä oli vastoin kristillistä hyvyyttä. Niin ikään Kitty oli kerran Varenkaa tapaamaan tullessaan nähnyt madame Stahlin katolisen papin seurassa ja pannut merkille, että rouva piti koko ajan kasvonsa lampunkaihtimen varjossa ja hymyili omituisesti. Niin vähäpätöisiä kuin nämä huomiot olivatkin, ne oudoksuttivat Kittyä, ja hänellä oli epäilyksen hetkiä madame Stahlin suhteen.

Sen sijaan Varenka -- yksinäinen, sukulaiseton, ystävätön, surumielisen hillitty Varenka, joka ei toivonut mitään eikä ikävöinyt mitään, -- oli hänestä niin ihanan täydellinen kuin hän ikinä oli saattanut kuvitella. Varenkalta Kitty oli oppinut sen, että tarvitsi vain unohtaa itsensä ja rakastaa muita tullakseen rauhalliseksi, onnelliseksi ja hyväksi. Ja sellaiseksi Kitty tahtoi tulla. Opittuaan näin ymmärtämään, mikä oli kaikkein tärkeintä, Kitty ei tyyntynyt pelkästään ihastelemaan sitä, vaan antautui heti koko sielullaan tuohon löytämäänsä uuteen elämään. Varenkan kertomukset rouva Stahlin ynnä muitten elämäntyöstä laskivat perustan Kittyn tulevaisuudensuunnitelmille. Samoin kuin madame Stahlin veljentytär Aline, josta Varenka oli niin paljon puhunut, Kittykin tahtoi, minne ikinä joutuisikin, alati etsiä onnettomia, auttaa heitä voimiensa mukaan, jakaa uusia testamentteja ja lukea evankeliumia sairaille, rikollisille ja kuoleville. Ajatus evankeliumin lukemisesta rikollisille -- Varenka oli kertonut Alinen tekevän niin -- viehätti Kittyä erityisesti. Mutta ne olivat kaikki vain salaisia ajatuksia, joita Kitty ei ilmaissut äidilleen eikä edes Varenkalle.

Mutta ennen kuin Kitty saattoi ruveta laajemmin toteuttamaan suunnitelmiaan, tarjoutui hänelle täällä kylpylässä, jossa oli niin paljon sairaita ja onnettomia, hyvä tilaisuus soveltaa käytäntöön uusia elämänohjeitaan ja toimia samoin kuin Varenkakin.

Alussa ruhtinatar ei huomannut muuta kuin että Kitty oli täysin rouva Stahlin ja varsinkin Varenkan hurmaama. Hän huomasi Kittyn jäljittelevän Varenkaa niin toimissaan, kävely- ja puhetavassaan kuin myös silmiensä vilkkeessä. Mutta sittemmin ruhtinatar huomasi, ettei tuo kaikki ollut pelkkää hurmaantumista, vaan että Kittyssä oli paraikaa meneillään jokin vakava sielullinen muutos.

Ruhtinatar näki, että Kitty luki iltaisin ranskankielistä uutta testamenttia, jonka rouva Stahl oli hänelle lahjoittanut; sitä Kitty ei ollut ennen tehnyt. Samoin hän huomasi Kittyn välttelevän seurapiirituttaviaan ja seurustelevan Varenkan suojatteihin kuuluvien sairaiden, etenkin erään Petrov-nimisen sairaan taidemaalarin köyhän perheen kanssa. Kitty oli ilmeisesti ylpeä siitä, että hän täytti tuossa perheessä laupeudensisaren velvollisuuksia. Se oli hyvä asia, eikä ruhtinattarella ollut mitään sitä vastaan, semminkin kun rouva Petrov oli täysin kunnollinen nainen ja kun prinsessakin oli kiinnittänyt huomiota Kittyn toimintaan ja kiittänyt häntä sanoen häntä lohdutuksen enkeliksi. Kaikki se olisi ollut hyvää ja kiitettävää, jollei olisi mennyt liioitteluksi. Mutta ruhtinatar huomasi tyttärensä menevän liiallisuuksiin ja koetti hillitä häntä siitä.

-- Il ne faut jamais rien outrer, muistutti hän.

Mutta tytär ei vastannut mitään. Hän ajatteli vain sydämessään, että kristillisyyden asiassa on turhaa puhua liioittelusta. Voisiko koskaan mennä liiallisuuksiin seuratessaan sitä oppia, joka käskee kääntämään toisen poskensa, kun lyödään toiselle, ja antamaan ihokkaansa, kun vaippa viedään? Mutta ruhtinatarta ei tuo liiallisuus miellyttänyt, ja vielä vähemmän hän iloitsi siitä, että tunsi Kittyn salaavan häneltä jotain. Ja tosiaankin oli niin: Kitty salasi äidiltään uudet ajatuksensa ja tunteensa. Ei niin, ettei Kitty olisi kunnioittanut ja rakastanut äitiään. Mutta juuri äidille hän ei voinut puhua niistä. Kenelle muulle hyvänsä, mutta ei äidille.

-- Miksihän Anna Pavlovna ei ole moneen päivään käynyt meillä, sanoi ruhtinatar eräänä päivänä ihmetellen rouva Petrovan pysymistä poissa. -- Minä kutsuin kyllä häntä. Hän näytti minusta hiukan nyrpeältä.

-- Eihän, maman, en minä ole sitä huomannut, Kitty sanoi sävähtäen punaiseksi.

-- Ethän sinäkään ole käynyt heillä äskettäin?

-- Me aiomme huomenna tehdä huviretken vuorille, vastasi Kitty.

-- Niin, tehkää vain, vastasi ruhtinatar tarkastaen tyttärensä hämmentyneitä kasvoja ja koettaen arvailla hämmennyksen syytä.

Kohta sen jälkeen tuli Varenka, jota oli pyydetty päivälliselle, ja ilmoitti, ettei Anna Pavlovna tulekaan huomenna vuoristoon. Ja ruhtinatar huomasi Kittyn taaskin punastuvan.

-- Kitty, eihän sinun ja Petrovien kesken vain ole sattunut mitään ikävää? kysyi ruhtinatar heidän jäätyään kahden. -- Miksi ei Anna Pavlovna anna enää lastensa tulla meille eikä käy itsekään?

Kitty vastasi, ettei heidän välillään ollut sattunut mitään ja ettei hän voinut käsittää, miksi Anna Pavlovna näytti olevan tyytymätön häneen. Kitty ei valehdellut. Hän ei tiennyt syytä Anna Pavlovnan muuttuneeseen käytökseen, mutta hänellä oli aavistuksensa siitä. Hänellä oli siitä sellainen aavistus, jota hän ei voinut sanoa äidilleen, sillä hän ei uskaltanut myöntää sitä itsellekään. Se oli niitä arkoja asioita, jotka tietää, mutta joita on mahdotonta itselleenkään tunnustaa: niin kauheaa ja häpeällistä erehtyminen on.

Uudelleen ja yhä uudelleen hän ajatteli suhdettaan tuohon perheeseen. Hän muisti lapsellisen iloisuuden, joka päilyi Anna Pavlovnan pyöreillä kasvoilla joka kerta, kun he tapasivat toisensa. Hän muisteli heidän kahdenkeskisiä keskustelujaan sairaasta ja salaisia suunnitelmiaan saada sairas luopumaan työstä, joka oli häneltä kielletty. Ja erittäin elävästi hän muisti Petrovin nuoremman pojan kiintymyksen häneen, poika kun oli kutsunut häntä "minun Kittykseni", eikä ollut tahtonut mennä nukkumaan, ellei Kitty saattanut häntä vuoteeseen. Miten hyvin kaikki oli ollut! Sitten hän näki edessään laihan, pitkäkaulaisen Petrovin pitkässä ruskeassa takissaan, muisti tämän harmaantuneet kiharaiset hiukset ja kysyvät siniset silmät, joita hän aluksi oli pelännyt, ja tämän sairaalloiset yritykset näyttää virkeältä ja eloisalta hänen läsnä ollessaan. Kitty muisti, miten oli alussa joutunut pinnistelemään voittaakseen sen vastenmielisyyden, jota oli tuntenut Petrovia, kuten kaikkia keuhkotautisia kohtaan, ja miten oli saanut vaivata päätään keksiäkseen, mistä puhuisi tämän kanssa. Hän muisti Petrovin aran ja hellän katseen ja sen herättämän omituisen tunteen, jossa yhtyivät sääli ja ujous ja johon pian sekaantui myös oman hyväntekeväisyyden tunto. Kuinka hyvin kaikki oli ollutkaan! Mutta niin ei ollut nyt enää. Muutama päivä sitten oli kaikki muuttunut. Anna Pavlovna kohteli häntä nyt teennäisen ystävällisesti ja piti kaiken aikaa silmällä miestään ja häntä.

Olisiko mahdollista, että se liikuttava ilo, jota sairas oli osoittanut hänen läheisyydessään, olisi syynä Anna Pavlovnan kylmenemiseen?

"Niin", muisteli Kitty, "jotain luonnotonta Anna Pavlovnassa oli, ja oli kokonaan hänen hyväluontoisuudelleen vierasta, kun hän toissapäivänä sanoi harmistuneena: -- Koko aamun on odottanut teitä, ei tahtonut juoda kahviaan ennen kuin te tulisitte, vaikka on ihan näännyksissä".

"Niin, kenties oli sekin epämieluisaa Anna Pavlovnalle, että minä autoin villavaipan sairaan hartioille. Eihän siinä mitään ollut, hän vain otti sen vastaan niin vaivautuneena ja kiitteli niin kauan, että minusta tuntui vähän nololta. Ja sitten se minun muotokuvani, jonka hän sai niin hyvin onnistumaan. Ja ennen kaikkea tuo arkaileva, hellä katse!...Niin, niin, niin se on!" toisti Kitty kauhistuneena. "Ei, ei, sehän on mahdotonta! Hän on niin säälittävä!" vakuutteli hän itselleen heti jäljestäpäin. Tuo epäilys myrkytti Kittyn uuden elämän viehätyksen.

XXXIV

Vasta vähän ennen kylpykauden loppua palasi ruhtinas Shtsherbatski omaistensa luo käytyään Karlsbadista päästyään venäläisten tuttaviensa luona Badenissa ja Kissingenissä kartuttamassa venäläistä henkeä, kuten hän sanoi.

Ruhtinaan ja ruhtinattaren mielipiteet elämästä ulkomailla olivat täysin vastakkaiset. Ruhtinatar piti kaikkea erinomaisena ja -- huolimatta vakaasta asemastaan venäläisessä seuramaailmassa -- koetti ulkomailla näyttää eurooppalaiselta hienostorouvalta, mitä hän ei ollut, koska oli venäläinen "barynja", ja sen tähden hän teeskenteli, mikä ei kuitenkaan aina onnistunut. Ruhtinaasta taas kaikki ulkomaalainen oli huonoa, hän piti eurooppalaista elämää painostavana ja noudatti omia venäläisiä tapojaan koettaen ulkomailla tahallaan näyttää vähemmän eurooppalaiselta kuin oikeastaan olikaan.